1700-luvun kuluessa oopiumin käyttö yleistyi länsimaisessa lääketieteessä. Oopiumia käytettiin monenlaisissa vaivoissa. Suomessa Christfrid Ganander ohjeisti Maan-Miehen Huone- ja Kotiaptheekissa vuodelta 1788 antamaan oopiumipitoisia liuoksia lapsille rauhoittavana unilääkkeenä ja vatsataudissa ummetuksen aikaansaamiseksi (todennäköisesti ripulin lopettamiseksi) sekä aikuisille punataudissa ja hammastaudissa. 1700-luvun loppu oli sotien aikaa. Tässä tilanteessa normaalisti idästä tulevan oopiumin saatavuus Ruotsissa heikkeni ja sen hinta nousi voimakkaasti. Anders Chydenius viittaa tähän 12.12.1800 Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle lähettämässään selvityksessä. Chydenius ehdottaa unikon viljelyn ja oopiumin valmistuksen käynnistämistä Suomessa. Chydeniuksella oli tässä vaiheessa jo takanaan vuosikausien kokemus lääketieteen alueella. Jo Alavetelin vuosinaan hän oli edistänyt rokonistutusta, valmistanut lääkkeitä paikallisväestön käyttöön ja suorittanut yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä (ks. Omaelämäkerta).
Oopiumunikko on tunnettu jo hyvin kauan. On mahdollista, että sitä käytettiin lääkkeiden osana jo faraoiden Egyptissä. Antiikin Kreikassa ja Roomassa lääkärit tunsivat hyvin oopiumin ja olivat myös tietoisia oopiumiunikosta saatavan maitiaisnesteen käytön vaaroista ja riippuvuutta aiheuttavasta ominaisuudesta. 1700-luvulla oopiumin käytön lisääntyessä oopiumista riippuvaisten määrän on täytynyt lisääntyä. Väärinkäyttöä pidettiin kuitenkin aasialaisten ongelmana eivätkä lääkärit ilmeisesti yleensä kiinnittäneet siihen huomiota.
Paracelsus, yksi renessanssin merkittävimmistä lääkäreistä, kutsui laudanumiksi salaista lääkettään, jonka pääasiallinen ainesosa oli ilmeisesti oopiumi. Mahdollisesti jo Paracelsuksen laudanum sisälsi lisäksi alkoholia. Alkoholi oopiumia sisältävissä lääkkeissä tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vasta 1600-luvun lopulla kuuluisan englantilaisen lääkärin Thomas Sydenhamin ansiosta. Sydenhamin Laudanum liquidum sisälsi oopiumia espanjalaisessa viinissä. 1600-luvulta lähtien oopiumin saatavuus parani ja oopiumin ja alkoholin seoksien (laudanum tai tinctura thebaica) käyttö yleistyi 1700-luvun kuluessa mm. kipujen lieventämisessä.
1700-luvulla Ruotsissa voimistui kiinnostus lääkekasvien viljelyyn. Oopiumiunikko oli 1700-luvun lopussa Suomessakin tunnettu kaunis puutarhakasvi. Anders Chydeniuksen selvityksessään kuvaama menetelmä raakaoopiumin saamiseksi oopiumiunikon siemenkodista on ilmeisen hyvä. Vaikka Anders Chydenius oli varsin vakuuttunut siitä, että hän pystyi saamaan unikoista runsaasti oopiumia sisältävää ainetta, näin ei välttämättä ollut. Oopiumunikon siemenkodasta valuvan maitiaisnesteen sisältämän vaikuttavien aineiden määrät ovat riippuvaisia oopiumiunikkolajikkeesta, maaperästä ja sääoloista. Raakaoopiumissa on useita vaikuttavia aineita, joista yleensä runsaimmin esiintyvä ja tärkein – morfiini – eristettiin 1800-luvun alussa. Pohjoismaissa kokeiltiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oopiumin tuotantoa, mutta tulokset olivat varsin vaihtelevia morfiinin saannin suhteen.
Ruotsin ensimmäinen farmakopea ilmestyi vuonna 1775. Siinä oli oopiumia useissa eri valmisteissa. Yksi niistä oli Anders Chydeniuksen mainitsema tinctura thebaica, joka oli yleisesti Euroopassa tunnettu oopiumin, alkoholin ja kaneliveden sekoitus. Gananderin teoksessa mainitaan sekä ”Tinctura Thebaica. Londin” että ”Laudanum Liqvid Sydenhamii”. Myös Gananderin lääkkeiden joukossa mainitsema Theriakia, joka ”anta lewon”, sisälsi oopiumia.
Kuninkaallinen Suomen Talousseura suhtautui torjuvasti Anders Chydeniuksen aloitteeseen laajamittaisen oopiumiunikon viljelyn ja oopiumin tuotannon käynnistämiseen Suomessa. Epäilyksiä herätti se, että Chydenius kuvasi kuinka siemenkotien lisäksi oopiumia olisi saatavissa unikon varresta. Toisena torjumisen syynä ilmaistiin pelot siitä, että oopiumia voitiin käyttää väärin. Talousseura ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä, että oopiumi voisi aiheuttaa riippuvuutta, vaan siitä, että sitä voitaisiin käyttää myrkkynä.
HSV
Kirjallisuus
Ganander, Christfried, Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, eli Tieto ja Neuwwo tarpeellisimmistä Lääkityxistä, Joita osittain kotona maalla saadaan ja itte taitaan tehdä, osittain Aptheekista owat ostettawat, Nijtten ulospannun määrän ja hyödytyxen kansa, monea tautia wasten, Jotka numeroin jälkeen, Registeristä Aapicen jälkeen löytään, Usiammasta Lääkityskirjasta uloswedetyt ja Suomexi kirjoitetut Christfrid Gananderilda. Philos. Magist. Wuonna 1785, Wasasa [Vaasa] 1788. http://agricola.utu.fi/hist/kktk/ganander/kotiapteekki.html
Kalant, Harald, ”Opium revisited: a brief review of its nature, composition, non-medical use and relative risks”, Review, Addiction 1997, vol. 92, issue 3, s. 267–277.
Karsten, Walter Johan, Farmacins historia i Finland, Helsingfors: Farmaceutiska Föreningens Förlag 1933.
Lindgren, John & Lauritz Gentz, Läkemedelsnamn: ordförklaring och historik. Del II, Utg. på uppdrag av Apotekarsocietetens direktion, Lund: Berlingska Boktryckeriet 1927.
Maehle, Andreas-Holger, ”Pharmacological experimentation with opium in the eighteenth century”, Roy Porter & Mikuláš Teich (eds), Drugs and Narcotics in History, Cambridge: Cambridge University Press 1995, s. 52–76.
Nunn, John F., Ancient Egyptian Medicine, London: British Museum Press 1996.
Pharmacopoea Svecica [1775], översättning av Gunnar Göthberg, Stockholm: Apotekarsocieteten 1997.
Porter, Roy, ”Pain and suffering”, William F. Bynum & Roy Porter (eds), Companion Encyclopedia of the History of Medicine, London & New York: Routledge 1993, s. 1574–1591.
Risse, Guenter B., ”Brunonian therapeutics: new wine in old bottles?”, Medical History, Supplement No. 8, 1988, s. 46–62.
Scarborough, John, ”The opium poppy in Hellenistic and Roman medicine”, Roy Porter & Mikuláš Teich (eds), Drugs and Narcotics in History, Cambridge: Cambridge University Press 1995, s. 4–23.
Weatherall, Miles, ”Drug therapies”, William F. Bynum & Roy Porter (eds), Companion Encyclopedia of the History of Medicine, London & New York: Routledge 1993, s. 915–938.
Ylikangas, Mikko, Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800–1950, Jyväskylä: Atena 2009.