Utflyttning, § 28

§. 28.

Af föregående gör jag altså följande allmänna regel: Näringarna böra hållas i högaktning fram för annat, och det i den ordning, som de äro nyttiga och nödwändiga för Samhället, som så länge ökas, tils tärande lemmar få lust at öfwergifwa mindre fördelacktiga Ämbeten och slå sig til näringar.

En sådan högagtning består intet i några wackra talesätt om Jordbruket och Handa-slögder. Wår tid berömmer sig deraf, at hafwa fattat mera smak för hushållningen än wåra77 Förfäder: Men som hushållningen är en konst, at förwärfwa och förwara ägodelar, wet jag sannerligen ingen af Sweriges åldrar än hafwa så illa anwändt dem som wi.

Fyratio års tid hafwa wi nu setat uti någorlunda ro, med dryga utlagor, men aldrig hafwa allmänna Cassorna warit i så djupt gäldbundit tilstånd som de nu äro, intet en gång i det ömkeliga 20 åra kriget, som Konung Carl XII:te med sin död gjorde ända uppå. I Banken öpnades oförmodeligen för wår tid, en rik springe-källa på penningar, som gjorde oss på en kort tid brådrika, men hade den olyckan, som Portugisiska Diamant-handelen, at waran af för mycket tillop föll i wanpris, och än är owist huru långt den kan falla. Om intet Riksens Höglofliga Ständer hjelpa detta, kunde på slutet hända, at wi köpte oss fattiga på alt annat än papper.

Til denna högacktning hörer 1) at Närande lemmarna njuta all möjelig frihet och hanteras ganska ömt, såsom wore de Rikets ögnastenar: deras rätt först hjelpes: Deras twång högt beifras, och en enda Bondes lidna oförrätt exemplariter75lat. på ett sätt som kan tjäna till föredöme eller varning och fort afstraffas. De böra hwarken med hot, låck eller trug betungas: storskiften, jord-refningar76noggranna uppmätningar och graderingar av jordområden, taxeringar, som äro dem til tunga intet på-trugas, utan de genom exempel, föreställningar och egen deraf flytande nytta upmuntras, och huru alt78 med minsta kostnad låter sig göra, noga i ackttagas och jämkas.

Högsta Magten har uti bästa wälmening redan från äldre tider med mycken möda sökt genom lagar och författningar i det närmaste determinera77bestämma alla undersåtares göromål, hwaraf upkommit så många stadgar bud och Förordningar, at de ej hinna lära känna sina skyldigheter, än mindre efterlefwa dem. Wid deras efterlefnad har ock utom dess ofta oöfwerwinneliga swårigheter mött oss, som nödgat Regeringen at göra uti dem så många nya förklaringar och contraira författningar, at Lagläsaren sjelf ej är i stånd at i ackttaga dem alla wid sin Domstol, än mindre den lydande at efterlefwa dem; hwaraf händt, at Undersåtare se sig på alla sidor afskurna från sin naturliga frihet, och måste lefwa under en ständig fruchtan at bindas af Lagen.

Skaparen som uti alt gjordt naturen fullkomlig, och menniskan sällskaps-lik78social, har ock så stält hennes böjelser, at ju mera de, utom sjelfwa lasternas utöfning, som af Lagarna böra dämpas få njuta frihet, ju mera skaffa de Samhället och hwar enskilt styrcka och wältrefnad och twärt om, och förfarenheten witnar, at så ofta mennisko-påfund med den mognaste öfwerläggning blifwit satte deremot hafwa de förr eller sednare blifwit witnen til det, huru liten droppa hela mennisko-wettet är af det wisdoms-haf, som ärfordras at gifwa Riken och Samfund bestånd i werlden, och huru Statens för79derf är med dem förr eller sednare förknippad. Til bewis derpå kunde jag hos oss beropa mig på de i sin tid så högt prisade Koppar- och Tjäru-Compagnier och Salt-Contoiret79Koppar- och Tjäru-Compagnier och Salt-Contoiret: Kopparkompanier som hade monopol på all kopparexport var verksamma 1619–1628 och 1636–1639. Tjärkompanier var verksamma med undantag av några kortare avbrott 1648–1715 och hade monopol på all tjära som producerades norr om Stockholm. Saltkontoret som dominerade inom den svenska salthandeln var verksamt 1750–1762.. Jag wet intet om jag tör ännu räkna flera dit, förr än deras period är ute. Af en hel hop smärre konster är skadan mindre synbar, derföre kunna de wäl förswaras i flera secler med full öfwertygelse. Det är makalöst hwad Stats-klokheten stigit i wår tid i Europa, och i synnerhet hos oss: det enda som jag saknar är ärkänsla deraf at wi intet känna ännu någon Stat rätt. Wi åtnöjas ej dermed, at se en Stat på den enfalldiga sidan, som allmachten welat wända åt menniskorna, utan wilja med wåra klumsiga80klumpiga, tafatta finger sätta Allmachtens mästerstycke i jämn rörelse och circla om alla hjulen efter wår egen smak, fast wi med föga heder måste lemna det mera haltande ifrån oss än wi emottagit det samma.

Mån icke Landt-Tullar Skrå- och Mynt-ordningar, Landthandel, Product-placater Stapelstäder, Privilegier, Societeter, Compagnier med mera, behöfde en närmare granskning, så at en Swensk man hunne lära känna sina skyldigheter, och i öfrigit blefwe fri för oskäligt twång och egennyttans tyranni. Man befarar wäl at hela Samfundet wid så lösa tömmar skulle aldeles falla öfwer ända: Men ärfarenheten talar twärt om, at ju mera et folk nyttjat af denna frihet, ju ansenligare har ock dess tilwäxt på Rikedomar och Medborgare warit;80 men ju mera inskränkningar äro gjorde deruti, ju fattigare folk. Chinesaren kan tjena för exempel til det förra, och wi sjelfwa til det sednare. Ej heller gjorde friheten egenteligen någon rubning i näringarna, utan satte dem alla i mera lifacktighet och rörelse.

Sker detta intet, utan twånget continuerar i Näringarna blifwer all upmuntran til industri dödad, arbetarena fängslas och betungas af sjelfwa inrättningarna: rättegångar, Lagskipare och pappers consumtion dag från dag under den bästa tilsyn märkeligen tilwäxa på Näringarnas bekostnad, til dess at Ämbetsmän ändteligen i brist på mera saft af Näringarna fälla sina fjädrar och blekna bort, sedan de af hunger upätit sin Moder.

Jag önskar af hjertat, at denna min spådom aldrig måtte sannas: Men tror ock i wår nu warande ställning intet annat kunna hända, om det ej redan händt. Jag befarar i denna delen så litet af efterwerlden någon skamfläck, som Cicero då han hoppades själens odödelighet81som Cicero då han hoppades själens odödelighet: åsyftar Disputationes Tusculanæ 1:24 och 1:38–39. Här är claven82nyckeln til Fosterlandets hjelp, och rätta botemedlet emot utflyttningar. Ty antingen skal en Medborgare kunna inbillas, at wara fri med bultar om benen83bultar om benen: fotbojor, eller skola de låssas, så at en Swänsk kan berömma sig: när jag fruchtar min Gud och lyder min Öfwerhet, är ingen i stånd at oroa mig. Ingen får fängsla mig på blåtta misstankar: ingen föra mig för rätta, utan jag wet min anklagare:81 ingen får genom torturer twinga mig til bekännelse innan jag är öfwerbewist; ingen röra det minsta af min egendom, eller taga en jord-lap ifrån mig: ingen hindra mig at föda mig på et oskyldigt sätt, när och hwarest jag kan. Sådan war egenteligen en Romersk Borgare-rätt, som utlänningar under frihets-tiden köpte så dyrt, men som deremot i tredje seculo ej mera galt 6 öre84ej mera galt 6 öre: inte längre var värd något, när nation förlorade sin frihet85när nation förlorade sin frihet: syftar på det romerska kejsardömets krisperiod 235–284 e.Kr. då de så kallade soldatkejsarna regerade och kejsardömet nästan gick under.

Wår lösdrifware-hop förekommer mig såsom länge jagade hjortar: de höra knapt en knäpp, förr än de rusa tilwägs, fly bort och ropa: vestigia nos terrent86vestigia nos terrent: lat. ”spåren avskräcker oss”. Citat ur Horatius Epistulæ 1.1.74, där det syftas på Aisopos fabel om räven som inte vågade gå in i lejonkulan eftersom många spår ledde in i kulan men inga därifrån.. Här äro giller87gillrade fällor och snaror allestäds lagda ut för dem. Hafwa de träffat det öde, at födas af en dräng, torpare eller inhyses hjon, eller haft den olyckan, at wara Bondens tredje fjerde eller femte barn uti lifwet äro de födda til trälar, icke annorledes än Riddersmän födas med Adeligt blod.

De eftersättas under lösdrifware-titel: De äro förfallna til Soldater: de wärfwas, köpas, säljas, inskrifwas, öfwas, agas, wåndas och änteligen dö bort. Hwart län lägger utom dess nät alt omkring sina gränsor, så at fast det intet sjelf kan gifwa dem föda, arbete eller förtjenst hindras de dock, at få hjelpa andra. Hwad händer? Nitimur in vetitum88Nitimur in vetitum: lat. ”Vi strävar efter det förbjudna”. Citat ur Ovidius Amores 3.4.17.: det går med dem såsom med et barn: det dansar med nöje inne uti ringen ibland sina leksystrar halfwa dagen; men säger man henne, at ringen hålles tilhopa82 derföre, at hon ej skal komma der ut, rusar hon sin kos dem emellan händerna.

Den arma flycktingen eftersättes, som en förrymmare, gripes, bastas89slås, pryglas, bindes, fast han intet annat gjordt, än upsökt det ställe i sitt fädernesland der han bäst kan gagna detsamma och sig sjelf. Huru är det möjeligit, at et så efterjagat slägte kan taga flera nattläger innom Sweriges gränsor, än det nödwändigt behöfwer at slippa wäl ut?

Huru är det möjeligit at detta kan hjelpas, om man intet allmänneligen och för ewärdeliga tider fridlyste sådanne uslingar. Man wislar ofta för haran i språnget, at få honom at stadna, men blott på det man måtte få desto bättre skått uppå honom. Fides publica90Fides publica: lat. allmänhetens förtroende måste först fullkomligen återställas, och all jagt förbjudas, at de som blifwit förskräckte, och willa måtte få sagta sig, och rådrum91andrum at söka småningom sin föda.

Förordningen af den 18 Februarii, om Torps och Nybyggens anläggande på hemmans ägor92Förordningen af den 18 Februarii, ... hemmans ägor: Kongl. Maj:ts Bref til samtel. Landshöfdingarne, angående Torps och Nybyggens anläggande på Hemmansägor, 18.2.1757, gjorde wäl et litet lugn, så at en ock annan utsåg sig redan någon behagelig plats der han tänkte slå up sitt tjäll93enkel boning, tält, para sig med sin kulla94hustru, och föröka sitt slägte. Men Kongl. Maj:ts nådiga förordning af den 3 Julii 175995Kongl. Maj:ts nådiga förordning af den 3 Julii 1759: Syftar på Kongl. Maj:ts Kungörelse, at de i Landsorterne ledige warande Manspersoner böra ofördröjeligen antaga Hemmans-bruk eller annat Lag likmätigt Näringsfång, eller ock träda uti Krigstjenst. Den 3 Julii 1759. Enligt förordningen fanns det många män på landsbygden som inte tog årstjänst eller själva brukade jorden. När armén befann sig i Pommern uppstod det brist på arbetskraft. De som inte tagit tjänst före utgången av en viss tid beordrades militärtjänst., at de i Lands-orterne ledige warande Mans-personer böra ofördröjeligen antaga hemmans bruk, hwilket likwäl ej stod uti deras magt,83 eller något annat Lag likmätigt96Lag likmätigt: som överensstämmer med gällande lag närings-fång, eller ock träda uti krigstjenst, gaf anledning til nya bekymmer, och innan den som då blef drefwen utur sin hydda wågar å nyo slå up sitt tjäll will något lugn wara.

I synnerhet bör noga i akttagas, at födan för den arbetande hopen intet tryter. Lysande och ansedda Män, som hafwa åtskilliga höga ämnen, at täncka på, anse mat och kläder för lumpna saker at bekymra sig om, och söka klifwa til högre och ädlare ämnen i sin tancka: Sådant går an för dem, som få sin nödtorft från Skattkammaren, baka sig bröd af andras swett, och kläda sig af andras wäfstolar; men at wilja inplanta en lika hög smak hos alla Medborgare, är en fåkunnoghet97enfaldig föreställning. Lifwet är ju det käraste: Det förloras innom några dagar när födan tryter; utan wed och kläder är han på några timmar ihjäl frusen: Arbetaren har ingen annan at lita uppå, och et litet upskof af dessa behofwen sätter honom snart utom alla behof i tiden. At wara bekymmers-lös om alt detta, är altså för honom, at wara en dåre, och, af alt jordiskt, sätta näst lifwet wärde på de medel, hwarmed det underhålles är det aldraförnuftigaste som kan begäras af menniskor. Wi förundra oss öfwer denna allmänhetens smak, som ordstäfwet lyder: Den är god, som glup98gapet fyller; men det är mera underligit, at wi intet weta huru nödigt behof detta är, eller intet eftersinna, huru mången swett en kaka84 bröd kostar en arbetare. Ingen ting är, som mera kan intaga folckets sinnen, än då lifwets förnödenheter aldrig tryta dem: de grymmaste Lejon och Björnar fälla sin wrede99fälla sin wrede: avstå ifrån att visa sin vrede mot dem, som föda dem: de wisa sin kärlek och fägnad emot dem, som räcka dem behofwen i händerna. Intet medel är heller, som snarare stillar menighetens klagan och missnöje, än då Högsta Magten wårdar sig om de aldra fattigastes behof.

Wespasianus satt sjelf dageligen ute och matade folket, och lät ingen ting hindra sig derifrån. Konung Carl den XII:te uti sina bref warnade sina Generaler om ingen ting så ofta, som at hans bussar100krigare skulle få noga ut sitt Gaze101gage, kontant avlöning och proviant, såsom det förnämsta medel, hwarmed han kunde hålla tilhopa en hand full folk, på främmande botn, och sätta mod i bröstet på Soldaten, at wåga lifwet för sitt Fädernesland.

De begära ej mera, än at slippa undan et swårt Förmynderskap, och få bo orubbade i sina kojor: Om dagen fuckta sit bröd med swett, få sticka det i munnen på sina barn, och säga til dem: Wälsigna eder Gud och wår frihet, som släpt oss ut, at skaffa eder födan, och om afton söfwa in sina små med dylik wagg-wisa, och luta sjelf sina hufwud på en sten, som naturen lagt uti deras tält, at der afbida den stund, då purpuren på stjern-hwalfwet låfwar dem en ny dag, och sjelfwa himla-blåsset102solen kry85per fram utur bärgs-refwan, och de få begynna å nyo, at fikas kap103fikas kap: tävla med arbets-myran, at draga ihop något för de sina til winter-föda, och göra kåltar åt barnen, at de ej frysa ihjäl i deras koja.

1. lat. på ett sätt som kan tjäna till föredöme eller varning
2. noggranna uppmätningar och graderingar av jordområden
3. bestämma
4. social
5. Koppar- och Tjäru-Compagnier och Salt-Contoiret: Kopparkompanier som hade monopol på all kopparexport var verksamma 1619–1628 och 1636–1639. Tjärkompanier var verksamma med undantag av några kortare avbrott 1648–1715 och hade monopol på all tjära som producerades norr om Stockholm. Saltkontoret som dominerade inom den svenska salthandeln var verksamt 1750–1762.
6. klumpiga, tafatta
7. som Cicero då han hoppades själens odödelighet: åsyftar Disputationes Tusculanæ 1:24 och 1:38–39
8. nyckeln
9. bultar om benen: fotbojor
10. ej mera galt 6 öre: inte längre var värd något
11. när nation förlorade sin frihet: syftar på det romerska kejsardömets krisperiod 235–284 e.Kr. då de så kallade soldatkejsarna regerade och kejsardömet nästan gick under
12. vestigia nos terrent: lat. ”spåren avskräcker oss”. Citat ur Horatius Epistulæ 1.1.74, där det syftas på Aisopos fabel om räven som inte vågade gå in i lejonkulan eftersom många spår ledde in i kulan men inga därifrån.
13. gillrade fällor
14. Nitimur in vetitum: lat. ”Vi strävar efter det förbjudna”. Citat ur Ovidius Amores 3.4.17.
15. slås, pryglas
16. Fides publica: lat. allmänhetens förtroende
17. andrum
18. Förordningen af den 18 Februarii, ... hemmans ägor: Kongl. Maj:ts Bref til samtel. Landshöfdingarne, angående Torps och Nybyggens anläggande på Hemmansägor, 18.2.1757
19. enkel boning, tält
20. hustru
21. Kongl. Maj:ts nådiga förordning af den 3 Julii 1759: Syftar på Kongl. Maj:ts Kungörelse, at de i Landsorterne ledige warande Manspersoner böra ofördröjeligen antaga Hemmans-bruk eller annat Lag likmätigt Näringsfång, eller ock träda uti Krigstjenst. Den 3 Julii 1759. Enligt förordningen fanns det många män på landsbygden som inte tog årstjänst eller själva brukade jorden. När armén befann sig i Pommern uppstod det brist på arbetskraft. De som inte tagit tjänst före utgången av en viss tid beordrades militärtjänst.
22. Lag likmätigt: som överensstämmer med gällande lag
23. enfaldig föreställning
24. gapet
25. fälla sin wrede: avstå ifrån att visa sin vrede
26. krigare
27. gage, kontant avlöning
28. solen
29. fikas kap: tävla

§ 28

Edellä sanotusta muotoilen seuraavan yleisen säännön: Elinkeinoja on arvostettava ylitse muiden, ja tämän pitää tapahtua siinä järjestyksessä kuin ne ovat yhteiskunnalle hyödyllisiä ja välttämättömiä. Niiden arvostusta on kasvatettava niin kauan, kunnes kuluttavat jäsenet tulevat halukkaiksi luopumaan vähemmän edullisista viroista ja siirtymään elinkeinoihin.

Arvostus ei merkitse kauniita puheita maanviljelyksestä ja käsityöammateista. Meidän aikamme ylpeilee sillä, että olemme kiinnostuneet taloudenhoidosta enemmän kuin77 esi-isämme. Mutta talous on omaisuuden hankkimisen ja säilyttämisen taitoa, enkä todellakaan tiedä millä aikakaudella Ruotsi olisi käyttänyt omaisuuttaan yhtä huonosti kuin nykyisin.

Olemme eläneet neljäkymmentä vuotta jokseenkin rauhallisia aikoja ja koonneet runsaita maksuja, mutta milloinkaan eivät yleiset kassat ole olleet niin velkaantuneita kuin nykyään, eivät edes sen surkean kaksikymmenvuotisen sodan aikana, joka päättyi kuningas Kaarle XII:n kuolemaan. Meidän ajallemme avautui pankissa odottamattomalla tavalla runsas rahanlähde, joka teki meistä nopeasti äkkirikkaita, mutta josta seurasi samanlainen onnettomuus kuin Portugalin timanttikaupassa: liian suuri tarjonta romahdutti tavaran hinnan, eikä vieläkään tiedetä, kuinka alas hinta voi laskea. Elleivät valtakunnan kunnianarvoisat säädyt auta asiaa, voi lopulta käydä niin, että meillä on puutetta kaikesta muusta paitsi paperista.

Arvostukseen kuuluu 1) että tuottavat jäsenet saavat nauttia kaikkea mahdollista vapautta ja että heitä kohdellaan hyvin hellästi, aivan kuin he olisivat valtakunnan silmäterä. Heitä on ensi sijassa autettava saamaan oikeutensa, heihin kohdistuvaan pakottamiseen on puututtava ankarasti ja yhdenkin talonpojan kärsimä vääryys on rangaistava esimerkillisesti ja nopeasti. Heitä ei pidä rasittaa enempää uhkauksilla, maanitteluilla kuin pakottamisellakaan. Heille ei pidä tyrkyttää isojakoa, maanmittausta eikä taksoitusta, jotka kaikki rasittavat heitä, vaan heitä on rohkaistava antamalla esimerkkejä, suostuttelemalla ja osoittamalla, että he hyötyvät siitä kaikesta, ja on tarkkaan huolehdittava, että kaikki78 toteutetaan mahdollisimman vähin kustannuksin ja tasapuolisesti.

Korkein valta on jo vanhemmista ajoista lähtien ja mitä suurinta hyväntahtoisuutta osoittaen nähnyt paljon vaivaa yrittäessään laeilla ja asetuksilla mitä tarkimmin säädellä kaikkien alamaisten tekemisiä. Näin on syntynyt niin monia sääntöjä, kieltoja ja asetuksia, etteivät alamaiset ehdi edes oppia niitä ja vielä vähemmän noudattaa. Määräysten noudattamisessa olemme lisäksi kohdanneet ylivoimaisia vaikeuksia, jotka ovat pakottaneet hallituksen liittämään niihin niin monia uusia selityksiä ja vastakkaisia säädöksiä, etteivät itse lainlukijat ole pystyneet ottamaan niitä kaikkia huomioon tuomioistuimissa ja alamaiset vielä vähemmän noudattamaan niitä. Tämä on saanut alamaiset tuntemaan, että heidät on joka taholta eristetty luonnollisesta vapaudestaan, ja niin he joutuvat jatkuvasti pelkäämään tulevansa lain kahlitsemiksi.

Luoja on tehnyt luonnon kaikessa täydelliseksi ja ihmisen yhteisölliseksi. Lukuun ottamatta itse paheiden harjoitusta, jota lakien pitää hillitä, Luoja on tehnyt myös ihmisen taipumukset sellaisiksi, että mitä suurempaa vapautta taipumukset saavat nauttia, sitä enemmän ne rakentavat yhteiskuntaa ja antavat jokaiselle yksilölle voimia ja hyvinvointia, ja päinvastoin. Kokemus osoittaa, että aina silloin kun ihmisen kaikkein kypsimpään harkintaan perustuvat keksinnöt ovat joutuneet ristiriitaan Luojan järjestyksen kanssa, ne ovat ennemmin tai myöhemmin osoittaneet, miten pieni pisara koko ihmisjärki on siinä viisauden meressä, joka vaaditaan valtakuntien ja yhteiskuntien pysyttämiseksi pystyssä tässä maailmassa, ja että niiden ansiosta valtio joutuu79 ennemmin tai myöhemmin perikatoon. Tämän todisteeksi voisin ottaa maamme aikoinaan kovin kiitetyt kupari- ja tervakomppaniat ja suolakonttorin104kupari- ja tervakomppaniat ja suolakonttorin: Kuparikomppania, jolla oli yksinoikeus kuparin vientiin ulkomaille, oli toiminnassa 1619–1628 ja 1636–1639. Tervakomppania toimi muutamia katkoksia lukuun ottamatta 1648–1715, ja sillä oli monopoli kaikkeen Tukholman pohjoispuolella tuotettuun tervaan. Ruotsin suolakauppaa hallinnut suolakonttori toimi vuosina 1750–1762. . En tiedä, tohdinko laskea mukaan vielä muita, ennen kuin niiden toimikausi päättyy. On olemassa koko joukko vähäisempiä keinoja, joiden aiheuttama vahinko on hiukan vähemmän näkyvä, joten niitä voidaan hyvinkin puolustaa satojen vuosien ajan täysin vakuuttuneena niiden tehosta. Valtioviisaus on kasvanut verrattomasti meidän aikamme Euroopassa ja erityisesti meidän maassamme, ja kaipaankin enää sen myöntämistä, että emme tunne vielä kunnolla mitään valtiota. Emme tyydy siihen valtion yksinkertaiseen puoleen, jonka Kaikkivaltias on halunnut kääntää ihmisten nähtäville, vaan haluamme kömpelöillä sormillamme saattaa Kaikkivaltiaan mestariluomuksen tasaiseen liikkeeseen ja liikuttaa kaikkia pyöriä oman makumme mukaan, vaikka joudummekin vähemmän kunniakkaasti jättämään valtiorakennelman jälkeemme ontuvampana kuin se oli saadessamme sen käsiimme.

Mahtaisivatko maatullit, ammattikunta- ja raha-asetukset, maa­kauppa, tuoteplakaatit, tapulikaupungit, erioikeudet, seurat, komppaniat ynnä muut tarvita lähempää tarkastelua, niin että ruotsalainen mies oppisi tuntemaan velvoitteensa ja muutoin vapautuisi aiheettomasta pakosta ja omanvoitonpyynnin tyranniasta. Pelätään kai, että koko yhteiskunta romahtaisi, jos ohjakset päästettäisiin niin löysälle. Mutta kokemus osoittaa päinvastoin, että mitä enemmän jokin kansa on soveltanut tällaista vapautta, sitä merkittävämpää on sen varallisuuden ja väestön kasvu ollut.80 Mitä enemmän on sen sijaan tehty rajoituksia, sitä köyhempi on kansa. Kiinalaiset sopivat esimerkiksi edellisestä ja me jälkimmäisestä tapauksesta. Vapaus ei ole aiheuttanut mitään varsinaisia häiriöitä elinkeinoihin, vaan on tuonut niihin enemmän eloa ja liikettä.

Ellei näin tapahdu, vaan pakko saa jatkaa elinkeinoissa, kaikki kannustus ahkeruuteen hävitetään, ja työntekijät jäävät itse määräysten vangeiksi ja ahdistamiksi. Parhaan silmälläpidon allakin oikeudenkäyntien, lainkäyttäjien ja paperin kulutuksen määrä kasvaa päivästä toiseen huomattavan paljon elinkeinojen kustannuksella, kunnes vihdoin virkamiehet eivät saa enää puristetuksi enempää mehua elinkeinoista, menettävät sulkansa ja kuihtuvat pois syötyään ensin nälissään äitinsä.

Toivon sydämestäni, ettei tämä ennustukseni ikinä toteutuisi. Uskon kuitenkin, ettei nykyisessä tilanteessamme mikään muu ole mahdollista, ja niin on voinut jo tapahtuakin. Se että jälkimaailma saattaisi minut tässä kohdin häpeään, pelottaa minua yhtä vähän kuin Ciceroa, kun hän toivoi sielun kuolemattomuutta105Ciceroa, kun hän toivoi sielun kuolemattomuutta: viittaa Disputationes Tusculanae -teoksen kohtiin 1:24 ja 1:38–39 . Tässä on avain isänmaan auttamiseen ja oikea lääke maastamuuttoon. Kansalainen on joko saatava kuvittelemaan, että hän on vapaa kahleet jaloissaan, tai sitten kahleet on irrotettava. Silloin ruotsalainen voi ylpeillä: Kunhan vain pelkään Jumalaani ja tottelen esivaltaani, mikään ei voi huolettaa minua. Kukaan ei voi vangita minua pelk­kien epäilysten perusteella, kukaan ei voi vetää oikeuteen ilman että tiedän, kuka minua syyttää.81 Kukaan ei voi kiduttamalla pakottaa minua tunnustamaan ennen kuin minut on todistettu syylliseksi, kukaan ei voi koskea vähäisimpäänkään omaisuuteeni eikä ottaa minulta maatilkkuakaan. Kukaan ei voi estää minua elättämästä itseäni viattomalla tavalla milloin ja missä vain. Tällainen oli todellisuudessa Rooman kansalaisten oikeus, joka tuli ulkomaalaisille vapauden ajalla kovin kalliiksi. Mutta kolmannella vuosisadalla se ei ollut enää penninkään arvoinen, sillä silloin kansakunta oli menettänyt vapautensa106kansakunta oli menettänyt vapautensa: viittaa Rooman keisarikunnan kriisikauteen, ns. sotilas­anarkian aikaan 235–284 jKr. .

Irtolaistemme joukot ovat mielestäni kuin pitkään ajettuja peuroja. Heti kun he kuulevat risahduksenkin, he ryntäävät tiehensä ja huutavat paetessaan: vestigia nos terrent107vestigia nos terrent: Lat. ”jalanjäljet pelottavat meitä”. Tämä Horatius-sitaatti (Epistulae 1.1.74) viittaa Aisopoksen satuun ketusta, joka ei uskalla mennä leijonan luolaan, koska useat jäljet johtavat sisälle, mutta yhdetkään eivät ulos. . Heille on viritetty kaikkialle loukkuja ja ansalankoja. Jos heidän kohtalonaan on ollut syntyä rengin, torpparin tai loisen lapseksi tai jos he ovat onnettomuudekseen tulleet maailmaan talollisen neljäntenä tai viidentenä jälkeläisenä, silloin he ovat syntyneet orjiksi, samalla tavalla kuin ritareilla on syntyessään suonissaan aatelisverta.

Heitä vainotaan nimittämällä irtolaisiksi. Heidät määrätään sotilaiksi, heidät värvätään, ostetaan, myydään, rekisteröidään, heitä koulutetaan, kuritetaan, piinataan, ja vihdoin he kuolevat. Lisäksi jokainen lääni virittää verkkonsa rajojensa ympärille, millä heitä ainakin estetään auttamasta toisia, vaikkei lääni itse pysty antamaan heille ruokaa, työtä tai ansioita. Miten siinä käy? Nimitur in vetitum.108Nimitur in vetitum: Lat. ”me haluamme sitä mikä on kiellettyä”. Lainaus Ovidiuksen teoksesta Amores 3.4.17. Heille käy samoin kuin lapsille: he tanssivat leikkitoveriensa kanssa iloisina ringin keskellä puoli päivää, mutta jos leikkijälle sanotaan, että rinki pidetään tiiviinä,82 jotta hän ei pääsisi ulos, silloin hän ryntää tiehensä toisten käsien välistä.

Pakenijaparkaa lähdetään ajamaan takaa niin kuin vankikarkuria, hänet otetaan kiinni ja sidotaan köysiin, vaikkei hän ole tehnyt muuta kuin etsinyt isänmaastaan paikkaa missä voisi parhaiten hyödyttää maata ja itseään. Miten on mahdollista, että näin vainottu ihmislaji yöpyy Ruotsin rajojen sisällä yhtään sen pidempään kuin on välttämättä tarpeen pakoonpääsyä varten?

Miten asiaa on mahdollista auttaa, ellei näitä poloisia rauhoiteta yleisesti ja ikuisiksi ajoiksi. Juoksevalle jänikselle vihelletään usein, jotta se pysähtyisi, mutta vain siksi, että sitä olisi helpompi ampua. Fides publica109fides publica: lat. yleinen luottamus, ihmisten luottamus toisiinsa on ensin palautettava täydelleen ja kaikki takaa-ajo kiellettävä, jotta pelästyneet ja eksyneet voivat asettua ja saavat vähitellen aikaa etsiä syötävää.

Helmikuun 18. päivänä annettu asetus110Helmikuun 18. päivänä annettu asetus: kuninkaallisen majesteetin 18.2.1757 maaherroille lähettämä kirje, joka koski torppien ja uudistilojen perustamista tilojen maille torppien ja uudisasutusten perustamisesta maatilan maille sai aikaan pientä rauhoittumista. Yksi ja toinen valitsi jo jonkin mukavan paikan, jolle aikoi rakentaa töllinsä viedäkseen mielitiettynsä vihille ja lisätäkseen sukuaan. Mutta uusia murheita tuli kuninkaallisen majesteetin heinäkuun 3. päivänä 1759 antamasta armollisesta asetuksesta111Viitataan asetukseen Kongl. maj:ts kungörelse, at de i landsorterne ledige warande manspersoner böra ofördröjeligen antaga hemmans-bruk eller annat lag likmätigt näringsfång, eller ock träda uti krigstjenst. Den 3 julii 1759. Asetuksen mukaan maaseudulla monet jättivät menemättä vuosipalvelukseen tai ryhtymättä itse viljelijöiksi, mikä armeijan ollessa Pommerin sodassa aiheutti puutetta työvoimasta. Määräaikaan mennessä työllistymättä jääneet määrättiin astumaan armeijan palvelukseen. , jonka mukaan maaseudulla vapaana olevien mieshenkilöiden on viipymättä ryhdyttävä viljelijöiksi, mikä ei kuitenkaan ollut heidän vallassaan,83 tai ryhdyttävä harjoittamaan jotain muuta lainmukaista elinkeinoa tai astuttava asepalvelukseen. Ennen kuin kertaalleen töllistään pois ajettu uskaltaa pystyttää asumuksensa uudestaan, täytyy hänen voida olla kohtalaisen turvallisin mielin.

On ennen kaikkea pidettävä tarkoin huolta siitä, etteivät elintarvikkeet lopu työntekijöiden joukoilta. Loistavat ja arvostetut miehet, joilla on monia yleviä asioita mietittävänään, pitävät ruuasta ja vaatteista huolehtimista joutavana puuhana ja yrittävät suunnata ajatuksensa korkeampiin ja jalompiin asioihin. Sellainen sujuu niiltä, jotka saavat toimeentulonsa valtion­kassasta, syövät toisten hiki päässä leipomaa leipää ja pukeutuvat toisten kutomista kankaista tehtyihin vaatteisiin. Joka haluaa istuttaa kaikkiin kansalaisiin yhtä ylhäisen maun, osoittaa tyhmyytensä. Rakkaintahan ihmiselle on henki, ja sen hän menettää muutamassa päivässä, jos ruoka loppuu, ja ilman halkoja ja vaatteita hän paleltuu kuoliaaksi muutamassa tunnissa. Työläisellä ei ole ketään toista johon luottaa, ja jos näiden tarpeiden tyydyttämiseen tulee pienikin lykkäys, hän siirtyy pian kaikkien ajallisten tarpeiden tuolle puolen. Hän olisi hullu, jos suhtautuisi huolettomasti kaikkeen tähän, ja järkevintä mitä ihmiseltä voidaan vaatia on, että hän arvostaa itse elämän ohella kaiken maallisen joukosta niitä välineitä, joilla elämää pidetään yllä. Kummastelemme yleisön makua sellaisena kuin se ilmenee tässä sananparressa: Kaikki on hyvää mikä mahan täyttää. Kummallisempaa kuitenkin on, ettemme tiedä miten polttava ravinnon tarve on emmekä pohdi kuinka paljon työläisen hikeä yksi84 limppu vaatii. Mikään ei voi viehättää kansaa enempää kuin se, että välttämättömyystarvikkeita on aina saatavilla. Julmimmatkaan leijonat ja karhut eivät vihaa ruokkijoitaan, vaan osoittavat rakkautta ja mielihyvää niille, jotka tarjoavat tarpeiden tyydytyksen. Mikään ei sen nopeammin vaienna yleisön valitusta ja tyytymättömyyttä kuin se, että korkein valta pitää huolta kaikkein köyhimpien tarpeista.

Vespasianus meni joka päivä ulos ruokkimaan kansaa eikä antanut minkään estää tätä. Mistään kuningas Kaarle XII ei muistuttanut kirjeissään kenraaleilleen tiuhempaan kuin siitä, että hänen sotureilleen on huolellisesti annettava päivärahat ja muona-annokset. Hän piti sitä parhaana keinona, jolla ihmisjoukon saa vieraalla maalla pysymään yhtenäisenä ja jolla sotilaan sydämeen saa valetuksi uskallusta vaarantaa henkensä isänmaan puolesta.

He eivät kaipaa mitään muuta kuin että pääsisivät ankarasta holhouksesta ja saisivat asua rauhassa tölleissään, että voisivat päivisin kostuttaa leipänsä otsansa hiellä, tarjota sitä lastensa suuhun ja sanoa heille: siunatkaa Jumalaanne ja meidän vapauttamme, jotka ovat sallineet meidän lähteä hankkimaan teille ruokaa. Iltaisin he kaipaavat vain sitä, että saavat nukuttaa pienokaisensa laulaen tuota samaa kiitosta kehtolauluna ja painaa päänsä kivelle, jonka luonto on asettanut heidän majaansa, että saavat siinä maaten odottaa sitä hetkeä, jolloin purppurainen tähtiholvi lupaa uutta päivää ja itse taivaansoihtu ryömii85 esiin kallionhalkeamasta. Niin he saavat aloittaa uudelleen kilpailun työmuurahaisten kanssa, ryhtyä kokoamaan jotakin talvivarastoksi omilleen ja tekemään kolttuja lapsilleen, jotta nämä eivät palellu kuoliaaksi mökissä.

1. kupari- ja tervakomppaniat ja suolakonttorin: Kuparikomppania, jolla oli yksinoikeus kuparin vientiin ulkomaille, oli toiminnassa 1619–1628 ja 1636–1639. Tervakomppania toimi muutamia katkoksia lukuun ottamatta 1648–1715, ja sillä oli monopoli kaikkeen Tukholman pohjoispuolella tuotettuun tervaan. Ruotsin suolakauppaa hallinnut suolakonttori toimi vuosina 1750–1762.
2. Ciceroa, kun hän toivoi sielun kuolemattomuutta: viittaa Disputationes Tusculanae -teoksen kohtiin 1:24 ja 1:38–39
3. kansakunta oli menettänyt vapautensa: viittaa Rooman keisarikunnan kriisikauteen, ns. sotilas­anarkian aikaan 235–284 jKr.
4. vestigia nos terrent: Lat. ”jalanjäljet pelottavat meitä”. Tämä Horatius-sitaatti (Epistulae 1.1.74) viittaa Aisopoksen satuun ketusta, joka ei uskalla mennä leijonan luolaan, koska useat jäljet johtavat sisälle, mutta yhdetkään eivät ulos.
5. Nimitur in vetitum: Lat. ”me haluamme sitä mikä on kiellettyä”. Lainaus Ovidiuksen teoksesta Amores 3.4.17.
6. fides publica: lat. yleinen luottamus, ihmisten luottamus toisiinsa
7. Helmikuun 18. päivänä annettu asetus: kuninkaallisen majesteetin 18.2.1757 maaherroille lähettämä kirje, joka koski torppien ja uudistilojen perustamista tilojen maille
8. Viitataan asetukseen Kongl. maj:ts kungörelse, at de i landsorterne ledige warande manspersoner böra ofördröjeligen antaga hemmans-bruk eller annat lag likmätigt näringsfång, eller ock träda uti krigstjenst. Den 3 julii 1759. Asetuksen mukaan maaseudulla monet jättivät menemättä vuosipalvelukseen tai ryhtymättä itse viljelijöiksi, mikä armeijan ollessa Pommerin sodassa aiheutti puutetta työvoimasta. Määräaikaan mennessä työllistymättä jääneet määrättiin astumaan armeijan palvelukseen.

§ 28

From the preceding I therefore derive the following general rule: The trades ought to be held in higher respect than other things, and that in accordance with their utility and necessity to society, that respect being increased until consuming individuals become inclined to abandon less advantageous official posts and engage in trades.

Such respect does not consist of some pretty phrases about farming and the handicrafts. Our age takes pride in having developed a greater interest in the economy than our77 forefathers; but as economic activity is an art of acquiring and preserving possessions, I really do not know any era in Sweden’s history that has made as bad use of it as we have.

For 40 years now we have lived in relative peace, with heavy expenditure, but never have the public funds been in such a profound state of debt as they are now, not even during the lamentable 20-year-long war that was brought to an end by the death of Charles XII.112Charles XII (1682–1718) was king of Sweden from 1697 to 1718. With the Bank a rich source of money was unexpectedly opened up for our age, which in a short space of time made us suddenly affluent but had the same disadvantage as the Portuguese diamond trade, namely that, owing to the excessive increase in the supply, the price of the commodity collapsed, and it is still uncertain how far it may fall. Unless the honourable Estates of the Realm remedy this, we could end up making ourselves poor in everything except paper.

That respect involves, in the first place, that the productive citizens enjoy every possible freedom and are treated very considerately, as if they were the most precious possessions of the country; that their rights are first safeguarded; the constraints on them are actively opposed and the injustice suffered by a single farmer is punished exemplariter and speedily. They should not be oppressed by threats, inducements or pressure; burdensome general redistributions of landholdings, detailed land surveys and tax assessments should not be imposed on them, but they should be encouraged by examples, representations and the personal advantages that accrue to them from that, and the way in which it may all78 be brought about with the least cost should be carefully monitored and adjusted.

The Sovereign Power has already, with the best of intentions, for a long time past taken great pains by means of laws and regulations to control all the actions of the subjects, which has given rise to so many laws, regulations and ordinances that they cannot keep up to date with what their obligations are, much less fulfil them. When it comes to their observance, insuperable difficulties have moreover arisen, which have forced the government to issue so many new elucidations and counter-regulations concerning them that even the court clerk is unable to apply all of them in his court, still less the subjects to observe them, which has caused the latter to see themselves cut off from their natural liberty on every side and obliged to live in constant fear of becoming entangled in the law.

The Creator, who has made everything in nature perfect and human beings sociable, having also made their inclinations such that the more freedom they are allowed, apart from practising those vices that should be checked by the laws, the more do they add strength and well-being to society and each individual, and vice versa, and experience shows that whenever human devices have, after the most careful deliberation, been set up in contradiction to that, they have sooner or later provided evidence that all human reason forms a mere drop in that sea of wisdom that is required to ensure the continuance of countries and societies in the world and that the ruin of the state79 will sooner or later arise from these. As proof of that, I could refer in our case to the once so highly praised Copper and Tar Companies and the Salt Office.113Copper and Tar Companies and the Salt Office: a copper company with an exclusive right to sell Swedish copper abroad was inaugurated by the Swedish king Gustavus II Adolphus in 1619 and lasted until 1639. The tar company referred to is probably Norrländska Tjärkompaniet (1648–1712), which had a monopoly on all tar distilled north of Stockholm. The Salt Office controlling the Swedish salt trade was in operation between 1750 and 1762. I am not sure whether I ought to include even more among these before they have reached the end of their terms. The harm caused by a whole number of lesser artifices is less obvious, so that they may indeed be defended with total conviction for several centuries. It is wonderful how statecraft has increased in our time in Europe and especially among us; the only thing I miss is an acknowledgement of the fact that we do not yet understand any state thoroughly. We are not satisfied with viewing a state in the simple form that the Almighty wished to present to humanity but want to set the masterpiece of the Almighty in regular motion with our clumsy fingers and turn all the wheels according to our own preference, although we are obliged, with little credit, to hand it on in a more faltering condition than when we received it.

Perhaps excise duties, guild and currency regulations, rural trade, commodity ordinances, staple towns, privileges, societies, companies and so on would need to be examined more closely, so that a Swede would be able to learn about his obligations and would in other respects be freed from unreasonable constraints and the tyranny of self-interest. It may be feared that, with such a free rein, the whole of society would utterly collapse, but experience shows on the contrary that the more a people has made use of that freedom, the more considerable has its growth also been in terms of wealth and citizens,80 but the greater the restrictions on it, the poorer will the people be. The Chinese may serve as an example of the former and we ourselves of the latter. Nor did freedom really have any distorting effect on the trades, but caused them all to be more active and vigorous.

If that does not happen but the constraints continue in the trades, all encouragement for enterprise is destroyed; the workers are fettered and burdened by the institutions themselves. Lawsuits, administrators of the law and the daily consumption of paper, under the closest supervision, increase markedly at the expense of the trades until the officials finally, for lack of further nourishment from the trades, shed their feathers and fade away, having been driven by hunger to consume their mother.

I wish with all my heart that this prediction of mine may never come true; but I also believe that in our present situation nothing different could happen, if it has not already happened. In this regard I no more apprehend a verdict of disgrace from posterity than Cicero did when he hoped for the immortality of the soul. Here is the key to helping our native land and the true remedy for emigration. For either a citizen must be induced to believe that he is free although he has bolts on his legs, or they must be loosened, so that a Swede may boast: “When I fear my God and obey authority, no one can trouble me. No one may imprison me on suspicion alone; no one take me to court without my knowing my accuser;81 no one may force me by torture into a confession before I am convicted; no one touch the slightest part of my property or take a piece of land away from me; no one prevent me from making a living in a blameless manner, whenever and wherever I can.” These were actually the rights of a Roman citizen, which aliens had purchased so dearly during the period of liberty but which, on the contrary, were no longer worth a groat by the third century when the nation lost its liberty.114by the third century when the nation lost its liberty: the military anarchy of the third century AD is the part of the period of soldier-emperors (AD 235–284), when the Roman Empire nearly collapsed. Twenty-five different emperors ruled the empire during this time and the empire went through a series of military, political and economic crises. Frontier defence was neglected and barbarian invasions followed. At the same time, the emperors kept minting more and more coins in order to cover their expenses, which resulted in hyperinflation. The period ended with the accession of Diocletian and his reforms in AD 284–305.

Our multitude of vagabonds reminds me of long-hunted deer, who scarcely hear the snap of a twig before they rush off in flight, crying: “vestigia nos terrent”.115 vestigia nos terrent: Latin for “the footprints frighten us”. Refers to Horace’s Epistles 1.1.74, where he in turn refers to Aesop’s fable on the fox and the lion. There were many footprints leading to the lion’s den, but no footprints could be seen leading away from it. Here traps and snares have been set for them everywhere. If they have suffered the fate of being born to a farmhand, crofter or dependent lodger or had the misfortune of being the third, fourth or fifth surviving child of a farmer, they are born to be slaves, no less than aristocrats are born with noble blood.

They are hunted under the designation of vagabonds; they are condemned to become soldiers; they are recruited, bought, sold, enlisted, exercised, beaten, suffer agonies and finally die. Each county, moreover, sets nets all around its borders so that, though it cannot itself provide them with food, work or an income, they are nonetheless prevented from being useful to others. What happens? Nitimur in vetitum.116Nitimur in vetitum: Latin for “we strive for the forbidden”. A sentence from Ovid’s Amores 3.4.17. The same happens to them as to a child; it happily dances in the ring among its playmates half the day, but if you tell it that the ring is maintained82 to prevent it escaping from there, it will rush away between their hands.

The poor fugitive is pursued like an escaped prisoner, is caught, tied up and bound, although he has done nothing but seek a place in his fatherland where he can best serve both it and himself. How is it possible that such a hunted group will spend any more nights within the borders of Sweden than it needs to succeed in escaping from it?

How is it possible to remedy this unless one offers general and permanent immunity to such wretched individuals? One often whistles at a hare in mid-leap to make it stop, but only in order to be able to take better aim at it. The fides publica117fides publica: Latin for “the public or common trust”. must first be fully restored and all hunting banned, so that those who have become frightened and lost may slow down and gain a respite in which to gradually seek a living.

The ordinance of 18 February118The ordinance of 18 February: The royal ordinance of 18 February 1757 admitted the free establishment of crofts on taxed freehold farms (skattehemman). on the establishment of crofts and new settlements on the land of freehold farms may have brought a little calm, so that one or two were already choosing a pleasant location where they intended to settle down, marry their girl and propagate their family. But the gracious royal ordinance of 3 July 1759 ordering unemployed men in rural regions without delay to take up farmsteading, although that was not possible for them,83 or some other lawful occupation, or else to enter military service, gave rise to new anxieties, and before those who were then driven from their homes will dare to settle down again there will have to be a period of calm.

Care should be taken in particular that food should not run short for the labouring multitude. Distinguished and respected men, who have many lofty matters to consider, regard food and clothing as vulgar things to worry about and seek to raise their thoughts to higher and nobler matters. That is possible for those whose needs are met from the Treasury, bake their bread with the sweat of others and clothe themselves from the looms of others, but to wish to implant an equally elevated taste in every citizen is senseless. Life is the dearest thing of all; it is lost within a few days when food runs out, and without firewood and clothes one freezes to death within a few hours. The worker has no one else to rely on, and a short postponement of these needs will soon place him beyond all temporal needs. To be complacent about all this is thus for him to be a fool, and of all material things, next to life itself, to value the means by which it is sustained is the most sensible thing that can be expected from human beings. We wonder at this attitude of the general public, or as the proverb goes: He who fills a mouth is good, but it is more curious that we do not realize what a vital necessity this is or fail to consider how much sweat a loaf84 of bread costs a labourer. Nothing appeals more to the minds of the people than never to lack the necessities of life. The fiercest lions and bears restrain their fury towards those who feed them; they show their affection and pleasure towards those who provide them with their necessities. Nor is there any measure that sooner subdues the grumbling and discontent of the public than when the Sovereign Power concerns itself with the needs of the very poorest.

Vespasian119Titus Flavius Vespasianus (AD 9–79), Roman emperor who reigned from AD 69 until his death. personally sat outside every day feeding the people and let nothing prevent him from doing so. In his letters, King Charles XII warned his generals of nothing so often as that his troops should receive adequate pay and provisions, as the principal means by which he could keep a handful of people together in a foreign land and imbue the soldiers with the courage to risk their lives for their fatherland.

They demand no more than to escape a severe tutelage and be permitted to live undisturbed in their cabins, to moisten their bread with their sweat during the day, be able to put it in their children’s mouths and tell them: “Bless your God and our freedom, which has allowed us to go out and get your food”, and to send their small children to sleep in the evening with such a lullaby and rest their own heads on a stone placed by nature in their abode, to await there the moment when the purple in the starry vault promises them a new day and the celestial torch emerges85 between the mountain crags and they can again begin to rival the worker-ant in gathering in something as winter food for their families and in making smocks for the children, so that they do not freeze to death in their cabins.

1. Charles XII (1682–1718) was king of Sweden from 1697 to 1718.
2. Copper and Tar Companies and the Salt Office: a copper company with an exclusive right to sell Swedish copper abroad was inaugurated by the Swedish king Gustavus II Adolphus in 1619 and lasted until 1639. The tar company referred to is probably Norrländska Tjärkompaniet (1648–1712), which had a monopoly on all tar distilled north of Stockholm. The Salt Office controlling the Swedish salt trade was in operation between 1750 and 1762.
3. by the third century when the nation lost its liberty: the military anarchy of the third century AD is the part of the period of soldier-emperors (AD 235–284), when the Roman Empire nearly collapsed. Twenty-five different emperors ruled the empire during this time and the empire went through a series of military, political and economic crises. Frontier defence was neglected and barbarian invasions followed. At the same time, the emperors kept minting more and more coins in order to cover their expenses, which resulted in hyperinflation. The period ended with the accession of Diocletian and his reforms in AD 284–305.
4. vestigia nos terrent: Latin for “the footprints frighten us”. Refers to Horace’s Epistles 1.1.74, where he in turn refers to Aesop’s fable on the fox and the lion. There were many footprints leading to the lion’s den, but no footprints could be seen leading away from it.
5. Nitimur in vetitum: Latin for “we strive for the forbidden”. A sentence from Ovid’s Amores 3.4.17.
6. fides publica: Latin for “the public or common trust”.
7. The ordinance of 18 February: The royal ordinance of 18 February 1757 admitted the free establishment of crofts on taxed freehold farms (skattehemman).
8. Titus Flavius Vespasianus (AD 9–79), Roman emperor who reigned from AD 69 until his death.