Föregående avsnitt: Utflyttning, § 5
Följande avsnitt: Utflyttning, § 7
§. 6.
Jag nämde nyss Romare. Rät1 det folcket! Huru hafwa de stigit så högt i magt och anseende, at de för hela werlden blifwit et under, och åter fallit ned i sin förra aska? Et folck som förstod rätta regerings bruk- och missbruken i grund, hwars Lagar ännu wördas af hela Europa, som med sina regements wälfningar och öden blifwer en öppen spegel för alla samfund, der en eftertäncksam utan spådoms anda kan läsa deras förestående fall och upkomst.
Friheten war onekeligen den som lade första sten til Roms murar. Friheten fylde den med folck. Rom hade aldrig warit til, om Amullius efter önskan fåt dess grundläggare utur wägen2 och Tyranniet intet genom hans död blifwit hämmat.
Men hwad skulle en Stad wara utan Borgare, och murar utan besättning? Stiftaren18 gjorde derföre Rom til en Fristad för alla flyktingar, lidande och trälar. Friheten som han skänckte hwar och en af dem, war et så rikt och rart byte, at deltagare intet kunde tryta i så ädelt nöje, och detta war första steget til nya Stadens styrcka.
Den stod wäl i början under Konunga-wälde, men utan at hafwa förlorat sin Frihet: samfundet styrdes af Konungen, men efter Råds-Herrarnas och folckets behag; det lägges derföre som en skamfläck uppå L. Tarqvinii3 regemente, af Historie-skrifwarena, at han åtlydde ingendera. Han plågade menigheten i Smedernas Wärckstäder, och med annat trälagtigt arbete, och dess son Sextus Tarquinius4, en i wekligit sällskap upwuxen Prints, gick i obetäncksamhet än längre, som satte dem i mistning af både Krona och Fädernesland.
L. Junius Brutus5 upeldad mera af ädel än upbläst frihets-anda, afbröt genom sin tiltagsenhet Enwålds-oket, hwars hårdhet redan gjordt folcket ledsna derwid, gaf Lagarna eftertryck, och förtog lasterna sina undanflyckter, så at den tidsens ädlingar (Sexti Tarquinii stallbröder6) deröfwer föra en bitter klagan: Konungen, sade de, är ju en menniska, den man kan begära af, rätt- och orättwisa, hwilkendera man behöfwer. Der har nåd och wälgärningar, der wrede och tilgift rum. Då kan man skönja skilnad emellan wän och owän. Men Lagarna deremot ä19ro en döf och obewekelig ting, som är hälsosammare och bättre för en fattig än rik och mägtig, som aldrig har någon lindring ock eftergift, så snart man skrider öfwer skranckorna, och at det wore äfwentyrligt bland så många människliga fel at med oskuld allena förswara sig7, och wille med så wigtiga skäl häfwa hela friheten öfwer ända; men Brutus gjorde Borgmästare-regeringen årlig8, och på alla sidor skantsade för friheten9.
Under hela sin frihet war wäl Rom inweklad i blodiga krig utom, och misshälligheter inom sig: Men jag ser sannerligen ingen annan orsak än friheten, som så länge hölt republiken lika wäl i tiltagande, och at träldom war ock dess undergång.
I fält stupade mäst årligen många tusende Romare, men friheten ärsatte mång-dubbelt denna brist. Upmuntringar til giftermål medelst frihet at få bygga och bo, och utwäg at kunna föda hustru och barn gjorde något hemma, men inflyttningar utifrån torde hafwa gjordt det mästa.
Tullius Hostilius10 fant redan i sin tid på det greppet, at taga emot sina fiender och gifwa dem plats i Aventino11 at bygga på. Månn icke de Romares segrande wapn alt mer ock mer bragte de omliggande folckslag, at med så goda hwilkor komma på deras sida?20
Ständiga äntringar emellan folcket och Rådet, det förras domstol (Tribunus plebis12) och Borgmästarena, tycktes hota Staten med undergång, men det war märckeligit, at den under alt detta likwäl wäxte til. Folcket kände då ännu sin styrcka, och fägtade för friheten. Rådet gjorde wäl en ock annan gång inbrått deruti, men när det blef för groft, bet menigheten i betslet och skakade sina Ryttare: då fingo Borgmästarena låf at taga lagom för sig13. Tio manna-wäldet (Decemviri14) som efter Atheniensiska Lagar skulle regera, förde stafwen wäl15 det första året, derföre blef magten hos samma personer til det följande, men det tredje behöllo Decemviri sjelfwa folcket aldeles otilsport. Men som magten snart skenade öfwer sina gränsor, gjorde den swarta Appii16 stygga gjerning snart ända på detta regemente.
Dock gick det wäl med Republiken, sade jag, så länge täflan war emellan Rådet17 och folcket; ty de sednare woro då ännu i stånd at tygla Tyranniet, och nation war någorlunda nögder med sig sjelf, fast förderfwets frö då redan grodde i dess barm.
Men sedan en annan täflan upkom, emellan Råds-Herrarna18 inbördes, fingo sakerna helt annat utseende. Då twistades intet mera om friheten, utan hwilkendera af dem finge den hedern at wara dess förstörare. Menigheten miste i sjelfwa wärcket sin röst. Borgmästarena, som tillika woro anförare för Krigshären,21 hade redan hunnit samla sig rikedomar, som för friheten woro äfwentyrliga. Cæsar, Pompejus, Antonius, Sylla, Octavius19 med flera, winlade sig framför hwarandra at winna tycke hos Krigsfolket, ty magten följer ofta wapnen åt, och när det intet annars wille lyckas köptes det för stora pengar, och Soldaten begynte snart tro, sit sjelfswåld wara hela Samfundets frihet; men skulle ändteligen menigheten höras, wande man dem at äfwen lystra til förgylta skäl. Ehuru oärhörda inkräckningar nu altså gjordes, twinade hjertat af republiken bort i träldom under girighets, wällusts, och högmods tyranni, så at då den lyste som störst i andra folkslags ögon, war der föga mer än skalet qwar; ty Tacitus säger20, at den afmattades genom de mägtigas inbördes täflan och Regeringens girighet, ledsnade derföre wid Borgmästare Regementet, och kastade sig i Enwäldets armar.
Under Kejsaredömet förderfwade flättja21, weklighet och wällust Roms regenter. Krigsmagten war den aldra Högsta: dess öfwerdåd blef utan gränsor: Dess spets högde och fälde Kejsare: men det öfriga folcket trälade redan under odrägeliga bördor: och hade detta Rike aldrig stådt så länge, om intet den inbillningen at en Romare war lyckeligare än alla andra människor i werlden, blifwit til så många leder inplantad med Moders-mjölken.22
Således går det wäl an, at genom inbillningar en tid uppehålla en Stat, som förr warit i flor och fattat god tancka om sin sällhet, men den som länge legat undertryckt, kan intet uphjelpas och förnöjas med smicker, och skuggwärck22.
§. 6.
Jag nämde nyss Romare. Rät23 det folcket! Huru hafwa de stigit så högt i magt och anseende, at de för hela werlden blifwit et under, och åter fallit ned i sin förra aska? Et folck som förstod rätta regerings bruk- och missbruken i grund, hwars Lagar ännu wördas af hela Europa, som med sina regements wälfningar och öden blifwer en öppen spegel för alla samfund, der en eftertäncksam utan spådoms anda kan läsa deras förestående fall och upkomst.
Friheten war onekeligen den som lade första sten til Roms murar. Friheten fylde den med folck. Rom hade aldrig warit til, om Amullius efter önskan fåt dess grundläggare utur wägen24 och Tyranniet intet genom hans död blifwit hämmat.
Men hwad skulle en Stad wara utan Borgare, och murar utan besättning? Stiftaren18 gjorde derföre Rom til en Fristad för alla flyktingar, lidande och trälar. Friheten som han skänckte hwar och en af dem, war et så rikt och rart byte, at deltagare intet kunde tryta i så ädelt nöje, och detta war första steget til nya Stadens styrcka.
Den stod wäl i början under Konunga-wälde, men utan at hafwa förlorat sin Frihet: samfundet styrdes af Konungen, men efter Råds-Herrarnas och folckets behag; det lägges derföre som en skamfläck uppå L. Tarqvinii25 regemente, af Historie-skrifwarena, at han åtlydde ingendera. Han plågade menigheten i Smedernas Wärckstäder, och med annat trälagtigt arbete, och dess son Sextus Tarquinius26, en i wekligit sällskap upwuxen Prints, gick i obetäncksamhet än längre, som satte dem i mistning af både Krona och Fädernesland.
L. Junius Brutus27 upeldad mera af ädel än upbläst frihets-anda, afbröt genom sin tiltagsenhet Enwålds-oket, hwars hårdhet redan gjordt folcket ledsna derwid, gaf Lagarna eftertryck, och förtog lasterna sina undanflyckter, så at den tidsens ädlingar (Sexti Tarquinii stallbröder28) deröfwer föra en bitter klagan: Konungen, sade de, är ju en menniska, den man kan begära af, rätt- och orättwisa, hwilkendera man behöfwer. Der har nåd och wälgärningar, der wrede och tilgift rum. Då kan man skönja skilnad emellan wän och owän. Men Lagarna deremot ä19ro en döf och obewekelig ting, som är hälsosammare och bättre för en fattig än rik och mägtig, som aldrig har någon lindring ock eftergift, så snart man skrider öfwer skranckorna, och at det wore äfwentyrligt bland så många människliga fel at med oskuld allena förswara sig29, och wille med så wigtiga skäl häfwa hela friheten öfwer ända; men Brutus gjorde Borgmästare-regeringen årlig30, och på alla sidor skantsade för friheten31.
Under hela sin frihet war wäl Rom inweklad i blodiga krig utom, och misshälligheter inom sig: Men jag ser sannerligen ingen annan orsak än friheten, som så länge hölt republiken lika wäl i tiltagande, och at träldom war ock dess undergång.
I fält stupade mäst årligen många tusende Romare, men friheten ärsatte mång-dubbelt denna brist. Upmuntringar til giftermål medelst frihet at få bygga och bo, och utwäg at kunna föda hustru och barn gjorde något hemma, men inflyttningar utifrån torde hafwa gjordt det mästa.
Tullius Hostilius32 fant redan i sin tid på det greppet, at taga emot sina fiender och gifwa dem plats i Aventino33 at bygga på. Månn icke de Romares segrande wapn alt mer ock mer bragte de omliggande folckslag, at med så goda hwilkor komma på deras sida?20
Ständiga äntringar emellan folcket och Rådet, det förras domstol (Tribunus plebis34) och Borgmästarena, tycktes hota Staten med undergång, men det war märckeligit, at den under alt detta likwäl wäxte til. Folcket kände då ännu sin styrcka, och fägtade för friheten. Rådet gjorde wäl en ock annan gång inbrått deruti, men när det blef för groft, bet menigheten i betslet och skakade sina Ryttare: då fingo Borgmästarena låf at taga lagom för sig35. Tio manna-wäldet (Decemviri36) som efter Atheniensiska Lagar skulle regera, förde stafwen wäl37 det första året, derföre blef magten hos samma personer til det följande, men det tredje behöllo Decemviri sjelfwa folcket aldeles otilsport. Men som magten snart skenade öfwer sina gränsor, gjorde den swarta Appii38 stygga gjerning snart ända på detta regemente.
Dock gick det wäl med Republiken, sade jag, så länge täflan war emellan Rådet39 och folcket; ty de sednare woro då ännu i stånd at tygla Tyranniet, och nation war någorlunda nögder med sig sjelf, fast förderfwets frö då redan grodde i dess barm.
Men sedan en annan täflan upkom, emellan Råds-Herrarna40 inbördes, fingo sakerna helt annat utseende. Då twistades intet mera om friheten, utan hwilkendera af dem finge den hedern at wara dess förstörare. Menigheten miste i sjelfwa wärcket sin röst. Borgmästarena, som tillika woro anförare för Krigshären,21 hade redan hunnit samla sig rikedomar, som för friheten woro äfwentyrliga. Cæsar, Pompejus, Antonius, Sylla, Octavius41 med flera, winlade sig framför hwarandra at winna tycke hos Krigsfolket, ty magten följer ofta wapnen åt, och när det intet annars wille lyckas köptes det för stora pengar, och Soldaten begynte snart tro, sit sjelfswåld wara hela Samfundets frihet; men skulle ändteligen menigheten höras, wande man dem at äfwen lystra til förgylta skäl. Ehuru oärhörda inkräckningar nu altså gjordes, twinade hjertat af republiken bort i träldom under girighets, wällusts, och högmods tyranni, så at då den lyste som störst i andra folkslags ögon, war der föga mer än skalet qwar; ty Tacitus säger42, at den afmattades genom de mägtigas inbördes täflan och Regeringens girighet, ledsnade derföre wid Borgmästare Regementet, och kastade sig i Enwäldets armar.
Under Kejsaredömet förderfwade flättja43, weklighet och wällust Roms regenter. Krigsmagten war den aldra Högsta: dess öfwerdåd blef utan gränsor: Dess spets högde och fälde Kejsare: men det öfriga folcket trälade redan under odrägeliga bördor: och hade detta Rike aldrig stådt så länge, om intet den inbillningen at en Romare war lyckeligare än alla andra människor i werlden, blifwit til så många leder inplantad med Moders-mjölken.22
Således går det wäl an, at genom inbillningar en tid uppehålla en Stat, som förr warit i flor och fattat god tancka om sin sällhet, men den som länge legat undertryckt, kan intet uphjelpas och förnöjas med smicker, och skuggwärck44.
§ 6
Mainitsin juuri roomalaiset. Voi sitä kansaa! Miten roomalaiset saattoivat nousta niin mahtaviksi ja arvossapidetyiksi, että koko maailma ihmetteli heitä, ja miten he sitten taas vaipuivat entiseen tomuun ja tuhkaan? Rooman kansa ymmärsi oikean hallitustavan käytön ja väärinkäytön täydellisesti, ja sen lakeja pidetään yhä kunniassa koko Euroopassa. Rooman kansan kokemat hallinnon mullistukset ja kohtalot tekevät siitä kaikille yhteiskunnille kuin avoimen peilin, josta harkitseva ihminen voi ilman ennustajan lahjaakin nähdä omaa yhteiskuntaansa odottavan nousun ja tuhon.
Vapaus laski epäilemättä ensimmäisen kiven Rooman muureihin. Vapaus täytti Rooman ihmisillä. Roomaa ei olisi koskaan ollut, jos Amuliuksen toive olisi toteutunut45 ja hän olisi saanut kaupungin perustajan raivatuksi tieltä ja jos hänen kuolemansa ei olisi ehkäissyt tyranniaa.
Mutta mitä kaupunki olisi ilman asukkaita ja muurit ilman vartijoita? Siksi perustajat18 tekivät Roomasta kaikkien pakolaisten, kärsivien ja orjien turvapaikan. Rooman jokaiselle antama vapaus oli niin arvokas ja harvinainen saalis, ettei osallistujia voinut puuttua sellaisesta jalosta ilosta. Tämä oli ensimmäinen askel uuden kaupungin vahvalle asemalle.
Rooma eli toki aluksi kuninkaanvallan alaisuudessa, mutta ei menettänyt vapauttaan. Yhteisöä hallitsivat kuninkaat, mutta neuvosherrojen ja kansan haluamalla tavalla. Niinpä historioitsijat pitävät Lucius Tarquiniuksen46 häpeänä, ettei hän hallitsijana noudattanut kummankaan tahtoa. Hän aiheutti rahvaalle piinaa sepänpajoissa ja muussa orjantyössä ja hänen poikansa Sextus Tarquinius47, mukavuudenhaluisessa ympäristössä kasvanut ruhtinas, meni harkitsemattomuudessa vielä pitemmälle ja sai roomalaiset menettämään sekä kruunun että isänmaan.
Lucius Junius Brutus48, jota elähdytti pikemminkin jalo kuin paisuteltu vapauden henki, sai yksinvallan ikeen murretuksi rohkeudellaan. Kansa oli silloin jo saanut tarpeekseen yksinvallan kovuudesta. Brutus korosti lakien merkitystä ja teki tyhjäksi verukkeet, joilla paheita oli harrastettu. Silloiset ylimykset (Sextus Tarquiniuksen kumppanit) valittivat asiaa näin katkerasti: Kuningas on ihminen, jolta voidaan vaatia joko oikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta aina tarpeen mukaan. Hänessä on tilaa armeliaisuudelle ja hyville teoille, vihalle ja anteeksiannolle. Silloin voi erottaa ystävän vihollisesta. Lait ovat sitä vastoin19 kuuroja ja heltymättömiä, edullisempia ja parempia köyhälle kuin rikkaalle ja mahtavalle. Niin pian kuin raja-aidat on ylitetty, lait eivät tarjoa mitään lievennyksiä ja myönnytyksiä. Kun ihmisessä on niin runsaasti virheitä, olisi uhkarohkeaa puolustautua pelkän viattomuuden avulla.49 He halusivat näin painavilla syillä lopettaa koko vapauden, mutta Brutus teki konsulien toimikaudesta vuoden mittaisen50 ja suojasi vapautta kaikin puolin.
Koko vapautensa ajan Rooma oli sekaantunut verisiin sotiin rajojensa ulkopuolella ja riitoihin niiden sisäpuolella. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ainoastaan vapaus oli syynä tasavallan pitkäaikaiseen hyvään kasvuun, ja että orjuus aiheutti sen tuhon.
Taistelukentillä kaatui lähes joka vuosi monia tuhansia roomalaisia, mutta vapaus korvasi moninkertaisesti tämän menetyksen. Vapaus rakentaa ja asua rohkaisi avioliiton solmimiseen, ja kun lisäksi tarjoutui mahdollisuus elättää vaimoa ja lapsia, se vei asioita jonkin verran eteenpäin kotimaassa, mutta suurin osa kasvusta lienee ollut maahanmuuton ansiota.
Tullus Hostilius51 keksi jo aikoinaan sen keinon, että hän otti vastaan vihollisiaan ja antoi heille Aventinosta52 rakennusmaata. Mahtoivatkohan roomalaisten voittoisat aseet saada ympäröivät kansat näin hyvien ehtojen vallitessa tulemaan yhä suuremmassa määrin heidän puolelleen?20
Alituiset kamppailut kansan ja neuvoston, kansantuomioistuimen (tribunus plebis)53 ja konsulien välillä tuntuivat uhkaavan valtiota tuholla, mutta on huomionarvoista, että valtio tämän kestäessä kaikesta huolimatta kasvoi. Kansa tunsi silloin vielä voimansa ja kamppaili vapauden puolesta. Neuvosto yritti kerran jos toisenkin heikentää vapautta, mutta kun se alkoi olla liian raakaa, rahvas puri kuolaimia ja ravisti ratsastajat selästään. Silloin konsulit saivat luvan tyytyä kohtuuteen. Ateenan lainsäädännön esimerkin mukaisesti muodostettujen kymmenmiehisten lautakuntien (decemviri)54 vallankäytössä oli ensimmäisen vuoden ajan arvokkuutta. Siksi valta jäi samoille henkilöille seuraavaksi vuodeksi, mutta kolmantena vuonna decemvirit jättivät kansan mielipiteen kokonaan huomiotta. Kun valta pian ylitti rajansa, tekivät synkän Appius Claudiuksen rumat toimenpiteet pian lopun tästä hallinnosta.
Mutta sanoin, että tasavalta voi hyvin niin kauan kuin neuvosto55 ja kansa kilpailivat keskenään vallasta. Kansa näet pystyi silloin vielä suitsimaan tyrannian ja kansankunta oli jokseenkin tyytyväinen itseensä, vaikka rappion siemen jo itikin sen povessa.
Mutta asiat alkoivat näyttää aivan toisenlaisilta sen jälkeen kun syntyi toinen kamppailu, jota neuvosherrat56 kävivät keskenään. Silloin ei kiistelty enää vapaudesta, vaan siitä kuka heistä saisi kunnian tuhota sen. Rahvas menetti tosiasiassa äänensä. Konsulit, jotka samalla olivat sotajoukkojen komentajia,21 olivat jo ehtineet koota itselleen rikkauksia, jotka vaaransivat vapauden. Caesar, Pompeius, Antonius, Sulla, Octavius ja muut57 kamppailivat keskenään päästäkseen sotaväen suosioon, sillä valta seuraa usein aseita, ja ellei muu näyttänyt onnistuvan, valtaa ostettiin isolla rahalla. Sotilaat alkoivat pian uskoa, että heidän omavaltaisuutensa oli koko yhteiskunnan vapautta. Jos rahvasta vihdoin kuunneltiin, sekin totutettiin myötäilemään kaunisteltuja perusteluja. Vaikka nyt siis tehtiin ennenkuulumattomia valloituksia, samalla tasavallan sydän riutui ahneuden, nautinnonhalun ja kopeuden pakkovallan aiheuttamassa orjuudessa, niin että tasavallan loiston ollessa suurimmillaan muiden kansojen silmissä siitä oli lähes pelkät kuoret jäljellä. Tacitushan sanoo, että tasavallan voimat ehtyivät mahtimiesten keskinäisen kamppailun ja hallinnon ahneuden takia, ja siksi tasavalta kyllästyi konsulihallintoon ja heittäytyi yksinvallan syliin58.
Keisarivallan aikana kevytmielisyys, velttous ja nautinnonhimo turmelivat Rooman hallitsijat. Kaikkein ylimpänä oli armeija, sen julkeus oli rajatonta ja sen aseet nostivat keisareita valtaistuimelle ja syöksivät heitä siltä. Muu kansa raatoi jo sietämättömien taakkojen alla, eikä Rooman valtakunta olisi ikinä pysynyt pystyssä niin pitkään, elleivät niin monet yhteiskunnan jäsenet olisi imeneet jo äidinmaidossa sitä kuvitelmaa, että roomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä.22
Käy kyllä päinsä, että valtiota, joka on ennen ollut kukoistava ja elätellyt kauniita ajatuksia onnellisuudestaan, pidetään jonkin aikaa pystyssä kuvitelmien varassa. Mutta niitä, joita on sorrettu pitkään, ei voi auttaa eikä tyydyttää imarteluilla eikä mielikuvituksen tuotteilla.
§ 6
I referred just now to Romans. The very people! How did they rise to such a height of power and fame that they became a marvel to the whole world and then collapsed again into the ashes of their past? A people that thoroughly understood the correct uses and misuses of government, whose laws are still revered throughout Europe, who by their political revolutions and vicissitudes provide a mirror for all societies, in which a thoughtful person without any prophetic gifts can read their impending fall and recovery.
It was indubitably freedom that laid the first stone for the walls of Rome. Freedom filled it with people. Rome would never have existed had Amulius had his wish fulfilled of doing away with its founder and had tyranny not been forestalled by his death.59
But what would a city be without citizens and walls without a garrison? The founder18 therefore made Rome a sanctuary for all refugees, oppressed people and slaves. The freedom that he offered each of them was such a valuable and rare reward that there could be no lack of participants in such a noble enterprise, and that was the first step towards the power of the new city.
It was at first ruled by monarchs, though without having lost its freedom; the community was governed by the king, but in accordance with the wishes of the councillors and the people, so that historians regard it as a stain on the government of Lucius Tarquinius60 that he obeyed neither. He tormented the common people in the workshops of the smiths and with other labour appropriate to slaves, and his son Sextus Tarquinius,61 a prince brought up in effeminate company, was even more imprudent, causing the dynasty to lose both Crown and fatherland.
By his audacity, Lucius Junius Brutus,62 inspired by a spirit of freedom more noble than conceited, removed the yoke of autocracy, the harshness of which had already turned the people against it, strengthened the laws and stripped the vices of their excuses, so that the nobles of that period (the cronies of Sextus Tarquinius) bitterly complained about it: The king, they said, is a human being, from whom one can ask for justice or injustice, whichever one needs. There is scope there for mercy and kind deeds, anger and forgiveness. One can then distinguish between friend and foe. The laws, on the other hand, are19 a deaf and implacable thing, more propitious and favourable to a poor man than to a rich and powerful one, never offering any reduction or remission of a sentence as soon as one oversteps the mark, and it would be hazardous where human faults are so numerous to defend oneself by innocence alone,63 hoping by such weighty arguments to overturn freedom entirely; but Brutus made the consuls annual64 and protected freedom in every respect.
During the whole period of its freedom Rome was indeed involved in bloody wars abroad and discord internally; but I can certainly see no other reason than freedom for the fact that the Republic nonetheless continued for so long to expand and that it was indeed servitude that brought about its downfall.
Every year many thousands of Romans usually died on the battlefield, but freedom compensated for that deficit many times over. Encouragements for marriage through freedom to settle and work and the means to feed a wife and children achieved a deal internally, but immigration from outside probably contributed most.
Tullus Hostilius65 in his time already devised the scheme of receiving his enemies and giving them a place on the Aventine in which to build a house. May it not have been the victorious arms of the Romans that increasingly induced the surrounding nations to come over to their side on such favourable terms?20
Continual dissensions between the people and the council, the court of the former (tribunus plebis)66 and the consuls appeared to threaten the state with destruction, but remarkably enough it nevertheless continued to grow throughout all this. The people were then still aware of their power and strove for freedom. The council did indeed infringe it from time to time, but when it did so too blatantly, the common people champed at the bit and gave their riders a jolt; then the consuls had to moderate their behaviour. The group of ten men (decemviri) who were installed as rulers, on the model of Athenian laws, conducted themselves well the first year, so that the same individuals remained in power into the second year, but the third year the decemviri retained power without consulting the people at all. But as their power quickly exceeded its limits, the evil deed of the nefarious Appius soon brought that regime to an end.67
However, the Republic flourished, as I said, as long as the contest was between the council68 and the people, for the latter were then still able to curb tyranny, and the nation was relatively satisfied with itself, although the seeds of ruin were already growing in its midst.
But when a different contest developed, between the councillors69 themselves, matters took on a quite different complexion. Then the disputes were no longer about freedom but about which of them would have the honour of being its destroyer. The common people effectively lost their voice. The consuls, who were also commanders of the army,21 had already had time to acquire riches, which posed a threat to freedom. Caesar, Pompey, Antony, Sulla, Octavius and others70 competed among themselves to gain support among the soldiers, for power often accompanies armed force, and when it could not be gained otherwise, it was bought for large sums, and the soldier soon began to believe that his arbitrary will represented the freedom of society as a whole, but when the common people had to be consulted, they were also made accustomed to respond to gilded arguments. Although unprecedented encroachments were thus now made, the heart of the republic languished in bondage under the tyranny of greed, voluptuousness and arrogance, so that when it was at its most impressive in the eyes of other nations, little more than the shell remained, for Tacitus says that it was weakened by the mutual rivalry of the powerful and the greed of the government, therefore grew tired of the consuls and threw itself into the arms of autocracy.71
Under the Empire, vanity, effeminacy and voluptuousness corrupted the rulers of Rome. The army was the supreme power; its extravagance became limitless; emperors were elevated and overthrown at its might; but the rest of the people already toiled under intolerable burdens; and that state would never have lasted so long if the illusion that Romans were happier than all other people in the world had not been imbibed for so many generations with their mothers’ milk.22
It may thus be possible for a time to maintain by illusions a state that has previously flourished and developed a positive view of its happiness, but one that has long suffered oppression cannot be restored and made content with flattery and shadow-play.
§. 6.
Jag nämde nyss Romare. Rät72 det folcket! Huru hafwa de stigit så högt i magt och anseende, at de för hela werlden blifwit et under, och åter fallit ned i sin förra aska? Et folck som förstod rätta regerings bruk- och missbruken i grund, hwars Lagar ännu wördas af hela Europa, som med sina regements wälfningar och öden blifwer en öppen spegel för alla samfund, der en eftertäncksam utan spådoms anda kan läsa deras förestående fall och upkomst.
Friheten war onekeligen den som lade första sten til Roms murar. Friheten fylde den med folck. Rom hade aldrig warit til, om Amullius efter önskan fåt dess grundläggare utur wägen73 och Tyranniet intet genom hans död blifwit hämmat.
Men hwad skulle en Stad wara utan Borgare, och murar utan besättning? Stiftaren18 gjorde derföre Rom til en Fristad för alla flyktingar, lidande och trälar. Friheten som han skänckte hwar och en af dem, war et så rikt och rart byte, at deltagare intet kunde tryta i så ädelt nöje, och detta war första steget til nya Stadens styrcka.
Den stod wäl i början under Konunga-wälde, men utan at hafwa förlorat sin Frihet: samfundet styrdes af Konungen, men efter Råds-Herrarnas och folckets behag; det lägges derföre som en skamfläck uppå L. Tarqvinii74 regemente, af Historie-skrifwarena, at han åtlydde ingendera. Han plågade menigheten i Smedernas Wärckstäder, och med annat trälagtigt arbete, och dess son Sextus Tarquinius75, en i wekligit sällskap upwuxen Prints, gick i obetäncksamhet än längre, som satte dem i mistning af både Krona och Fädernesland.
L. Junius Brutus76 upeldad mera af ädel än upbläst frihets-anda, afbröt genom sin tiltagsenhet Enwålds-oket, hwars hårdhet redan gjordt folcket ledsna derwid, gaf Lagarna eftertryck, och förtog lasterna sina undanflyckter, så at den tidsens ädlingar (Sexti Tarquinii stallbröder77) deröfwer föra en bitter klagan: Konungen, sade de, är ju en menniska, den man kan begära af, rätt- och orättwisa, hwilkendera man behöfwer. Der har nåd och wälgärningar, der wrede och tilgift rum. Då kan man skönja skilnad emellan wän och owän. Men Lagarna deremot ä19ro en döf och obewekelig ting, som är hälsosammare och bättre för en fattig än rik och mägtig, som aldrig har någon lindring ock eftergift, så snart man skrider öfwer skranckorna, och at det wore äfwentyrligt bland så många människliga fel at med oskuld allena förswara sig78, och wille med så wigtiga skäl häfwa hela friheten öfwer ända; men Brutus gjorde Borgmästare-regeringen årlig79, och på alla sidor skantsade för friheten80.
Under hela sin frihet war wäl Rom inweklad i blodiga krig utom, och misshälligheter inom sig: Men jag ser sannerligen ingen annan orsak än friheten, som så länge hölt republiken lika wäl i tiltagande, och at träldom war ock dess undergång.
I fält stupade mäst årligen många tusende Romare, men friheten ärsatte mång-dubbelt denna brist. Upmuntringar til giftermål medelst frihet at få bygga och bo, och utwäg at kunna föda hustru och barn gjorde något hemma, men inflyttningar utifrån torde hafwa gjordt det mästa.
Tullius Hostilius81 fant redan i sin tid på det greppet, at taga emot sina fiender och gifwa dem plats i Aventino82 at bygga på. Månn icke de Romares segrande wapn alt mer ock mer bragte de omliggande folckslag, at med så goda hwilkor komma på deras sida?20
Ständiga äntringar emellan folcket och Rådet, det förras domstol (Tribunus plebis83) och Borgmästarena, tycktes hota Staten med undergång, men det war märckeligit, at den under alt detta likwäl wäxte til. Folcket kände då ännu sin styrcka, och fägtade för friheten. Rådet gjorde wäl en ock annan gång inbrått deruti, men när det blef för groft, bet menigheten i betslet och skakade sina Ryttare: då fingo Borgmästarena låf at taga lagom för sig84. Tio manna-wäldet (Decemviri85) som efter Atheniensiska Lagar skulle regera, förde stafwen wäl86 det första året, derföre blef magten hos samma personer til det följande, men det tredje behöllo Decemviri sjelfwa folcket aldeles otilsport. Men som magten snart skenade öfwer sina gränsor, gjorde den swarta Appii87 stygga gjerning snart ända på detta regemente.
Dock gick det wäl med Republiken, sade jag, så länge täflan war emellan Rådet88 och folcket; ty de sednare woro då ännu i stånd at tygla Tyranniet, och nation war någorlunda nögder med sig sjelf, fast förderfwets frö då redan grodde i dess barm.
Men sedan en annan täflan upkom, emellan Råds-Herrarna89 inbördes, fingo sakerna helt annat utseende. Då twistades intet mera om friheten, utan hwilkendera af dem finge den hedern at wara dess förstörare. Menigheten miste i sjelfwa wärcket sin röst. Borgmästarena, som tillika woro anförare för Krigshären,21 hade redan hunnit samla sig rikedomar, som för friheten woro äfwentyrliga. Cæsar, Pompejus, Antonius, Sylla, Octavius90 med flera, winlade sig framför hwarandra at winna tycke hos Krigsfolket, ty magten följer ofta wapnen åt, och när det intet annars wille lyckas köptes det för stora pengar, och Soldaten begynte snart tro, sit sjelfswåld wara hela Samfundets frihet; men skulle ändteligen menigheten höras, wande man dem at äfwen lystra til förgylta skäl. Ehuru oärhörda inkräckningar nu altså gjordes, twinade hjertat af republiken bort i träldom under girighets, wällusts, och högmods tyranni, så at då den lyste som störst i andra folkslags ögon, war der föga mer än skalet qwar; ty Tacitus säger91, at den afmattades genom de mägtigas inbördes täflan och Regeringens girighet, ledsnade derföre wid Borgmästare Regementet, och kastade sig i Enwäldets armar.
Under Kejsaredömet förderfwade flättja92, weklighet och wällust Roms regenter. Krigsmagten war den aldra Högsta: dess öfwerdåd blef utan gränsor: Dess spets högde och fälde Kejsare: men det öfriga folcket trälade redan under odrägeliga bördor: och hade detta Rike aldrig stådt så länge, om intet den inbillningen at en Romare war lyckeligare än alla andra människor i werlden, blifwit til så många leder inplantad med Moders-mjölken.22
Således går det wäl an, at genom inbillningar en tid uppehålla en Stat, som förr warit i flor och fattat god tancka om sin sällhet, men den som länge legat undertryckt, kan intet uphjelpas och förnöjas med smicker, och skuggwärck93.
§ 6
Mainitsin juuri roomalaiset. Voi sitä kansaa! Miten roomalaiset saattoivat nousta niin mahtaviksi ja arvossapidetyiksi, että koko maailma ihmetteli heitä, ja miten he sitten taas vaipuivat entiseen tomuun ja tuhkaan? Rooman kansa ymmärsi oikean hallitustavan käytön ja väärinkäytön täydellisesti, ja sen lakeja pidetään yhä kunniassa koko Euroopassa. Rooman kansan kokemat hallinnon mullistukset ja kohtalot tekevät siitä kaikille yhteiskunnille kuin avoimen peilin, josta harkitseva ihminen voi ilman ennustajan lahjaakin nähdä omaa yhteiskuntaansa odottavan nousun ja tuhon.
Vapaus laski epäilemättä ensimmäisen kiven Rooman muureihin. Vapaus täytti Rooman ihmisillä. Roomaa ei olisi koskaan ollut, jos Amuliuksen toive olisi toteutunut94 ja hän olisi saanut kaupungin perustajan raivatuksi tieltä ja jos hänen kuolemansa ei olisi ehkäissyt tyranniaa.
Mutta mitä kaupunki olisi ilman asukkaita ja muurit ilman vartijoita? Siksi perustajat18 tekivät Roomasta kaikkien pakolaisten, kärsivien ja orjien turvapaikan. Rooman jokaiselle antama vapaus oli niin arvokas ja harvinainen saalis, ettei osallistujia voinut puuttua sellaisesta jalosta ilosta. Tämä oli ensimmäinen askel uuden kaupungin vahvalle asemalle.
Rooma eli toki aluksi kuninkaanvallan alaisuudessa, mutta ei menettänyt vapauttaan. Yhteisöä hallitsivat kuninkaat, mutta neuvosherrojen ja kansan haluamalla tavalla. Niinpä historioitsijat pitävät Lucius Tarquiniuksen95 häpeänä, ettei hän hallitsijana noudattanut kummankaan tahtoa. Hän aiheutti rahvaalle piinaa sepänpajoissa ja muussa orjantyössä ja hänen poikansa Sextus Tarquinius96, mukavuudenhaluisessa ympäristössä kasvanut ruhtinas, meni harkitsemattomuudessa vielä pitemmälle ja sai roomalaiset menettämään sekä kruunun että isänmaan.
Lucius Junius Brutus97, jota elähdytti pikemminkin jalo kuin paisuteltu vapauden henki, sai yksinvallan ikeen murretuksi rohkeudellaan. Kansa oli silloin jo saanut tarpeekseen yksinvallan kovuudesta. Brutus korosti lakien merkitystä ja teki tyhjäksi verukkeet, joilla paheita oli harrastettu. Silloiset ylimykset (Sextus Tarquiniuksen kumppanit) valittivat asiaa näin katkerasti: Kuningas on ihminen, jolta voidaan vaatia joko oikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta aina tarpeen mukaan. Hänessä on tilaa armeliaisuudelle ja hyville teoille, vihalle ja anteeksiannolle. Silloin voi erottaa ystävän vihollisesta. Lait ovat sitä vastoin19 kuuroja ja heltymättömiä, edullisempia ja parempia köyhälle kuin rikkaalle ja mahtavalle. Niin pian kuin raja-aidat on ylitetty, lait eivät tarjoa mitään lievennyksiä ja myönnytyksiä. Kun ihmisessä on niin runsaasti virheitä, olisi uhkarohkeaa puolustautua pelkän viattomuuden avulla.98 He halusivat näin painavilla syillä lopettaa koko vapauden, mutta Brutus teki konsulien toimikaudesta vuoden mittaisen99 ja suojasi vapautta kaikin puolin.
Koko vapautensa ajan Rooma oli sekaantunut verisiin sotiin rajojensa ulkopuolella ja riitoihin niiden sisäpuolella. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ainoastaan vapaus oli syynä tasavallan pitkäaikaiseen hyvään kasvuun, ja että orjuus aiheutti sen tuhon.
Taistelukentillä kaatui lähes joka vuosi monia tuhansia roomalaisia, mutta vapaus korvasi moninkertaisesti tämän menetyksen. Vapaus rakentaa ja asua rohkaisi avioliiton solmimiseen, ja kun lisäksi tarjoutui mahdollisuus elättää vaimoa ja lapsia, se vei asioita jonkin verran eteenpäin kotimaassa, mutta suurin osa kasvusta lienee ollut maahanmuuton ansiota.
Tullus Hostilius100 keksi jo aikoinaan sen keinon, että hän otti vastaan vihollisiaan ja antoi heille Aventinosta101 rakennusmaata. Mahtoivatkohan roomalaisten voittoisat aseet saada ympäröivät kansat näin hyvien ehtojen vallitessa tulemaan yhä suuremmassa määrin heidän puolelleen?20
Alituiset kamppailut kansan ja neuvoston, kansantuomioistuimen (tribunus plebis)102 ja konsulien välillä tuntuivat uhkaavan valtiota tuholla, mutta on huomionarvoista, että valtio tämän kestäessä kaikesta huolimatta kasvoi. Kansa tunsi silloin vielä voimansa ja kamppaili vapauden puolesta. Neuvosto yritti kerran jos toisenkin heikentää vapautta, mutta kun se alkoi olla liian raakaa, rahvas puri kuolaimia ja ravisti ratsastajat selästään. Silloin konsulit saivat luvan tyytyä kohtuuteen. Ateenan lainsäädännön esimerkin mukaisesti muodostettujen kymmenmiehisten lautakuntien (decemviri)103 vallankäytössä oli ensimmäisen vuoden ajan arvokkuutta. Siksi valta jäi samoille henkilöille seuraavaksi vuodeksi, mutta kolmantena vuonna decemvirit jättivät kansan mielipiteen kokonaan huomiotta. Kun valta pian ylitti rajansa, tekivät synkän Appius Claudiuksen rumat toimenpiteet pian lopun tästä hallinnosta.
Mutta sanoin, että tasavalta voi hyvin niin kauan kuin neuvosto104 ja kansa kilpailivat keskenään vallasta. Kansa näet pystyi silloin vielä suitsimaan tyrannian ja kansankunta oli jokseenkin tyytyväinen itseensä, vaikka rappion siemen jo itikin sen povessa.
Mutta asiat alkoivat näyttää aivan toisenlaisilta sen jälkeen kun syntyi toinen kamppailu, jota neuvosherrat105 kävivät keskenään. Silloin ei kiistelty enää vapaudesta, vaan siitä kuka heistä saisi kunnian tuhota sen. Rahvas menetti tosiasiassa äänensä. Konsulit, jotka samalla olivat sotajoukkojen komentajia,21 olivat jo ehtineet koota itselleen rikkauksia, jotka vaaransivat vapauden. Caesar, Pompeius, Antonius, Sulla, Octavius ja muut106 kamppailivat keskenään päästäkseen sotaväen suosioon, sillä valta seuraa usein aseita, ja ellei muu näyttänyt onnistuvan, valtaa ostettiin isolla rahalla. Sotilaat alkoivat pian uskoa, että heidän omavaltaisuutensa oli koko yhteiskunnan vapautta. Jos rahvasta vihdoin kuunneltiin, sekin totutettiin myötäilemään kaunisteltuja perusteluja. Vaikka nyt siis tehtiin ennenkuulumattomia valloituksia, samalla tasavallan sydän riutui ahneuden, nautinnonhalun ja kopeuden pakkovallan aiheuttamassa orjuudessa, niin että tasavallan loiston ollessa suurimmillaan muiden kansojen silmissä siitä oli lähes pelkät kuoret jäljellä. Tacitushan sanoo, että tasavallan voimat ehtyivät mahtimiesten keskinäisen kamppailun ja hallinnon ahneuden takia, ja siksi tasavalta kyllästyi konsulihallintoon ja heittäytyi yksinvallan syliin107.
Keisarivallan aikana kevytmielisyys, velttous ja nautinnonhimo turmelivat Rooman hallitsijat. Kaikkein ylimpänä oli armeija, sen julkeus oli rajatonta ja sen aseet nostivat keisareita valtaistuimelle ja syöksivät heitä siltä. Muu kansa raatoi jo sietämättömien taakkojen alla, eikä Rooman valtakunta olisi ikinä pysynyt pystyssä niin pitkään, elleivät niin monet yhteiskunnan jäsenet olisi imeneet jo äidinmaidossa sitä kuvitelmaa, että roomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä.22
Käy kyllä päinsä, että valtiota, joka on ennen ollut kukoistava ja elätellyt kauniita ajatuksia onnellisuudestaan, pidetään jonkin aikaa pystyssä kuvitelmien varassa. Mutta niitä, joita on sorrettu pitkään, ei voi auttaa eikä tyydyttää imarteluilla eikä mielikuvituksen tuotteilla.
§ 6
I referred just now to Romans. The very people! How did they rise to such a height of power and fame that they became a marvel to the whole world and then collapsed again into the ashes of their past? A people that thoroughly understood the correct uses and misuses of government, whose laws are still revered throughout Europe, who by their political revolutions and vicissitudes provide a mirror for all societies, in which a thoughtful person without any prophetic gifts can read their impending fall and recovery.
It was indubitably freedom that laid the first stone for the walls of Rome. Freedom filled it with people. Rome would never have existed had Amulius had his wish fulfilled of doing away with its founder and had tyranny not been forestalled by his death.108
But what would a city be without citizens and walls without a garrison? The founder18 therefore made Rome a sanctuary for all refugees, oppressed people and slaves. The freedom that he offered each of them was such a valuable and rare reward that there could be no lack of participants in such a noble enterprise, and that was the first step towards the power of the new city.
It was at first ruled by monarchs, though without having lost its freedom; the community was governed by the king, but in accordance with the wishes of the councillors and the people, so that historians regard it as a stain on the government of Lucius Tarquinius109 that he obeyed neither. He tormented the common people in the workshops of the smiths and with other labour appropriate to slaves, and his son Sextus Tarquinius,110 a prince brought up in effeminate company, was even more imprudent, causing the dynasty to lose both Crown and fatherland.
By his audacity, Lucius Junius Brutus,111 inspired by a spirit of freedom more noble than conceited, removed the yoke of autocracy, the harshness of which had already turned the people against it, strengthened the laws and stripped the vices of their excuses, so that the nobles of that period (the cronies of Sextus Tarquinius) bitterly complained about it: The king, they said, is a human being, from whom one can ask for justice or injustice, whichever one needs. There is scope there for mercy and kind deeds, anger and forgiveness. One can then distinguish between friend and foe. The laws, on the other hand, are19 a deaf and implacable thing, more propitious and favourable to a poor man than to a rich and powerful one, never offering any reduction or remission of a sentence as soon as one oversteps the mark, and it would be hazardous where human faults are so numerous to defend oneself by innocence alone,112 hoping by such weighty arguments to overturn freedom entirely; but Brutus made the consuls annual113 and protected freedom in every respect.
During the whole period of its freedom Rome was indeed involved in bloody wars abroad and discord internally; but I can certainly see no other reason than freedom for the fact that the Republic nonetheless continued for so long to expand and that it was indeed servitude that brought about its downfall.
Every year many thousands of Romans usually died on the battlefield, but freedom compensated for that deficit many times over. Encouragements for marriage through freedom to settle and work and the means to feed a wife and children achieved a deal internally, but immigration from outside probably contributed most.
Tullus Hostilius114 in his time already devised the scheme of receiving his enemies and giving them a place on the Aventine in which to build a house. May it not have been the victorious arms of the Romans that increasingly induced the surrounding nations to come over to their side on such favourable terms?20
Continual dissensions between the people and the council, the court of the former (tribunus plebis)115 and the consuls appeared to threaten the state with destruction, but remarkably enough it nevertheless continued to grow throughout all this. The people were then still aware of their power and strove for freedom. The council did indeed infringe it from time to time, but when it did so too blatantly, the common people champed at the bit and gave their riders a jolt; then the consuls had to moderate their behaviour. The group of ten men (decemviri) who were installed as rulers, on the model of Athenian laws, conducted themselves well the first year, so that the same individuals remained in power into the second year, but the third year the decemviri retained power without consulting the people at all. But as their power quickly exceeded its limits, the evil deed of the nefarious Appius soon brought that regime to an end.116
However, the Republic flourished, as I said, as long as the contest was between the council117 and the people, for the latter were then still able to curb tyranny, and the nation was relatively satisfied with itself, although the seeds of ruin were already growing in its midst.
But when a different contest developed, between the councillors118 themselves, matters took on a quite different complexion. Then the disputes were no longer about freedom but about which of them would have the honour of being its destroyer. The common people effectively lost their voice. The consuls, who were also commanders of the army,21 had already had time to acquire riches, which posed a threat to freedom. Caesar, Pompey, Antony, Sulla, Octavius and others119 competed among themselves to gain support among the soldiers, for power often accompanies armed force, and when it could not be gained otherwise, it was bought for large sums, and the soldier soon began to believe that his arbitrary will represented the freedom of society as a whole, but when the common people had to be consulted, they were also made accustomed to respond to gilded arguments. Although unprecedented encroachments were thus now made, the heart of the republic languished in bondage under the tyranny of greed, voluptuousness and arrogance, so that when it was at its most impressive in the eyes of other nations, little more than the shell remained, for Tacitus says that it was weakened by the mutual rivalry of the powerful and the greed of the government, therefore grew tired of the consuls and threw itself into the arms of autocracy.120
Under the Empire, vanity, effeminacy and voluptuousness corrupted the rulers of Rome. The army was the supreme power; its extravagance became limitless; emperors were elevated and overthrown at its might; but the rest of the people already toiled under intolerable burdens; and that state would never have lasted so long if the illusion that Romans were happier than all other people in the world had not been imbibed for so many generations with their mothers’ milk.22
It may thus be possible for a time to maintain by illusions a state that has previously flourished and developed a positive view of its happiness, but one that has long suffered oppression cannot be restored and made content with flattery and shadow-play.
Föregående avsnitt: Utflyttning, § 5
Följande avsnitt: Utflyttning, § 7
Platser: Aten Aventinen (Aventino) Europa Politorium Rom
Personer: Amulius (Amullius) Antonius, Marcus Claudius Crassus, Appius Cornelius Sulla Felix, Lucius Cornelius Tacitus, Publius (eller Gaius) Hostilius, Tullus Julius Caesar Augustus, Gaius Julius Caesar, Gaius Junius Brutus, Lucius Livius, Titus Lucretia Numitor Pompeius Magnus, Gnaeus Rhea Silvia Romulus (Romuli) Tarquinius Suberbus, Lucius (L. Tarqvinii) Tarquinius, Sextus Verginia
Bibelställen:
Teman: