Carola Nordbäck toteaa väitöskirjassaan Lycksalighetens källa (Nordbäck 2009, s. 25), että Uppsalan teologis-homileettisen seuran julistaman saarnakilpailun tarkoituksena oli kehittää ruotsalaista saarnaustaitoa. Kilpailuun lähetetyistä saarnoista piti tulla malli nuoremmille papeille, ja sarjan Homiletiska försök ensimmäisessä osassa sanotaan nimenomaan, että nämä saarnat on tarkoitettu avuksi papeille. Chydenius jatkoi tällä pedagogisella linjalla laatiessaan uskontunnustusta koskeviin saarnoihinsa liittyen vielä kuusitoista samaa aihepiiriä käsittelevää saarnaluonnosta, jotka nekin julkaistiin Homiletiska försök -sarjassa. Carola Nordbäck esittelee ne näin: ”Saarnan luonnos sisälsi ajatellun saarnan rakenteen. Toiset papit saattoivat kutoa omat sanansa näiden loimilankojen varaan. Rakenne oli esitetty varsin yksityiskohtaisesti, ja pappi saattoi siitä lukea aiheesta, jaottelusta ja kunkin kappaleen sisällöstä. […] Hän ilmoitti, mitkä lauselmat oli todistettava paikkansa pitäviksi ja mistä pappi saattoi löytää tarvitsemansa perustelut. Chydenius viittasi myös Raamatun kohtiin, joten lukija saattoi kehitellä omaa saarnaansa hänen neuvojaan noudattaen. Lopuksi hän näytti, miten soveltamisen oli tapahduttava. Hän kuvasi, mitä kuulijoiden ryhmiä oli otettava kunkin koettelun kohteeksi ja mitä kysymyksiä niille oli esitettävä” (Nordbäck 2009, s. 27).
Tämän esittelyn perusteella on selvästi aavistettavissa, että Chydeniuksen saarnaluonnokset olivat hyvin uskollisesti konservatiivisen pietismin saarnaihanteen mukaisia. Rakenne noudattaa pietismin homileettisista käsikirjoista hyvin tunnettua mallia, jonka mukaan tiettyä teemaa käsittelevä saarna jaettiin kolmeen osaan: exordium, explicatio ja applicatio. Exordiumia sanotaan luonnoksissa ”Valmisteluksi”. Sitten seuraa ”Käsittely”, jossa ilmoitetaan teema ja saarnan alajaksojen aiheet. Saarnaluonnosten keskeinen ja pääasiallinen tekstimassa on näiden ”osien” kehittelyssä. Lopuksi tulee suhteellisen lyhyt, mutta sitäkin syvällisempi ”Sovellutus”. Nämä kuusitoista saarnaluonnosta liittyvät mitä läheisimmin kolmen uskontunnustusta käsittelevän saarnan sisältöön, ja niiden kappaleisiin viitataan jatkuvasti. Edellytetään siis, että jonkin luonnoksen pohjalta saarnaa valmistelevalla papilla on koko ajan käytettävissään se uskontunnustusta koskeva saarna, johon käsillä oleva saarnaluonnos liittyy.
Saarnat käsittelevät vuorollaan seuraavia aiheita. Ensimmäisestä uskonkappaleesta: oppi Jumalasta (1), luomisen hyvät teot (2), Isän suorittama Pojan uhraus (3); toisesta uskonkappaleesta: Vapahtajan nimi Jeesus Kristus (4), Jeesus Jumalan Poikana (5), Jeesuksen kolme virkaa (6), Vapahtajan alentaminen ja korottaminen (7); kolmannesta uskonkappaleesta: Pyhän Hengen persoona (8), kutsumus (9), ilmoitus (10), uudestisyntyminen (11), vanhurskauttaminen (12), pyhitys (13), kuolleiden ylösnousemus (14), iankaikkinen elämä (15) ja Jumalan seurakunta (16). Varsinainen teksti, jota pietismin saarnateoriassa sanotaan explicatioksi, on jaettu tavallisesti kahteen tai kolmeen ”osaan” (I, II ja III). Saarnoissa 1, 3, 5–6, 9 ja 15 on kolme ”osaa”, saarnoissa 2, 4, 8, 10–11, 14 niitä on kaksi. Saarnasta 7 puuttuu alaotsikko ”Osa I”, vaikka tuollainen ensimmäinen osa sisältyy tekstiin. Saarnoihin 12, 13 ja 16 ei ole merkitty alaotsikkoja lainkaan, vaikka teksti jakautuu vastaaviin osiin. Saarnasta 4 puuttuu alaotsikko ”Sovellutus”, vaikka tämäkin saarna päättyy selvästi sellaiseen.
Sisällöltään nämä kuusitoista saarnaluonnosta liittyvät hyvin tiiviisti uskontunnustusta käsitteleviin saarnoihin, ja näiden luonnosten perusteella ei voi aavistella mitään muuta vastaanottajaryhmää tai lukijakuntaa kuin noiden saarnojen lukijat. Toisin sanottuna luonnokset edellyttävät kuulijoilta melko vahvaa teologista ja raamatullista tietämystä – puhumattakaan kyvystä ymmärtää, pitää yhdessä ja erillään ja sitten myös muistaa kaikki käsitteet, määritelmät ja asiakokonaisuudet, jotka kuhunkin saarnaan on puristettu. Aiemmin esiteltyjä uskontunnustusta käsitteleviä varsin pitkiä saarnoja voidaan hyvin ymmärrettävin perustein pitää teologisina tutkielmina, jotka on kirjoitettu vaateliaan kilpailutuomariston luettaviksi. Näistä kuudestatoista saarnaluonnoksestakaan ei löydy mallia, jota voitaisiin helposti soveltaa tavallisille seurakuntalaisille suunnattuihin saarnoihin. Ne ovat siinä määrin oppineisuutta osoittavia ja autuudenjärjestykseen sidottuja. Chydenius antoi toisin sanottuna nuoremmalle papistolle sangen vaativan tehtävän, kun heidän olisi pitänyt näiden luonnosten pohjalta pitää sellaisia saarnoja, joita rahvas kykeni ymmärtämään. On vaikeata kuvitella esimerkiksi pohjalaiskaupunkien ja -kylien rahvaan pohdiskelevan esimerkiksi kysymystä Jumalan ykseyden järjellisistä perusteista (saarna 1), Kristuksen kahta luontoa ja niiden suhdetta toisiinsa (5) tai Pyhän Hengen toimintoja ad intra ja ad extra (8) tai olevan edes kiinnostunutta tällaisista aiheissa. Nämä mainitut olivat vain muutamia esimerkkejä teologista tietämystä edellyttävistä käsitteistä. Luonnokset on kuitenkin aivan ilmeisesti laadittu ajatellen yleisöä, joka kamppailee – tai jonka ainakin pitäisi kamppailla – pohtien sitä, miten iankaikkinen autuus saavutetaan ja vältetään iankaikkiseen kadotukseen vievä tuomio. Jotta tämä onnistuisi, tarvittiin vallitsevan teologian mukaan sellaista hyvään tietämykseen perustuvaa ja henkilökohtaisesti omaksuttua uskoa, josta Chydenius puhuu yhdennentoista saarnan luonnoksessa: uskoa, joka koostuu ”tiedosta, suostumuksesta ja luottamuksesta” (§ 20). Saarnaluonnokset oli sovitettu tuollaiseen hengelliseen ja kulttuuriseen ilmastoon sopiviksi, ja niinpä niitä on luultavasti arvioitava tältä pohjalta, jotta arvio olisi oikeudenmukainen.
Koska nämä kuusitoista luonnosta noudattelevat uskollisesti uskontunnustusta koskevien saarnojen sisältöä, tässä ei ole syytä esitellä niiden sisältöä tämän enempää. Koko luterilaisen puhdasoppisuuden ja pietismin dogmatiikka ja autuutusoppi esitetään näissä teksteissä tiiviissä muodossa ja pitkälle kehitettyä loogista todistelua käyttäen. Pietistinen ote eli jokaisen yksittäisen saarnan eteneminen järjen valistamisesta kohti tahdon suostuttelua on selvästi havaittavissa. Kuten edellä olevasta saarnaluonnosten aiheiden esittelystä käy ilmi, saarnat 9–13 käsittelevät autuudenjärjestyksen tärkeimpiä kohtia, ja juuri näissä saarnoissa sielunhoidollinen ote on vahvimmillaan. Koko ajan edetään kohti sovellutusta eli sanoman omaksumista. Niinpä ne saarnaohjeet, jotka löytyvät kustakin luonnoksesta viimeisen otsikon ”Sovellutus” alta, ovat erityisen tärkeitä.
Sovellutukset noudattavat pietistisen saarnan tunnettua kaavaa. Toisinaan epäsuorasti, toisinaan suoremmin sanoin kuulijoita kehotetaan suorittamaan niin sanottu ”tutkinta” hengellisen tilansa selvittämiseksi, ja tuollaisen tutkimuksen tulosten nojalla he saavat ottaa sanoman vastaan. Jumalattomat saavat kuulla, miten surkea heidän tilansa on, heidän osakseen voi tulla rangaistus heidän tottelemattomuudestaan ja varoitus siitä, miten kaikki voi päättyä. Uskovat saavat kuulla, miten onnekkaina he voivat pitää itseään, heitä kannustetaan jatkamaan oikealla tiellä, ja he saavat useissa kohdissa rohkaisua ja lohdutusta. Taustalla on kaiken aikaa autuudenjärjestys eri vaiheineen, mikä käy selvästi ilmi saarnoista, jotka käsittelevät juuri tätä asiaa. Etenkin kutsumusta (9) ja valistamista (10) koskevissa saarnoissa sovellutukset ovat selvästi kolmijakoiset, oman puhuttelunsa saavat varmat syntiset, heränneet syntiset ja uskovat. Useimmissa muissa saarnoissa vedetään selvä raja jumalattomien ja uskovien välille. Niissäkin herääminen synnillisestä elämästä on kuitenkin asiallisesti ottaen mukana toivottavana asiana.
Kilpailusaarnat ja saarnaluonnokset antavat tuskin tyhjentävää vastausta kysymykseen, miten Anders Chydenius itse saarnasi seurakunnalleen. Hän piti puheensa Kruunupyyn mestauspaikalla (1786) tietysti poikkeuksellisessa tilanteessa, mutta siitä löytää viitteitä tuohon kysymykseen vastaamiseksi.1 Mikäli Anders Chydeniuksen Omaelämäkerran (1780) hallitsevat piirteet – lämpö ja persoonallinen ote – pääsivät vahvasti näkyviin myös hänen seurakunnalleen pitämissään saarnoissa, ne olivat tuntuvasti kiehtovampia ja sävyltään persoonallisempia kuin saarnaluonnoksista voidaan päätellä.
Erik Vikström
Suom. Heikki Eskelinen