Föregående avsnitt: Tankar, Titelbladet och Företalet
Följande avsnitt: Tankar, § 2
[1]
§. 1.
Uti en tid då store och nye uptäkter ske i alla naturens riken, då vetenskaper updrifvas til ovanlig högd, då snillen och vitterhet upmuntras, och konsten frambringar nästan underverk emot de förra tider, är det bekymmersamt at se det dyraste af alt, mennisko-slägtets rätt, vårdslösas.
Vi få väl icke neka, at vår tid ju frambragt äfven snillen, som högt sig öfver den okunnoghets och egennyttas dimb-krets,1 som gömmer största delen af vårt slägte, och ifrån et längre afstånd, utan fördomar och i sammanhang sett, och försvarat våra almänna rättigheter; men ack! huru få äro icke de? och huru liten öfvertygelse hafva icke de kunnat gifva åt sit slägte, och dem som med mennisko-slägtets tilväxt och förkofring hafva et gemensamt interesse, och tillika ega förmåga at göra millioner lykeliga?
Här tvistas icke om mindre än första grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet. Vår tids moralister2 hafva ännu ej kommit öfverens sin emellan om dem, än mindre hafva de kunnat inpregla dem hos andra och göra dem almänna. Jag nekar icke, at ju det almänna bästa torde varit allas ögnamärke,3 men medlen, som dertil af dem föreslås, strida snörrätt emot hvarandra.
Få gifvas, som tala för den Borgeliga Friheten,4 fast de fleste bära frihets-bladet i mun2nen, och de få, som arbeta sig fram denna vägen, och betrakta menniskliga rättigheter, såsom tilhörande menniskor i gemen, anses af större delen för sielfsvålds försvarare och politiske fritänkare. Andre tala väl mycket om frihet, men förstå dermed vissa mennisko-flockars eller personers friheter, och glömma bort de ringaste, som ej haft den lyckan at hinna inom de andres förskansningar; utan, ju mera desse förskansningar utvidgas åt de andra, måste naturligt vis blifva så mycket mera trängde, och rum-ville5 på vårt jordklot.
Men så finnes ock sådane, hvilke som knappast tola frihets namnet, utan af mennisko-slägtets naturliga okynne,6 hvaraf menniskor i sit sielfsvåld altid gifva de bedröfligaste vedermälen, sluta, huru angelägit det måtte vara, at genom förfatningar reglera alt, ända til det minsta af deras gerningar. Det synes, som de ville tro, at Almagten ej varit i stånd at sätta menniskan i det skick på jorden, at hon kunde bestå, föröka sit slägte, och lefva på jorden, om icke de genom privilegier, skrå-ordningar, præmier, upsyningsmän och executorer uti deras näringar skulle upräthålla vårt slägte. I sådan afsigt arbeta de med mycket bekymmer, skrifva lunta på lunta om ordning, tilsyn och plikt uti näringarna: de smyga hos Furstar in sina förslager, der de af små olägenheter göra lifsfaror, och saknaden af någon omåttelig vinst hos några betydande medborgare, för hela samhällets undergång. De erbiuda Förstar7 sin tienst, och visa huru genom3 nya förfatningar och mera ordning och tilsyn den snart i deras tankar nedramlande staten kan förvaras från undergång. Man får ej eller förtiga, at ibland oss gifves förslagsmakare, som äro aldeles närsynte, hvilke alenast gräfva omkring sig sielfva det mästa de kunna, såsom mullvaden, och tro det almänna vara nog lykligit, då de alenast sielfve få utvidga sina rättigheter.
I så fatta8 omständigheter, och då olika grunder försvaras til Rikets tilväxt och bestånd och vårt slägtes sälhet, är ej underligt, at Regenter äfven i den uplystare delen af verlden famla i mörker, och med största nit för sit Rikes bästa ofta rifva ned med den ena handen, hvad de med den andra upbygga. Och de störste af dem, som verkeligen högt sig öfver almänna fördomar och hunnit upstiga til den fulkomligheten, at älska menniskor i gemen, och arbeta derpå, at göra dem lykliga med sig, möta uti sielfva verkställigheten deraf nästan oöfvervinneliga hinder. Hvar finner en Regent rådgifvare af så höga, så ädla tankesätt? Får han dem, så arbeta de mägtige, hvilkas interesse är stridigt med det almännas, at beröfva honom dessa stöder, genom corruption eller list. Vil han på en gång afbryta träldoms-oket af sina undersåtare, blifver han ofta uti sielfva envålds-riken vanmägtig at verkställa det: gör han det småningom, så uttröttas hans välmening af deras klagan, som tro sig olyklige, då de förlorat sin befallande magt emot de ringare, och förtryta i siälen,4 at se dem lefva frie och nögde, som de trott vara födde, at träla för deras begär, och vid hvart steg läggas nya hinder i vägen. Hvad under då, at så få Förstar hinna upnå et så stort ändamål? Dertil fordras den fulkomligaste öfvertygelse om grunderna til et folks sälhet: Dertil fordras en naturlig drift och härdighet, at arbeta sig fram igenom alla svårigheter; men änteligen fordras ock dertil et genomträngande snille, en eld, en outsläckelig åhoga at tiena menniskor och fika efter9 Förstars sanna ära, som ingalunda består uti lagrar öfverskölgda med mennisko-blod, eller inkräktningar af landskap, hvars inbyggare stupat på gränsen deraf, at försvara sin förra regents herravälde öfver sig, utan i det, at skydda jordenes inbyggare för våld af sit eget slägte, som gör dem berättigade, at med fog räknas ibland gudar på jorden. Denna eld är alena den, som kan göra dem outtrötteliga at arbeta på så stora ändamål.
Men oss som undersåtare äre och mene väl emot vår fosterbygd, oss, säger jag, tilkommer, at genom skrifter med och mot utvikla utur sina gömmor grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet, om icke at uplysa Förstar, dock at öfvertyga oss inbördes om rätta medlen dertil; at då Regenter följa dem, vi då vore tilvande vid ädelmodiga tanke-sätt, och nitiske at hos den tanklösa hopen arbeta på öfvertygelse om ändamålet och verkan af sådana steg.
I så menlös afsigt har ock jag för denna gången fattat til pennan: De ringastes frihet hafver blifvit ämnet för min undersökning: Jag5 kan ej härutinnan tala för eget interesse, ty jag är sielf årligen behöfvande af 12 eller 13 lagstadda tienstehion; och borde derföre snarare siunga utur samma pipa med stor del andra husbönder; men jag räknade mig ovärdig, at vara Gustaf den III. undersåte, om jag emot öfvertygelse skulle förtiga de ringastes rätt; såsom jag gerna förlåter dem, som af felande öfvertygelse söka at quäfva den lilla frihets gnista, som tienste-folket än kunde åtniuta. Bevågne10 Läsare! Sök sanningen och afstå ej förr än du finner och följer den.
[1]
§. 1.
Uti en tid då store och nye uptäkter ske i alla naturens riken, då vetenskaper updrifvas til ovanlig högd, då snillen och vitterhet upmuntras, och konsten frambringar nästan underverk emot de förra tider, är det bekymmersamt at se det dyraste af alt, mennisko-slägtets rätt, vårdslösas.
Vi få väl icke neka, at vår tid ju frambragt äfven snillen, som högt sig öfver den okunnoghets och egennyttas dimb-krets,11 som gömmer största delen af vårt slägte, och ifrån et längre afstånd, utan fördomar och i sammanhang sett, och försvarat våra almänna rättigheter; men ack! huru få äro icke de? och huru liten öfvertygelse hafva icke de kunnat gifva åt sit slägte, och dem som med mennisko-slägtets tilväxt och förkofring hafva et gemensamt interesse, och tillika ega förmåga at göra millioner lykeliga?
Här tvistas icke om mindre än första grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet. Vår tids moralister12 hafva ännu ej kommit öfverens sin emellan om dem, än mindre hafva de kunnat inpregla dem hos andra och göra dem almänna. Jag nekar icke, at ju det almänna bästa torde varit allas ögnamärke,13 men medlen, som dertil af dem föreslås, strida snörrätt emot hvarandra.
Få gifvas, som tala för den Borgeliga Friheten,14 fast de fleste bära frihets-bladet i mun2nen, och de få, som arbeta sig fram denna vägen, och betrakta menniskliga rättigheter, såsom tilhörande menniskor i gemen, anses af större delen för sielfsvålds försvarare och politiske fritänkare. Andre tala väl mycket om frihet, men förstå dermed vissa mennisko-flockars eller personers friheter, och glömma bort de ringaste, som ej haft den lyckan at hinna inom de andres förskansningar; utan, ju mera desse förskansningar utvidgas åt de andra, måste naturligt vis blifva så mycket mera trängde, och rum-ville15 på vårt jordklot.
Men så finnes ock sådane, hvilke som knappast tola frihets namnet, utan af mennisko-slägtets naturliga okynne,16 hvaraf menniskor i sit sielfsvåld altid gifva de bedröfligaste vedermälen, sluta, huru angelägit det måtte vara, at genom förfatningar reglera alt, ända til det minsta af deras gerningar. Det synes, som de ville tro, at Almagten ej varit i stånd at sätta menniskan i det skick på jorden, at hon kunde bestå, föröka sit slägte, och lefva på jorden, om icke de genom privilegier, skrå-ordningar, præmier, upsyningsmän och executorer uti deras näringar skulle upräthålla vårt slägte. I sådan afsigt arbeta de med mycket bekymmer, skrifva lunta på lunta om ordning, tilsyn och plikt uti näringarna: de smyga hos Furstar in sina förslager, der de af små olägenheter göra lifsfaror, och saknaden af någon omåttelig vinst hos några betydande medborgare, för hela samhällets undergång. De erbiuda Förstar17 sin tienst, och visa huru genom3 nya förfatningar och mera ordning och tilsyn den snart i deras tankar nedramlande staten kan förvaras från undergång. Man får ej eller förtiga, at ibland oss gifves förslagsmakare, som äro aldeles närsynte, hvilke alenast gräfva omkring sig sielfva det mästa de kunna, såsom mullvaden, och tro det almänna vara nog lykligit, då de alenast sielfve få utvidga sina rättigheter.
I så fatta18 omständigheter, och då olika grunder försvaras til Rikets tilväxt och bestånd och vårt slägtes sälhet, är ej underligt, at Regenter äfven i den uplystare delen af verlden famla i mörker, och med största nit för sit Rikes bästa ofta rifva ned med den ena handen, hvad de med den andra upbygga. Och de störste af dem, som verkeligen högt sig öfver almänna fördomar och hunnit upstiga til den fulkomligheten, at älska menniskor i gemen, och arbeta derpå, at göra dem lykliga med sig, möta uti sielfva verkställigheten deraf nästan oöfvervinneliga hinder. Hvar finner en Regent rådgifvare af så höga, så ädla tankesätt? Får han dem, så arbeta de mägtige, hvilkas interesse är stridigt med det almännas, at beröfva honom dessa stöder, genom corruption eller list. Vil han på en gång afbryta träldoms-oket af sina undersåtare, blifver han ofta uti sielfva envålds-riken vanmägtig at verkställa det: gör han det småningom, så uttröttas hans välmening af deras klagan, som tro sig olyklige, då de förlorat sin befallande magt emot de ringare, och förtryta i siälen,4 at se dem lefva frie och nögde, som de trott vara födde, at träla för deras begär, och vid hvart steg läggas nya hinder i vägen. Hvad under då, at så få Förstar hinna upnå et så stort ändamål? Dertil fordras den fulkomligaste öfvertygelse om grunderna til et folks sälhet: Dertil fordras en naturlig drift och härdighet, at arbeta sig fram igenom alla svårigheter; men änteligen fordras ock dertil et genomträngande snille, en eld, en outsläckelig åhoga at tiena menniskor och fika efter19 Förstars sanna ära, som ingalunda består uti lagrar öfverskölgda med mennisko-blod, eller inkräktningar af landskap, hvars inbyggare stupat på gränsen deraf, at försvara sin förra regents herravälde öfver sig, utan i det, at skydda jordenes inbyggare för våld af sit eget slägte, som gör dem berättigade, at med fog räknas ibland gudar på jorden. Denna eld är alena den, som kan göra dem outtrötteliga at arbeta på så stora ändamål.
Men oss som undersåtare äre och mene väl emot vår fosterbygd, oss, säger jag, tilkommer, at genom skrifter med och mot utvikla utur sina gömmor grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet, om icke at uplysa Förstar, dock at öfvertyga oss inbördes om rätta medlen dertil; at då Regenter följa dem, vi då vore tilvande vid ädelmodiga tanke-sätt, och nitiske at hos den tanklösa hopen arbeta på öfvertygelse om ändamålet och verkan af sådana steg.
I så menlös afsigt har ock jag för denna gången fattat til pennan: De ringastes frihet hafver blifvit ämnet för min undersökning: Jag5 kan ej härutinnan tala för eget interesse, ty jag är sielf årligen behöfvande af 12 eller 13 lagstadda tienstehion; och borde derföre snarare siunga utur samma pipa med stor del andra husbönder; men jag räknade mig ovärdig, at vara Gustaf den III. undersåte, om jag emot öfvertygelse skulle förtiga de ringastes rätt; såsom jag gerna förlåter dem, som af felande öfvertygelse söka at quäfva den lilla frihets gnista, som tienste-folket än kunde åtniuta. Bevågne20 Läsare! Sök sanningen och afstå ej förr än du finner och följer den.
[1]
§ 1
Aikana, jona suuria ja uusia löytöjä tehdään kaikissa luonnon valtakunnissa ja tieteet kohotetaan tavattoman korkealle tasolle, kun lahjakkuutta ja kirjallisuutta kannustetaan ja taitojen kehittyminen luo melkeinpä ihmeitä entisaikojen saavutuksiin verrattuna, on huolestuttavaa nähdä, että kaikkein kallein asia, ihmissuvun oikeudet, lyödään laimin.
Aikammehan on kieltämättä tuottanut myös neroja, jotka ovat kohonneet sukukuntamme suurinta osaa verhoavan tietämättömyyden ja oman edun tavoittelun sumukehän yläpuolelle ja kauempaa katsoen nähneet yleiset oikeutemme ennakkoluulottomasti ja oikeissa yhteyksissään ja puolustaneet niitä, mutta miten vähän heitä onkaan ja miten vähän he ovatkaan kyenneet saamaan vakuuttuneeksi omaa sukukuntaansa sekä niitä, joiden yhteisten etujen mukaista on ihmissuvun kasvu ja vaurastuminen ja joilla on myös valta tehdä miljoonia onnellisiksi.
Tässä ovat kiistan aiheena peräti ihmissuvun onnen tärkeimmät perustotuudet. Aikamme moraalinopettajat eivät ole vielä päässeet niistä yksimielisyyteen saati kyenneet teroittamaan niitä muiden ihmisten mieliin ja levittämään niitä yleiseen tietoisuuteen. En kiistä sitä, että yleinen hyvä lienee toki ollut kaikkien tavoitteena, mutta sen saavuttamiseksi on ehdotettu täysin vastakkaisia keinoja.
Harvat puhuvat kansalaisten vapauden puolesta, vaikka useimmilla on tämä sana jatkuvasti huulillaan,2 ja enemmistö pitää omavaltaisuuden puolustajina ja poliittisina vapaa-ajattelijoina niitä harvoja, jotka ponnistelevat eteenpäin tällä tiellä ja joiden mielestä ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille. Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.
On kuitenkin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuskin sietävät edes vapauden mainitsemista, vaan päättelevät ihmissuvulle luontaisesta paheellisuudesta, josta omavaltaisesti toimivat ihmiset antavat jatkuvasti mitä ikävimpiä todisteita, miten tärkeätä olisi määrätä säädöksillä heidän tekemisistään pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näyttää siltä kuin he uskoisivat, ettei Kaikkivaltias ole kyennyt laittamaan ihmistä maailmaan sellaisessa kunnossa, että hän pystyisi tulemaan toimeen, lisääntymään ja elämään maan päällä, elleivät he privilegioiden, ammattikuntasääntöjen, tukipalkkioiden, tarkastajien ja päätösten toimeenpanijoiden avulla pitäisi sukukuntaamme järjestyksessä sen harjoittaessa elinkeinojaan. Tähän tähdäten he uurastavat ja näkevät paljon vaivaa, kirjoittavat paperinivaskan toisensa jälkeen elinkeinojen järjestyksestä, valvonnasta ja velvollisuuksista. He ujuttavat ruhtinaille ehdotuksiaan, joissa pienistä epäkohdista tehdään hengenvaarallisia ja joissa joidenkin merkittävien kansalaisten jääminen vaille kohtuuttomia voittoja merkitsee koko yhteiskunnan turmiota. He tarjoavat ruhtinaille palveluksiaan ja selittävät, miten3 heidän käsitystensä mukaan pian romahtamassa oleva valtio voidaan uusilla säädöksillä ja lujittamalla järjestystä ja lisäämällä valvontaa pelastaa tuhoutumiselta. Ei ole aihetta vaieta siitäkään, että keskuudessamme on hyvin likinäköisiä ehdotusten rakentelijoita, jotka vain maamyyrän tavoin kaivavat itselleen niin paljon koloja kuin pystyvät ja luulevat koko yhteiskunnan onneksi sitä, että vain he yksin saavat laajentaa oikeuksiaan.
Kun tilanne on tällainen, ja valtakunnan voimistumisen ja säilymisen ja sukukuntamme onnen edellytyksiksi esitetään erilaisia perusteita, ei ole mitenkään merkillistä, että hallitsijat maailman valistuneemmassakin osassa haparoivat pimeydessä ja mitä hartaimmin valtakuntansa parasta haluten repivät useinkin toisella kädellään sitä, mitä he toisella rakentavat. Ja heistä suurimmat, jotka ovat todellakin kohonneet yleisten ennakkoluulojen yläpuolelle ja yltäneet yleisen ihmisrakkauden täydellisyyteen ja tekevät työtä ihmisten onnellistuttamiseksi, kohtaavat tarkoitustensa varsinaisessa toimeenpanossa lähes ylipääsemättömiä esteitä. Mistä hallitsija löytää neuvonantajia, joita ohjaa tuollainen korkeatasoinen ja jalo ajattelutapa? Jos hän sellaisia saa, mahtimiehet, joiden edut ovat ristiriidassa yleisen edun kanssa, pyrkivät korruption tai juonien avulla riistämään häneltä nämä tukijat. Jos hän haluaa yhdellä ratkaisulla murtaa alamaistensa kantaman orjuuden ikeen, hänellä ei usein edes yksinvaltaisesti hallituissa valtakunnissakaan ole voimaa ratkaisun toteuttamiseen. Jos hän taas haluaa päästä tähän tulokseen vähitellen, hänen hyvä tarkoituksensa tyrehtyy niiden valituksiin, jotka uskovat ajautuvansa onnettomuuteen menetettyään vähäisempiin ihmisiin kohdistuvan käskyvaltansa ja sydämistyvät4 nähdessään, että sellaiset ihmiset, joiden he ovat uskoneet syntyneen raatamaan orjina heidän halujensa tyydyttämiseksi, elävät vapaina ja tyytyväisinä. Ja niin tielle pystytetään uusia esteitä joka askeleelle. Onko siis ihme, että niin harvat ruhtinaat ehtivät saavuttaa noin suuren tavoitteen? Siihen tarvitaan mitä täydellisintä vakuuttuneisuutta kansan onnen perusteista. Siihen tarvitaan luontaista taipumusta ja sitkeyttä työn toteuttamiseen kaikista vaikeuksista huolimatta ja lopuksi siihen vaaditaan asian ytimeen näkevää älyä, liekkiä, sammumatonta halua palvella ihmisiä ja tavoitella ruhtinaiden todellista kunniaa. Sitä eivät suinkaan tuota ihmisveren huuhtomat laakerit eivätkä tunkeutumiset maakuntiin, joiden asukkaat ovat kuolleet niiden rajoille puolustaessaan sitä herruutta, jota entinen hallitsija on heitä kohtaan harjoittanut, vaan ihmisten suojeleminen oman sukukuntansa väkivallalta. Se antaa heille perustellun oikeuden tulla lasketuksi maanpäällisten jumalien joukkoon. Vain tämä tuli voi saada heidät työskentelemään uupumatta tuollaisten suurten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Meidän taas, jotka olemme alamaisia ja tarkoitamme hyvää kotiseudullemme, on mielestäni kirjoituksilla puolesta ja vastaan houkuteltava kätköistään esiin ihmissuvun onneen johtavat perustotuudet, ellei ruhtinaiden valistamiseksi, niin kuitenkin päästäksemme keskenämme yksimielisyyteen oikeista keinoista, joilla tavoitteeseen on pyrittävä. Näin olisimme hallitsijoiden noita keinoja käyttäessä tottuneita jaloluonteisiin ajattelutapoihin ja innokkaita valistamaan ajatuksetonta joukkoa saadaksemme sen vakuuttumaan tuollaisten askelten tarkoituksesta ja vaikutuksista.
Tämä viaton tarkoitus on saanut minut tälläkin kerralla tarttumaan kynään: vähäisimpien ihmisten vapaus on ollut tutkimusteni kohteena.5 En voi tässä asiassa puhua omaa etuani tavoitellen, sillä tarvitsen itse vuosittain 12 tai 13 laillisesti pestattua palkollista ja minun pitäisi näin ollen pikemminkin laulaa samaa laulua kuin suuri osa muista isännistä. Pitäisin itseäni kuitenkin kelvottomana Kustaa III:n alamaiseksi, jos vastoin vakaumustani vaikenisin vähäisimpien oikeuksista, samalla kun annan auliisti anteeksi niille, jotka väärien käsitystensä takia yrittävät tukahduttaa sen pienen vapauden kipinän, joka vielä voisi olla palvelusväen osana. Suopeamielinen lukija! Etsi totuutta äläkä luovuta, ennen kuin löydät sen ja seuraat sitä.
[1]
§ 1
In an age when great new discoveries are made in every realm of nature, when sciences are developed to an unusual degree, when intellectual and literary talents are promoted and art produces virtual marvels compared to former times, it is disconcerting that the most valuable of all, the rights of mankind, are neglected.
We ought not to deny that our age has also produced brilliant individuals who have raised themselves above the miasma of ignorance and self-interest that envelops the majority of our species and have seen and defended our general rights from a longer perspective, without prejudices and in a wider context, but oh! how few they are, and how little they have convinced their fellow men and those who have a common interest in the increase and improvement of mankind and moreover possess the ability to bring happiness to millions!
The argument here is about nothing less than the fundamental principles of the happiness of humankind. The moralists of our age have not yet arrived at a general consensus about these; still less have they been able to convey them to others and make them generally known. I do not deny that the general good has probably been the common aim of them all, but the means that they propose for achieving it directly contradict one another.
There are few who speak up for civic liberty, though most of them bear the leaf of liberty in their mouths,2 and the few who proceed along that path and regard human rights as the property of humankind in general are regarded by most people as defenders of licentiousness and as political free-thinkers. Others do, indeed, talk much about liberty but understand by that the liberties of certain groups of people or individuals and forget the most humble, who have not been fortunate enough to find their way inside the others’ entrenchments but must naturally, the more those entrenchments are extended for the rest, become all the more crowded and pressed for space on our globe.
But then there are also those who can barely stand the name of liberty but conclude from the natural indiscipline of humankind, of which people in their wilfulness constantly provide the most deplorable tokens, how important it must be to regulate everything by legislation, down to the smallest details of their activities. They appear to believe that the Almighty was incapable of establishing humankind on earth with the ability to survive, multiply itself and live on earth unless they were to maintain the economic life of our species by means of privileges, guild regulations, bounties, overseers and bailiffs. For that purpose they toil with great care, write volume after volume about order, supervision and duty in the economic sphere; they stealthily lay their proposals before princes, in which they interpret small inconveniences as mortal dangers and the want of an extravagant profit for some prominent citizens as the ruin of society as a whole. They offer their services to princes and show how3 a state that in their view is facing imminent collapse may be preserved from ruin by means of new regulations and more order and supervision. Nor should one conceal the fact that there are some proposers of schemes among us who are extremely short-sighted, who simply dig around themselves as far as they can, like the mole, and regard the public sphere as fortunate enough as long as they themselves are able to extend their rights.
Given these circumstances, and as various reasons are advanced for the growth and continuance of the realm and the happiness of our species, it is not surprising that rulers, even in the more enlightened part of the world, fumble in the dark and, with the greatest zeal for the good of their realm, often pull down with one hand what they build up with the other. And the greatest of them, who really have raised themselves above vulgar prejudices and have reached the perfect state of loving people in general and endeavour to gain their affection, will confront almost insuperable obstacles in actually accomplishing that. Where will a ruler find advisers of such elevated, such noble opinions? If he does obtain them, then the powerful, whose interests are opposed to those of the general public, will endeavour to deprive him of those supports, by means of corruption or guile. Should he wish to suddenly remove the yoke of bondage from his subjects, he will often, even in absolute monarchies, be powerless to carry that into effect; should he do so gradually, his good intentions will be worn down by the complaints of those who regard themselves as unfortunate when they have lost their authority over the humbler ones and inwardly resent4 seeing those living free and contented whom they had regarded as born to toil for their desires, and at every step new obstacles will be placed in his way. Why, then, should one be surprised that so few princes accomplish such a great aim? That requires the most thorough belief in the foundations of the happiness of a people; it requires a natural energy and hardiness in order to overcome all the difficulties, but it also, finally, requires a penetrating genius, a fire, an unquenchable desire to serve people and strive for the true honour of princes, which by no means consists in laurels drenched in human blood or incursions into regions whose inhabitants have fallen on their borders, in defence of their former ruler’s dominion over themselves, but in protecting the inhabitants of the earth from violence by their fellow beings, which entitles them to be rightfully reckoned among the gods on earth. This fire alone is what can make them indefatigable in labouring for such great aims.
But it is the duty of us who are subjects and are well intentioned towards our native land, it is our duty, I say, to draw forth from their secret places the fundamental principles of human happiness by means of publications pro and contra, if not to inform princes, then at least to mutually convince ourselves of the proper means of achieving that, so that, when the rulers adopt them, we will then be accustomed to high-minded ways of thinking and zealous to labour among the unthinking masses to persuade them of the purpose and effect of such measures.
With that innocent intention I have also taken up the pen on this occasion: the liberty of the most humble people has become the topic of my inquiry. I5 cannot speak on my own behalf in this matter, as I myself require 12 or 13 legally hired servants from year to year and ought therefore rather to play the same tune as a large proportion of other masters, but I would hold myself unworthy to be a subject of Gustavus III should I, against my own conviction, say nothing about the rights of the most humble, just as I willingly excuse those who from a lack of conviction attempt to stifle the small spark of liberty that the servants may still enjoy. Kind reader! Seek the truth and do not desist until you find and follow it.
[1]
§. 1.
Uti en tid då store och nye uptäkter ske i alla naturens riken, då vetenskaper updrifvas til ovanlig högd, då snillen och vitterhet upmuntras, och konsten frambringar nästan underverk emot de förra tider, är det bekymmersamt at se det dyraste af alt, mennisko-slägtets rätt, vårdslösas.
Vi få väl icke neka, at vår tid ju frambragt äfven snillen, som högt sig öfver den okunnoghets och egennyttas dimb-krets,21 som gömmer största delen af vårt slägte, och ifrån et längre afstånd, utan fördomar och i sammanhang sett, och försvarat våra almänna rättigheter; men ack! huru få äro icke de? och huru liten öfvertygelse hafva icke de kunnat gifva åt sit slägte, och dem som med mennisko-slägtets tilväxt och förkofring hafva et gemensamt interesse, och tillika ega förmåga at göra millioner lykeliga?
Här tvistas icke om mindre än första grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet. Vår tids moralister22 hafva ännu ej kommit öfverens sin emellan om dem, än mindre hafva de kunnat inpregla dem hos andra och göra dem almänna. Jag nekar icke, at ju det almänna bästa torde varit allas ögnamärke,23 men medlen, som dertil af dem föreslås, strida snörrätt emot hvarandra.
Få gifvas, som tala för den Borgeliga Friheten,24 fast de fleste bära frihets-bladet i mun2nen, och de få, som arbeta sig fram denna vägen, och betrakta menniskliga rättigheter, såsom tilhörande menniskor i gemen, anses af större delen för sielfsvålds försvarare och politiske fritänkare. Andre tala väl mycket om frihet, men förstå dermed vissa mennisko-flockars eller personers friheter, och glömma bort de ringaste, som ej haft den lyckan at hinna inom de andres förskansningar; utan, ju mera desse förskansningar utvidgas åt de andra, måste naturligt vis blifva så mycket mera trängde, och rum-ville25 på vårt jordklot.
Men så finnes ock sådane, hvilke som knappast tola frihets namnet, utan af mennisko-slägtets naturliga okynne,26 hvaraf menniskor i sit sielfsvåld altid gifva de bedröfligaste vedermälen, sluta, huru angelägit det måtte vara, at genom förfatningar reglera alt, ända til det minsta af deras gerningar. Det synes, som de ville tro, at Almagten ej varit i stånd at sätta menniskan i det skick på jorden, at hon kunde bestå, föröka sit slägte, och lefva på jorden, om icke de genom privilegier, skrå-ordningar, præmier, upsyningsmän och executorer uti deras näringar skulle upräthålla vårt slägte. I sådan afsigt arbeta de med mycket bekymmer, skrifva lunta på lunta om ordning, tilsyn och plikt uti näringarna: de smyga hos Furstar in sina förslager, der de af små olägenheter göra lifsfaror, och saknaden af någon omåttelig vinst hos några betydande medborgare, för hela samhällets undergång. De erbiuda Förstar27 sin tienst, och visa huru genom3 nya förfatningar och mera ordning och tilsyn den snart i deras tankar nedramlande staten kan förvaras från undergång. Man får ej eller förtiga, at ibland oss gifves förslagsmakare, som äro aldeles närsynte, hvilke alenast gräfva omkring sig sielfva det mästa de kunna, såsom mullvaden, och tro det almänna vara nog lykligit, då de alenast sielfve få utvidga sina rättigheter.
I så fatta28 omständigheter, och då olika grunder försvaras til Rikets tilväxt och bestånd och vårt slägtes sälhet, är ej underligt, at Regenter äfven i den uplystare delen af verlden famla i mörker, och med största nit för sit Rikes bästa ofta rifva ned med den ena handen, hvad de med den andra upbygga. Och de störste af dem, som verkeligen högt sig öfver almänna fördomar och hunnit upstiga til den fulkomligheten, at älska menniskor i gemen, och arbeta derpå, at göra dem lykliga med sig, möta uti sielfva verkställigheten deraf nästan oöfvervinneliga hinder. Hvar finner en Regent rådgifvare af så höga, så ädla tankesätt? Får han dem, så arbeta de mägtige, hvilkas interesse är stridigt med det almännas, at beröfva honom dessa stöder, genom corruption eller list. Vil han på en gång afbryta träldoms-oket af sina undersåtare, blifver han ofta uti sielfva envålds-riken vanmägtig at verkställa det: gör han det småningom, så uttröttas hans välmening af deras klagan, som tro sig olyklige, då de förlorat sin befallande magt emot de ringare, och förtryta i siälen,4 at se dem lefva frie och nögde, som de trott vara födde, at träla för deras begär, och vid hvart steg läggas nya hinder i vägen. Hvad under då, at så få Förstar hinna upnå et så stort ändamål? Dertil fordras den fulkomligaste öfvertygelse om grunderna til et folks sälhet: Dertil fordras en naturlig drift och härdighet, at arbeta sig fram igenom alla svårigheter; men änteligen fordras ock dertil et genomträngande snille, en eld, en outsläckelig åhoga at tiena menniskor och fika efter29 Förstars sanna ära, som ingalunda består uti lagrar öfverskölgda med mennisko-blod, eller inkräktningar af landskap, hvars inbyggare stupat på gränsen deraf, at försvara sin förra regents herravälde öfver sig, utan i det, at skydda jordenes inbyggare för våld af sit eget slägte, som gör dem berättigade, at med fog räknas ibland gudar på jorden. Denna eld är alena den, som kan göra dem outtrötteliga at arbeta på så stora ändamål.
Men oss som undersåtare äre och mene väl emot vår fosterbygd, oss, säger jag, tilkommer, at genom skrifter med och mot utvikla utur sina gömmor grundsanningarna til mennisko-slägtets sälhet, om icke at uplysa Förstar, dock at öfvertyga oss inbördes om rätta medlen dertil; at då Regenter följa dem, vi då vore tilvande vid ädelmodiga tanke-sätt, och nitiske at hos den tanklösa hopen arbeta på öfvertygelse om ändamålet och verkan af sådana steg.
I så menlös afsigt har ock jag för denna gången fattat til pennan: De ringastes frihet hafver blifvit ämnet för min undersökning: Jag5 kan ej härutinnan tala för eget interesse, ty jag är sielf årligen behöfvande af 12 eller 13 lagstadda tienstehion; och borde derföre snarare siunga utur samma pipa med stor del andra husbönder; men jag räknade mig ovärdig, at vara Gustaf den III. undersåte, om jag emot öfvertygelse skulle förtiga de ringastes rätt; såsom jag gerna förlåter dem, som af felande öfvertygelse söka at quäfva den lilla frihets gnista, som tienste-folket än kunde åtniuta. Bevågne30 Läsare! Sök sanningen och afstå ej förr än du finner och följer den.
[1]
§ 1
Aikana, jona suuria ja uusia löytöjä tehdään kaikissa luonnon valtakunnissa ja tieteet kohotetaan tavattoman korkealle tasolle, kun lahjakkuutta ja kirjallisuutta kannustetaan ja taitojen kehittyminen luo melkeinpä ihmeitä entisaikojen saavutuksiin verrattuna, on huolestuttavaa nähdä, että kaikkein kallein asia, ihmissuvun oikeudet, lyödään laimin.
Aikammehan on kieltämättä tuottanut myös neroja, jotka ovat kohonneet sukukuntamme suurinta osaa verhoavan tietämättömyyden ja oman edun tavoittelun sumukehän yläpuolelle ja kauempaa katsoen nähneet yleiset oikeutemme ennakkoluulottomasti ja oikeissa yhteyksissään ja puolustaneet niitä, mutta miten vähän heitä onkaan ja miten vähän he ovatkaan kyenneet saamaan vakuuttuneeksi omaa sukukuntaansa sekä niitä, joiden yhteisten etujen mukaista on ihmissuvun kasvu ja vaurastuminen ja joilla on myös valta tehdä miljoonia onnellisiksi.
Tässä ovat kiistan aiheena peräti ihmissuvun onnen tärkeimmät perustotuudet. Aikamme moraalinopettajat eivät ole vielä päässeet niistä yksimielisyyteen saati kyenneet teroittamaan niitä muiden ihmisten mieliin ja levittämään niitä yleiseen tietoisuuteen. En kiistä sitä, että yleinen hyvä lienee toki ollut kaikkien tavoitteena, mutta sen saavuttamiseksi on ehdotettu täysin vastakkaisia keinoja.
Harvat puhuvat kansalaisten vapauden puolesta, vaikka useimmilla on tämä sana jatkuvasti huulillaan,2 ja enemmistö pitää omavaltaisuuden puolustajina ja poliittisina vapaa-ajattelijoina niitä harvoja, jotka ponnistelevat eteenpäin tällä tiellä ja joiden mielestä ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille. Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.
On kuitenkin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuskin sietävät edes vapauden mainitsemista, vaan päättelevät ihmissuvulle luontaisesta paheellisuudesta, josta omavaltaisesti toimivat ihmiset antavat jatkuvasti mitä ikävimpiä todisteita, miten tärkeätä olisi määrätä säädöksillä heidän tekemisistään pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näyttää siltä kuin he uskoisivat, ettei Kaikkivaltias ole kyennyt laittamaan ihmistä maailmaan sellaisessa kunnossa, että hän pystyisi tulemaan toimeen, lisääntymään ja elämään maan päällä, elleivät he privilegioiden, ammattikuntasääntöjen, tukipalkkioiden, tarkastajien ja päätösten toimeenpanijoiden avulla pitäisi sukukuntaamme järjestyksessä sen harjoittaessa elinkeinojaan. Tähän tähdäten he uurastavat ja näkevät paljon vaivaa, kirjoittavat paperinivaskan toisensa jälkeen elinkeinojen järjestyksestä, valvonnasta ja velvollisuuksista. He ujuttavat ruhtinaille ehdotuksiaan, joissa pienistä epäkohdista tehdään hengenvaarallisia ja joissa joidenkin merkittävien kansalaisten jääminen vaille kohtuuttomia voittoja merkitsee koko yhteiskunnan turmiota. He tarjoavat ruhtinaille palveluksiaan ja selittävät, miten3 heidän käsitystensä mukaan pian romahtamassa oleva valtio voidaan uusilla säädöksillä ja lujittamalla järjestystä ja lisäämällä valvontaa pelastaa tuhoutumiselta. Ei ole aihetta vaieta siitäkään, että keskuudessamme on hyvin likinäköisiä ehdotusten rakentelijoita, jotka vain maamyyrän tavoin kaivavat itselleen niin paljon koloja kuin pystyvät ja luulevat koko yhteiskunnan onneksi sitä, että vain he yksin saavat laajentaa oikeuksiaan.
Kun tilanne on tällainen, ja valtakunnan voimistumisen ja säilymisen ja sukukuntamme onnen edellytyksiksi esitetään erilaisia perusteita, ei ole mitenkään merkillistä, että hallitsijat maailman valistuneemmassakin osassa haparoivat pimeydessä ja mitä hartaimmin valtakuntansa parasta haluten repivät useinkin toisella kädellään sitä, mitä he toisella rakentavat. Ja heistä suurimmat, jotka ovat todellakin kohonneet yleisten ennakkoluulojen yläpuolelle ja yltäneet yleisen ihmisrakkauden täydellisyyteen ja tekevät työtä ihmisten onnellistuttamiseksi, kohtaavat tarkoitustensa varsinaisessa toimeenpanossa lähes ylipääsemättömiä esteitä. Mistä hallitsija löytää neuvonantajia, joita ohjaa tuollainen korkeatasoinen ja jalo ajattelutapa? Jos hän sellaisia saa, mahtimiehet, joiden edut ovat ristiriidassa yleisen edun kanssa, pyrkivät korruption tai juonien avulla riistämään häneltä nämä tukijat. Jos hän haluaa yhdellä ratkaisulla murtaa alamaistensa kantaman orjuuden ikeen, hänellä ei usein edes yksinvaltaisesti hallituissa valtakunnissakaan ole voimaa ratkaisun toteuttamiseen. Jos hän taas haluaa päästä tähän tulokseen vähitellen, hänen hyvä tarkoituksensa tyrehtyy niiden valituksiin, jotka uskovat ajautuvansa onnettomuuteen menetettyään vähäisempiin ihmisiin kohdistuvan käskyvaltansa ja sydämistyvät4 nähdessään, että sellaiset ihmiset, joiden he ovat uskoneet syntyneen raatamaan orjina heidän halujensa tyydyttämiseksi, elävät vapaina ja tyytyväisinä. Ja niin tielle pystytetään uusia esteitä joka askeleelle. Onko siis ihme, että niin harvat ruhtinaat ehtivät saavuttaa noin suuren tavoitteen? Siihen tarvitaan mitä täydellisintä vakuuttuneisuutta kansan onnen perusteista. Siihen tarvitaan luontaista taipumusta ja sitkeyttä työn toteuttamiseen kaikista vaikeuksista huolimatta ja lopuksi siihen vaaditaan asian ytimeen näkevää älyä, liekkiä, sammumatonta halua palvella ihmisiä ja tavoitella ruhtinaiden todellista kunniaa. Sitä eivät suinkaan tuota ihmisveren huuhtomat laakerit eivätkä tunkeutumiset maakuntiin, joiden asukkaat ovat kuolleet niiden rajoille puolustaessaan sitä herruutta, jota entinen hallitsija on heitä kohtaan harjoittanut, vaan ihmisten suojeleminen oman sukukuntansa väkivallalta. Se antaa heille perustellun oikeuden tulla lasketuksi maanpäällisten jumalien joukkoon. Vain tämä tuli voi saada heidät työskentelemään uupumatta tuollaisten suurten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Meidän taas, jotka olemme alamaisia ja tarkoitamme hyvää kotiseudullemme, on mielestäni kirjoituksilla puolesta ja vastaan houkuteltava kätköistään esiin ihmissuvun onneen johtavat perustotuudet, ellei ruhtinaiden valistamiseksi, niin kuitenkin päästäksemme keskenämme yksimielisyyteen oikeista keinoista, joilla tavoitteeseen on pyrittävä. Näin olisimme hallitsijoiden noita keinoja käyttäessä tottuneita jaloluonteisiin ajattelutapoihin ja innokkaita valistamaan ajatuksetonta joukkoa saadaksemme sen vakuuttumaan tuollaisten askelten tarkoituksesta ja vaikutuksista.
Tämä viaton tarkoitus on saanut minut tälläkin kerralla tarttumaan kynään: vähäisimpien ihmisten vapaus on ollut tutkimusteni kohteena.5 En voi tässä asiassa puhua omaa etuani tavoitellen, sillä tarvitsen itse vuosittain 12 tai 13 laillisesti pestattua palkollista ja minun pitäisi näin ollen pikemminkin laulaa samaa laulua kuin suuri osa muista isännistä. Pitäisin itseäni kuitenkin kelvottomana Kustaa III:n alamaiseksi, jos vastoin vakaumustani vaikenisin vähäisimpien oikeuksista, samalla kun annan auliisti anteeksi niille, jotka väärien käsitystensä takia yrittävät tukahduttaa sen pienen vapauden kipinän, joka vielä voisi olla palvelusväen osana. Suopeamielinen lukija! Etsi totuutta äläkä luovuta, ennen kuin löydät sen ja seuraat sitä.
[1]
§ 1
In an age when great new discoveries are made in every realm of nature, when sciences are developed to an unusual degree, when intellectual and literary talents are promoted and art produces virtual marvels compared to former times, it is disconcerting that the most valuable of all, the rights of mankind, are neglected.
We ought not to deny that our age has also produced brilliant individuals who have raised themselves above the miasma of ignorance and self-interest that envelops the majority of our species and have seen and defended our general rights from a longer perspective, without prejudices and in a wider context, but oh! how few they are, and how little they have convinced their fellow men and those who have a common interest in the increase and improvement of mankind and moreover possess the ability to bring happiness to millions!
The argument here is about nothing less than the fundamental principles of the happiness of humankind. The moralists of our age have not yet arrived at a general consensus about these; still less have they been able to convey them to others and make them generally known. I do not deny that the general good has probably been the common aim of them all, but the means that they propose for achieving it directly contradict one another.
There are few who speak up for civic liberty, though most of them bear the leaf of liberty in their mouths,2 and the few who proceed along that path and regard human rights as the property of humankind in general are regarded by most people as defenders of licentiousness and as political free-thinkers. Others do, indeed, talk much about liberty but understand by that the liberties of certain groups of people or individuals and forget the most humble, who have not been fortunate enough to find their way inside the others’ entrenchments but must naturally, the more those entrenchments are extended for the rest, become all the more crowded and pressed for space on our globe.
But then there are also those who can barely stand the name of liberty but conclude from the natural indiscipline of humankind, of which people in their wilfulness constantly provide the most deplorable tokens, how important it must be to regulate everything by legislation, down to the smallest details of their activities. They appear to believe that the Almighty was incapable of establishing humankind on earth with the ability to survive, multiply itself and live on earth unless they were to maintain the economic life of our species by means of privileges, guild regulations, bounties, overseers and bailiffs. For that purpose they toil with great care, write volume after volume about order, supervision and duty in the economic sphere; they stealthily lay their proposals before princes, in which they interpret small inconveniences as mortal dangers and the want of an extravagant profit for some prominent citizens as the ruin of society as a whole. They offer their services to princes and show how3 a state that in their view is facing imminent collapse may be preserved from ruin by means of new regulations and more order and supervision. Nor should one conceal the fact that there are some proposers of schemes among us who are extremely short-sighted, who simply dig around themselves as far as they can, like the mole, and regard the public sphere as fortunate enough as long as they themselves are able to extend their rights.
Given these circumstances, and as various reasons are advanced for the growth and continuance of the realm and the happiness of our species, it is not surprising that rulers, even in the more enlightened part of the world, fumble in the dark and, with the greatest zeal for the good of their realm, often pull down with one hand what they build up with the other. And the greatest of them, who really have raised themselves above vulgar prejudices and have reached the perfect state of loving people in general and endeavour to gain their affection, will confront almost insuperable obstacles in actually accomplishing that. Where will a ruler find advisers of such elevated, such noble opinions? If he does obtain them, then the powerful, whose interests are opposed to those of the general public, will endeavour to deprive him of those supports, by means of corruption or guile. Should he wish to suddenly remove the yoke of bondage from his subjects, he will often, even in absolute monarchies, be powerless to carry that into effect; should he do so gradually, his good intentions will be worn down by the complaints of those who regard themselves as unfortunate when they have lost their authority over the humbler ones and inwardly resent4 seeing those living free and contented whom they had regarded as born to toil for their desires, and at every step new obstacles will be placed in his way. Why, then, should one be surprised that so few princes accomplish such a great aim? That requires the most thorough belief in the foundations of the happiness of a people; it requires a natural energy and hardiness in order to overcome all the difficulties, but it also, finally, requires a penetrating genius, a fire, an unquenchable desire to serve people and strive for the true honour of princes, which by no means consists in laurels drenched in human blood or incursions into regions whose inhabitants have fallen on their borders, in defence of their former ruler’s dominion over themselves, but in protecting the inhabitants of the earth from violence by their fellow beings, which entitles them to be rightfully reckoned among the gods on earth. This fire alone is what can make them indefatigable in labouring for such great aims.
But it is the duty of us who are subjects and are well intentioned towards our native land, it is our duty, I say, to draw forth from their secret places the fundamental principles of human happiness by means of publications pro and contra, if not to inform princes, then at least to mutually convince ourselves of the proper means of achieving that, so that, when the rulers adopt them, we will then be accustomed to high-minded ways of thinking and zealous to labour among the unthinking masses to persuade them of the purpose and effect of such measures.
With that innocent intention I have also taken up the pen on this occasion: the liberty of the most humble people has become the topic of my inquiry. I5 cannot speak on my own behalf in this matter, as I myself require 12 or 13 legally hired servants from year to year and ought therefore rather to play the same tune as a large proportion of other masters, but I would hold myself unworthy to be a subject of Gustavus III should I, against my own conviction, say nothing about the rights of the most humble, just as I willingly excuse those who from a lack of conviction attempt to stifle the small spark of liberty that the servants may still enjoy. Kind reader! Seek the truth and do not desist until you find and follow it.
Föregående avsnitt: Tankar, Titelbladet och Företalet
Följande avsnitt: Tankar, § 2
Platser:
Personer: Gustav III (Gustaf d:n 3:die, Konung Gust. den 3)
Bibelställen:
Teman: