Kahdeksannessa saarnassaan Chydenius käsittelee seitsemättä käskyä: Älä varasta. Hän valitsee linjakseen kymmeneen käskyyn ja luonnonoikeuteen perustuvan talousetiikan muotoilemisen ja jatkaa samalla jo viidettä käskyä koskevassa saarnassaan esittämiensä ajatusten kehittelyä. Tuossa saarnassa hän johtaa ihmisen oikeuden elämään, omistamiseen ja kunniaan Jumalan luomistyöstä. Elämä on ihmisen ensimmäinen oikeus, ja tätä kautta talousetiikka astuu mukaan kuvaan. Itsesäilytysvaistonsa ohjaamana ihminen yrittää hankkia itselleen ruokaa ja vaatetusta. Elämän ylläpitämiseen tarvitaan työpanosta, ja sen jälkeen ihmisen on voitava turvata käyttöönsä ne tuotteet, jotka hän on ruumiillisella työllään saanut aikaan. Jumala on nähnyt tämän ennalta ja rauhoittanut seitsemännellä käskyllään oikeuden yksityiseen omistamiseen. Chydeniuksen mukaan tämä tapahtui jo luomisen yhteydessä ja sai lisävahvistuksen, kun laki annettiin Siinainvuorella. Seitsemäs käsky on Chydeniuksen mukaan siis Jumalan valitsema tapa yksityisen omistusoikeuden edistämiseen, jotta ihmiset, jotka eivät itse tee työtä, eivät tuhlaisi sitä, minkä ahkerat työläiset ovat saaneet vaivalla aikaan. Jokaisen kansalaisen omistusoikeutta on kunnioitettava, ja muiden ihmisten omistusoikeuden loukkaamisen kielto on osoitettu kaikille heidän syntyperästään ja arvoasemastaan riippumatta.
Chydenius käsittelee saarnassaan taloudellisia kysymyksiä yksityiskohtaisesti, mikä ei ollut tavallista tuon ajan katekismusteksteissä. Arvioimalla johdannossa varastamista hyvin yleisellä tasolla ja nimeämällä sitten useita muotoja, joissa se ilmenee, hän saa tilaisuuden tuoda esiin useita ilmiöitä. Näissä kuvauksissaan Chydenius tarttuu poliittisesti hyvin räjähdysherkkiin talouskysymyksiin. Näin saarnalla on poliittinen ulottuvuus toisin kuin katekismussaarnoilla yleensä.
Saarnan ensimmäisen osan lähtökohtana on tämän mukaisesti sana varastaminen. Chydeniuksen mukaan se tarkoittaa, että ihminen on teollaan loukannut lain turvaamaa omistusoikeutta. Tämän laajan määritelmän puitteisiin sopii erilaisia varkauksia. Ihminen voi varastaa sekä itseltään että muilta. Muilta varastaminen voi tapahtua sekä avoimesti, ryöstämällä, että salassa, petkuttamalla. Avointen varkauksien määrittely ei ole Chydeniuksen mielestä vaikeaa, ja sen tähden hän selittää perusteellisemmin, mitä hän tarkoittaa salaisilla varkauksilla, petoksilla.
Chydenius erottelee esivaltaan, alamaisiin ja vertaisiin kohdistuvat petokset . Ensimmäinen petoksen muoto syntyy, kun alamaiset jättävät veroja, tulleja ja muita maksuja maksamatta. Valtiolle luovutettava osuus yksilön varoista ei ole alamaisten omaa, vaan kuuluu jo yhteiskunnalle ja esivallalle. Jos jättää maksamatta, syyllistyy varkauteen. Sama pätee myös silloin, kun ihmiset onnistuvat valehtelemalla ja kieroilemalla välttämään maksut, jotka heidät on velvoitettu maksamaan kirkon virkamiehille. Lisäksi tähän varkaiden ryhmään kuuluvat myös sellaiset palkkatyöläiset, jotka tahallisesti hidastelevat työssään. He varastavat isäntiensä rahoja. Lopuksi tähän varkaiden parveen on luettava myös laittomasti toimivat kerjäläiset. Heidän kerjuunsa on kiellettyä, koska he eivät ole köyhiä eivätkä hädänalaisia, vaan kulkevat kerjuulla pikemminkin laiskuuttaan ja mukavuudenhalusta. Kaiken, minkä tuollainen kerjäläinen saa kouraansa, hän on varastanut.
Toinen petoksen muoto kohdistuu Chydeniuksen mukaan alamaisiin. Tällaisia varkauksia tehdään muun muassa silloin, kun esivalta langettaa alamaisten maksettaviksi korkeampia maksuja kuin valtakunnan asioiden hoitoon tarvitaan ja lait sallivat. Jos esivalta perii liian paljon veroja ja käyttää näin saadut varat tarkoituksiin, jotka eivät oikeastaan ole välttämättömiä, kyseessä on alamaisten varojen varastaminen. Sama pätee, jos esivalta vaatii suurempia maksuja kuin aiemmin on sovittu maksettavaksi. Alamaisia petkutetaan kuitenkin myös siinä tapauksessa, että esivalta muuttaa metallirahan arvometallipitoisuutta alamaisten tietämättä. Myös esivallan edustajien tai tuomarien lahjustenottoa voidaan pitää petoksen yhtenä muotona. Vanhempia ja holhoojia, jotka tuhlaavat perillisten tulevan omaisuuden, on samoin pidettävä varkaina. Myös isännät ja työnantajat, jotka eivät maksa sovittuja palkkoja, syyllistyvät petokseen ja varkauteen.
Kolmas varastamisen muoto on varastaminen vertaisilta. Siihen voivat syyllistyä esimerkiksi kauppiaat. Nämä kauppamiehet voivat peukaloida punnuksia, myydä kelvottomia tavaroita kertomatta niiden vioista ostajalle, käyttää väärää rahaa, korottaa elintärkeiden tavaroiden hintoja tahallaan voittoa kasvattaakseen, ryhtyä yhteistoimin muiden kauppiaiden kanssa joko korottamaan tavaroiden myyntihintaa ostajien tappioksi tai alentamaan tuotteiden ostohintaa tuottajien tappioksi. Varas on myös koronkiskuri, joka lainaa rahaa ja perii liian korkeata korkoa. Kiinteistönomistaja, joka muuttaa rajoja naapureidensa omistuksien kustannuksella omaa aluettaan lisätäkseen, on petkuttaja hänkin. Tähän joukkoon kuuluvat myös ihmiset, jotka lainaavat jotakin toisilta, mutta eivät sitten piittaa lainan maksamisesta takaisin. Viimeiset kolme petoksen muotoa Chydeniuksen luettelossa ovat hoidettavaksi uskotun omaisuuden laiminlyöminen, jollekulle toiselle kuuluvan löytötavaran omaksi ottaminen ja lopuksi rahanmenon tuottaminen muille ihmisille nostamalla tarpeettomia ja väärämielisiä oikeudenkäyntejä heitä vastaan.
Selvitettyään muilta ihmisiltä varastamisen muodot Chydenius siirtyy kuvaamaan varastamisen toista ilmenemismuotoa – varastamista itseltä. Hän palaa takaisin perusasiaan, omistusoikeuteen ja sen suhteeseen Jumalaan. Kaikki, mitä ihminen omasta mielestään omistaa, on oikeastaan lainaa Jumalalta. Ihmistä voidaan sanoa Jumalan omaisuuden hoitajaksi. Niinpä ihminen ei voi käyttää omaisuuttaan mielensä mukaan, vaan hänen on käytettävä sitä vastuullisesti.
Ihminen varastaa itseltään, jos hän on liian laiska tehdäkseen työtä. Hän on saanut henkiset ja fyysiset voimansa lainaksi Jumalalta. Hänen tehtävänsä on käyttää niitä hyvin Jumalan kunniaksi. Jos hän siis valitsee laiskottelun, tämä merkitsee niiden varojen varastamista, jotka hän olisi saanut jos olisi tehnyt työtä.
Toinen itseltä varastamisen tapa on Chydeniuksen mukaan huolimaton taloudenhoito. Se merkitsee piittaamatonta suhtautumista taloudellisuuteen ja välinpitämättömyyttä omasta toimeentulosta. Itseltä varastamista on myös tuhlaavaisuus eli ylellinen kuluttaminen ja yltäkylläisyys. Viimeinen Chydeniuksen kuvaama itseltä varastamisen muoto on liiallinen saituus omaa itseä koskevissa asioissa. Ihminen varastaa itseltään, jos hän ei täytä ruumiinsa perustarpeita, vaikka hänellä on siihen mahdollisuus, tai jos rakkaus omistamiseen on kasvanut niin voimakkaaksi, ettei hän edes halua käyttää omistuksiaan.
Kuvattuaan varkauden erilaiset muodot Chydenius siirtyy puhumaan siitä, miten Jumala käskee ihmistä suhtautumaan omaisuuteensa. Ihmisen on hoidettava muiden ihmisten omaisuutta oikealla tavalla ja sovittava asiasta, jos jotakin on varastettu, huolehdittava vastuullisesti omista omistuksistaan ja oltava tyytyväinen siihen, mitä itsellä on.
Kun kyseessä ovat esivallan velvollisuudet tässä yhteydessä, Chydenius korostaa, että esivallan on tyydyttävä niihin veroihin, jotka asukkaat voivat maksaa. Se ei myöskään saa viedä maata tarpeettomiin sotiin, ja sen on pidettävä huolta oikeudenkäytön toimivuudesta siten, etteivät hyväosaiset saa mahdollisuutta köyhien sortamiseen. Esivallan on myös säädettävä selkeitä ja hyviä taloutta koskevia lakeja ja otettava taloudellinen vastuu köyhimpien kansalaisten toimeentulosta.
Chydenius esittää myös kehotuksia isännille, lasten vanhemmille, holhoojille ja omaisuudenhoitajille. Isäntien on maksettava työntekijöilleen. Lisäksi kaikkien, joilla on hoidettavanaan jonkun toisen omistuksia, on hoidettava niitä hyvin. Chydenius kehottaa myös alamaisia maksamaan säädetyt maksut asianmukaisesti. Myös lapset ja palvelijat saavat kehotuksen ahkeruuteen ja uskollisuuteen.
Chydenius esittää myös kollektiivisen kehotuksen. Siihen hän tiivistää ne eettiset ominaisuudet, joiden hän haluaa hallitsevan ihmisten toimintaa taloudellisissa asioissa. Hän kehottaa kuulijoitaan olemaan vilpittömiä kaupoissa, maksamaan lainansa vapaaehtoisesti ja oikeaan aikaan, pidättymään hätää kärsivien välttämättä tarvitsemien tavaroiden hintojen korottamisesta, olemaan puuttumatta naapureidensa rajoihin ja omaisuuteen ja estämään havaitsemansa yritykset muiden ihmisten omistusoikeuden loukkaamiseen.
Kuvailtuaan esivallan velvollisuuksia Chydenius selvittää, mitä määräyksiä Jumala antaa siitä tavasta, jolla ihmisen on käsiteltävä omaisuuttaan. Hän jakaa nämä velvollisuudet kolmeen osaan: omaisuuden tuottaminen, hoitaminen ja käyttäminen. Tuotantoa harjoitettaessa tulee hankinnan ja valmistuksen tapahtua oikealla tavalla. Ihmisen tulee aina pyrkiä suorittamaan työnsä järkevästi, esimerkiksi arvioimalla ajankäytön, keinojen ja päämäärien suhdetta eri toimien kohdalla, niin että työ vaatii ”mahdollisimman vähän aikaa ja kuluttaa vähiten voimia”. Työ pitää aina suorittaa mahdollisimman ahkerasti ja huolellisesti ja rehellisyyttä kanssaihmisiä kohtaan osoittaen. Tässä Chydenius tarkoittaa, että on kiellettyä kartuttaa omaisuuttaan toisten kustannuksella.
Kun kyseessä on omistuksien hoito, Chydeniuksen mielestä ihmisen on hoidettava omistuksiaan parhaalla tavalla. Tämä merkitsee niiden päivittäistä hoitamista siten, ettei omistaja luovuta kaikkea vastuuta muille, vaan osallistuu itse asioihin ja tietää, mitä tekeillä on. Chydenius korostaa myös, että omistusten hoidon on tapahduttava rehellisesti, niin että mahdollinen tuotto jaetaan niiden kesken, joilla on oikeus osuuteen.
Tarkastellessaan omistusten oikeata käyttöä Chydenius korostaa, että omistaminen vaatii hyvää arvostelukykyä ja huolellista ajattelua. Ennen kaikkea on kyettävä ratkaisemaan, mitkä tarpeet on tyydytettävä. Tämä erottelu- ja arviointikyky on hyvin tärkeä, koska vain sen avulla ihminen välttyy halujensa kasvamiselta sellaisiksi, että ne nielaisevat kaikki käytettävissä olevat varat. Ihmisen pitää kuitenkin myös pitää menonsa kurissa ja käsitellä kaikkea omaisuuttaan säästäväisesti. Varomattomuuden takia saattavat pahimmassa tapauksessa tuhlautua varat, jotka olisi voitu käyttää parempiin tarkoituksiin, esimerkiksi köyhien auttamiseen.
Viimeiseksi velvollisuudeksi, joka ihmisen on täytettävä suhteessa omaisuuteensa, Chydenius asettaa sen, että hän tyytyy osaansa. Tämä tarkoittaa, että ihmisen on suhtauduttava nöyrästi omistuksiinsa ja ajateltava, ettei hän oikeastaan ole suuremman omaisuuden arvoinen. Hänen on myös opeteltava tyytymään vähään ja inhoamaan loistoa ja yltäkylläisyyttä. Lopuksi hänen on ajateltava tilannettaan luottavaisesti kuin lapsi ja siis luotettava Jumalan kaitselmukseen.
Yhteenvedoksi voidaan sanoa, että saarnan toinen osa sisältää kuvauksen siitä, miten Jumala haluaa ihmisten suhtautuvan omistuksiinsa. Chydenius yhdistelee käytännöllistä ja taloudellisissa asioissa askartelevaa ajattelutapaansa teologiseen ajatteluun, ja tuloksena on hyvin poikkeuksellinen katekismussaarna. Sitä hallitsevat syvä kiinnostus talouskysymyksiin ja laajamittainen paneutuminen yhteiskunnallisiin asioihin. Silti tässä Chydeniuksen saarnassa ei ole mitään, mikä pohjimmiltaan poikkeaisi luterilaisen kirkon suhtautumisesta talouskysymyksiin. Saarna on pikemminkin seitsemännen käskyn luova tulkinta luterilais-luonnonoikeudellisessa hengessä. Chydenius selvittää, millaisia tekoja ei saa tapahtua yhteiskunnassa, jossa ihmiset kunnioittavat toistensa omistusoikeutta. Tämä oikeus on hyvä ja kuuluu hyvän yhteiskunnan peruskiviin.
Chydenius lopettaa saarnansa korostamalla, että ihmisen on vihattava ylellisyyttä, tyydyttävä osaansa ja varottava ajattelemasta, että hän ansaitsisi enemmän kuin hänellä jo on. Tämä nöyryys elämän niukkuuden edessä on tavallaan vastapaino oman edun tavoittelulle. Tämä kehotus osoitetaan kaikille. Chydeniuksen mukaan elämän tarkoitus ei ole alituinen paremman hyvinvoinnin ja omaisuuden kasvattamisen tavoittelu. Tätä halua on päinvastoin hillittävä ja pidettävä kurissa. Oman edun tavoittelu on myönteinen kannustin tiettyyn rajaan saakka – jonka ylittämisen jälkeen se muuttuu tuhoavaksi voimaksi kääntämällä ihmisen ajatukset pois pyrkimyksestä todelliseen onneen.
Chydenius esittää tässä saarnassaan taloudellisen toiminnan etiikan, jonka keskeisiä periaatteita ovat resurssien vastuullinen käyttö, työteliäisyys, rehellisyys ja järkevyys. Jokaisen ihmisen on pidettävä yhtäläisesti huolta niin naapurinsa oikeuksista kuin omistaankin. Tämän näkemyksen mukaan epärehellisyys – varastaminen – on pahin rikos. Laiskottelu, petollisuus ja tuhlaavaisuus ovat mainittujen hyveiden vastakohtia. Tämä etiikka kertoo, miten ihminen yltää viisaaseen taloutensa hoitamiseen. Chydeniuksen suosittelema säästäväisyyden muoto merkitsee kykyä pitää oma talous kunnossa – tämä oli tärkeää yhteiskunnassa, jossa resursseja oli niukasti.
Chydeniuksen talousetiikan mukaan ihmisen on hillittävä inhimillisiä tarpeitaan. Tärkeätä on, että ihmiset kykenevät elättämään itsensä, asumaan säädyllisissä oloissa ja vaatettamaan itsensä. Säästäväisyys oli taloudellisista hyveistä tärkein. Chydenius ei näe mitään arvoa tuottamisella tai kasvulla sinänsä. Ylellisyys on hylättävä – rikoksena Jumalaa vastaan.
Näin Chydenius tässä saarnassa asettuu 1700-luvun loppupuoliskolla käydyssä laveassa keskustelussa ylellisyyden arvostelijoiden rinnalle. Hän ei kuitenkaan mene niin pitkälle, että suosittelisi ihanteeksi itsensä kiduttamista ja puutteessa elämistä. Ihmisellä on lupa nauttia siitä, mitä elämä tarjoaa, kunhan se tapahtuu kohtuutta noudattaen eikä käännä hänen syvimpiä pyrkimyksiään väärään suuntaan. Ihmisellä on myös oikeus tehdä työtä elättääkseen itsensä, mutta ei koskaan sillä tavalla, että se tapahtuu jonkun lähimmäisen toimeentulon kustannuksella.
Chydeniuksen mielestä omistusoikeus on yhtäältä ihmiselle kuuluva perusoikeus, mutta toisaalta vain illuusio, koska ihmisen omistukset ovat oikeastaan lainaa Jumalalta. Tämä perusnäkemys omistusoikeudesta väliaikaisena hallintaoikeutena on peräisin Raamatusta. Chydenius yhdistää luonnonoikeuteen pohjautuvan omistusoikeuden teologiseen ajatukseen, että ihminen on Jumalan antaman hallintaoikeuden haltija tai Jumalan taloudenhoitaja. Lähtökohtanaan ajatus väliaikaisesta hallintaoikeudesta Chydenius arvostelee monia asioita, muun muassa resurssien tuhlaamista, ahneutta, laiskuutta ja mässäilyä. Samalla hän painottaa yksilön oikeutta omistuksiinsa ja työnsä hedelmiin.
Chydenius siis korostaa, että kristillistä etiikkaa ja lähimmäisenrakkautta on ilmennettävä myös taloudellisessa toiminnassa. Ottaen tämän lähtökohdakseen hän esittää laajan hyökkäyksen kaikkia niitä vastaan, jotka yrittävät tavalla tai toisella hyötyä lähimmäistensä kustannuksella huijaamalla heitä. Hänen kuvaustaan siitä, miten ihmiset viekkaudella ja petoksilla rosvoavat itselleen toisten omaisuutta, sävyttää voimakas närkästys.
Chydeniuksen näkemyksen mukaan työnteko- ja huoltovelvollisuus on keskeinen asia jokaiselle ihmiselle. Tämä näkemys ottaa huomioon myös lapset. Luonnon lain mukaan vanhemmat ovat velvollisia huolehtimaan lastensa turvallisuudesta. Lisäksi lapset ovat oletettavasti tulevaisuudessa omistajia. Isä, joka tuhlaa omaisuutensa, rikkoo luonnon lakia ja ryöstää lapsiltaan näiden tulevan perinnön.
Sekä oman omistusoikeutensa että muiden kansalaisten omistusoikeuden varjeleminen merkitsee samalla tiettyjen taloudellisten hyveiden noudattamista. Näitä ovat lähinnä uutteruus, säästäväisyys ja rehellisyys. On työskenneltävä uutterasti oman itsensä ja perheensä hyväksi, on inhottava ylellisyyttä ja taisteltava omistushalujensa pitämiseksi kurissa, eikä kansalainen myöskään saa yrittää hyötyä jonkun toisen kustannuksella.
Yhteenvedoksi voidaan sanoa, että oikeudenmukaisuus on tämän näkemyksen mukaan keskeinen asia. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, ettei ihmisten luonnollisia oikeuksia loukata. Lainsäädännön on taattava tämä oikeudenmukaisuus niin, että hyvä oman edun tavoittelu saa toimia, mutta ahneudeksi yltyvä muille ihmisille vahinkoa tuottava oman edun tavoittelu torjutaan.
Chydenius sivuaa tässä saarnassaan myös monia aikansa poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä. Hänen laiskureihin kohdistamansa voimakas arvostelu voidaan yhdistää myös syytöksiin, joita hän oli saanut osakseen pari vuotta aiemmin käydyssä kiistassa palkollisten asemasta. Häntä oli syytetty mm. palkollisten laiskottelun suosimisesta.1 Tuossa yhteydessä hän yritti määritellä uudelleen sanan irtolainen. Chydenius arvosteli vallitsevaa kielenkäyttöä, jonka puitteissa tavallisista palkollisista käytettiin vuoden 1739 palkollissäännön lakitekstissä hyvin halventavia termejä irtolaiset ja laiskurit. Chydeniuksen mielestä sanaa irtolainen ei sopinut käyttää vaille vuosipalvelusta jääneistä maatyöläisistä, vaan ainoastaan henkilöistä, jotka todella olivat laiskureita. Sanasta irtolainen hän kirjoitti, ”ettei sanalla tarkoiteta keitään muita kuin terveitä ja työkykyisiä kerjäläisiä, jotka eivät viitsi tehdä työtä ansaitakseen ruokansa”.2 Tästä huolimatta häntä syytettiin laiskuuden ja irtolaisuuden edistämisestä, kun hän puolusti palkollisten kansalaisoikeuksia. Laamanni Reinhold Antonsson syytti Chydeniusta yrityksestä ”kaunistella laiskurin elämäntapaa vapauden voiteella”.3 Chydenius vastasi Antonssonin hyökkäykseen, ja hänen vastineestaan ilmenee, että hän halusi puhdistautua kaikista laiskuuden suosimista koskevista syytöksistä.4 Kun Chydeniuksen saarnaa lukee tästä näkökulmasta, käy selvemmäksi myös, että hänen hyökkäyksensä laiskureita vastaan pohjautuu vahvaan vakaumukseen laiskuuden turmiollisuudesta koko yhteiskunnan kannalta ja toiveeseen kerta kaikkiaan lopullisesti osoittaa, mikä hänen kantansa tässä kysymyksessä oli.
Toinen saarnan kohta, jossa Chydenius koskettelee talouspoliittista asiakysymystä, on kuvaus siitä, miten esivalta voi varastaa alamaisiltaan. Tässä yhteydessä hän tuomitsee esivallan väärinkäytökset salaisessa valtakunnan rahan pitoisuuden huonontamisessa. Näin hän tarttuu asiaan, johon katekismustekstien kirjoittajat eivät tavallisesti puuttuneet. Chydeniuksen näkemyksen mukaan se kuitenkin oli esimerkkitapaus, jossa esivalta varasti alamaisiltaan. Asia ei ollut hänelle uusi. Hän oli tarkastellut sitä 1766 julkaisemassaan kirjasessa Valtakunnan pelastaminen luonnollisen rahajärjestelmän avulla.5 Jälleen hän käytti tilaisuutta hyväkseen tuomitakseen tuollaiset teot.
Tarkastellessaan vertaisilta varastamista Chydenius tuo esiin muita kysymyksiä, joista hän on aiemmin taittanut peistä poliittisissa yhteyksissä. Sekä kauppamonopolit että kartellit tuomitaan, ja hän tulkitsee ne varastamisen keinoiksi. Kauppamonopolien arvostelu kuului hänen sydämenasioihinsa talouspolitiikassa. Tämän kauppapoliittisen järjestelmän arvostelunsa hän oli tuonut esiin lehtikirjoituksessaan Pohjanmaan purjehdusoikeuksista.6
Selvittäessään saarnan toisessa osassa, miten Jumala käskee toimia omaisuutta koskevissa asioissa, Chydenius puhuu jälleen esivallan roolista. Esivalta on tärkein kansalaisten omistusoikeuden ja samalla yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden takaaja. Esivallan tärkein tehtävä on luoda sellaiset lait ja säännöt, että niillä turvataan ihmisten omistusoikeus. Tämä turvallisuus on ihmisten työteliäisyyden ja aloitekyvyn perusta. Mitä varmempi kansalainen on siitä, että hän saa pitää omaisuutensa ja siirtää sen edelleen, sitä innokkaammin hän pyrkii kasvattamaan sitä.
Elinkeinoelämän vapauden kasvattamisen ja sääntöjen purkamisen painottaminen on luonut käsityksen, että Chydenius kannatti kahleetonta oman edun tavoittelua. Tämä katekismussaarna kuitenkin hahmottelee yhteiskunnan taloudellisia suhteita koskevien normien tiheäsilmäisen verkon. Chydenius kuvaa sekä toivottavan lainsäädännön henkeä että sääntöjä, joiden on ohjattava ihmisten toimintaa. Hän selittää tällaisten eettisten normien olevan tärkeitä, vaikka niitä ei olekaan muotoiltu lakipykäliksi. Chydenius ei siis puhu pelkästään sääntöjen purkamisen puolesta, vaan esittää myös omistusoikeuden käytössä noudatettavan etiikan. Hänen tässä saarnassa velvollisuuksina ja ohjeina esittämänsä normit edustavat lisäksi paljon syvempää kansantaloudellista ajattelua kuin yksittäiset kauppasäännöt.
Kun tämän saarnan sisältöä verrataan Chydeniuksen poliittisissa kirjoituksissaan esittämään näkemykseen omistusoikeudesta, havaitaan näkemys samaksi. Teksteillä on yhteiset lähtökohdat – omistusoikeus ja oman edun tavoittelu ovat voimia, jotka ajavat ihmisiä hyvinvoinnin tavoitteluun. Keskeistä on siis omistusoikeuden kytkeytyminen ihmisen omaan työhön. Chydeniuksen poliittisissa kirjoituksissaan kuvaama köyhän työläisen omaisuus koostuu hänen työkyvystään ja siihen liittyvästä oikeudesta myydä työvoimansa korkeimpaan mahdolliseen hintaan. Jos ihmisen työvoima on hänen omaisuuttaan, sillä on oltava omistusoikeuden suoja. Työläinen, jonka ei sallita käyttää työvoimaansa haluamallaan tavalla tai myydä sitä haluamaansa hintaan, on siis vääryyden uhri. Häneltä on riistetty jotakin hänelle kuuluvaa. Lisäksi hänelle tehdään vääryyttä tavalla, johon yhteiskunnalla ei ole oikeutta. Chydenius ei ota avoimesti esiin palveluspakkoa, mutta koskettelee useita siihen läheisesti liittyviä palvelusväkeä koskevia kysymyksiä. Hän kirjoittaa, että ”eniten varastaa se, joka vie köyhän työläisen ainoan omaisuuden”. Niinpä tuomionsa saavat myös sellaiset isännät, jotka viivyttävät palkkojen maksamista, pakottavat työläiset työskentelemään kovemmin, vaikka heidän palkkojaan alennetaan, ja lopuksi ne, jotka lupaavat suuria palkkoja, mutta eivät koskaan niitä maksa.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen