Föregående avsnitt: Utflyttning, § 1
Följande avsnitt: Utflyttning, § 3
§. 2.
Skaparen har i allom plantat en åtrå efter fullkomlighet: Wi känna hos oss en oro och trängtan, at kunna förbättra wårt tilstånd: Wi se altid mycket i det närwarande, som hindrar wår lycksalighet: Alla wåra göromål syfta altså derhän, at dels behålla den lycka wi ernått, dels och förwärfwa oss en större. Neppeligen stiga wi et fjät1, utan at ledas af någondera utaf dessa afsigter. Den som nekar denna sats, har intet rätt sedt in uti egna hjertats drif-fjädrar, eller misstagit medlen för sit ändamål.
Kärleken til Gud, Nästan och Fäderneslandet äro intet annat än medel, som syfta dit: Men at rätt nyttja dem, dertil behöfwas Gudomeliga och menniskliga Lagar.
Lycksaligheten är antingen fullkomlig eller relativ: Den förra får icke ens rum [i] dödligheten: Den sednare märkes af sit tilstånds jämnförande emot andras. Då wi altså dömma om wår lycksalighet, ransaka wi andras och wåra egna hwilkor: Märcka wi oss äga nå5gon fördel, som en annan saknar, räkna wi oss lyckeliga, men blifwa wi warse dem hos andra, och sakna hos oss, dömma wi twärt om; och då födas hos oss begär, at med dem winna lika lycksalighet. At mätta dessa begär sysslosätter oss, och hwarcken själs eller krops krafter sparas derwid, ty de äro medfödda och outplånliga.
När wi åstunda weta rätta ordsaken til något, är det ingalunda nog, at stadna wid medlen, som altid äro närmaste ordsaken til några göromål, utan gå til sjelfwa källan, hwarifrån det härflyter, stadna wid de med wår eftertancka, och utan öfwerilning och förut fattade meningar märcka huru stora de bäckar en gång kunna blifwa, som derifrån leda sit watn. Men täncka wi hindra något, bör i synnerhet märckas, at nederst i en ström af många fall intet bygga en kostsam dam, i mening at dermed hålla watnet tilbaka: Den stillar wäl i början en brusande forss, men så snart watnet stigit öfwer dam-bräddarna, blifwer strömmen lika stor som förr, och watnet brusar sin kos med större häftighet och dån, än någonsin tilförene; utan bör man wid dess första ursprung se, i fall sjelfwa källan intet kan stoppas, hwart ut man då tjenligast kan leda dess drift, til sin förmån.
Gripa wi saken an på detta sättet, lärer rätta harftråden2 på den förestälta Frågan näppeligen kunna gå oss utur händerna.6
Wi öfwerwäga altså först i gemen ordsaken, hwarföre alla flyttningar ske, och med skäl tagna, dels af enskilta hushåll, dels och af äldre och nyare tiders Historier lägga samma ordsak i en klar dag: Undersöka dernäst noga om och hwaruti sådan ordsak i wårt Fädernesland kunde wara förhanden, och ändteligen huru sådant bäst står at förekommas.
Et slår mig allenast för hufwudet, och spår min möda förlorad: Saken är för öm; ty at smickra mitt Fädernesland i sin olycka, gjorde mig owärdig, at wara Swensk född, och at bära en fast nödig sanning så naken, som hon är för Allmänhetens ögon, winner intet bifall: Men det upmuntrar mig, at jag får göra det på så wärdig kallelse, och för et Samfund, som ännu aldrig förtjent wäldughets namn3.
§. 2.
Skaparen har i allom plantat en åtrå efter fullkomlighet: Wi känna hos oss en oro och trängtan, at kunna förbättra wårt tilstånd: Wi se altid mycket i det närwarande, som hindrar wår lycksalighet: Alla wåra göromål syfta altså derhän, at dels behålla den lycka wi ernått, dels och förwärfwa oss en större. Neppeligen stiga wi et fjät4, utan at ledas af någondera utaf dessa afsigter. Den som nekar denna sats, har intet rätt sedt in uti egna hjertats drif-fjädrar, eller misstagit medlen för sit ändamål.
Kärleken til Gud, Nästan och Fäderneslandet äro intet annat än medel, som syfta dit: Men at rätt nyttja dem, dertil behöfwas Gudomeliga och menniskliga Lagar.
Lycksaligheten är antingen fullkomlig eller relativ: Den förra får icke ens rum [i] dödligheten: Den sednare märkes af sit tilstånds jämnförande emot andras. Då wi altså dömma om wår lycksalighet, ransaka wi andras och wåra egna hwilkor: Märcka wi oss äga nå5gon fördel, som en annan saknar, räkna wi oss lyckeliga, men blifwa wi warse dem hos andra, och sakna hos oss, dömma wi twärt om; och då födas hos oss begär, at med dem winna lika lycksalighet. At mätta dessa begär sysslosätter oss, och hwarcken själs eller krops krafter sparas derwid, ty de äro medfödda och outplånliga.
När wi åstunda weta rätta ordsaken til något, är det ingalunda nog, at stadna wid medlen, som altid äro närmaste ordsaken til några göromål, utan gå til sjelfwa källan, hwarifrån det härflyter, stadna wid de med wår eftertancka, och utan öfwerilning och förut fattade meningar märcka huru stora de bäckar en gång kunna blifwa, som derifrån leda sit watn. Men täncka wi hindra något, bör i synnerhet märckas, at nederst i en ström af många fall intet bygga en kostsam dam, i mening at dermed hålla watnet tilbaka: Den stillar wäl i början en brusande forss, men så snart watnet stigit öfwer dam-bräddarna, blifwer strömmen lika stor som förr, och watnet brusar sin kos med större häftighet och dån, än någonsin tilförene; utan bör man wid dess första ursprung se, i fall sjelfwa källan intet kan stoppas, hwart ut man då tjenligast kan leda dess drift, til sin förmån.
Gripa wi saken an på detta sättet, lärer rätta harftråden5 på den förestälta Frågan näppeligen kunna gå oss utur händerna.6
Wi öfwerwäga altså först i gemen ordsaken, hwarföre alla flyttningar ske, och med skäl tagna, dels af enskilta hushåll, dels och af äldre och nyare tiders Historier lägga samma ordsak i en klar dag: Undersöka dernäst noga om och hwaruti sådan ordsak i wårt Fädernesland kunde wara förhanden, och ändteligen huru sådant bäst står at förekommas.
Et slår mig allenast för hufwudet, och spår min möda förlorad: Saken är för öm; ty at smickra mitt Fädernesland i sin olycka, gjorde mig owärdig, at wara Swensk född, och at bära en fast nödig sanning så naken, som hon är för Allmänhetens ögon, winner intet bifall: Men det upmuntrar mig, at jag får göra det på så wärdig kallelse, och för et Samfund, som ännu aldrig förtjent wäldughets namn6.
§ 2
Luoja on istuttanut jokaiseen täydellisyyden halun. Tunnemme rauhattomuutta ja kaipausta, koska tahtoisimme parantaa tilaamme. Näemme aina nykyhetkessä paljon onnellisuutemme esteitä. Kaikki toimemme tähtäävät siis siihen, että toisaalta säilyttäisimme saavuttamamme onnen ja toisaalta pystyisimme lisäämään sitä. Otamme tuskin askeltakaan pyrkimättä jompaankumpaan tavoitteeseen. Joka tämän väittämän kieltää, ei ole kunnolla pannut merkille oman mielensä käyttövoimia, tai sitten hän on sotkenut keinot ja päämäärät keskenään.
Rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan ovat pelkkiä tähän tähtääviä keinoja. Niiden oikea hyväksikäyttö vaatii kuitenkin Jumalan ja ihmisten säätämiä lakeja.
Onnellisuus on joko täydellistä tai suhteellista. Täydellinen onni ei mahdu edes kuolevaisuuden puitteisiin. Suhteelliselle onnelle on ominaista, että siinä ihmisen tilaa verrataan muihin. Arvioidessamme siis onnellisuuttamme me tutkimme muiden elinehtoja ja samalla omiamme. Jos havaitsemme, että meillä5 on jokin etu, joka toiselta puuttuu, pidämme itseämme onnellisena, mutta jos sen sijaan näemme toisilla etuja, joita meillä ei ole, olemme päinvastaista mieltä, ja silloin meissä syntyy halu saavuttaa yhtä suurta onnellisuutta kuin heillä on. Näiden halujen tyydyttäminen teettää työtä, emmekä tällöin säästä enempää hengen kuin ruumiinkaan voimia, sillä ne halut ovat synnynnäisiä ja häviämättömiä.
Kun haluamme tietää jonkin asian oikean syyn, ei mitenkään riitä että pysähdytään keinoihin, jotka aina ovat jonkin tekemisen lähin syy, vaan pitää edetä varsinaiselle lähteelle, pysähtyä pohtimaan sitä, ja panna hätäilemättä ja ilman ennalta muodostettuja mielipiteitä merkille, kuinka suuriksi lähteestä virtaavat purot voivat kerran kasvaa. Jos sen sijaan haluamme estää jotakin, on erityisesti huomattava, ettei veden kulkua estämään kannata rakentaa kallista patoa monia koskia sisältävän virran alimpaan kohtaan. Pato pysäyttää kyllä kuohuvan kosken aluksi, mutta heti kun vesi nousee äyräiden yli, virta jatkaa entisellä voimallaan ja vesi kuohuu mennessään kiivaammin ja jylisee mahtavammin kuin koskaan. Sen sijaan on virran alkulähteellä, jos sitä ei voida tukkia, tutkittava mihin siitä purkautuva voima olisi hyödyllisintä johtaa, jotta siitä olisi itselle etua.
Jos tartumme asiaan tällä tavoin, esitetyn kysymyksen oikeat langat tuskin karkaavat käsistämme.6
Pohdimme siis ensin yleisesti maastamuuton syitä, ja tuomme ne esille osaksi yksittäisistä talouksista, osittain vanhemman ja uudemman ajan historiasta otettujen tekijöiden avulla. Sen jälkeen tutkimme tarkoin, missä muuton syy voisi isänmaassamme esiintyä, sekä lopuksi miten muuttoa voisi parhaiten torjua.
Mieltäni vaivaa vain yksi seikka, ja se antaa aavistella, että vaivannäköni menee hukkaan: asia on liian arka. Jos kehuisin isänmaatani sen onnettomuuden keskellä, olisin arvoton ruotsalaiseksi, ja jos toisin totuuden yleisön silmien eteen kaikessa alastomuudessaan, mikä olisi välttämätöntä, en keräisi suosiota. Minua kuitenkin ilahduttaa, että voin ryhtyä tehtävään, johon on esitetty näin arvokas kutsu, ja että voin esittää asian sellaiselle seuralle, jota ei vielä koskaan ole ollut syytä kutsua puolueelliseksi.
§ 2
The Creator has implanted in everyone a desire for perfection; we feel a concern and longing to improve our condition; we always find much in the present that impedes our bliss; all our activities are thus aimed partly at preserving the success that we have achieved and partly at achieving still more. We scarcely take a step without being guided by one of these aims. Whoever denies this proposition has not looked fully into the mainsprings of his own heart or has mistaken the means for his purpose.
The love of God, one’s neighbour and the fatherland are nothing but means towards that end; but in order to make proper use of them, divine and human laws are required.
Bliss is either complete or relative; the former cannot be achieved during our earthly life. The latter is perceived by comparing one’s own condition with that of others. When we evaluate our happiness, therefore, we examine the circumstances of others and those of our own; if we notice that we possess some5 advantages that another person lacks, we reckon ourselves fortunate, but if we observe them in others and lack them ourselves, we feel the opposite, and then a desire arises in us to achieve the same happiness. The satisfaction of these desires preoccupies us, and we spare neither mental nor physical efforts in the pursuit of it, for they are innate and ineradicable.
When we wish to know the real reason for something, it is in no way enough to limit ourselves to the factors that are always the immediate cause of some action; we must go to the actual source that gives rise to it, stop and consider that and, without haste and preconceived ideas, observe how large the rivulets may eventually become that flow from there. But if we intend to prevent something, we should take care above all not to build an expensive dam at the lower end of a stream with many falls in order to hold back the water. It may at first restrain a turbulent cataract, but as soon as the water has risen above the rim of the dam the stream will become as wide as it was before, and the water rushes along with greater vehemence and roaring more than ever before. Instead, one should examine at its very source, in case the spring itself cannot be dammed, where one can then best channel its flow to one’s advantage.
If we approach the matter in this way, we can hardly miss the correct clue to the question before us.
6We shall therefore first consider in general terms the reason why all migrations occur and explain that reason clearly with arguments drawn partly from individual households and partly also from the history of earlier and more recent times; we will then carefully examine whether and in what form such a reason may be present in our fatherland and finally the best means of counteracting it.
One thing alone occurs to me that threatens to bring my efforts to nought: the matter is too sensitive, for to flatter my fatherland in its distressed state would make me unworthy of being born a Swede, and to present a truth, however necessary, as nakedly as it appears to the general public will win no plaudits; but what encourages me is that I may do so in response to such a worthy invitation and to a society that has never yet deserved a reputation for partiality.
§. 2.
Skaparen har i allom plantat en åtrå efter fullkomlighet: Wi känna hos oss en oro och trängtan, at kunna förbättra wårt tilstånd: Wi se altid mycket i det närwarande, som hindrar wår lycksalighet: Alla wåra göromål syfta altså derhän, at dels behålla den lycka wi ernått, dels och förwärfwa oss en större. Neppeligen stiga wi et fjät7, utan at ledas af någondera utaf dessa afsigter. Den som nekar denna sats, har intet rätt sedt in uti egna hjertats drif-fjädrar, eller misstagit medlen för sit ändamål.
Kärleken til Gud, Nästan och Fäderneslandet äro intet annat än medel, som syfta dit: Men at rätt nyttja dem, dertil behöfwas Gudomeliga och menniskliga Lagar.
Lycksaligheten är antingen fullkomlig eller relativ: Den förra får icke ens rum [i] dödligheten: Den sednare märkes af sit tilstånds jämnförande emot andras. Då wi altså dömma om wår lycksalighet, ransaka wi andras och wåra egna hwilkor: Märcka wi oss äga nå5gon fördel, som en annan saknar, räkna wi oss lyckeliga, men blifwa wi warse dem hos andra, och sakna hos oss, dömma wi twärt om; och då födas hos oss begär, at med dem winna lika lycksalighet. At mätta dessa begär sysslosätter oss, och hwarcken själs eller krops krafter sparas derwid, ty de äro medfödda och outplånliga.
När wi åstunda weta rätta ordsaken til något, är det ingalunda nog, at stadna wid medlen, som altid äro närmaste ordsaken til några göromål, utan gå til sjelfwa källan, hwarifrån det härflyter, stadna wid de med wår eftertancka, och utan öfwerilning och förut fattade meningar märcka huru stora de bäckar en gång kunna blifwa, som derifrån leda sit watn. Men täncka wi hindra något, bör i synnerhet märckas, at nederst i en ström af många fall intet bygga en kostsam dam, i mening at dermed hålla watnet tilbaka: Den stillar wäl i början en brusande forss, men så snart watnet stigit öfwer dam-bräddarna, blifwer strömmen lika stor som förr, och watnet brusar sin kos med större häftighet och dån, än någonsin tilförene; utan bör man wid dess första ursprung se, i fall sjelfwa källan intet kan stoppas, hwart ut man då tjenligast kan leda dess drift, til sin förmån.
Gripa wi saken an på detta sättet, lärer rätta harftråden8 på den förestälta Frågan näppeligen kunna gå oss utur händerna.6
Wi öfwerwäga altså först i gemen ordsaken, hwarföre alla flyttningar ske, och med skäl tagna, dels af enskilta hushåll, dels och af äldre och nyare tiders Historier lägga samma ordsak i en klar dag: Undersöka dernäst noga om och hwaruti sådan ordsak i wårt Fädernesland kunde wara förhanden, och ändteligen huru sådant bäst står at förekommas.
Et slår mig allenast för hufwudet, och spår min möda förlorad: Saken är för öm; ty at smickra mitt Fädernesland i sin olycka, gjorde mig owärdig, at wara Swensk född, och at bära en fast nödig sanning så naken, som hon är för Allmänhetens ögon, winner intet bifall: Men det upmuntrar mig, at jag får göra det på så wärdig kallelse, och för et Samfund, som ännu aldrig förtjent wäldughets namn9.
§ 2
Luoja on istuttanut jokaiseen täydellisyyden halun. Tunnemme rauhattomuutta ja kaipausta, koska tahtoisimme parantaa tilaamme. Näemme aina nykyhetkessä paljon onnellisuutemme esteitä. Kaikki toimemme tähtäävät siis siihen, että toisaalta säilyttäisimme saavuttamamme onnen ja toisaalta pystyisimme lisäämään sitä. Otamme tuskin askeltakaan pyrkimättä jompaankumpaan tavoitteeseen. Joka tämän väittämän kieltää, ei ole kunnolla pannut merkille oman mielensä käyttövoimia, tai sitten hän on sotkenut keinot ja päämäärät keskenään.
Rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan ovat pelkkiä tähän tähtääviä keinoja. Niiden oikea hyväksikäyttö vaatii kuitenkin Jumalan ja ihmisten säätämiä lakeja.
Onnellisuus on joko täydellistä tai suhteellista. Täydellinen onni ei mahdu edes kuolevaisuuden puitteisiin. Suhteelliselle onnelle on ominaista, että siinä ihmisen tilaa verrataan muihin. Arvioidessamme siis onnellisuuttamme me tutkimme muiden elinehtoja ja samalla omiamme. Jos havaitsemme, että meillä5 on jokin etu, joka toiselta puuttuu, pidämme itseämme onnellisena, mutta jos sen sijaan näemme toisilla etuja, joita meillä ei ole, olemme päinvastaista mieltä, ja silloin meissä syntyy halu saavuttaa yhtä suurta onnellisuutta kuin heillä on. Näiden halujen tyydyttäminen teettää työtä, emmekä tällöin säästä enempää hengen kuin ruumiinkaan voimia, sillä ne halut ovat synnynnäisiä ja häviämättömiä.
Kun haluamme tietää jonkin asian oikean syyn, ei mitenkään riitä että pysähdytään keinoihin, jotka aina ovat jonkin tekemisen lähin syy, vaan pitää edetä varsinaiselle lähteelle, pysähtyä pohtimaan sitä, ja panna hätäilemättä ja ilman ennalta muodostettuja mielipiteitä merkille, kuinka suuriksi lähteestä virtaavat purot voivat kerran kasvaa. Jos sen sijaan haluamme estää jotakin, on erityisesti huomattava, ettei veden kulkua estämään kannata rakentaa kallista patoa monia koskia sisältävän virran alimpaan kohtaan. Pato pysäyttää kyllä kuohuvan kosken aluksi, mutta heti kun vesi nousee äyräiden yli, virta jatkaa entisellä voimallaan ja vesi kuohuu mennessään kiivaammin ja jylisee mahtavammin kuin koskaan. Sen sijaan on virran alkulähteellä, jos sitä ei voida tukkia, tutkittava mihin siitä purkautuva voima olisi hyödyllisintä johtaa, jotta siitä olisi itselle etua.
Jos tartumme asiaan tällä tavoin, esitetyn kysymyksen oikeat langat tuskin karkaavat käsistämme.6
Pohdimme siis ensin yleisesti maastamuuton syitä, ja tuomme ne esille osaksi yksittäisistä talouksista, osittain vanhemman ja uudemman ajan historiasta otettujen tekijöiden avulla. Sen jälkeen tutkimme tarkoin, missä muuton syy voisi isänmaassamme esiintyä, sekä lopuksi miten muuttoa voisi parhaiten torjua.
Mieltäni vaivaa vain yksi seikka, ja se antaa aavistella, että vaivannäköni menee hukkaan: asia on liian arka. Jos kehuisin isänmaatani sen onnettomuuden keskellä, olisin arvoton ruotsalaiseksi, ja jos toisin totuuden yleisön silmien eteen kaikessa alastomuudessaan, mikä olisi välttämätöntä, en keräisi suosiota. Minua kuitenkin ilahduttaa, että voin ryhtyä tehtävään, johon on esitetty näin arvokas kutsu, ja että voin esittää asian sellaiselle seuralle, jota ei vielä koskaan ole ollut syytä kutsua puolueelliseksi.
§ 2
The Creator has implanted in everyone a desire for perfection; we feel a concern and longing to improve our condition; we always find much in the present that impedes our bliss; all our activities are thus aimed partly at preserving the success that we have achieved and partly at achieving still more. We scarcely take a step without being guided by one of these aims. Whoever denies this proposition has not looked fully into the mainsprings of his own heart or has mistaken the means for his purpose.
The love of God, one’s neighbour and the fatherland are nothing but means towards that end; but in order to make proper use of them, divine and human laws are required.
Bliss is either complete or relative; the former cannot be achieved during our earthly life. The latter is perceived by comparing one’s own condition with that of others. When we evaluate our happiness, therefore, we examine the circumstances of others and those of our own; if we notice that we possess some5 advantages that another person lacks, we reckon ourselves fortunate, but if we observe them in others and lack them ourselves, we feel the opposite, and then a desire arises in us to achieve the same happiness. The satisfaction of these desires preoccupies us, and we spare neither mental nor physical efforts in the pursuit of it, for they are innate and ineradicable.
When we wish to know the real reason for something, it is in no way enough to limit ourselves to the factors that are always the immediate cause of some action; we must go to the actual source that gives rise to it, stop and consider that and, without haste and preconceived ideas, observe how large the rivulets may eventually become that flow from there. But if we intend to prevent something, we should take care above all not to build an expensive dam at the lower end of a stream with many falls in order to hold back the water. It may at first restrain a turbulent cataract, but as soon as the water has risen above the rim of the dam the stream will become as wide as it was before, and the water rushes along with greater vehemence and roaring more than ever before. Instead, one should examine at its very source, in case the spring itself cannot be dammed, where one can then best channel its flow to one’s advantage.
If we approach the matter in this way, we can hardly miss the correct clue to the question before us.
6We shall therefore first consider in general terms the reason why all migrations occur and explain that reason clearly with arguments drawn partly from individual households and partly also from the history of earlier and more recent times; we will then carefully examine whether and in what form such a reason may be present in our fatherland and finally the best means of counteracting it.
One thing alone occurs to me that threatens to bring my efforts to nought: the matter is too sensitive, for to flatter my fatherland in its distressed state would make me unworthy of being born a Swede, and to present a truth, however necessary, as nakedly as it appears to the general public will win no plaudits; but what encourages me is that I may do so in response to such a worthy invitation and to a society that has never yet deserved a reputation for partiality.
Föregående avsnitt: Utflyttning, § 1
Följande avsnitt: Utflyttning, § 3
Platser:
Personer:
Bibelställen:
Teman: