Originalspråk
§. 14.
Jag vågar derföre påstå, at, faststälte års-löner äro i sig sielf obillige och verka äfven på utflyttningar: de quäfva aldeles al flit, verka nödvändiga lagbrott hos de dygdigaste medborgare, och genom lagbrott det för et rike högst skadeliga lagarnes förakt. Saken är af mycken vidd, men för en oväldug och tänkande läsare, för hvilken jag skrifver, behöfver jag ej vara vidlöftig.
Obillig måste sådane genom lagar faststälte löner vara i flera afseenden. Jag må nu mera icke ens omnämna, huru obillige desse löner måste vara, i anseende til de tid efter annan hos oss härtils förekommande olika räkne-värden, då, ifrån 1739, Riksdaler Specie lupit up ifrån 9 dal. kopp:mt til 18 daler; hvarigenom tienste hionen, i fall taxorne 1739 varit de alrabilligaste, förlorat halfva sin års-lön, emedan förfatningarne deruti ännu icke finnas i ringaste måtto ändrade efter det af vår Stora Konung för evärdeliga tider faststälta värdet på Riksdalern; 46 Jag vil alenast visa, at de i sig sielfve ej kunna blifva annat än obillige. Ty såsom en och samma vara står i et och samma län til helt olika pris, så har ock enahanda arbete et helt olika värde på olika ställen. I ena soknen der månge utvägar gifvas til förtienst, stiga dags-penningen och arbets-löner högt emot de andra, der lägenheter tryta at förtiena, och vi hafve den tydeligaste erfarenhet i händerna derpå, at i en och samma sokn i Finland skiljer dags-penningens naturliga värde in emot hundrade proCent. Huru billigt kan då et stadgat värde läggas uppå arbetet öfver hela länet?
Vidare måste en obillighet upkomma derigenom, at förtiensterne icke äro på alla ställen, alla tider lika. Den ena soknen til exempel, som förtienar med skepsbyggeri af sin skog, har i några år då fartyg väl betalas en förträffelig förtienst, och kan derföre betala åt sina drängar höga årslöner, det kunna icke de andre; men när den penninge ådran stadnar, eller soknens skog blir uthuggen, förfaller dagspenningen, och med detsamma arbetarens årslön, under hvilken tid en annan sokns afsalu-varor kunna stiga i pris, och på lika sätt updyrka arbets lönerna, til någon tid. Hvad billighet kunna då faststälte års löner hafva i så beskaffade omständigheter? Eller huru nyttige kunna de blifva för riket? Om det vore möjeligt, at låga taxor vid sådana fall skulle hållas, verkade sådant en ofelbar flyttning utur landet, at hos våra grannar söka sig en bätre utkomst.47
Men den skada visse års-löner tilfoga Riket och des undersåtare i gemen, genom quäfvande af arbets-driften, är ehuru för en tanklös menighet minst synbar, dock i längden den mäst känbare. Den satsen, at betala lika pris för en god och odugelig vara, såsom den är i sig sielf i högsta måtto obillig, så är ock des verkan handgripelig at försämra varan, och bringa den närmast til aldeles odugelig. Samma verkan af faststälta års-löner för tienste-folket är ock påtagelig. Då flit och åhoga ej få någon belöning, eller det, som mera är, vid hårdt vite förbiudas at lönas, kan den samma i det samfund, der sådane Lagar efterlefvas, aldrig finnas, än mindre updrifvas til någon högd. Saken är i det föregående §. 8. tydeligen ådaga lagd, jag vil på detta ställe alenast beklaga vårt Rike för fölgderna deraf. Hvad är då arbete utan drift? en hemlig sömn-siuka. Hvad är drift utan upmuntran och belöning? En dårskap at arbeta och fikas utan ändamål; at göra sig gäckad af den dåliga arbetaren, som i sömn och lätja, idoghet til förtret, samlar lika skördar med den flitiga. Må man då icke hisna, at se i våra förfatningar denna idoghetens belöning på det kraftigaste ifrån äldre tider tilbaka vara förebygd, och huru den Lagstiftande Magten redan öfver hundrade år syslosatt sig, at quäfva Svenska arbetarens drift, blott för at gynna husbönder med låga års-löner för sit tienstefolk.
Det synes aldrig på handels-balancer, huru mycket Riket förlorat härigenom, men för48lusten måste blifva odrägelig. I denna och andra dylika förfatningar finne vi således lätt igen naturliga orsaken, hvarföre en Holländare och en Engelsman vida vägnar öfverträffa en Svensk i hvarjehanda arbeten, då äfven dageliga erfarenheten lärer oss, huru genom beting, på en half dag, och ofta på än mindre, kan det arbete göras, som annars vanligen uträttas på en hel dag.
Jag får ej eller på detta ställe förbigå at nämna om den skada, som Riket och des inbyggare så husbönder, som tienstehion hafva råkat uti, genom de mångfaldiga Rättegångar, som vår förra Tienstehions-Stadga, så väl genom fastställande af vissa års-löner, som genom lösdrifvare-titelen, och andra omständigheter förorsakat: som på båda sidor kostat riket nästan millioner, som väl ökt ansenligen Domstolarnes sportlar, men ock tillika bragt Domare, at antingen efter förfatningarnes tydeliga ord fälla domar tvärt emot samvetet och billigheten, eller ock, at til sit samvetes befredande upfinna några utvägar, at komma annars ifrån saken; hvarpå jag alenast må åberopa mig et enda märkvärdigt exempel: Et sådant mål, om en års-lön, hade hunnit up til en af Kongl. Hof-Rätterna i riket, hvarest målet kom under en Lag-kunnig, almänt berömd och samvetsöm ledamots utlåtande, som för at undgå fälla dom emot samvete och billighet, grep til den utvägen at jäfva sig, af den grund, at han sielf hade nödgats öfverträda samma taxa: och jag kan icke utan49 största oro tänka på de, genom samma stadgas förnyande, och den dervid föreslagne lottning och flera tvång, upkommande spliter, processer, lagbrott och straff, som nu genom den förras olämpelighet och almänna öfverträdelser på de flesta ställen kommit liksom i glömska, och utan verkställighet.
- vållar
- olika räkne-värden: Syftar här på förändringarna i värdet på (sedel)dalern i förhållande till riksdalern. Se även Andra termer relaterade till penningsystemet, s. 773. LINKKI
- lupit up: stigit
- Riksdaler Specie lupit up ifrån 9 dal. kopp:mt til 18 daler: d.v.s. att dalerns värde fallit med hälften
- det af vår Stora Konung ... värdet på Riksdalern: Åsyftar Gustav III:s myntreform som trädde i kraft 1.1.1777.
- avgift som ämbetsmännen hade rätt att uppbära för de förrättningar de utförde inom tjänsten och som utgjorde en laglig biinkomst
- tvister, stridigheter
Finska
§ 14
Rohkenen tämän perusteella väittää, että kiinteät vuosipalkat ovat sinänsä kohtuuttomia ja vaikuttavat myös maastamuuttoon; ne tukahduttavat täydellisesti ahkeruuden, johtavat mitä kunnollisimmat kansalaiset väistämättä lainvastaisiin tekoihin, jotka saavat aikaan valtakunnalle hyvin vahingollista lakien halveksintaa. Asialla on hyvin laajat ulottuvuudet, mutta kirjoittaessani oikeudenmukaiselle ja ajattelevalle lukijalle kuten kirjoitan, minun ei tarvitse käsitellä sitä laveasti.
Tuollaiset lakisääteiset kiinteät palkat ovat väistämättä monessa mielessä kohtuuttomia. Nykyoloissa minun ei edes tarvitse muistuttaa siitä, miten kohtuuttomia nämä palkat väistämättä ovat, kun otetaan huomioon maassamme tähän mennessä tapahtunut laskenta-arvon muuttuminen: hopeisen riikintaalerin arvo on vuoden 1739 tasolta 9 kuparitaalerista kohonnut 18 taaleriin. Tämän muutoksen takia palkolliset ovat vuoden 1739 jälkeen, vaikka oletettaisiin tuon vuoden taksojen olleen mahdollisimman kohtuulliset, menettäneet puolet vuosipalkastaan, koska näitä säädöksiä ei ole vielä hivenenkään vertaa muutettu sen jälkeen, kun suuri kuninkaamme on ikiajoiksi vahvistanut riikintaalerin arvon.46 Pyrin ainoastaan osoittamaan, etteivät ne voi itsestään kehittyä muuten kuin kohtuuttomiksi. Onhan samaa tavaraa kaupan yhdessä ja samassa läänissä eri hintoihin, ja samalla tavalla tietyn työn arvo on aivan erilainen eri paikkakunnilla. Pitäjässä, jossa on monia mahdollisuuksia hyviin ansioihin, päivä- ja muut työpalkat nousevat korkeammiksi kuin muissa, joissa ansiomahdollisuuksia on vähemmän, ja meillä on tästä mitä selvin kokemusperäinen osoitus, kun tiedämme, että päiväpalkan luonnollinen arvo vaihtelee Suomessa yhdessä ja samassa pitäjässä lähes sata prosenttia. Miten kohtuullista on siis kiinteän arvon määrääminen työlle kokonaisen läänin alueella?
Lisäksi kohtuuttomuutta aiheutuu siitä, että tulot eivät ole kaikilla paikkakunnilla eivätkä kaikkina aikoina yhtä suuret. Niinpä pitäjässä, joka hankkii voittoa metsistään myymällä puuta laivanrakennukseen, saadaan erinomaiset tulot muutamina vuosina, joina laivoista maksetaan hyvin, ja silloin siellä voidaan maksaa rengeille korkeita vuosipalkkoja, joita muissa pitäjissä ei kyetä maksamaan. Mutta kun tuo rahasuoni ehtyy tai pitäjän metsät on hakattu loppuun, päiväpalkka ja samalla työläisen vuosipalkkakin alenevat. Tuona aikana taas toisen pitäjän myyntituotteiden hinta voi nousta ja samaan tapaan nostaa työpalkkoja joksikin aikaa. Miten kiinteiksi säädetyt palkat voivat noissa oloissa vastata kohtuullisuutta? Tai miten hyödyllisiksi valtakunnalle ne voivat osoittautua? Jos tuollaisissa tapauksissa olisi mahdollista pitää voimassa alhaisia taksoja, seurauksena olisi väistämättä maastamuutto: naapurimaistamme etsittäisiin parempaa toimeentuloa.47
Ajan mittaan tuntuvinta, vaikkakin ajattelemattoman yleisön kaikkein vähiten huomaamaa vahinkoa kiinteät vuosipalkat aiheuttavat valtakunnalle ja kaikille sen alamaisille tukahduttamalla työhalun. Vaatimus, että hyvästä ja kelvottomasta tavarasta on maksettava sama hinta, on sinänsä erittäin kohtuuton, ja samoin on selvästi havaittavissa, että se huonontaa tavaran laatua, kunnes tämä on lähes täysin kelvotonta. Kiinteiden vuosipalkkojen samanlainen vaikutus palvelusväkeen on samoin selvästi havaittavissa. Kun ahkeruudesta ja huolellisuudesta ei mitenkään palkita tai niiden palkitseminen kielletään suuren sakon uhalla, mikä on vielä pahempi asia, niitä ei koskaan voi ilmetä tuollaisia lakeja noudattavassa yhteiskunnassa, puhumattakaan niiden tason kohottamisesta. Asia on selvästi osoitettu edellä 8. pykälässä, tässä haluan vain pahoitella siitä valtakunnalle aiheutuvia seurauksia. Mitä siis on työ ilman työhaluja ? Salaista unitaudin potemista. Mitä on työhalu, ellei siihen kannusteta ja siitä palkita? Tavoitteeton työnteko ja raataminen on hulluutta, siinä saa osakseen vain pilkkaa huonolta työntekijältä, joka uneliaana ja laiskana saa uutterien harmiksi saman verran palkkaa kuin ahkera. Eikö siis olekin kauhistuttavaa nähdä, miten uutteruuden palkitseminen on kaukaisesta menneisyydestä saakka säädöksissämme mitä ankarimmin ehkäisty ja miten lainsäädäntövalta on jo satojen vuosien ajan pitänyt tehtävänään Ruotsin työläisten työhalujen tukahduttamista vain suosiakseen isäntiä palvelusväen matalilla vuosipalkoilla.
Kauppataseessa ei koskaan näy, miten paljon valtakunta tämän takia menettää, mutta tappio48 on varmastikin sietämättömän suuri. Havaitsemmekin helposti, että tämä säädös ja muut samantapaiset säädökset ovat luonnollinen syy siihen, miksi hollantilaiset ja englantilaiset ylittävät reippaasti ruotsalaisten aikaansaannosten tason kaikenlaisissa töissä. Jokapäiväinen kokemuskin osoittaa meille, miten urakkapalkalla saadaan puolessa päivässä ja usein vieläkin lyhyemmässä ajassa teetetyksi työ, joka muuten tavallisesti kestää koko päivän.
En voi tässä yhteydessä jättää mainitsematta myöskään sitä vahinkoa, jota valtakunnalle ja sen asukkaille, niin isännille kuin palkollisillekin, on aiheutettu niillä sangen monilla oikeudenkäynneillä, jotka ovat johtuneet edellisestä palkollissäännöstämme, sen määräämistä kiinteistä vuosipalkoista, siihen sisältyvästä irtolaisuuden määritelmästä ja muista seikoista, ja jotka ovat maksaneet valtakunnalle kummankin puolen kuluina melkeinpä miljoonia. Ne ovat varmaankin lisänneet tuntuvasti tuomioistuinten virantoimituspalkkioista saamia tuloja, mutta samalla pakottaneet tuomarit joko langettamaan säädösten selvien sanojen mukaisesti täysin omantuntonsa ja kohtuuden vastaisia tuomioita tai sitten keksimään omantuntonsa rauhoittamiseksi keinoja päästäkseen muulla tavalla eroon asiasta. Viittaan tältä osin vain yhteen ainoaan huomiota ansaitsevaan esimerkkitapaukseen: tuollainen vuosipalkkaa koskeva oikeusjuttu oli edennyt erääseen valtakunnan kuninkaallisista hovioikeuksista, jossa asia joutui lakiasioihin hyvin perehtyneen, yleisesti arvostetun ja omaatuntoaan herkästi kuuntelevan jäsenen käsiteltäväksi, mutta välttyäkseen antamasta omantuntonsa ja kohtuuden vastaista tuomiota tämä päätyi jääväämään itsensä sillä perusteella, että hän oli joutunut itsekin ylittämään saman taksan. En voikaan ajatella mitä49 suurinta levottomuutta tuntematta tuon samaisen säännön uudistamisesta ja siihen otettaviksi ehdotetuista arvonnasta ja monista pakkokeinoista aiheutuvia riitoja, oikeudenkäyntejä, lainrikkomuksia ja rangaistuksia, jotka nyt ovat edellisen säännön epätarkoituksenmukaisuuden ja sen yleisen rikkomisen takia jääneet useimmilla seuduilla ikään kuin unohduksiin ja vaille toimeenpanoa.
- Viittaa tässä (seteli)taalerin arvon muutokseen suhteessa riikintaaleriin. Ks. Muita rahajärjestelmään liittyviä käsitteitä, s. 686. LINKKI
- hopeisen riikintaalerin arvo on vuoden 1739 tasolta 9 kuparitaalerista kohonnut 18 taaleriin: Toisin sanoen (seteli)taalerin arvo oli pudonnut puoleen.
- suuri kuninkaamme on ikiajoiksi vahvistanut riikintaalerin arvon: Viitataan Kustaa III:n rahauudistukseen, joka pantiin toimeen vuoden 1777 alussa.
Engelska
§ 14
I therefore venture to assert that fixed annual wages are in themselves unfair and also have an effect on emigration; they utterly stifle all diligence, force the most virtuous citizens to break the law and, through law-breaking, create a contempt for the law that is most damaging to a state. The matter has far-reaching implications, but for the unbiased and thoughtful reader, for whom I write, I do not need to argue this at length.
Such legally prescribed wages must be unfair in several respects. I need say no more here about how unfair these wages must be, taking into account the variations in monetary values that have hitherto occurred among us from time to time, when since 1739 the riksdaler specie has risen from 9 daler kmt to 18 daler, whereby the servants, if the tariffs were the very fairest in 1739, have lost half of their annual wages, as the regulations in that regard have not changed in the slightest in line with the value of the riksdaler established for all time by our great king. 46 I merely wish to show that they cannot in themselves be other than unfair. For just as one and the same commodity commands quite different prices within one and the same county, the same labour also has quite a different value in different places. In one parish, where there are many opportunities for gainful employment, the day wages and remunerations rise steeply compared with the others, where there are few chances of paid work, and we have the clearest evidence of that in the fact that in one and the same parish in Finland the natural value of the day wage varies by almost 100 per cent. How fairly can one then impose a fixed value on labour throughout the entire county?
An unfairness must also arise from the fact that the earnings are not everywhere the same at all times. One parish, for example, that earns an income by shipbuilding from its forest has an excellent income in some years, when ships command a good price, and can therefore pay its hands high annual wages, which the others cannot, but when that source of income ceases, or all the forest in the parish has been felled, the day wage declines and with it the annual wage of the worker, during which time the saleable products of another parish may rise in price and in the same manner force up the remunerations for a while. How fair could fixed annual wages then be under such circumstances? Or how useful could they be to the realm? If it were possible to maintain low tariffs in such cases, that would cause an inevitable emigration from the country, in order to look for a better income among our neighbours.47
But the damage done to the realm and its subjects in general by fixed annual wages, through suppressing the willingness to work, although least visible to an unreflecting public, is nevertheless the most serious one in the long term. The proposition to pay the same price for a good and a useless commodity, apart from being in itself extremely unfair, will also have the obvious effect of causing the commodity to deteriorate and making it virtually useless. That fixed annual wages for the servants will have the same effect is likewise evident. When diligence and eagerness are not rewarded or, even worse, are forbidden on pain of a stiff fine from being remunerated, they cannot exist in a society where such laws are observed, still less be increased to any degree. The matter has been clearly established above in § 8, and here I merely wish to express regret for the consequences of it for our kingdom. What, then, is labour without willingness? A concealed lethargy. What is willingness without encouragement and reward? A folly of working and striving to no purpose, being made a mockery of by the bad worker who, in sleep and idleness, to the chagrin of diligence, gathers as great a harvest as the hard-working one. Is it, then, not amazing to see in our laws that such a reward for diligence has for ages past been most strenuously precluded and how the legislative power has already for a hundred years busied itself with stifling the willingness to work of the Swedish labourer, merely in order to favour masters by means of low annual wages for their servants?
The trade balances never reveal how much the kingdom has lost by this, but the loss48 must become insupportable. In this and other such regulations we may thus easily discover the natural reason why the Dutch and the English far outstrip the Swedes in all kinds of work, when even daily experience teaches us how work can be done as piecework in half a day, and often less, which otherwise generally takes a whole day.
Nor must I omit to mention here the damage that the kingdom and its inhabitants, both masters and servants, have suffered from the numerous lawsuits to which our previous statute on servants has given rise, both by prescribing certain annual wages and by the designation vagabonds and other circumstances, which on both accounts have cost the realm almost millions, have probably increased the fees of the courts considerably, but have also led judges either to pronounce judgments, according to the plain wording of the laws, that are quite contrary to conscience and equity, or else, in order to appease their consciences, to find ways of evading the issue, of which I may cite a single remarkable example. One such case, concerning an annual wage, had progressed as far as one of the appeal courts of the realm, where the case was submitted for the opinion of a member of the tribunal learned in the law, of wide renown and conscientious, who, in order to avoid pronouncing a judgment contrary to conscience and equity, adopted the expedient of declaring himself disqualified on the grounds that he had been obliged to infringe the same tariff; and I cannot without49 the greatest anxiety think of how the renewal of that statute, including the proposed lotdrawing and other constraints, will give rise to discord, lawsuits, breaches of the law and penalties, which have now in most places, as it were, fallen into abeyance and become ineffective owing to the inappropriateness of the previous one and its widespread infringement.
- . . . the value of the riksdaler established for all time by our great king: refers to the minting reform of 1776, when the monetary system was totally renewed. A sole silver (specie) standard was introduced and riksdaler became the main currency.
- The trade balances never reveal . . .: a common type of critique among English economic writers from the 1690s onwards towards the idea of basing English trade policies upon the balance of trade. As stated by Charles Davenant and others during this time, it was almost impossible to calculate the trade balance for a particular time or moment. See L. Magnusson, Mercantilism: The Shaping of an Economic Language, London: Routledge, 1994, p. 116f.
