Föregående avsnitt: Utflyttning, § 2
Följande avsnitt: Utflyttning, § 4
§. 3.
Såsom nu alla människans företaganden syfta på hennes lycksalighet, så måste alla flyttningar drifwas af den och ingen annan ordsak. En Sjöman stiger aldrig om bord, om han intet wäntar mer derföre än han säkert kunnat hemma winna: än mindre wågar någon Medborgare sin fot på främmande botn1, i mening at stadna der, om han intet på et eller annat sätt tror sig göra der större lycka.
Han öfwerwägar på ena sidan de hwilkor han tilförene ägt, och framdeles kan göra sig förhoppning om hemma, och lägger dem i ena7 wågskålen: På den andra gör han sig underkunnig2, om det tilstånd han i et annat land kunde komma til, och hwad liknelse3 han kan hafwa der til lycka i framtiden, och det lägger han i den andra. Hafwer nu den förra öfwerwigten, är klart, at han blifwer qwar så länge han är människa: Står wåg-balcken jämn, är än ingen ordsak förhanden hwarföre han skulle flytta: En hwar behåller häldre det wissa för owissa, när de intet skilja uti godhet: Men slår wåg-balcken om åt andra sidan, då börjar hogen at leka ut4.
Men Fäderneslandet har ännu några särskilta band, hwarmed det söker hafwa öfwerwigten, dem en Tysk Auctor Johan Reinh. Storck på Latin nätt sammanfattat: Wi älska säger han, det Land, som mottagit oss då wi kom til werlden, hwarest wi fört wår första klagan, lekt i barndomen; äro upfostrade och öfwade i ungdomen, hwars luft wi andats, hwars himmel wi sedt, hwars strömmar och fält äro oss bekanta, der wi kunna tälja en hel rad af anhöriga, wänner, egendomar5, kammerater, och så många glädje-retelser, som wi annorstädes fåfängt söka6.
Förmå nu alla dessa ändock intet hålla stången med7 de andra uti någons tycke, bör han räknas förlorad ifrån Fäderneslandet: Han är mera ingen rätt Medborgare fast han bor inom rikets gränsor. Alla författningar äro8 förgäfwes, at hålla en sådan qwar, utom den enda, at öka hans förmåner hemma: sådane Medborgare böra anses såsom et dyrbart win i et glesnat käril, som, fast det intet slipper alt ut på en gång, söker likwäl sin springa, hwarigenom det rinner sin wäg. Förbud och Upsyningsmän förhindra wäl något, at det intet går så fort, men hafwa den olägenhet, at ju längre sådana förlorade Medborgare med twång hållas qwar, för desto flere afmåla de sin wäntade lycksalighet, och föra dem med sig då de slippa en gång.
Förgäfwes inbillar man sig Fäderneslandet wara en magnet, som skulle qwarhålla sina Inbyggare på lika sätt, som den drager åt sig Järnet, eller wärka igenom några förborgade ordsaker. Det passade sig wäl för Homerus, at i sit lyckeliga Græcæ land sjunga: Intet är kärare än Fäderneslandet8. Men Socrates och Democritus, som i sin tid redan sågo fördärfwet wara öfweralt rådande, ansågo endast hela werlden för det samma. Det gick ännu an för Cicero, som wille förswara Romerska Republikens frihet, om hwilken då som bäst speltes, at i sin Sedolära upmuntra hwar och en, at med nöje stupa för Fäderneslandet; ehuru han sjelf mera dugde til rådgifware för det slags Hjeltar än Anförare: Horatius qwäder wäl utur samma thon: Det är ljuft, säger han: och artigt at dö för Fosterlandet9, fast det Fädernesland som Ci9cero mente, nemligen Friheten war i hans tid allaredo förloradt. Men 200 år derefter då inrikes olyckorna hunnit mogna10, hör man mera ingen lysna til sådant läte.
Mån någon af de första Romare, som i sin tilwäxt nästan höllo för omöjeligt at rymma utur Fäderneslandet, emedan de mente hela werlden skulle snart blifwa det, hade kunnat förmås at tro det som likwäl hände, nemligen sina efterkommande hopetals gå öfwer til Barbarer?
Israeliterna kåstade det många blodiga skjortor at intaga Palestina, och i anseende til deras mägtiga Grannar ännu flera at få behålla det så länge det war et Canans land. Men sedan deras Städer, Gudstjenst och näringar häfdes öfwerända, hade ingen mera lust at wåga så mycket för en olyckelig Fosterbygd.
Men såsom denna jämnförelse af In- och Utlänska förmåner sker i hwars och ens eget tycke, efter hwars och ens insigt, föredomar, slutkonst11 och smak, så begås härutinnan oändeliga felsteg: dock blifwer ärfarenheten för sådana öfwerlöpare en obedräglig Läromästare.
Träffar deras hopp in, skatta de sig lyckeliga, och i det de förtälja androm sina förmåner, lägga de ut farliga krokar efter dem, som hafwa lika öde med deras förra: men slår deras wäntan felt, ångra de sit byte, gå hem tilbaka nögdare med sit Fädernesland än då de öfwergåfwo det, eller åtminstone afråder deras missnöje andra at stiga i deras fotspår.10
Häraf får jag altså låf at sluta: ju mera frihet och förmåga hwar ock en äger uti sin födslo-ort, at befrämja i synnerhet i yngre åren sin lycksalighet, ju mindre wil han byta Fädernesland med någon, och ju mindre han deremot af denna frihet njuter, ju större räknar han sin olycka, och twång, och desto mera trängtar han bort. Och detta twång, eller brist på tilräckelig frihet, at på alt anständigt sätt befordra sin lycka, wågar jag påstå wara den ena och enda ordsaken til alla utflyttningar, och således äfwen til dem som ske från wårt kära Swerige. Nekas detta, måste man antingen kunna älska något, utan at hålla det för godt, eller ock wälja det man bär sky före.
Alt hwad utom dess må anföras til ordsak härtil, är det antingen aldeles icke, eller allenast en del af denna.
Dock är det ingalunda nog uti et ämne, som rörer hela Staters upkomst och undergång, at allenast stadna wid tancke- och förnufts slut, utan böra de icke mindre af en långlig förfarenhet blifwa gjorda helt ostridiga: annars händer det snart, at utgången intet slår in med förmodan, och då blifwer det ofta försent at rätta et felsteg, som man straxt märkt, om man förut rådplägat med förfarenheten, de enfaldigas Läro-mästare.
§. 3.
Såsom nu alla människans företaganden syfta på hennes lycksalighet, så måste alla flyttningar drifwas af den och ingen annan ordsak. En Sjöman stiger aldrig om bord, om han intet wäntar mer derföre än han säkert kunnat hemma winna: än mindre wågar någon Medborgare sin fot på främmande botn12, i mening at stadna der, om han intet på et eller annat sätt tror sig göra der större lycka.
Han öfwerwägar på ena sidan de hwilkor han tilförene ägt, och framdeles kan göra sig förhoppning om hemma, och lägger dem i ena7 wågskålen: På den andra gör han sig underkunnig13, om det tilstånd han i et annat land kunde komma til, och hwad liknelse14 han kan hafwa der til lycka i framtiden, och det lägger han i den andra. Hafwer nu den förra öfwerwigten, är klart, at han blifwer qwar så länge han är människa: Står wåg-balcken jämn, är än ingen ordsak förhanden hwarföre han skulle flytta: En hwar behåller häldre det wissa för owissa, när de intet skilja uti godhet: Men slår wåg-balcken om åt andra sidan, då börjar hogen at leka ut15.
Men Fäderneslandet har ännu några särskilta band, hwarmed det söker hafwa öfwerwigten, dem en Tysk Auctor Johan Reinh. Storck på Latin nätt sammanfattat: Wi älska säger han, det Land, som mottagit oss då wi kom til werlden, hwarest wi fört wår första klagan, lekt i barndomen; äro upfostrade och öfwade i ungdomen, hwars luft wi andats, hwars himmel wi sedt, hwars strömmar och fält äro oss bekanta, der wi kunna tälja en hel rad af anhöriga, wänner, egendomar16, kammerater, och så många glädje-retelser, som wi annorstädes fåfängt söka17.
Förmå nu alla dessa ändock intet hålla stången med18 de andra uti någons tycke, bör han räknas förlorad ifrån Fäderneslandet: Han är mera ingen rätt Medborgare fast han bor inom rikets gränsor. Alla författningar äro8 förgäfwes, at hålla en sådan qwar, utom den enda, at öka hans förmåner hemma: sådane Medborgare böra anses såsom et dyrbart win i et glesnat käril, som, fast det intet slipper alt ut på en gång, söker likwäl sin springa, hwarigenom det rinner sin wäg. Förbud och Upsyningsmän förhindra wäl något, at det intet går så fort, men hafwa den olägenhet, at ju längre sådana förlorade Medborgare med twång hållas qwar, för desto flere afmåla de sin wäntade lycksalighet, och föra dem med sig då de slippa en gång.
Förgäfwes inbillar man sig Fäderneslandet wara en magnet, som skulle qwarhålla sina Inbyggare på lika sätt, som den drager åt sig Järnet, eller wärka igenom några förborgade ordsaker. Det passade sig wäl för Homerus, at i sit lyckeliga Græcæ land sjunga: Intet är kärare än Fäderneslandet19. Men Socrates och Democritus, som i sin tid redan sågo fördärfwet wara öfweralt rådande, ansågo endast hela werlden för det samma. Det gick ännu an för Cicero, som wille förswara Romerska Republikens frihet, om hwilken då som bäst speltes, at i sin Sedolära upmuntra hwar och en, at med nöje stupa för Fäderneslandet; ehuru han sjelf mera dugde til rådgifware för det slags Hjeltar än Anförare: Horatius qwäder wäl utur samma thon: Det är ljuft, säger han: och artigt at dö för Fosterlandet20, fast det Fädernesland som Ci9cero mente, nemligen Friheten war i hans tid allaredo förloradt. Men 200 år derefter då inrikes olyckorna hunnit mogna21, hör man mera ingen lysna til sådant läte.
Mån någon af de första Romare, som i sin tilwäxt nästan höllo för omöjeligt at rymma utur Fäderneslandet, emedan de mente hela werlden skulle snart blifwa det, hade kunnat förmås at tro det som likwäl hände, nemligen sina efterkommande hopetals gå öfwer til Barbarer?
Israeliterna kåstade det många blodiga skjortor at intaga Palestina, och i anseende til deras mägtiga Grannar ännu flera at få behålla det så länge det war et Canans land. Men sedan deras Städer, Gudstjenst och näringar häfdes öfwerända, hade ingen mera lust at wåga så mycket för en olyckelig Fosterbygd.
Men såsom denna jämnförelse af In- och Utlänska förmåner sker i hwars och ens eget tycke, efter hwars och ens insigt, föredomar, slutkonst22 och smak, så begås härutinnan oändeliga felsteg: dock blifwer ärfarenheten för sådana öfwerlöpare en obedräglig Läromästare.
Träffar deras hopp in, skatta de sig lyckeliga, och i det de förtälja androm sina förmåner, lägga de ut farliga krokar efter dem, som hafwa lika öde med deras förra: men slår deras wäntan felt, ångra de sit byte, gå hem tilbaka nögdare med sit Fädernesland än då de öfwergåfwo det, eller åtminstone afråder deras missnöje andra at stiga i deras fotspår.10
Häraf får jag altså låf at sluta: ju mera frihet och förmåga hwar ock en äger uti sin födslo-ort, at befrämja i synnerhet i yngre åren sin lycksalighet, ju mindre wil han byta Fädernesland med någon, och ju mindre han deremot af denna frihet njuter, ju större räknar han sin olycka, och twång, och desto mera trängtar han bort. Och detta twång, eller brist på tilräckelig frihet, at på alt anständigt sätt befordra sin lycka, wågar jag påstå wara den ena och enda ordsaken til alla utflyttningar, och således äfwen til dem som ske från wårt kära Swerige. Nekas detta, måste man antingen kunna älska något, utan at hålla det för godt, eller ock wälja det man bär sky före.
Alt hwad utom dess må anföras til ordsak härtil, är det antingen aldeles icke, eller allenast en del af denna.
Dock är det ingalunda nog uti et ämne, som rörer hela Staters upkomst och undergång, at allenast stadna wid tancke- och förnufts slut, utan böra de icke mindre af en långlig förfarenhet blifwa gjorda helt ostridiga: annars händer det snart, at utgången intet slår in med förmodan, och då blifwer det ofta försent at rätta et felsteg, som man straxt märkt, om man förut rådplägat med förfarenheten, de enfaldigas Läro-mästare.
§ 3
Koska kaikki, mihin ihminen ryhtyy, tähtää hänen onnellisuuteensa, maastamuutot on johdettava siitä eikä mistään muusta syystä. Merimies ei nouse milloinkaan laivaan, ellei hän odota saavansa sillä tavalla jotain enemmän kuin saisi varmasti kotona. Vielä vähemmän kansalainen rohkenee astua vieraalle maalle jäädäkseen sinne, ellei hän usko tavalla tai toisella saavuttavansa siellä suurempaa onnea.
Yhtäältä hän punnitsee entisiä ja tulevaisuudessa mahdollisesti saavutettavissa olevia elinehtojaan kotimaassaan ja laittaa ne toiseen7 vaakakuppiin. Toisaalta hän ottaa selvää, minkälaiseen asemaan hän voisi toisessa maassa päästä ja millä todennäköisyydellä hän voisi tulevaisuudessa saavuttaa siellä onnen, ja laittaa ne toiseen vaakakuppiin. Jos edellinen painaa enemmän, on selvää että hän jää kotimaahansa, sikäli kuin on ihminen. Jos vaaka pysyy tasapainossa, muuttoon ei vielä ole syytä. Jokainen valitsee mieluummin varman kuin epävarman, mikäli ne ovat yhtä hyviä. Jos sen sijaan vaaka kallistuu toisen kupin puolelle, silloin ajatus alkaa houkuttaa.
Isänmaa yrittää kuitenkin yhä painaa vaakaa puolelleen muutamilla erityisillä siteillä, joista saksalainen kirjailija Johann Reinhard Storck on kirjoittanut latinaksi seuraavan tyylikkään tiivistelmän23: Me rakastamme sitä maata, joka otti meidät vastaan tullessamme maailmaan, jossa esitimme ensimmäisen valituksemme, leikimme lapsena, saimme kasvatusta ja harjoitusta nuorena; sitä maata, jonka ilmaa olemme hengittäneet, jonka taivasta katselleet, jonka joet ja niityt ovat meille tutut; sitä maata, missä tunnemme ison joukon sukulaisia, ystäviä, maatiloja24 ja tovereita ja missä kohtaamme niin runsaasti ilon aiheita että muualta niitä on turha etsiä.
Elleivät kaikki nämä seikat pysty jonkun mielessä torjumaan vastakkaisia syitä, hänet on katsottava isänmaan kannalta menetetyksi. Hän ei ole enää oikea kansalainen, vaikka asuukin valtakunnan rajojen sisällä. Sellaista ihmistä ei voi millään toimenpiteillä8 pitää maassa, lukuun ottamatta yhtä: lisäämällä kotimaan hänelle tarjoamia etuja. Tällaisia kansalaisia voi verrata kalliiseen viiniin rikkinäisessä astiassa: vaikka astia ei päästäkään kaikkea valumaan kerralla, silti viini etsii halkeaman, josta se vuotaa pois. Kiellot ja valvojat voivat kyllä hiukan hidastaa asiaa, mutta ovat sikäli hankalia, että mitä pitempään nämä menetetyt kansalaiset pidetään väkisin maassa, sitä useammalle he maalailevat tulevaa onnellisuuttaan ja sitä useampia he saavat mukaansa päästessään joskus itse muuttamaan.
On turha kuvitella isänmaata magneetiksi, joka pitäisi asukkaat koossa niin kuin magneetti vetää rautaesineitä tai vaikuttaisi joidenkin kätkettyjen syiden kautta. Homeroksen sopi onnellisessa Kreikassaan laulaa: Ei rakkaampaa kuin isänmaa25. Mutta Sokrates ja Demokritos näkivät jo aikoinaan turmeltuneisuuden päässeen vallalle kaikkialla ja olivat sitä mieltä, että koko maailma oli samanlainen. Kävi vielä päinsä, että Cicero, joka halusi puolustaa juuri silloin vaakalaudalla ollutta Rooman tasavallan vapautta, moraaliopissaan innosti itse kutakin kaatumaan tyytyväisenä isänmaansa puolesta, vaikka hän itse sopi paremminkin neuvonantajaksi sellaisille sankareille kuin johtajaksi. Horatius runoili samassa hengessä: On suloista ja ylevää kuolla puolesta isien maan26. Ciceron9 tarkoittama isänmaa, nimittäin vapaus, oli tosin Horatiuksen aikana jo menetetty. Mutta kun valtakunnan sisäiset onnettomuudet27 ehtivät sitten kehittyä, kukaan ei 200 vuoden kuluttua kuullut enää tällaisia säkeitä.
Seuratessaan Rooman kasvua sen ensimmäiset asukkaat pitivät lähes mahdottomana, että he joskus lähtisivät pois isänmaastaan, koska se näytti pian käsittävän koko maailman. Olisikohan heidät saanut uskomaan sen mikä kaikesta huolimatta tapahtui, nimittäin että heidän jälkeläisensä siirtyivät suurin joukoin barbaarien puolelle?
Israelilaiset joutuivat vuodattamaan paljon verta vallatessaan Palestiinaa, ja vielä lisää puolustautuessaan mahtavia naapureitaan vastaan ja yrittäessään pitää Palestiinan niin kauan kuin se oli Kanaanin maa. Mutta sen jälkeen kun heidän kaupunkinsa, jumalanpalveluksensa ja elinkeinonsa oli tuhottu, kukaan ei halunnut enää tehdä samaa uhrausta onnettoman kotiseudun puolesta.
Koska tällainen kotimaisten ja ulkomaisten etujen vertailu tapahtuu kuitenkin itse kunkin mielipiteiden, ymmärryksen, ennakkoluulojen, päättelytaidon ja maun mukaisesti, tehdään siinä loputtomasti virheitä. Mutta kokemuksesta tulee pettämätön oppimestari näille karkureille.
Jos he osuvat oikeaan toiveissaan, he pitävät itseään onnellisina ja kun he kertovat muille saavuttamistaan eduista, he virittävät vaarallisia koukkuja niille, joilla on samankaltainen kohtalo kuin heillä aikoinaan. Jos he sen sijaan pettyvät odotuksissaan, he katuvat maan vaihtoaan ja palaavat isänmaahansa tyytyväisempinä kuin hylätessään sen, tai ainakin heidän pettymyksensä opettaa muille, ettei heidän jälkiään kannata seurata.10
Tästä minun on tehtävä seuraavat päätelmät: Mitä enemmän vapautta ja edellytyksiä itse kullakin etenkin nuoremmalla iällä on edistää onnellisuuttaan synnyinseudullaan, sitä haluttomampi hän on vaihtamaan isänmaata kenenkään kanssa. Mutta mitä vähemmän hänellä on sellaista vapautta, sitä suurempana hän pitää onnettomuuttaan ja pakkoaan, ja sitä enemmän hän kaipaa muualle. Ja uskallan väittää, että kaikkien maastamuuttojen ainoa syy on tämä pakko tai riittämätön vapaus edistää kaikin säädyllisin keinoin omaa onnellisuutta. Se koskee siis myös muuttoa rakkaasta Ruotsistamme. Sen, joka haluaa tämän kieltää, on joko pystyttävä rakastamaan jotakin ilman että pitäisi sitä hyvänä tai valitsemaan jotakin jota kammoaa.
Kaikki minkä sanotun lisäksi voi esittää muuton syyksi, ei joko kuulu siihen lainkaan tai kuuluu vain osaksi.
Ei kuitenkaan riitä, että asiassa, joka koskee kokonaisten valtioiden nousua ja tuhoa, tyydytään vain ajattelun ja järjenkäytön tuottamiin päätelmiin, vaan pitkän kokemuksen on yhtä lailla vahvistettava syiden kiistattomuus. Muutoin käy helposti niin, ettei tulos sovi yhteen oletuksen kanssa ja silloin on monesti liian myöhäistä korjata virhe, joka olisi huomattu heti, jos etukäteen olisi turvauduttu kokemukseen, yksinkertaisten oppimestariin.
§ 3
As all the activities of human beings are directed towards their happiness, all migrations must be motivated by that and by no other cause. A seaman never goes on board a ship unless he expects to gain more thereby than he could be sure of earning at home; still less does any citizen venture to set foot on foreign soil, intending to stay there, unless he believes that he will in one way or another be more successful there.
On the one hand, he considers the circumstances under which he has hitherto lived and which he may in the future hope to enjoy at home, and he puts those in one7 scale of the balance; on the other hand, he acquaints himself with the condition that he might achieve in another country and what probability he may have of success there in the future, and he puts that in the other one. If the former preponderate, he will obviously remain, as long as he is human; if the balance remains in equilibrium, there is not yet any reason why he should emigrate; everyone prefers the known to the unknown when there is no difference in advantage; but if the balance tips the other way, then thoughts of going abroad begin to arise.
But one’s fatherland also provides some particular attachments by which it seeks to remain preponderant, which a German author, Johann Reinhard Storck,28 has neatly summed up in Latin: “We love the country that received us when we came into the world,” he says, “where we voiced our first complaint and played in childhood; were brought up and exercised in youth, whose air we have breathed, whose sky we have seen, with whose streams and fields we are familiar, where we can count numerous relatives, friends, properties,29 companions and so many incentives to happiness that we vainly seek elsewhere.”
If all these still cannot outweigh the other factors in someone’s mind, then he must be regarded as lost to the fatherland: he is no longer a true citizen even though he lives within the borders of the country. All regulations are8 powerless to retain such an individual, except only for one that increases his advantages at home. Such citizens should be regarded as a precious wine in a leaky vessel which, although it cannot all flow out at once, will nevertheless seek a crack through which it will seep out. Prohibitions and overseers may prevent matters from proceeding so quickly, but they have the disadvantage that the longer such lost citizens are retained by force, to all the more people will they describe their anticipated happiness, and they take them with them once they get away.
In vain does one imagine the fatherland to be a magnet that holds its inhabitants in the same way as it attracts iron, or that it operates through some hidden means. It may have been appropriate for Homer to sing in his blessed Greece: Nothing is dearer than one’s fatherland.30 But Socrates and Democritus, who already saw that corruption was prevalent everywhere, only regarded the whole world as such. It was still acceptable for Cicero, who wished to defend the liberty of the Roman Republic that was just then being gambled with, to encourage everyone in his ethical writings to gladly die for the fatherland, though he himself was more suited to be an adviser to such heroes than their leader. Horace sings in the same mode: Sweet it is, he says, and seemly to die for one’s homeland,31 although the fatherland that Cicero9 had in mind, namely liberty, had already been lost in his lifetime. But 200 years later, when the domestic disasters had come to fruition, one no longer hears of anyone heeding such a call.
Could any of the early Romans, who during their period of expansion regarded it as virtually unthinkable to abscond from the fatherland, as they believed it would soon encompass the entire world, have been made to believe what nevertheless did happen, namely that their descendants would be transformed wholesale into barbarians?
It cost the Israelites many a bloodied shirt to seize Palestine and, in view of their powerful neighbours, even more to retain it as long as it was a land of Canaan. But once their towns, religious cult and trades were overthrown, no one was any longer inclined to risk so much for an unfortunate homeland.
But because this comparison of domestic and foreign advantages occurs in the mind of each separate individual, in accordance with that individual’s understanding, prejudices, power of deduction and taste, innumerable errors are committed in this respect; experience nonetheless becomes an infallible teacher for such renegades.
If their hopes are fulfilled, they regard themselves as fortunate, and in relating their advantages to others, they lay dangerous traps for those who are experiencing the same as they previously did; but if their expectations are dashed, they regret their change of circumstances, return home more pleased with their fatherland than when they left it, or at least their disappointment deters others from following in their footsteps.10
This allows me to conclude that the more freedom and opportunity each individual has to promote his happiness in his place of birth, especially in his early years, the less does he wish to exchange his fatherland with anyone else, and on the other hand, the less that he enjoys that freedom, the greater does he feel his misfortune and oppression to be, and the more he yearns to get away. And that oppression, or lack of sufficient freedom to pursue his fortune in any honourable manner, I venture to assert is the one and only cause of all emigration and thus also of that which occurs from our beloved Sweden. If that is denied, one must be capable either of loving something without regarding it as good or else of choosing that for which one feels revulsion.
Whatever else may be adduced as a cause of that is either none at all or merely part of it.
However, with regard to a subject that concerns the origin and destruction of entire states, it is by no means enough to limit oneself to deductions from thought and reason, but they should be made quite incontrovertible on the grounds of long experience; otherwise, it is very likely that the outcome will not match the expectation, and then it is often too late to correct an error that one would immediately have noticed if one had first consulted experience, the instructor of the simple-minded.
§. 3.
Såsom nu alla människans företaganden syfta på hennes lycksalighet, så måste alla flyttningar drifwas af den och ingen annan ordsak. En Sjöman stiger aldrig om bord, om han intet wäntar mer derföre än han säkert kunnat hemma winna: än mindre wågar någon Medborgare sin fot på främmande botn32, i mening at stadna der, om han intet på et eller annat sätt tror sig göra der större lycka.
Han öfwerwägar på ena sidan de hwilkor han tilförene ägt, och framdeles kan göra sig förhoppning om hemma, och lägger dem i ena7 wågskålen: På den andra gör han sig underkunnig33, om det tilstånd han i et annat land kunde komma til, och hwad liknelse34 han kan hafwa der til lycka i framtiden, och det lägger han i den andra. Hafwer nu den förra öfwerwigten, är klart, at han blifwer qwar så länge han är människa: Står wåg-balcken jämn, är än ingen ordsak förhanden hwarföre han skulle flytta: En hwar behåller häldre det wissa för owissa, när de intet skilja uti godhet: Men slår wåg-balcken om åt andra sidan, då börjar hogen at leka ut35.
Men Fäderneslandet har ännu några särskilta band, hwarmed det söker hafwa öfwerwigten, dem en Tysk Auctor Johan Reinh. Storck på Latin nätt sammanfattat: Wi älska säger han, det Land, som mottagit oss då wi kom til werlden, hwarest wi fört wår första klagan, lekt i barndomen; äro upfostrade och öfwade i ungdomen, hwars luft wi andats, hwars himmel wi sedt, hwars strömmar och fält äro oss bekanta, der wi kunna tälja en hel rad af anhöriga, wänner, egendomar36, kammerater, och så många glädje-retelser, som wi annorstädes fåfängt söka37.
Förmå nu alla dessa ändock intet hålla stången med38 de andra uti någons tycke, bör han räknas förlorad ifrån Fäderneslandet: Han är mera ingen rätt Medborgare fast han bor inom rikets gränsor. Alla författningar äro8 förgäfwes, at hålla en sådan qwar, utom den enda, at öka hans förmåner hemma: sådane Medborgare böra anses såsom et dyrbart win i et glesnat käril, som, fast det intet slipper alt ut på en gång, söker likwäl sin springa, hwarigenom det rinner sin wäg. Förbud och Upsyningsmän förhindra wäl något, at det intet går så fort, men hafwa den olägenhet, at ju längre sådana förlorade Medborgare med twång hållas qwar, för desto flere afmåla de sin wäntade lycksalighet, och föra dem med sig då de slippa en gång.
Förgäfwes inbillar man sig Fäderneslandet wara en magnet, som skulle qwarhålla sina Inbyggare på lika sätt, som den drager åt sig Järnet, eller wärka igenom några förborgade ordsaker. Det passade sig wäl för Homerus, at i sit lyckeliga Græcæ land sjunga: Intet är kärare än Fäderneslandet39. Men Socrates och Democritus, som i sin tid redan sågo fördärfwet wara öfweralt rådande, ansågo endast hela werlden för det samma. Det gick ännu an för Cicero, som wille förswara Romerska Republikens frihet, om hwilken då som bäst speltes, at i sin Sedolära upmuntra hwar och en, at med nöje stupa för Fäderneslandet; ehuru han sjelf mera dugde til rådgifware för det slags Hjeltar än Anförare: Horatius qwäder wäl utur samma thon: Det är ljuft, säger han: och artigt at dö för Fosterlandet40, fast det Fädernesland som Ci9cero mente, nemligen Friheten war i hans tid allaredo förloradt. Men 200 år derefter då inrikes olyckorna hunnit mogna41, hör man mera ingen lysna til sådant läte.
Mån någon af de första Romare, som i sin tilwäxt nästan höllo för omöjeligt at rymma utur Fäderneslandet, emedan de mente hela werlden skulle snart blifwa det, hade kunnat förmås at tro det som likwäl hände, nemligen sina efterkommande hopetals gå öfwer til Barbarer?
Israeliterna kåstade det många blodiga skjortor at intaga Palestina, och i anseende til deras mägtiga Grannar ännu flera at få behålla det så länge det war et Canans land. Men sedan deras Städer, Gudstjenst och näringar häfdes öfwerända, hade ingen mera lust at wåga så mycket för en olyckelig Fosterbygd.
Men såsom denna jämnförelse af In- och Utlänska förmåner sker i hwars och ens eget tycke, efter hwars och ens insigt, föredomar, slutkonst42 och smak, så begås härutinnan oändeliga felsteg: dock blifwer ärfarenheten för sådana öfwerlöpare en obedräglig Läromästare.
Träffar deras hopp in, skatta de sig lyckeliga, och i det de förtälja androm sina förmåner, lägga de ut farliga krokar efter dem, som hafwa lika öde med deras förra: men slår deras wäntan felt, ångra de sit byte, gå hem tilbaka nögdare med sit Fädernesland än då de öfwergåfwo det, eller åtminstone afråder deras missnöje andra at stiga i deras fotspår.10
Häraf får jag altså låf at sluta: ju mera frihet och förmåga hwar ock en äger uti sin födslo-ort, at befrämja i synnerhet i yngre åren sin lycksalighet, ju mindre wil han byta Fädernesland med någon, och ju mindre han deremot af denna frihet njuter, ju större räknar han sin olycka, och twång, och desto mera trängtar han bort. Och detta twång, eller brist på tilräckelig frihet, at på alt anständigt sätt befordra sin lycka, wågar jag påstå wara den ena och enda ordsaken til alla utflyttningar, och således äfwen til dem som ske från wårt kära Swerige. Nekas detta, måste man antingen kunna älska något, utan at hålla det för godt, eller ock wälja det man bär sky före.
Alt hwad utom dess må anföras til ordsak härtil, är det antingen aldeles icke, eller allenast en del af denna.
Dock är det ingalunda nog uti et ämne, som rörer hela Staters upkomst och undergång, at allenast stadna wid tancke- och förnufts slut, utan böra de icke mindre af en långlig förfarenhet blifwa gjorda helt ostridiga: annars händer det snart, at utgången intet slår in med förmodan, och då blifwer det ofta försent at rätta et felsteg, som man straxt märkt, om man förut rådplägat med förfarenheten, de enfaldigas Läro-mästare.
§ 3
Koska kaikki, mihin ihminen ryhtyy, tähtää hänen onnellisuuteensa, maastamuutot on johdettava siitä eikä mistään muusta syystä. Merimies ei nouse milloinkaan laivaan, ellei hän odota saavansa sillä tavalla jotain enemmän kuin saisi varmasti kotona. Vielä vähemmän kansalainen rohkenee astua vieraalle maalle jäädäkseen sinne, ellei hän usko tavalla tai toisella saavuttavansa siellä suurempaa onnea.
Yhtäältä hän punnitsee entisiä ja tulevaisuudessa mahdollisesti saavutettavissa olevia elinehtojaan kotimaassaan ja laittaa ne toiseen7 vaakakuppiin. Toisaalta hän ottaa selvää, minkälaiseen asemaan hän voisi toisessa maassa päästä ja millä todennäköisyydellä hän voisi tulevaisuudessa saavuttaa siellä onnen, ja laittaa ne toiseen vaakakuppiin. Jos edellinen painaa enemmän, on selvää että hän jää kotimaahansa, sikäli kuin on ihminen. Jos vaaka pysyy tasapainossa, muuttoon ei vielä ole syytä. Jokainen valitsee mieluummin varman kuin epävarman, mikäli ne ovat yhtä hyviä. Jos sen sijaan vaaka kallistuu toisen kupin puolelle, silloin ajatus alkaa houkuttaa.
Isänmaa yrittää kuitenkin yhä painaa vaakaa puolelleen muutamilla erityisillä siteillä, joista saksalainen kirjailija Johann Reinhard Storck on kirjoittanut latinaksi seuraavan tyylikkään tiivistelmän43: Me rakastamme sitä maata, joka otti meidät vastaan tullessamme maailmaan, jossa esitimme ensimmäisen valituksemme, leikimme lapsena, saimme kasvatusta ja harjoitusta nuorena; sitä maata, jonka ilmaa olemme hengittäneet, jonka taivasta katselleet, jonka joet ja niityt ovat meille tutut; sitä maata, missä tunnemme ison joukon sukulaisia, ystäviä, maatiloja44 ja tovereita ja missä kohtaamme niin runsaasti ilon aiheita että muualta niitä on turha etsiä.
Elleivät kaikki nämä seikat pysty jonkun mielessä torjumaan vastakkaisia syitä, hänet on katsottava isänmaan kannalta menetetyksi. Hän ei ole enää oikea kansalainen, vaikka asuukin valtakunnan rajojen sisällä. Sellaista ihmistä ei voi millään toimenpiteillä8 pitää maassa, lukuun ottamatta yhtä: lisäämällä kotimaan hänelle tarjoamia etuja. Tällaisia kansalaisia voi verrata kalliiseen viiniin rikkinäisessä astiassa: vaikka astia ei päästäkään kaikkea valumaan kerralla, silti viini etsii halkeaman, josta se vuotaa pois. Kiellot ja valvojat voivat kyllä hiukan hidastaa asiaa, mutta ovat sikäli hankalia, että mitä pitempään nämä menetetyt kansalaiset pidetään väkisin maassa, sitä useammalle he maalailevat tulevaa onnellisuuttaan ja sitä useampia he saavat mukaansa päästessään joskus itse muuttamaan.
On turha kuvitella isänmaata magneetiksi, joka pitäisi asukkaat koossa niin kuin magneetti vetää rautaesineitä tai vaikuttaisi joidenkin kätkettyjen syiden kautta. Homeroksen sopi onnellisessa Kreikassaan laulaa: Ei rakkaampaa kuin isänmaa45. Mutta Sokrates ja Demokritos näkivät jo aikoinaan turmeltuneisuuden päässeen vallalle kaikkialla ja olivat sitä mieltä, että koko maailma oli samanlainen. Kävi vielä päinsä, että Cicero, joka halusi puolustaa juuri silloin vaakalaudalla ollutta Rooman tasavallan vapautta, moraaliopissaan innosti itse kutakin kaatumaan tyytyväisenä isänmaansa puolesta, vaikka hän itse sopi paremminkin neuvonantajaksi sellaisille sankareille kuin johtajaksi. Horatius runoili samassa hengessä: On suloista ja ylevää kuolla puolesta isien maan46. Ciceron9 tarkoittama isänmaa, nimittäin vapaus, oli tosin Horatiuksen aikana jo menetetty. Mutta kun valtakunnan sisäiset onnettomuudet47 ehtivät sitten kehittyä, kukaan ei 200 vuoden kuluttua kuullut enää tällaisia säkeitä.
Seuratessaan Rooman kasvua sen ensimmäiset asukkaat pitivät lähes mahdottomana, että he joskus lähtisivät pois isänmaastaan, koska se näytti pian käsittävän koko maailman. Olisikohan heidät saanut uskomaan sen mikä kaikesta huolimatta tapahtui, nimittäin että heidän jälkeläisensä siirtyivät suurin joukoin barbaarien puolelle?
Israelilaiset joutuivat vuodattamaan paljon verta vallatessaan Palestiinaa, ja vielä lisää puolustautuessaan mahtavia naapureitaan vastaan ja yrittäessään pitää Palestiinan niin kauan kuin se oli Kanaanin maa. Mutta sen jälkeen kun heidän kaupunkinsa, jumalanpalveluksensa ja elinkeinonsa oli tuhottu, kukaan ei halunnut enää tehdä samaa uhrausta onnettoman kotiseudun puolesta.
Koska tällainen kotimaisten ja ulkomaisten etujen vertailu tapahtuu kuitenkin itse kunkin mielipiteiden, ymmärryksen, ennakkoluulojen, päättelytaidon ja maun mukaisesti, tehdään siinä loputtomasti virheitä. Mutta kokemuksesta tulee pettämätön oppimestari näille karkureille.
Jos he osuvat oikeaan toiveissaan, he pitävät itseään onnellisina ja kun he kertovat muille saavuttamistaan eduista, he virittävät vaarallisia koukkuja niille, joilla on samankaltainen kohtalo kuin heillä aikoinaan. Jos he sen sijaan pettyvät odotuksissaan, he katuvat maan vaihtoaan ja palaavat isänmaahansa tyytyväisempinä kuin hylätessään sen, tai ainakin heidän pettymyksensä opettaa muille, ettei heidän jälkiään kannata seurata.10
Tästä minun on tehtävä seuraavat päätelmät: Mitä enemmän vapautta ja edellytyksiä itse kullakin etenkin nuoremmalla iällä on edistää onnellisuuttaan synnyinseudullaan, sitä haluttomampi hän on vaihtamaan isänmaata kenenkään kanssa. Mutta mitä vähemmän hänellä on sellaista vapautta, sitä suurempana hän pitää onnettomuuttaan ja pakkoaan, ja sitä enemmän hän kaipaa muualle. Ja uskallan väittää, että kaikkien maastamuuttojen ainoa syy on tämä pakko tai riittämätön vapaus edistää kaikin säädyllisin keinoin omaa onnellisuutta. Se koskee siis myös muuttoa rakkaasta Ruotsistamme. Sen, joka haluaa tämän kieltää, on joko pystyttävä rakastamaan jotakin ilman että pitäisi sitä hyvänä tai valitsemaan jotakin jota kammoaa.
Kaikki minkä sanotun lisäksi voi esittää muuton syyksi, ei joko kuulu siihen lainkaan tai kuuluu vain osaksi.
Ei kuitenkaan riitä, että asiassa, joka koskee kokonaisten valtioiden nousua ja tuhoa, tyydytään vain ajattelun ja järjenkäytön tuottamiin päätelmiin, vaan pitkän kokemuksen on yhtä lailla vahvistettava syiden kiistattomuus. Muutoin käy helposti niin, ettei tulos sovi yhteen oletuksen kanssa ja silloin on monesti liian myöhäistä korjata virhe, joka olisi huomattu heti, jos etukäteen olisi turvauduttu kokemukseen, yksinkertaisten oppimestariin.
§ 3
As all the activities of human beings are directed towards their happiness, all migrations must be motivated by that and by no other cause. A seaman never goes on board a ship unless he expects to gain more thereby than he could be sure of earning at home; still less does any citizen venture to set foot on foreign soil, intending to stay there, unless he believes that he will in one way or another be more successful there.
On the one hand, he considers the circumstances under which he has hitherto lived and which he may in the future hope to enjoy at home, and he puts those in one7 scale of the balance; on the other hand, he acquaints himself with the condition that he might achieve in another country and what probability he may have of success there in the future, and he puts that in the other one. If the former preponderate, he will obviously remain, as long as he is human; if the balance remains in equilibrium, there is not yet any reason why he should emigrate; everyone prefers the known to the unknown when there is no difference in advantage; but if the balance tips the other way, then thoughts of going abroad begin to arise.
But one’s fatherland also provides some particular attachments by which it seeks to remain preponderant, which a German author, Johann Reinhard Storck,48 has neatly summed up in Latin: “We love the country that received us when we came into the world,” he says, “where we voiced our first complaint and played in childhood; were brought up and exercised in youth, whose air we have breathed, whose sky we have seen, with whose streams and fields we are familiar, where we can count numerous relatives, friends, properties,49 companions and so many incentives to happiness that we vainly seek elsewhere.”
If all these still cannot outweigh the other factors in someone’s mind, then he must be regarded as lost to the fatherland: he is no longer a true citizen even though he lives within the borders of the country. All regulations are8 powerless to retain such an individual, except only for one that increases his advantages at home. Such citizens should be regarded as a precious wine in a leaky vessel which, although it cannot all flow out at once, will nevertheless seek a crack through which it will seep out. Prohibitions and overseers may prevent matters from proceeding so quickly, but they have the disadvantage that the longer such lost citizens are retained by force, to all the more people will they describe their anticipated happiness, and they take them with them once they get away.
In vain does one imagine the fatherland to be a magnet that holds its inhabitants in the same way as it attracts iron, or that it operates through some hidden means. It may have been appropriate for Homer to sing in his blessed Greece: Nothing is dearer than one’s fatherland.50 But Socrates and Democritus, who already saw that corruption was prevalent everywhere, only regarded the whole world as such. It was still acceptable for Cicero, who wished to defend the liberty of the Roman Republic that was just then being gambled with, to encourage everyone in his ethical writings to gladly die for the fatherland, though he himself was more suited to be an adviser to such heroes than their leader. Horace sings in the same mode: Sweet it is, he says, and seemly to die for one’s homeland,51 although the fatherland that Cicero9 had in mind, namely liberty, had already been lost in his lifetime. But 200 years later, when the domestic disasters had come to fruition, one no longer hears of anyone heeding such a call.
Could any of the early Romans, who during their period of expansion regarded it as virtually unthinkable to abscond from the fatherland, as they believed it would soon encompass the entire world, have been made to believe what nevertheless did happen, namely that their descendants would be transformed wholesale into barbarians?
It cost the Israelites many a bloodied shirt to seize Palestine and, in view of their powerful neighbours, even more to retain it as long as it was a land of Canaan. But once their towns, religious cult and trades were overthrown, no one was any longer inclined to risk so much for an unfortunate homeland.
But because this comparison of domestic and foreign advantages occurs in the mind of each separate individual, in accordance with that individual’s understanding, prejudices, power of deduction and taste, innumerable errors are committed in this respect; experience nonetheless becomes an infallible teacher for such renegades.
If their hopes are fulfilled, they regard themselves as fortunate, and in relating their advantages to others, they lay dangerous traps for those who are experiencing the same as they previously did; but if their expectations are dashed, they regret their change of circumstances, return home more pleased with their fatherland than when they left it, or at least their disappointment deters others from following in their footsteps.10
This allows me to conclude that the more freedom and opportunity each individual has to promote his happiness in his place of birth, especially in his early years, the less does he wish to exchange his fatherland with anyone else, and on the other hand, the less that he enjoys that freedom, the greater does he feel his misfortune and oppression to be, and the more he yearns to get away. And that oppression, or lack of sufficient freedom to pursue his fortune in any honourable manner, I venture to assert is the one and only cause of all emigration and thus also of that which occurs from our beloved Sweden. If that is denied, one must be capable either of loving something without regarding it as good or else of choosing that for which one feels revulsion.
Whatever else may be adduced as a cause of that is either none at all or merely part of it.
However, with regard to a subject that concerns the origin and destruction of entire states, it is by no means enough to limit oneself to deductions from thought and reason, but they should be made quite incontrovertible on the grounds of long experience; otherwise, it is very likely that the outcome will not match the expectation, and then it is often too late to correct an error that one would immediately have noticed if one had first consulted experience, the instructor of the simple-minded.
Föregående avsnitt: Utflyttning, § 2
Följande avsnitt: Utflyttning, § 4
Platser: Kanaan (Canaan, Canans land, Canaans land) Grekland (Græcæ land) Palestina (Palastina) Rom Sverige (Swerige, Swerge, Ruotzi)
Personer: Bernegger (Berneggerus), Matthias Demokritos (Democritus) Homeros Horatius Flaccus, Quintus Lipsius, Justus Sokrates Storck, Johann Reinhard Tullius Cicero, Marcus
Bibelställen:
Teman: