Neljännessä saarnassaan Chydenius käsittelee kolmatta käskyä: Pyhitä lepopäivä. Chydenius jatkaa tässä kolmijakoisen velvollisuuksien järjestyksen mukaista linjaa. Käsky voidaan nimittäin toisen käskyn tavoin sisällyttää ihmisen ulkonaiseen Jumalan palvomiseen. Näin tämä saarna on luontevaa jatkoa edellisiin.
Chydenius tulkitsee kolmatta käskyä kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kyse on siitä, mitä Jumala haluaa ihmisen tekevän, ja toisaalta kyse on teoista, jotka käsky kieltää. Kuten edellisessäkin saarnassa esitystä hallitsee ajatus, että jokainen käsky sisältää myös kääntöpuolensa, joka voidaan nostaa näkyviin.
Saarnassa tarkastellaan sekä sapattia että ihmisen yleistä suhtautumista aikaan, joka hänellä on käytettävissään. Näin Chydenius irrottaa sapattiin keskittyvästä tarkastelusta kysymyksen ajankäytöstä ja Jumalan palvomisesta ja käsittelee kumpaakin kysymystä varsin yksityiskohtaisesti.
Saarnan aluksi Chydenius toteaa, ettei järki riitä pitkällekään, kun on päätettävä, mikä viikonpäivä on sopivin sapatin viettämiseen. Sitten hän selvittää, mitä Raamattu tästä kysymyksestä sanoo. Tässä Chydenius selvästi seuraa Lutherin Isossa katekismuksessaan esittämää kolmannen käskyn käsittelytapaa. Myös Luther tarkastelee heprean sanan sabbat merkitystä, tulkitsee juutalaisten sapatinviettoa ja siirtymistä siitä kristittyjen sunnuntaihin sekä painottaa ihmisten ja eläinten ruumiillisen levon tarvetta. Lutherkin tarkastelee rikkomuksia ja sapattikäskyn laajentamista kaikkia viikonpäiviä koskevaksi. Chydeniusta yhdistää Lutheriin myös arvostelu, jonka he suuntaavat kansan keskuudessa laajalle levinneeseen jumalanpalveluksiin osallistumisen ja Jumalan sanan halveksuntaan.
Näistä samankaltaisuuksista huolimatta Lutherin ja Chydeniuksen väliset erot ovat ilmeisiä ja silmiinpistäviä. Chydenius jättää pois eräitä Lutherin esittämiä asioita ja täydentää omaa esitystään muulla aineksella. Erot näkyvät ehkä selvimmin esityksen muodossa ja perustelujen esittämisen tekniikassa. Chydenius käyttää tässä saarnassaan järkeen nojautuvia perusteluja huomiota herättävän avoimesti ja kautta linjan. Hän antaa paljon tilaa todistaakseen kannanottonsa oikeiksi selvittämällä ilmiöiden taustalla olevia syitä. Luther ei toiminut näin. Toinen esimerkki Lutherin ja Chydeniuksen erilaisista käsityksistä on heidän näkemyksensä paholaisesta. Viittaukset paholaiseen toistuvat melko usein Lutherin Isossa katekismuksessa. Luther selittää joitakin ilmiöitäkin siten, että paholainen on noitunut tai pettänyt ihmisen. Chydenius ei todistelussaan käytä perusteluina tällaisia selityksiä.
Lutherin mielestä kristillistä sapattiperinnettä ei pidä muuttaa, koska muuttaminen aiheuttaisi epäjärjestystä. Chydenius puolestaan käyttää paljon voimaa osoittaakseen sunnuntain lainmukaiseksi sapattipäiväksi. He päätyvät kuitenkin samaan johtopäätökseen, mutta etenevät siihen eri tavoin. Chydeniuksen selityksessä keskeisen sijan saa ihmiskunnan historia. Hän selvittelee sapatin alkuperää ja lainmukaisuutta vertaamalla juutalaiskansan elämäntapaa muihin ennen Kristuksen syntymää eläneisiin kansoihin. Tämän jälkeen hän kehittelee todennäköisyysarvioita näistä kansoista ja niiden ajanlaskusta. Tarkoituksena on osoittaa, että Jumala on antanut ihmiselle käskyn lepopäivän viettämisestä jo kauan ennen Mooseksen lakia. Näin sapattikäskystä tulee aikojen alusta juontuva ja kaikkia koskeva.
Chydenius korostaa sekä julkisen että yksityisen hartaudenharjoituksen merkitystä. Yksityinen ei saa korvata julkista. Chydenius näkee sunnuntain olevan myös uskonnollisen opetuksen päivä. Etenkin lasten ja nuorten pitää silloin kuulla Jumalan sanaa. Sunnuntaisia opetuskokouksia pohtiessaan Chydeniuksen voi myös havaita puolustavan toimintatapaansa omassa seurakunnassaan. Chydenius piti tapanaan kutsua seurakuntalaisia kotiinsa sunnuntaisin opettaakseen heitä ja käydäkseen hengellisiä keskusteluja. Sellaista toimintaa suositellaan tässäkin saarnassa.
Chydenius päättää saarnansa selittämällä, mitä Jumala kolmannessa käskyssä kieltää. Hän mainitsee viisi Jumalan kieltämää asiaa. Nämä ovat Jumalan sanan halveksunta, syntiset teot, maailmalliset tai ruumiilliset puuhat ja lopuksi maailmalliset huvit ja ajanvietteet. Chydenius lopettaa luettelonsa viidenteen kohtaan, jonka mukaan Jumala on kieltänyt ihmisiä ajattelemasta maallisia asioita sapattipäivänä. Jos he ajattelevat niitä alituisesti, eivät he tietenkään voi syventyä siihen, mikä on tärkeää, nimittäin omaan hengelliseen kehitykseensä.
Saarnan alussa Chydenius kirjoittaa, että pelkkä järki ei voi osoittaa, millaista on Jumalan oikea palvominen. Vaikka ilmoitus antaakin tietoa sapatin muotoutumisesta, Chydeniuksen tärkein väline analyysissä on kuitenkin järki. Hän pyrkii järjestelmällisesti ankkuroimaan kannanottonsa järkeen kuvailemalla perinpohjaisesti ilmiöiden alkuperää ja syitä. Näin Chydenius viittauksilla historiaan sekä kokemukseen perustuvilla huomioilla osoittaa sunnuntain lainmukaiseksi sapattipäiväksi. Hän yhdistää tähän myös käskyn noudattamiseen suostuttelevia perusteluja sapatin hyödystä ja välttämättömyydestä. Pyrkiessään todistamaan sapatin lainmukaisuuden hän tämän takia viittaa myös tietämykseen ihmisen ruumiillisen levon tarpeesta. Tässä terve järki ja ilmoitus kulkevat käsi kädessä. Järki ja kokemus sanovat, että ihmisen on pakko tehdä työtä, mutta hän tarvitsee myös lepoa ponnistusten välillä jaksaakseen sitä tehdä. Jumalakin on ottanut tämän huomioon toisaalta kehottamalla häntä tekemään työtä otsa hiessä, toisaalta antamalla hänelle käskyn levätä joka seitsemäntenä päivänä. Näin Jumala on kuvannut ihmiselle, miten hänen on käytettävä aikansa. Liiallinen lepääminen saa aikaan vahingollista laiskuutta. Kuitenkin myös liiallinen työnteko on vahingoksi. Chydenius ylistää Jumalaa, joka viisaudessaan pitää huolen siitä, että sekä köyhä työläinen että työjuhta saavat tarvitsemansa levon. Seitsemäs päivä on siis tarkoitettu Jumalalle pyhitettäväksi. Silloin sekä ruumiin että sielun tarpeet täytetään – ruumis saa lepoa ja sielu hengellistä ravintoa. Chydenius siis käyttää levon merkitystä vahvana perusteena lepopäivän pyhittämiselle.
Kuvatessaan, miten sapatti- eli lepopäivä on hyödynnettävä, Chydenius rakentaa perustelunsa sekä historiallisille perusteille että järkeilylle siitä, mikä on hyödyllistä ja välttämätöntä. Jälleen hän havaitsee, että nämä näkökohdat johtavat samaan tulokseen. Ei siis tarvitse välttämättä etsiä Raamatusta ohjeita siitä, miten juutalaiset kokoontuivat synagogiinsa kuullakseen Jumalan sanaa. Riittää, kun harkitaan, miten tuollainen Jumalan sanan ja ihmisten kohtaaminen on järjestettävä parhaalla tavalla. Sen on tapahduttava tiettynä päivänä, tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa, jotta mahdollisimmat monet saisivat mahdollisuuden osallistua.
Chydenius käyttää suuren osan saarnastaan todistaakseen kristillisen sapatin lainmukaiseksi. Kolmannesta käskystä ja sapatin ajoituksesta oli keskusteltu vilkkaasti uskonpuhdistuksesta saakka. Laurentius Petrin kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 vahvistettiin, ettei kristittyjen pitänyt noudattaa juutalaisten sapattia, mutta kolmas käsky velvoitti kristityt pyhittämään lepopäivän. Tämä näkemys heijastaa uskonpuhdistuksen yhteydessä vakiintunutta luterilaista suhtautumistapaa, ja sitä levitettiin katekismuksissa.
Kristittyjen sapatinvietto oli ajankohtainen poliittinen kysymys 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ruotsissa ja useissa muissa Euroopan maissa oli käynnissä poliittinen prosessi uskonnollisen vuoden pyhäpäiväkalenterin modernisoimiseksi. Kyseessä oli luopuminen keskiaikaisesta vuodesta, pyhäpäivien määrän vähentäminen ja modernimman vuosirytmin vakiinnuttaminen. Prosessi eteni Ruotsissa kuitenkin hitaammin kuin muissa siihen verrattavissa maissa. Vuosirytmin muuttamiseen kohdistuva poliittinen vastarinta näyttää olleen Ruotsissa voimakkaampaa, etenkin talonpoikaissäädyn keskuudessa. Ruotsissa toteutetun pyhäpäivien määrän vähentämisen yhteydessä 1740–1741 päätettiin sapattipäivien aseman korottamisesta. Vastalauseiden vyöryn takia peräännyttiin ja pyhäpäivät palautettiin paikoilleen. Kysymys nousi uudelleen esiin vuosien 1771–1772 valtiopäivillä, joilla tehtiin jälleen päätös sapatin merkityksen korostamisesta ja pyhäpäivien määrän vähentämisestä. Tämä aiheutti suuria muutoksia pyhäpäivien vuosirytmissä, mutta päätös pantiin toimeen talonpoikien vastalauseista välittämättä.
Tässä saarnassa esitetyt näkökannat nojautuvat historialliseen todisteluun. Chydenius keskittyy yhtäältä juutalaisen sapatin syntyyn ja toisaalta kristillisen sapatin kehityshistoriaan. Hän pyrkii todistamaan, että sapattikäsky juontuu luomisesta saakka ja että kristittyjen sapatin viettäminen sunnuntaisin perustuu Jumalan tahtoon. Chydenius etenee johtopäätöksiinsä viittaamalla Raamatun teksteihin ja pohtimalla todennäköisyyksiä. Hän esittää olettamuksia oloista, joista Raamatussa on vain osittaisia kuvauksia, ja kaivaa näin kirjoituksista esiin uutta tietoa. Samalla hän puolustaa Ruotsin tuolloista sapattikäytäntöä. Hän arvostelee ihmisiä, joiden mielestä sapattikäsky oli pakkoa, joka esti heitä olemasta vapaita. Tätä Chydenius ei ymmärrä lainkaan. Hän pitää sapattikäskyä armona eikä suinkaan pakkona.
Selittääkseen, miksi kristityt viettävät sapattia sunnuntaina lauantain sijasta Chydenius täydentää historiaan nojautuvaa esitystään viittauksilla kirkkohistoriaan. Hän korostaa, että ensimmäiset kristityt alkoivat pitää sunnuntaita pyhänä muistuttaakseen Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Viikonpäivien tarkastelussaan Chydenius myös torjuu käsityksen, että lauantai olisi muita päiviä pyhempi. Hänen mukaansa kaikki arkipäivät ovat samassa asemassa – mikään niistä ei ole muita pyhempi.
Chydenius on kuitenkin sillä kannalla, että kristittyjen sapatti on Jumalan pyhittämä. Vaikka sunnuntaisapatista ei ole erityistä mainintaa Uudessa testamentissa, siitä oli kehittynyt käytäntö, joka oli kyllin voimakas riittääkseen perusteeksi. Tämä pohjautuu siihen, että käytännön luoneet apostolit toimivat Pyhän Hengen ohjaamina ja heillä oli siis hallussaan syvempi tieto Jumalan tahdosta. Chydenius muistuttaa myös muista kristillisistä pyhä- ja juhlapäivistä ja arvelee, ettei näiden alkuperä ole yhtä pyhä kuin sunnuntaisapatin. Ne olivat myöhemmän ajan keksintöjä.
Chydenius tarkastelee myös juutalaisten sapatinviettoa Jeesuksen syntymän aikaan ja korostaa kristittyjen vapautta verrattuna siihen sääntökokoelmaan, jonka Jumala on antanut juutalaisille näiden seremonioita koskevana lakina. Kristittyjen pitää toki pidättyä työnteosta lepopäivänä, mutta ei minkäänlaisten muodollisten sääntöjen takia, vaan kyetäkseen omistautumaan hengellisille toimituksille. Vaikka Chydenius näin varoittaa liian intoilevasta sapatinvietosta, hänen luettelonsa sunnuntaisin kielletyistä toimista on varsin pitkä. Chydenius jopa tiukentaa näitä sääntöjä, koska hän on myös sitä mieltä, että kaikki sunnuntain pyhittämistä häiritsevät ajatukset ja tunteet ovat kiellettyjä.
Vaikka Chydenius painottaa sapatin merkitystä Jumalan palvomisessa, hän muistuttaa, ettei sunnuntainen sapatin viettäminen estä Jumalan palvomista viikon muinakin päivinä. Jokaiseen päivään pitäisi suhtautua kuin sapattiin. Ihminen voi olla aina sapatinviettäjän mielentilassa kohdistamalla ajatuksensa Jumalaan ja suorittamalla toimensa Jumalan kunniaksi.
Tämä saarna eroaa kolmesta edellisestä merkittävästi siinä suhteessa, että juutalaisuus saa keskeisen osan Chydeniuksen perustellessa kantojaan. Kristilliset perinteet kuvataan juutalaisen sapatinviettotavan kehittyneemmäksi ja paremmaksi muodoksi.
Saarnaan sisältyvää juutalaisuuden arvostelua voidaan pitää Lutherin tästä käskystä esittämän tulkinnan vaikutuksena. Luther kuvaa Isossa katekismuksessa juutalaisten sapatinviettotapaa käskyn törkeäksi vääristelyksi. Chydeniuskin menettelee samoin perustellessaan ja oikeuttaessaan kristillisen käytännön juutalaisten tapojen kustannuksella. Vaikka hän asettaakin kristityn ja juutalaisen tavan vastakkain, saarnassa ei ole mitään suoranaisesti juutalaisvastaisia lausumia. Juutalaisten perinteisiin ja tapoihin suunnattu arvostelu ei yllä läheskään samalle tasolle kuin edellisissä saarnoissa islamia vastaan tehdyt hyökkäykset. Lisäksi Chydenius ei viittaa lainkaan oman aikansa juutalaisuuteen. Hän puhuu historiallisesta juutalaisuudesta, joka hallitsi kaikkea siinä yhteiskunnassa, jossa Jeesus eli. Islamia vastaan tehdyissä hyökkäyksissä hän sitä vastoin hyökkää oman aikansa muslimimaailmaa vastaan.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen