Andra budordspredikan, § 13

§. 13.

Sedan vi nu således utredt, och med den Heliga Skrift jämfört det naturliga begrep vi göre oss om denna pligten, fordrar ordningen, at närmare förklara hurudan den fruktan är, som Herren Gud fordrar af oss. Af det som redan nyligen sades, är lätt at inhämta, at Gud ingalunda begärer af oss någon förtviflande fruktan, som vore mera intet hopp qvar, inga utvägar eller medel mera at tillgå, hvarigenom det hotande onda, och den öfverhängande förbannelsen skulle kunna undvikas; ty den utesluter alt hopp om räddning, alla medel at mota faran, och hämnar3hämmar och till intet gör alla försök och alla me205del, at kunna afböja det eviga förderfvet. Det strider aldeles emot Guds godhet och den förbarmande nåd, hvarmed Han omfattar hela menniskoslägtet, af hvilket Han ej vill en endas död och ofärd, utan at the omvända sig och lefva, Hes. 33:11. Annars hade Han ej eller i sådant fall behöft vid lagens utgifvande aflämna något löfte om välsignelse, hvilket likväl står tydeligen i bredde med förbannelsen. Då hade Israël ej behöft delas på tvenne mot hvarandra stående berg, at utropa välsignelse och förbannelse. 5 Mos. B. 27:12,13. Ebal med ack! och ve hade allena gjordt tilfyllest; men här skulle et hotande ondt vara på den ena sidan, och en låckande lycksalighet på den andra. Guds allvetenhet, Hans rättfärdighet och allmagt böra här stå för vandringsmannens ögon till en skräck, at ej våga någon afvikelse ifrån Herrans bud; men som de allena ej förmå åstadkomma en rätt villig lydnad, öpnar sig Hans kärleksfamn, full med allehanda välsignelse på den andra sidan, som upmuntrar honom, at med et vördnadsfullt nöje följa lagens föreskrifter. En Fader, som aldrig visar sitt barn någon alfvarsamhet, kan ej eller vinna någon vördnad, utan bör vänta förakt, och den grymma, som aldrig öfvertygar sitt barn om sin kärlek, gör honom till en206 träl, och vinner aldrig en villig lydnad; men den, som förstår, at förena kärleken med alfvarsamhet, han tildanar lydiga barn, och deras af kärlek upeldade vördnad är den, som här rätteligen ställes såsom mönster till den fruktan, som Gud fordrar af oss, hvilken derföre rätt kallas en barnslig fruktan, hvars fölgd altid blifver det uprigtigaste bemödande, at göra Guds vilja; hvilken pligt Konung David märkeligen föreställer oss i dessa orden: Tjener Herranom med fruktan, och frögder Eder med bäfvande. Hyller Sonen, at Han icke förtörnas, och I förgås på vägenom. Ps. 2:11.4bör vara Ps 2:11–12

1. hämmar
2. bör vara Ps 2:11–12

§ 13

Kun nyt tällä tavoin selvitimme ja vertasimme Pyhään kirjaan sitä luonnollista käsitystä, joka meillä tuosta velvollisuudesta on, niin järjestys vaatii meitä tutkimaan tarkemmin, millaista pelkoa Herra meiltä vaatii. Edellä sanotusta on helppo päätellä, ettei Jumala suinkaan vaadi meiltä jonkinlaista epätoivoista pelkoa, jossa ei olisi enää mitään toivoa jäljellä, ei mitään tietä tai keinoa, jonka avulla uhkaava paha ja pään päällä roikkuva kirous voitaisiin välttää. Sellainen sulkee pois kaiken toivon pelastuksesta, kaikki keinot kohdata vaaraa, se estää ja mitätöi kaikki yritykset ja kaikki keinot,205 joilla ikuinen tuho voitaisiin torjua. Se on siten täysin vastoin Jumalan hyvyyttä ja laupiasta armoa, jonka hän ulottaa koko ihmiskuntaan, josta hän ei haluaisi kenenkään kuolevan ja joutuvan turmioon vaan haluaisi heidän kääntyvän ja elävän Hes. 33:11. Muutenhan hänen ei olisi tarvinnut siinä tapauksessa lain antamisen yhteydessä antaakaan mitään lupausta siunauksesta, joka siinä kuitenkin selkeästi kirouksen rinnalla on. Israelin ei silloin olisi tarvinnut jakautua kahdelle vastakkaiselle vuorelle huutamaan siunausta ja kirousta 5. Moos. 27:12–13. Voi, Ebal olisi yksin riittänyt! Mutta tässä täytyi olla uhkaava vaara toisella puolella ja houkutteleva onnellisuus toisella. Jumalan kaikkitietävyyden, hänen vanhurskautensa ja kaikkivaltiutensa tulee olla vaeltajan silmien edessä pelotuksena, niin ettei hän uskalla vähääkään poiketa Herran käskyistä. Mutta koska ne yksin eivät riitä luomaan oikeaa, halukasta kuuliaisuutta, hän toisella puolella avaa rakastavan, kaikenlaisen siunauksen täyttämän sylinsä, mikä rohkaisee vaeltajaa kunnioittavasti ja mielellään noudattamaan lain määräyksiä. Isä, joka ei koskaan osoita lapselleen ankaruutta, ei myöskään voi saada kunnioitusta, vaan häntä odottaa halveksunta, ja se julmuri, joka ei koskaan vakuuta lastaan omasta rakkaudestaan, tekee hänestä206 orjan eikä koskaan saa osakseen halukasta kuuliaisuutta. Mutta se, joka osaa yhdistää rakkauden ja ankaruuden, kasvattaa kuuliaisia lapsia, ja näiden rakkaudesta hehkuva kunnioitus on tässä oikea malli sille pelolle, jota Jumala meiltä vaatii. Siksi sitä oikeutetusti kutsutaankin lapselliseksi peloksi, josta aina seuraa vilpitön pyrkimys tehdä Jumalan tahdon mukaisesti. Tämän velvollisuuden kuningas Daavid painokkaasti esittää meille näillä sanoilla: Pelätkää Herraa, palvelkaa häntä, vaviskaa, kohottakaa hänelle riemuhuuto. Tervehtikää poikaa, muuten Herra vihastuu teihin ja te suistutte tieltänne tuhoon51992/muokattu Ps. 2:11–12.

1. 1992/muokattu

Unfortunately this content isn't available in English