Finska lantbrukets upp­hjälpande, § 35

§ 35.

U[ti] det föregående är tydeligen ådaga lagt, at vår Finska Landthushållning måste lida ganska mycket derigenom, at ei alla arbetare äga lika rätt at ärhålla större eller mindre andelar af jord, antingen af Föräldrar, genom giften, arbete eller pening[ar]. Sedan ägande rätten redan blifvit stadgad emellan menniskor i Samfundet, kan här ei fråga mera up[komma] om någon finge utan vedergällning träda [til an]dras jord, hvilcken ägande rätt altid bör hålla[s he]lig, utan blifver det egenteligen fråge ämne om menniskor, som genom arf, arbete eller penga[r] ä[ro i] stånd at förvärfva sig jord, om ei de borde utan [hin]der få bebo den större eller mindre jordtorfva, de[n de] kunna blifva ägare af, utan något förmynderskap af egna bröder eller geliker?602

Jag vill aldeles icke ingå i någon förändring eller rubbning uti vårt Cammar-värk: Jag vill icke ens röra vid våra Svenska lagar om arfjord, men det anser jag för en stor nödvändighet, at jorden, den må vara Krono eller Skatte, må delas til hur[u] små delar man vill, så at son och dotter, ja de må va[ra] huru många som hälst, må få efter lag skifta dem, och äfven efter lag den som vill sälja sin andel, hvilcket ehuru motstridigt det synes vara skall doch i en framtid föröka folkstocken märckeligen innom ett enda Decennium. Man ropar hårdt däremot och säger: Så blifva de tiggare allesammans. Jag svarar: hvarföre skall då den ena brodren blifva Herre, och den andra antingen en tienare eller Torpare under sin Bror? hvarföre son träda til hemmanet, då mågen ville behålla sin lilla fierde- eller siette del deraf, so[m] honom med rätta tilkommer? Man säger väl: han kan icke lefva deraf, men han säger: det är min och icke eder sak. Han snikrar, svarfvar, smider och annat sådant [om] vinteren, m[en] arbetar hela somma[ren] med sin hustru at dika åker el:r äng [oc]h det kan hända at han efter 9 a 10 år har lika stora åkrar på sin lott som den aristocratiska Svågren, och [4 a] 5 barn i lifvet. [M]an invänder väl: huru långt [skola de kl]yfvas? Där måste ju nödvändigt brista fö[da]? Men hvem har sedt huru långt en upodling kan drifvas? hvem kan sätta mått deruppå eller hvem vet huru många bijnäringar skola [r]äcka honom bröd? Honom sker således uppenbar orätt då honom nekas den lilla jorde lott honom bör tilfalla. – Ho vet om han icke vill använda sina små åkertäppor en del til Jordpäron2potatis en annan til allahanda kålplanteringar, och åter en annan, den bördigaste, til Pepparrots plantering, til såcker ärter, röd- och hvitlök med morötter och Palsternackor som försåldes til Städerna? och ho vet, om icke afkastningen deraf kunde förse honom och hans barn med brödföda, fast han sielf ei hade tilfälle för andra mera lönande växter at så någon säd. 3 à 4 väl födda kor kunde förse honom med smör och miölk, mån en driftig hustrus vinter arbete med spåna och väfnader ei kunde lätta mannens penninge behofver; utom många andra utvägar, hvarmed de kunde försörja sig. Bort då med alla inskränkningar, för dem, som på något laglikt sätt kunna blifva ägare af jord.

1. potatis

§ 35

Edellä on selvästi osoitettu, että meidän suomalainen maataloutemme kärsii pakostakin varsin pahasti siitä, ettei kaikilla työntekijöillä ole yhtäläistä oikeutta hankkia minkään kokoista osuutta maaomaisuuksista, ei vanhemmiltaan, avioliiton kautta, työllä lunastamalla eikä rahalla ostamalla. Kun omistusoikeus on jo vakiintunut yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten keskuudessa, ei enää voi viritä kysymystä, saako korvauksetta työntyä toisen omistamalle maalle. Tätä omistusoikeutta on aina pidettävä pyhänä. Varsinaiseksi pohdittavaksi kysymykseksi sen sijaan nousee, pitäisikö sellaisten ihmisten, jotka pystyvät perimällä, työllään lunastamalla tai rahalla maksamalla hankkimaan maata omistukseensa, saada esteettä asettua asumaan sille maapalalle, jonka he pystyvät omakseen saamaan, olkoonpa se minkä kokoinen tahansa, ilman omien veljiensä tai vertaistensa holhousta.602

En halua myötävaikuttaa minkäänlaiseen taloushallintomme muuttamiseen tai horjuttamiseen. En halua edes kosketella meillä Ruotsissa voimassa olevia perintömaata koskevia lakeja, mutta pidän hyvin välttämättömänä, että niin kruununmaa kuin veromaakin saadaan jakaa niin pieniin osiin kuin halutaan, niin että pojat ja tyttäret, olkoonpa heitä miten monta tahansa, voivat lain mukaisesti jakaa tilan keskenään ja osuutensa myymiseen halukas myös saa sen laillisesti myydä. Vaikka tähän näyttää sisältyvän ristiriita, se johtaa kuitenkin tulevaisuudessa merkittävään väestönlisäykseen yhden ainoan vuosikymmenen aikana. Tätä vastustetaan kovaäänisesti ja sanotaan: tuolla tavallahan heistä kaikista tulee kerjäläisiä. Minä vastaan: miksi sitten toisesta veljestä pitää tulla herra ja toisesta joko palvelija tai veljensä torppari? Miksi pojan on saatava tila haltuunsa, kun vävy haluaisi säilyttää omanaan sen pienen neljäs- tai kuudesosan, jonka saamiseen tilasta hänellä on oikeus? Sanottaneen, hän ei voi elää sen varassa, mutta hänpä sanoo: se on minun asiani eikä kuulu teille. Hän nikkaroi, sorvaa, takoo ja tekee muuta tuontapaista työtä talvisin, mutta tekee koko kesän vaimonsa kanssa työtä ojittaen peltoja ja niittyjä, ja hänellä saattaa 9 tai 10 vuoden kuluttua olla omalla osuudellaan yhtä suuret pellot kuin aristokraattisella langollaan sekä elossa [4–]5 lasta. Varmaankin esitetään vastaväite ja kysytään: miten pitkälle jakoa pitää jatkaa? Täytyyhän ravinnon sieltä väistämättä loppua? Mutta kuka on nähnyt, miten pitkälle maatalouden tuottavuutta voidaan kohottaa? Kuka voi määrätä sille rajat tai kuka tietää, miten monista sivuelinkeinoista hän voi leipänsä saada? Hänelle tehdään siis ilmeistä vääryyttä, kun häneltä evätään se pieni maapala, joka hänelle kuuluisi. – Kukapa tietää, mahtaisiko hän käyttää pienten peltolaikkujensa jotakin osaa perunoiden ja toista monenlaisten kaalien viljelyyn ja vielä viljavuudeltaan parasta osuutta piparjuuren, sokeriherneen, puna- ja valkosipulin, porkkanan ja palsternakan viljelyyn toimittaakseen satonsa myytäväksi kaupunkeihin? Ja kukapa tietää, eikö noiden viljelmien tuotto voisi antaa hänelle ja hänen lapsilleen leivän, vaikka hänellä ei olisikaan mahdollisuuksia muiden kannattavampien kasvien takia itse viljellä viljaa? Hän saisi 3–4 hyvin ruokitusta lehmästä tarvitsemansa voin ja maidon, ja eivätköhän uutteran vaimon talviset kehruu- ja kudontatyöt voisi helpottaa miehen rahantarvetta monien muiden keinojen ohella, joilla he voisivat hankkia toimeentulonsa. Pois siis kaikki rajoitukset niiltä, jotka voivat laillisella tavalla tulla maanomistajiksi.

Unfortunately this content isn't available in English