Edellinen jakso: Maastamuutto, Otsikkosivu ja painolupa
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 1
[iii]
Valtakunnan kunnianarvoisat säädyt
Sen jälkeen kun Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia esitti kilpakirjoituskysymyksen ”Ruotsalaisten maastamuuton syy ja millä keinoin sitä voisi parhaiten torjua”, on painosta tullut kolme aihetta käsittelevää julkaisua, jotka ansaitsevat erityistä[iv] huomiota. Ne ovat herra komissaari Krygerin, herra historioitsija Schönbergin1 ja nimettomän tekijän2 kirjoittamat. Ensiksi ja viimeksi mainitut ovat pääasiassa yhtä mieltä siitä, että jotkin todelliset epäkohdat varmaankin estävät ruotsalaisia viihtymästä tämän maan mökeissä. Tosin tekijät eivät epäkohtia esittäessään ajattele aivan samalla tavalla. Sen sijaan herra Schönberg näkee onnettoman tilanteen johtuvan puuttuvasta kansallisesta ajattelutavasta. Sivulla 60 hän kertoo sen olevan sellaista isänmaanrakkautta, joka ei jätä tilaa toisessa maassa mahdollisesti tarjoutuvien henkilökohtaisten etujen ja kotiseudun epäkohtien liiemmälle punninnalle. Se on siten sokeaa mielenliikutusta tai hurmiota, joka sulkee pois järjen käytön ja selkeät ajatukset. Edelliset kirjoittajat rakentavat järjelle, jälkimmäinen mielikuvitukselle.
Tiedän varmasti, että tämä kysymys on yksi tärkeimmistä niiden moninaisten asioiden joukossa, joita valtakunnan siunatut säädyt tällä hetkellä käsittelevät. On selvästikin turhaa luetella kaikkia tämän kalvavan sairauden lääkkeitä, ennen kuin sairauden syyt on tuotu esiin. Siten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt voivat vain joutua ymmälleen, kun kansakunnan oppineet, luotettavat ja helläsydämiset miehet ovat yhdestä pääasiasta näin erimielisiä.
Me kaikki tiedämme, kuinka paljon hätiköinti vaikuttaa tekemisiimme. Se vie meidät usein pois totuuden valosta ja sotkee[v] sellaisiin tekoihin, joita me sitten kavahdamme, kun pysähdymme harkitsemaan asioita tarkemmin. Siten on mahdollista, että katkeroitunut ihminen voi kiihtymyksessään jättää onnellisen kotiseutunsa. Sitä en uskalla kuitenkaan varmasti sanoa, voiko katkeruus muodostua niin pysyväksi, ettei ihminen tule kiihkon laannuttuakaan enää milloinkaan järkiinsä eikä tunne koti-ikävää.
Jos kansallinen ajattelutapa ei liioin perustu etujen ja haittojen tarkalle punninnalle, sekin on samaan tapaan mielenliikutusta, joka estää kansalaista käyttämästä järkeään. Jos on kyse mielenliikutuksesta, se menee nopeasti ohi. Millä kansalainen sillä välin estäisi itseään pohtimasta asioita, jotta oma ahdinko ja muiden hyvinvointi eivät pistäisi hänen silmiinsä? Omasta puolestani en voi tulla muuhun tulokseen, kuin että sokea ja kiivasta intohimoa sisältävä kansallinen ajattelutapa on vapaassa, valistuneessa ja harkitsevassa kansakunnassa vuosia jatkuessaan pelkkää ristiriitaa, ellei jo etukäteen ole edistetty pimeyttä, joka on tämän kaltaisten intohimojen oikea äiti. Mutta yhtä käsittämätöntä on, miten vapaus voidaan siinä yhteydessä säilyttää.
On mahdotonta rakastaa sitä, mikä ei ole hyvää todellisuudessa tai on sitä vain kuvitelmissa. Jos uskottelee yhteisölle sellaista, mikä ei ole totta, silloin toimii vastoin vakaumustaan, ja jos uskoo siihen, on sokea. Näin heikoilla puujaloilla seisovat yhteisöt ovat surkeita![vi]
Kun hyvä on todellista, eli jos ruotsalainen mies on yhtä onnellinen tai onnellisempi Ruotsissa kuin muualla, silloin parannuskeino löytyy helposti: kansakunta on opetettava tuntemaan oma hyvinvointinsa. Maanviljelijälle on osoitettava, millaista varmuutta hänen maansa tarjoaa, millaista vapautta se antaa hänen lapsilleen, millaista kunniaa hänen työstään, työpajoille on osoitettava millainen vapaus niitä elähdyttää, ja miten tuotteiden nopea menekki kotimaassa ja ulkomailla saa kaikki kilpailemaan keskenään. On osoitettava, ettei ketään sorreta kaupankäynnissä eikä minkään paikkakunnan tarvitse kuihtua liiketoiminnan puutteessa ja että virkamiehet voivat iloita taitavuuden ja ansion mukaan tulevasta ylennyksestä. On osoitettava, ettei kansalaisia yleensä pakoteta pitkällisiin oikeudenkäynteihin, että jokaisen omistusoikeus on turvattu ja että jos osaa ajatella ja kirjoittaa jotakin toisten kansalaisten valistukseksi, sen voi tehdä vapaasti.
Jos taas näin ei tapahdu, ja kansakuntaa suorastaan estetään punnitsemasta asioita, ja siihen yritetään istuttaa kansallinen ajatustapa, sellainen ei lainkaan sovi rehelliselle miehelle, ja vielä vähemmän sillä saadaan mitään aikaan.
Herra Schönberg ja kaikki oikeamieliset hänen kanssaan valittavat aiheellisesti, että meidän tapamme ovat turmeltuneet3. Kukaan ei voikaan kieltää, että ylellisyys, nautinnonhimo, kostonhalu, oman edun tavoittelu, laiskuus ja jumalattomuus ovat päässeet vallalle. Mutta tärkein kysymys kuuluu: ovatko Ruotsin onnettomuudet todella peräisin tapainturmeluksesta, vai onko se vielä ilkeämmän äidin röyhkeä sikiö. Silloin kun[vii] valtakuntaa on autettava, on löydettävä pahan oikea lähde, muutoin ei apua tule ikinä. Voimme nähdä Ruotsia vanhempia pakanallisia valtioita, jotka ovat luonnostaan yhtä pahoja kuin meidän maamme ja uskonnon vähemmän kesyttämiä, mutta jotka ovat silti pitäneet kiinni kansalaishyveistä. Toisaalta näemme valtioita, jotka ovat saaneet olla vuosisadan tai pari ilman ulkoisia vihollisia, mutta jotka tapojen barbaarisuus on vienyt tuhoon. Havaitsemme kuitenkin, että niiden välillä on huomattava ero. Edellisissä on kysymys kansakunnan, jälkimmäisissä taas joidenkin sen jäsenten vauraudesta.
Kun vauraus jakaantuu tasaisesti, kellään ei ole varaa tuhlata. Ei ole varaa pitää kalliita hevosia, tarpeettomia renkejä, arvokkaita vaunuja, järjestää konsertteja, tanssiaisia ja pitoja. Silloin ylellisyys tai nautinnonhimo eivät pääse turmelemaan tapoja. Jos varallisuus sen sijaan kasaantuu tietyille ihmisille, on satoja tapoja lisätä sitä, ja silloin sydän tyydyttää erinomaisen kerkeästi likaisen rikkauden halunsa, joka leviää kuin tauti ja tartuttaa koko kansakunnan.
Rooma sen enempää kuin Karthagokaan ei olisi saavuttanut sellaista ylellisyyttä ja päätynyt sen vaikutuksesta paheellisuuteen, joka sitten johti hallinnon romahdukseen, elleivät sen pohatat olisi imeneet liikaa ydinmehua kansalaisista tavoitellessaan omia huvituksiaan.
Pakko ja omavaltaisuus ovat meidänkin tapainturmeluksemme oikeat lähteet.
Ne seuraavat aina toisiaan yhteiskunnassa, ja kun toinen tukahdutetaan, toinen katoaa itsestään. Omavaltaisuutta harjoitetaan valtiota tai kansalaisia kohtaan, ja sen kohteeksi joutuva jää silloin orjuuteen. Mutta jos oikeudenmukainen vapaus on vallalla, pakko ja omavaltaisuus häädetään ja todellisen paheellisuuden siemen kuolee.
Miten turhia ovatkaan kiivaat kamppailut, joita yleisesti käydään tapojen turmellustamme vastaan, niin kauan kuin he voivat omavaltaisuudellaan imeä itselleen ydinmehua niin paljon kuin haluavat.
Kohtuullinen tasa-arvo on siten oikea koneisto, jolla vapaa valtio saadaan vilkkaaseen liikkeeseen, eikä yksi sen jäsen saa syödä toisen ruokia[viii] eikä lihoa ylenmäärin toista riuduttamalla. Herra Schönberg esittää sen erinomaisen toivomuksen, että säätyläisten lapset ryhtyisivät harjoittamaan elinkeinoja ja käsitöitä4, mutta toive taitaa jäädä turhaksi, ellemme samalla voi toivoa välineitä sen toteuttamiseksi, nimittäin vapautta, vaurautta ja kunniaa elinkeinonharjoittajille. Niin kauan kuin ne puuttuvat, vain harvoilta säätyläisiltä voi näet odottaa niin vahvaa innostusta isänmaalliseen ajattelutapaan, että he laittaisivat lapsensa tällaisiin ammatteihin.
Kuninkaallinen tiedeakatemia on tällä kysymyksellä palvellut yhteiskuntaamme yhtä erinomaisella tavalla kuin ennenkin, antaessaan sen välityksellä kansakunnalle aihetta pohtia näin tärkeää aihetta, puhua ja kirjoittaa siitä. Valtakunnan kunnianarvoisat säädyt varmaankin havaitsevat tätä aihetta koskevissa neuvonpidoissaan, millaista valaistusta on saatavissa kaikista saapuneista vastauksista yhdellä kertaa ja aivan ilmaiseksi. Siksi ne rohkaissevat kuninkaallista akatemiaa yhä jatkamaan tällaisilla aiheilla, jotka perimmältään käsittelevät yhteistä talouttamme.
Kun kuninkaallinen akatemia esitti tämän kysymyksen, sen aihe vetosi niin vahvasti minuun, että päätin yrittää vastata. Jätän nyt vastaukseni valtakunnan kunnianarvoisten säätyjen kallisarvoisiin käsiin, jotka juuri parasta aikaa työskentelevät haavojemme parantamiseksi. Jätän vastaukseni erittäin valistuneiden säätyjen punnittavaksi sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun itselläni on vastuullinen kunnia olla säätyjen vähäinen jäsen ja pysyä syvästi kunnioittaen
valtakunnan kunnianarvoisien säätyjen
nöyrimmin alamaisena palvelijana.
Anders Chydenius
Tukholmassa 16. maaliskuuta
1765.
[iii]
Riksens Höglofliga Ständer.
Sedan Kongl. Swenska Wetenskaps Academien upgaf Frågan: Om orsaken til Swenska Folkets utflyttning, och genom hwad medel den bäst kunde förekommas, äro i synnerhet Trenne skrifter i detta ämne af trycket utkomne, som
för[iv]tjena upmärksamhet. Nemligen: Herr Commissarien Krygers, Herr Historiographi Schönbergs5 och en onämd Auctors6 af hwilka de första och sidsta komma uti hufwudsaken öfwerens, at det måtte wara några werkeliga olägenheter som wålla, at en Swensk man ej finner nöje, at bo uti Sweriges hyddor, fast de uti deras upnämnande7 ej täncka aldeles lika, men Herr Schönberg deremot, hänleder egenteligen denna olycka från brist på Nationelt tancke-sätt, som han pag. 60 säger, består i en sådan kärlek til Fosterlandet, som icke lämnar rum til mycken pröfning om sina enskilta förmåner, dem man kunde winna i et annat land, och om olägenheterna i sin Fosterbygd8, och således en blind affect9 eller enthusiasme, som utestänger förnuftets bruk och rediga tanckar; De förra bygga på förnuftet, den sednare på inbillningen.
Jag wet wist, at bland de mångfaldiga ämnen, som denna gången sysslosätta Riksens wälsignade Ständer är detta äfwen et af de wigtigaste; det är ofelbart, at alla botemedel emot denna frätande sjukdom förgäfwes upgifwas, för än dess orsaker äro i dagen lagda. Således kan det hos Riksens Höglofl. Ständer ej annat än upwäcka bryderi, då witra, redeliga och ömsinta män uti Nationen, uti en hufwudsak äro utaf så wida skilda tanckar.
Wi weta alla huru stor werckan öfwerilningar10 hafwa uti alla wåra göromål. De föra oss ofta från sanningens ljus, och ryc[v]ka oss bort til sådana gerningar wi fasa före, så snart wi lämna oss rådrum til en nogare pröfning. Således är det wäl möjeligit, at et förbitradt sinne kan i sin hetta löpa från en lycklig Fosterbygd, men om den kan blifwa så beständig, at han aldrig mera kommer til sansning, och blifwer hemsjuk när ifwern gått öfwer, tör jag intet försäkra.
Lika så om et Nationelt tancke-sätt intet är grundat på en noga pröfning, af förmåner och olägenheter, så måste det wara en affect, som hindrar förnuftets bruk hos en Medborgare. Är det affect, så måste den gå fort öfwer; hwad skal en Medborgare bruka dessemellan, at hindra sina tanckar från denna pröfning, så at hwarken hennes nöd eller andras wällefnad får lysa henne i ögonen? För min del kan jag altså intet annat finna, än at et sådant Nationelt tanke-sätt hos en fri uplyst och tänkande Nation, som består uti en blind och häftig passion, är då det kommer an på flera år en pur contradiction11, om ej mörcker, såsom rätta modren til slika passioner förut promoveras12. Men huru friheten åter derunder kan bibehållas är lika obegripeligit.
At älska något som intet är sanskyldigt eller inbillat godt är omöjeligit: At inbilla en menighet det som intet är sant, är ju at handla emot öfwertygelse, och at tro det är ju en blindhet. Usla samfund, som måste byggas på så swaga styltor![vi]
Är det goda sanskyldigt, det är: om en Swensk man är så lyckelig, eller lyckeligare i Swerige, än annorstädes, så är ju botemedlet lätt, nämligen, lära nation at känna sin wälmåga: Wisa Jordbrukaren, hwad säkerhet han äger på sin jord, hwad frihet för sina barn, hwad heder för sitt arbete: wärkstäderna, hwad frihet som uplifwar dem, och hwad snäll13 afsättning til In- och utlänska orter sätter alla i täflan, at fikas för14 hwarandra; at ingen kan säga sig wara förtryckt i handel, och ingen ort behöfwa twina af brist på rörelse; At Ämbetsmän kunna fägna sig af befordran efter skickelighet och förtjenst. At Undersåtare i gemen ej twingas genom widlöftiga Rättegångar, at en ock hwar äger säkerhet på sin egendom, och at den som kan täncka och skrifwa något til sina Medborgares uplysning äger frihet dertil.
Men at, när sådant skulle saknas föra Nation aldeles ifrån en sådan pröfning, och söka inplanta nationelt tancke-sätt, passar sig rätt illa för en ärlig karl, och uträttar ännu mindre.
Herr Schönberg och alla rättsinta med honom, klaga med skäl öfwer sedernas förderf15 ibland oss: At yppighet, wällust, hämdgirighet, egennytta, lättja och Gudlöshet tagit öfwerhanden kan ingen neka. Men om detta sedernas förderf är rätta stammen til Sweriges olyckor, eller om det är en tiltagsen afföda af en ännu styggare moder16, det är en hufwud-fråga. När Ri[vii]ket skal hjelpas, är nödigt at finna på rätta källan til det onda, annars sker det aldrig. Wi få igen Hedniska stater, som stått längre än Swerige, af naturen lika onda som wi, af Religionen mindre tamda, men bibehålla sig dock wid Borgerliga dydger. Wi se åter andra, som inom et eller twå secler utan utwärtes fiender, af Barbari uti sederna måst gå öfwer ända. Men wi blifwa ock warse dem emellan en hufwudsakelig skilnad. I de förra är wälmågan Nations, men i de sednare wissa personers uti henne.
När den är jemt utdelt, har ingen råd at slösa. Det räcker intet til at hålla dyra hästar, onyttiga drängar, kostbara wagnar, Concerter, Baler och tracteringar: Der kommer intet yppigheten eller wällusten åt, at befläcka sederna. Men när förmögenheten är hos några wissa, gifwes hundrade utwägar, at föröka den och hjertat en förträffelig wighet at mätta sina orena begär deraf, hwilket som en sjukdom utbreder sig, och smittar hela Nation.
Hwarken Rom eller Carthago hade blifwit så yppigt, genom yppigheten odygdigt, och genom odygden störtat sina regementer17, om intet deras magnater sugit för mycken must af sina Medborgare, at förnöja sig med.
Twång och sjelfswåld äro således rätta källan äfwen til wåra seders fördärf.
De följas altid åt uti et samhälle, och när endera är dödad, förswinner den andra af sig sjelf. Sjelfswåld utöfwas emot Staten eller Medborgare, och den som blifwer föremålet, stadnar då i träldom. Men der en rättmätig frihet regerar, måste de sin kos, och då är rätta odygdens frö dödat.
Huru fåfänga äro icke då de häftiga krig, som allmänt föras emot wåra seders förderf, så länge de få genom sjelfswåldet draga must åt sig, så mycket de åstunda.
En någorlunda jämlikhet uti en fri stat är således rätta dref-wärcket18, at få den i en lifaktig rörelse: at den ena lemmen intet får äta up den andras kost,[viii] eller blifwa alt för fet af dess utmärglande. Herr Schönbergs önskan, at få Ståndspersoners barn at slå sig til näringar och slögder19 är förträffelig, men torde blifwa fruktlös, om wi ej finge lof at tillika önska medlen, neml. Frihet, wälmåga och heder för närings-idkare. Ty af få ibland dem kan wäntas en så stark enthusiasme af patriotiskt tanckesätt, at de så länge sådant saknas ändock sätta dem dit.
Kongl. Wet. Acad. har ej mindre genom denna fråga än i alt det öfriga, på et utmärkt sätt gjordt sig förtjent utaf wårt allmänna, som genom den gifwit Nation anledning, at täncka, tala ock skrifwa i et så wigtigt ämne. Riksens Höglofl. Ständer lära ofelbart finna under sina Rådplägningar i detta ämne hwad ljus på en gång, utan den minsta kostnad kan af alla inkomna swaren inhämtas och derföre upmuntra Kongl. Academien at med dylika ämnen, som röra egenteligen wår almänna hushållning ännu fortfara.
När Kongl. Academien framstälte denna fråga låckade mig ämnets behagelighet at äfwen upsätta något swar derpå. Här öfwerlämnas det nu uti Riksens Höglofl. Ständers dyra händer, de der nu som aldrabäst syslosättas med wåra refwors botande20. Jag underkastar det deras högt uplysta ompröfwande med så mycket större tilförsikt, som jag sielf äger den answariga heder, at wara en ringa ledamot af dem och med djup wördnad framhärda
Riksens Höglofliga Ständers
Underdån-ödmjukaste tjenare.
Anders Chydenius.
Stockholm d. 16 Martii
1765.
[iii]
Valtakunnan kunnianarvoisat säädyt
Sen jälkeen kun Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia esitti kilpakirjoituskysymyksen ”Ruotsalaisten maastamuuton syy ja millä keinoin sitä voisi parhaiten torjua”, on painosta tullut kolme aihetta käsittelevää julkaisua, jotka ansaitsevat erityistä[iv] huomiota. Ne ovat herra komissaari Krygerin, herra historioitsija Schönbergin21 ja nimettomän tekijän22 kirjoittamat. Ensiksi ja viimeksi mainitut ovat pääasiassa yhtä mieltä siitä, että jotkin todelliset epäkohdat varmaankin estävät ruotsalaisia viihtymästä tämän maan mökeissä. Tosin tekijät eivät epäkohtia esittäessään ajattele aivan samalla tavalla. Sen sijaan herra Schönberg näkee onnettoman tilanteen johtuvan puuttuvasta kansallisesta ajattelutavasta. Sivulla 60 hän kertoo sen olevan sellaista isänmaanrakkautta, joka ei jätä tilaa toisessa maassa mahdollisesti tarjoutuvien henkilökohtaisten etujen ja kotiseudun epäkohtien liiemmälle punninnalle. Se on siten sokeaa mielenliikutusta tai hurmiota, joka sulkee pois järjen käytön ja selkeät ajatukset. Edelliset kirjoittajat rakentavat järjelle, jälkimmäinen mielikuvitukselle.
Tiedän varmasti, että tämä kysymys on yksi tärkeimmistä niiden moninaisten asioiden joukossa, joita valtakunnan siunatut säädyt tällä hetkellä käsittelevät. On selvästikin turhaa luetella kaikkia tämän kalvavan sairauden lääkkeitä, ennen kuin sairauden syyt on tuotu esiin. Siten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt voivat vain joutua ymmälleen, kun kansakunnan oppineet, luotettavat ja helläsydämiset miehet ovat yhdestä pääasiasta näin erimielisiä.
Me kaikki tiedämme, kuinka paljon hätiköinti vaikuttaa tekemisiimme. Se vie meidät usein pois totuuden valosta ja sotkee[v] sellaisiin tekoihin, joita me sitten kavahdamme, kun pysähdymme harkitsemaan asioita tarkemmin. Siten on mahdollista, että katkeroitunut ihminen voi kiihtymyksessään jättää onnellisen kotiseutunsa. Sitä en uskalla kuitenkaan varmasti sanoa, voiko katkeruus muodostua niin pysyväksi, ettei ihminen tule kiihkon laannuttuakaan enää milloinkaan järkiinsä eikä tunne koti-ikävää.
Jos kansallinen ajattelutapa ei liioin perustu etujen ja haittojen tarkalle punninnalle, sekin on samaan tapaan mielenliikutusta, joka estää kansalaista käyttämästä järkeään. Jos on kyse mielenliikutuksesta, se menee nopeasti ohi. Millä kansalainen sillä välin estäisi itseään pohtimasta asioita, jotta oma ahdinko ja muiden hyvinvointi eivät pistäisi hänen silmiinsä? Omasta puolestani en voi tulla muuhun tulokseen, kuin että sokea ja kiivasta intohimoa sisältävä kansallinen ajattelutapa on vapaassa, valistuneessa ja harkitsevassa kansakunnassa vuosia jatkuessaan pelkkää ristiriitaa, ellei jo etukäteen ole edistetty pimeyttä, joka on tämän kaltaisten intohimojen oikea äiti. Mutta yhtä käsittämätöntä on, miten vapaus voidaan siinä yhteydessä säilyttää.
On mahdotonta rakastaa sitä, mikä ei ole hyvää todellisuudessa tai on sitä vain kuvitelmissa. Jos uskottelee yhteisölle sellaista, mikä ei ole totta, silloin toimii vastoin vakaumustaan, ja jos uskoo siihen, on sokea. Näin heikoilla puujaloilla seisovat yhteisöt ovat surkeita![vi]
Kun hyvä on todellista, eli jos ruotsalainen mies on yhtä onnellinen tai onnellisempi Ruotsissa kuin muualla, silloin parannuskeino löytyy helposti: kansakunta on opetettava tuntemaan oma hyvinvointinsa. Maanviljelijälle on osoitettava, millaista varmuutta hänen maansa tarjoaa, millaista vapautta se antaa hänen lapsilleen, millaista kunniaa hänen työstään, työpajoille on osoitettava millainen vapaus niitä elähdyttää, ja miten tuotteiden nopea menekki kotimaassa ja ulkomailla saa kaikki kilpailemaan keskenään. On osoitettava, ettei ketään sorreta kaupankäynnissä eikä minkään paikkakunnan tarvitse kuihtua liiketoiminnan puutteessa ja että virkamiehet voivat iloita taitavuuden ja ansion mukaan tulevasta ylennyksestä. On osoitettava, ettei kansalaisia yleensä pakoteta pitkällisiin oikeudenkäynteihin, että jokaisen omistusoikeus on turvattu ja että jos osaa ajatella ja kirjoittaa jotakin toisten kansalaisten valistukseksi, sen voi tehdä vapaasti.
Jos taas näin ei tapahdu, ja kansakuntaa suorastaan estetään punnitsemasta asioita, ja siihen yritetään istuttaa kansallinen ajatustapa, sellainen ei lainkaan sovi rehelliselle miehelle, ja vielä vähemmän sillä saadaan mitään aikaan.
Herra Schönberg ja kaikki oikeamieliset hänen kanssaan valittavat aiheellisesti, että meidän tapamme ovat turmeltuneet23. Kukaan ei voikaan kieltää, että ylellisyys, nautinnonhimo, kostonhalu, oman edun tavoittelu, laiskuus ja jumalattomuus ovat päässeet vallalle. Mutta tärkein kysymys kuuluu: ovatko Ruotsin onnettomuudet todella peräisin tapainturmeluksesta, vai onko se vielä ilkeämmän äidin röyhkeä sikiö. Silloin kun[vii] valtakuntaa on autettava, on löydettävä pahan oikea lähde, muutoin ei apua tule ikinä. Voimme nähdä Ruotsia vanhempia pakanallisia valtioita, jotka ovat luonnostaan yhtä pahoja kuin meidän maamme ja uskonnon vähemmän kesyttämiä, mutta jotka ovat silti pitäneet kiinni kansalaishyveistä. Toisaalta näemme valtioita, jotka ovat saaneet olla vuosisadan tai pari ilman ulkoisia vihollisia, mutta jotka tapojen barbaarisuus on vienyt tuhoon. Havaitsemme kuitenkin, että niiden välillä on huomattava ero. Edellisissä on kysymys kansakunnan, jälkimmäisissä taas joidenkin sen jäsenten vauraudesta.
Kun vauraus jakaantuu tasaisesti, kellään ei ole varaa tuhlata. Ei ole varaa pitää kalliita hevosia, tarpeettomia renkejä, arvokkaita vaunuja, järjestää konsertteja, tanssiaisia ja pitoja. Silloin ylellisyys tai nautinnonhimo eivät pääse turmelemaan tapoja. Jos varallisuus sen sijaan kasaantuu tietyille ihmisille, on satoja tapoja lisätä sitä, ja silloin sydän tyydyttää erinomaisen kerkeästi likaisen rikkauden halunsa, joka leviää kuin tauti ja tartuttaa koko kansakunnan.
Rooma sen enempää kuin Karthagokaan ei olisi saavuttanut sellaista ylellisyyttä ja päätynyt sen vaikutuksesta paheellisuuteen, joka sitten johti hallinnon romahdukseen, elleivät sen pohatat olisi imeneet liikaa ydinmehua kansalaisista tavoitellessaan omia huvituksiaan.
Pakko ja omavaltaisuus ovat meidänkin tapainturmeluksemme oikeat lähteet.
Ne seuraavat aina toisiaan yhteiskunnassa, ja kun toinen tukahdutetaan, toinen katoaa itsestään. Omavaltaisuutta harjoitetaan valtiota tai kansalaisia kohtaan, ja sen kohteeksi joutuva jää silloin orjuuteen. Mutta jos oikeudenmukainen vapaus on vallalla, pakko ja omavaltaisuus häädetään ja todellisen paheellisuuden siemen kuolee.
Miten turhia ovatkaan kiivaat kamppailut, joita yleisesti käydään tapojen turmellustamme vastaan, niin kauan kuin he voivat omavaltaisuudellaan imeä itselleen ydinmehua niin paljon kuin haluavat.
Kohtuullinen tasa-arvo on siten oikea koneisto, jolla vapaa valtio saadaan vilkkaaseen liikkeeseen, eikä yksi sen jäsen saa syödä toisen ruokia[viii] eikä lihoa ylenmäärin toista riuduttamalla. Herra Schönberg esittää sen erinomaisen toivomuksen, että säätyläisten lapset ryhtyisivät harjoittamaan elinkeinoja ja käsitöitä24, mutta toive taitaa jäädä turhaksi, ellemme samalla voi toivoa välineitä sen toteuttamiseksi, nimittäin vapautta, vaurautta ja kunniaa elinkeinonharjoittajille. Niin kauan kuin ne puuttuvat, vain harvoilta säätyläisiltä voi näet odottaa niin vahvaa innostusta isänmaalliseen ajattelutapaan, että he laittaisivat lapsensa tällaisiin ammatteihin.
Kuninkaallinen tiedeakatemia on tällä kysymyksellä palvellut yhteiskuntaamme yhtä erinomaisella tavalla kuin ennenkin, antaessaan sen välityksellä kansakunnalle aihetta pohtia näin tärkeää aihetta, puhua ja kirjoittaa siitä. Valtakunnan kunnianarvoisat säädyt varmaankin havaitsevat tätä aihetta koskevissa neuvonpidoissaan, millaista valaistusta on saatavissa kaikista saapuneista vastauksista yhdellä kertaa ja aivan ilmaiseksi. Siksi ne rohkaissevat kuninkaallista akatemiaa yhä jatkamaan tällaisilla aiheilla, jotka perimmältään käsittelevät yhteistä talouttamme.
Kun kuninkaallinen akatemia esitti tämän kysymyksen, sen aihe vetosi niin vahvasti minuun, että päätin yrittää vastata. Jätän nyt vastaukseni valtakunnan kunnianarvoisten säätyjen kallisarvoisiin käsiin, jotka juuri parasta aikaa työskentelevät haavojemme parantamiseksi. Jätän vastaukseni erittäin valistuneiden säätyjen punnittavaksi sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun itselläni on vastuullinen kunnia olla säätyjen vähäinen jäsen ja pysyä syvästi kunnioittaen
valtakunnan kunnianarvoisien säätyjen
nöyrimmin alamaisena palvelijana.
Anders Chydenius
Tukholmassa 16. maaliskuuta
1765.
[iii]
Honourable estates of the realm
Since the Royal Swedish Academy of Sciences stated the question regarding the cause of emigration by Swedish people and by what means it might best be prevented, three publications in particular have been printed on this subject which deserve[iv] attention. They are those of Commissioner Kryger,25 of the Historiographer Schönberg26 and of an anonymous author,27 of which the first and last essentially agree that some very real disadvantages must exist to make a Swede dissatisfied with dwelling in Sweden, although they do not agree exactly in identifying these, while Mr Schönberg attributes that misfortune primarily to the want of a national way of thinking, which he describes on page 60 as consisting of such a love of the fatherland that it does not leave room for much consideration of the personal advantages that one may gain in another country and of the disadvantages in one’s native land, and thus of a blind sentiment or enthusiasm that precludes the use of reason and clear thinking. The first two base themselves on reason, the latter on the imagination.
I am sure that among the many matters that at present occupy the blessed Estates of the Realm this is also one of the most important; specifying all the remedies for this corrosive disease will inevitably be in vain until its causes have been discovered. It can therefore only be perplexing to the honourable Estates of the Realm when learned, honest and sensitive men of our nation come to such different conclusions on a major subject.
We all know what a large part rashness plays in all our activities. It often diverts us from the light of truth and draws[v] us into actions that appal us as soon as we allow ourselves time to consider them more carefully. It is thus quite possible that an embittered person may in the heat of the moment run away from a blessed native land, but whether his feelings may become so constant that he will never come to his senses again and feel homesick once the ardour has passed I would not dare to assert.
Similarly, unless a national way of thinking is based on a careful comparison of advantages and disadvantages, it must remain a sentiment that inhibits the use of reason in a citizen. If it is a sentiment, it must soon pass; what will citizens then have to stop them from making such comparisons, so that neither their own distress nor the luxurious living of others will strike them? For my part, therefore, I can only conclude that such a national way of thinking in a free, enlightened and rational nation that consists of a blind and fierce passion, if sustained over several years, is a sheer contradiction, unless ignorance, as the true source of such passions, is first promoted. But how freedom may be preserved under those conditions is equally incomprehensible.
It is impossible to love something that is not real or is imagined to be good; to persuade people to credit what is not true is to act contrary to conviction, and to believe it is blindness. Wretched are those societies that have to be built on such weak foundations![vi]
If the good is a genuine one, that is, if a Swede is as happy or happier in Sweden than elsewhere, then the remedy is easy, namely to make the nation aware of its well-being: to demonstrate to the farmer the security that he possesses in his land, the freedom available to his children, the respect he gains for his labour; to the workshops the freedom that activates them and the way in which a lively trade within the country and abroad makes everyone compete, in emulation of each other; that no one can be said to be oppressed in commerce and that no locality needs to languish for want of enterprise; that officials can enjoy promotion based on competence and merit; that the population in general is not oppressed by protracted legal proceedings, that everyone is secure in his or her property, and that those who are able to think and write anything to enlighten their fellow-citizens are free to do so.
But, in the absence of such things, to distract the nation from making such a comparison and to seek to implant a national way of thinking is hardly appropriate for an honest man and achieves still less.
Mr Schönberg and all honourable people along with him complain with good reason about the moral corruption among us; that luxuriance, voluptuousness, vindictiveness, self-interest, indolence and godlessness have become prevalent, no one can deny. But whether that moral corruption is the real source of Sweden’s misfortunes or whether it is the enterprising offspring of an even worse mother – that is a major question. When the country[vii] is in need of assistance, it is necessary to find the true source of the evil, or else that assistance will never materialize. There are heathen states that have existed longer than Sweden, where people are as evil as we by nature, but are less tamed by religion, yet preserve civic virtues. We see still others that, without any external enemies, have been destroyed within a century or two by barbarous customs. But we also note a major difference between them. In the former the well-being is that of the nation but in the latter that of certain individuals within it.
When that is evenly distributed, no one can afford to be wasteful. It does not suffice for the maintenance of valuable horses, superfluous servants, costly carriages, concerts, balls and entertainments; neither luxuriance nor voluptuousness is able to defile the customs there. But when the wealth belongs to a select few, there are hundreds of ways to increase it, and the heart has an impressive ability to satisfy its impure desires by means of it, which spreads like a disease and infects the entire nation.
Neither Rome nor Carthage would have become so extravagant, through their extravagance immoral and out of immorality overthrown their governments, had their magnates not extracted excessive means from their citizens for their own enjoyment.
Oppression and licentiousness are thus also the real sources of our moral degeneration.
These always go together in a society, and when either of them has been destroyed, the other vanishes of its own accord. Licentiousness is exercised either against the state or the citizens, and whichever is subjected to it will remain in bondage. But where a lawful freedom reigns they must disappear, and then the real seed of immorality will have been destroyed.
How vain, then, are the fierce campaigns that are commonly waged against our moral corruption as long as the few through their licentiousness obtain as much wealth as they desire.
A relative equality in a free state is therefore the correct mechanism by which to set it in lively motion, so that one individual may not consume the sustenance of another nor[vii] become too fat by the emaciation of the latter. Mr Schönberg’s wish that the children of the upper classes should engage in trades and crafts is an excellent one, but it is likely to remain unfulfilled unless we are not also allowed to wish the means, namely freedom, prosperity and respect for tradesmen. For few of them can be expected to show such a great enthusiasm out of a patriotic turn of mind that they will place them there as long as these are lacking.
The Royal Academy of Sciences has by means of this question, no less than in everything else, served our general interest excellently, by giving the nation an opportunity to think, speak and write about such an important subject. The honourable Estates of the Realm will certainly discover during their deliberations on this subject how much information may immediately, without the slightest cost, be obtained from all the answers received and will therefore encourage the Royal Academy to continue to raise such subjects, which truly concern our general economy.
When the Royal Academy formulated this question, the attractiveness of the subject tempted me to compose an answer to it. Here it is now delivered into the worthy hands of the honourable Estates of the Realm, which are at present busily engaged in binding our wounds. I submit it to their most enlightened consideration with all the more confidence as I myself have the responsible honour of being a lowly member of them and remain with profound reverence,
the most humble and obedient servant
of the Honourable Estates of the Realm,
Anders Chydenius
Stockholm, 16 March 1765.
Edellinen jakso: Maastamuutto, Otsikkosivu ja painolupa
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 1
Henkilöt: Gadd, Pehr Adrian Kryger, Johan Fredrik Schönberg, Anders
Raamatunkohdat:
Aiheet: