Edellinen jakso: Maastamuutto, § 6
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 8
§ 7
En ehdi kuitenkaan seurata roomalaisten joutumista lopulliseen tuhoonsa. On uudempia tapahtumia, jotka todistavat asiani puolesta.
Entisinä aikoina Espanja oli runsasväkinen maa, ja Julius Caesarin aikoihin väestöä oli 15 miljoonaa. Mutta nykyään Espanjassa on vähän väkeä ja tavaraa, ja meidän on kiinnitettävä maahan erityistä huomiota.
Montesquieu näkee Espanjan tapauksessa syylliseksi lukuisien pienten yhteisöjen liittämisen yhdeksi valtakunnaksi1, mutta minun mielestäni yhdistyminen ei aiheuttanut taantumista, vaan liittyminen yhteen oli pikemminkin vaikeuksien seurausta. Uskon erityisesti kahden seikan aiheuttaneen Espanjan nykyisen vähäväkisyyden: moninkertainen pakko kotimaassa sekä toivo päästä Amerikkaan vuolemaan kultaa.
Isoissa maissa enin voima kasaantuu yleensä pääkaupunkiin ja sen ympärille. Pääkaupunki pitää itseään usein koko valtakuntana ja katselee maakuntia olkansa yli, ja sillä on parhaat mahdollisuudet ja keinot saada korkein valta antamaan sellaisia säädöksiä, joista on erityistä23 hyötyä pääkaupungille. Koska ne usein aiheuttavat haittaa kauempana asuville, näiden osana pysyy yleensä orjuus, voimattomuus ja halveksittu asema. Silloin mikään ei pelasta kyseisiä seutuja autioitumiselta eikä väestöä maastamuutolta.
Kaupankäynnillä rikastuneet ja mahtiasemaan kohonneet Alankomaiden valtiot, jotka tulivat perintönä Espanjan kruunulle, olivat aluksi jokseenkin tyytyväisiä hallintoon, koska saivat pitää vapautensa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Heitä hallittiin pakolla, ja valtioiden neuvosto2 lakkautettiin. Pakko kaupassa: Alankomaiden tavaroille määrättiin kymmenen prosentin maksu koko niiden arvosta. Pakko valtionvarojen käytössä: heille määrättiin useita uusia piispoja, joiden palkat he joutuivat maksamaan näistä rahoista. Pakko oikeusistuimissa: alankomaalaisten valituksia ei kuunneltu, vaan heidän anomustensa tuojat ajettiin kovin ottein tiehensä. Pakko uskonnossa: kukaan ei saanut tunnustaa protestanttista oppia. Pakkoa sovellettiin myös siihen mikä oli heille kaikkein rakkainta, nimittäin henkeen ja elämään, sillä tuhannet joutuivat painamaan kaulansa Alban herttuan3 heille pystyttämälle mestauspölkylle, ja sotilaat puolestaan murhasivat vieläkin useampia.
Sopii ajatella, kuinka monet tuhannet hylkäsivät koko tänä aikana onnettoman isänmaansa ja kuinka monet lisäksi kaatuivat kotimaassa.
On ihmeellistä, miten nämä valtiot niinkin pitkään kestivät monivuotista verilöylyä ja miten alankomaalaiset lähestulkoon tarjoutuivat palvelemaan tyrannimaista24 hallintoa, kunhan heille vain myönnettiin jotain lievitystä. Suurin syy tähän oli kylläkin heidän turvattomuutensa.
Silti tämän tilanteen oli mahdotonta jatkua pitkään. Vuonna 1581 he lopulta irtisanoivat kaiken uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Espanjaa kohtaan, ja espanjalaiset saivat luvan kääntää vihamieliset aseensa niitä vastaan, joiden suojattomia kanssaveljiä he olivat aikaisemmin teurastaneet. Millaista voimaa pienessä maakunnassakin on, kun se taistelee kiihkeästi elämänsä ja vapautensa puolesta, sitä todistaa Isabella Clara Eugenian joukkojen kolme vuotta kestänyt Ostenden piiritys4.
Portugali oli näihin aikoihin samoin Espanjan vallan alla, mutta sekään ei jaksanut pitkään, vaan mursi sietämättömäksi käyneen ikeen maailman kaikilla kulmilla kerralla. Ja espanjalaisten itsensä oli julistettava alankomaalaiset itsenäisiksi yritettyään ensin turhaan heidän uutta orjuutustaan.
Raskas inkvisitio heikensi lähes yhtä paljon Espanjan kuningaskuntaa, sillä inkvisitio ei vain murhannut, vaan sai lisäksi tuhannet kansalaiset pakenemaan maasta henkensä kaupalla. Paenneiden kotiseudut joutuivat surkeasti rappiolle.
Yhtäältä pakko johti siis näin laajoihin seurauksiin. Mutta voin vain vakuuttaa, että heidän maataan ovat yhtä paljon hävittäneet uuden maailman kulta- ja hopeakaivokset, jotka väikkyivät kansakunnan silmissä.25
Kullalla on muinaisista ajoista lähtien ollut ihmisten tekoihin merkillinen valta, jonka perustana on kylläkin inhimillinen hulluus. Tuskin on ollut niin kiinteää verisidettä, niin vankkaa ystävyyttä, niin kouriintuntuvaa oikeudenmukaisuutta tai niin riippumatonta valtaa, etteikö kullan kauneus olisi sitä joskus sokaissut.
Kulta autioitti kahdella tavalla erityisesti Espanjan maita. Asukkaat muuttivat joukolla Amerikkaan, he veivät kaikki perheenjäsenensä ja koko taloutensa mukanaan, perustivat uudisasutuksia ja kaivoivat mieluummin kultaa ja hopeaa vieraassa maassa kuin kävivät lapioin ja auroin Espanjan laihan maaperän kimppuun. Mitä useammat lähtivät etsimään aarteita, sitä vähemmän jäi asukkaita ottamaan niitä vastaan ja sitä enemmän kasvoi maahan jääneiden rahavarallisuus. Rahan määrän nopea lisääntyminen sellaisessa maassa, jossa asukkaiden määrä vähenee, on aina aiheuttanut ylellisyyttä ja laiskuutta. Espanja koki siis ensimmäisen tappion menettäessään asukkaitaan, mutta vielä suurempaa vahinkoa aiheutti se, että rikkaudet turmelivat harvat maahan jääneet.
Espanjan kansakunta antoi siis uuden maailman rikkauksien vietellä itsensä, myi viljellyt ja väkirikkaat kotiseudut, ja köyhdytti itsensä sillä mikä katsotaan suurimmaksi rikkaudeksi.
Kullan ja hopean runsautta pidettiin suurimpana maallisena hyvänä, kun taas niiden puutteen täytyi tuntua26 pakonalaiselta tilalta. Ja kuviteltu pakko tai köyhyys oli kannustamassa maastamuuttoon.
§. 7.
Men jag får ej längre tid, at följa mina Romare til sin ändteliga undergång. Det gifwas nyare händelser, som bära witne i min sak.
Det i fordna tider folkrika Spanien, som [i] Julii Cæsaris tid kunde räkna sin folkmängd til 15 millioner, och är nu deremot et på folck och wahror utblåttadt land, bör i synnerhet göra oss upmärksamma.
Montesqviou skyller på de många små Samfundens sammansmältning til en Riks-kropp5, men jag håller före at just intet föreningen war dertil orsaken, utan fast mera dess fölgder, och tror i synnerhet twänne ting wara til dess nu warande folcklöshet wållande, nemligen: et mångfaldigt twång hemma, och hoppet at få skära guld med tälg-knifwar i America.
I wida Riken samlas gemenligen förnämsta styrckan i och wid Hufwudstaden: den håller ofta sig för wara Riket, och ser andra Provincier öfwer axlarna: den har lägligaste tilfället, och bästa utwägen, at hos Högsta magten utwärcka sådana författningar, som i syn23nerhet gagna henne; men som det sällan går an utan de aflägsnares förfång, stadna desse gemenligen i träldom, wanmagt och föragt: och då är ingen utwäg at rädda det landskap från ödesmål6, och Inbyggarena från utflyttning.
De genom sin Handel rika och mägtiga Nederländska Staterna, som genom arf föllo til Spanien, woro så länge någorlunda nögda med regementet, som de derwid fingo behålla sin frihet, men det warade intet länge. Mot dem föröfwades twång i styrselen. Staternas Råd7 blef afskaffat: twång i Handelen: deras wahror belastades med en tionde pennings utgift af hela deras wärde: twång i deras Dressel8; hos dem insattes flere nya Biskopar, som derutaf måste lönas: twång i Rättegångar, ty deras rop blef ej hördt, och supplicanterna afwistes hårdt med sina inlagor: twång i Religion; ingen fick bekänna sig til Protestantiska Läran. Twång i det som war dem aldra kärast, nemligen lifwet; ty de måste tusende-tals räcka sina halsar på den af Hertigen til Alba9 för dem upsatte stubbståcken, och ännu flera låta sig mördas af Soldaterna.
Tänck huru många tusende icke under hela denna tiden öfwergåfwo et olyckeligit Fädernesland, utom dem som stupade hemma.
Det war underligit huru dessa Stater så länge uthärdade i et mång-årigt blodbad, och lika som erbödo sig at tjena en så Tyrannisk re24gering, allenast dem hälst någon lindring blifwit bewiljad: Fast deras wärnlöshet på andra sidan derwid gjorde det mästa.
Men det war ändå omöjeligit at det kunde wara länge. Spanioren fick låf at wända fiendteliga wapn emot dem hwars medbröder han förr så wärnlöst slaktadt, då de ändteligen år 1581 upsade Spanien all widare tro och lydna; och hwad styrcka en liten Province äger då den ifrigt fäcktar för lif och frihet witnar Isabella Clara Eugenias 3 åra belägring på Ostende10.
Portugal, som denna tid äfwen lydde under Spanien, kunde intet häller länge uthärda, utan bröt på en gång i alla werlds delar sönder det ok, som blef så odrägeligit. Och Nederländerna måste Spanioren sjelf förklara för fritt folck, sedan han förgäfwes sökt med wåld försätta dem i ny träldom.
Sjelfwa Konunga-riket Spanien blef föga mindre förswagat genom de swåra inquisitioner, som utom de mördade brackte tusende tals Inbyggare at rädda sit lif med flygten; och sätta sin fosterbygd i ömkeligit lägerwall11.
Så mycket har nu twånget gjordt på ena sidan: Men jag försäkrar at nya werldens Guld och Sölfwer-grufwor som närmast lyste denna Nation i ögonen, har icke mindre härjat deras land.25
Guldet har ifrån ur-åldriga tider ägt et besynnerligit, fast genom människo-dårskap förwärfwat Herrawälde öfwer deras gjerningar. Knapt har något blods-band warit så nära, knapt någon wänskap så grundad, någon rättwisa så handgripelig, och någon magt så souverain, at de icke af dess fägring ses någon gång wara förkjusade12.
På twenne sätt ödelade den i synnerhet de Spanska Länder. Folcket flyttade hopetals til America med hela Familier och hushåll, uprättade der nybyggen och wille häldre gräfwa efter Guld och Sölfwer i et främmande land, än med spada och plog röra en mager jord hemma. Ju flera som reste bort at förskaffa skatter, ju färre lämnade qwar som skulle emottaga dem, ju mera wäxte deras penninge-ståck. Men penninge-ståckens hastiga tilwäxt i et på folck aftagande Land, har altid wärckat yppighet och lättja. Skada war det altså först, at Spanien miste sina Inbyggare, men ändock större skada at rikedomarna förderfwade de få igen lefda13.
Således lät Spanska Nation besticka sig14 af nya werldens rikedomar, sålde sin upodlade och folck-rika fosterbygd, och genom det som hålles för största rikedom utarmade sig sjelfwa.
Man satte sit högsta timmeliga goda i ymnoghet af Guld och Sölfwer, då bristen deraf nödwändigt måste förekomma enom15 som et26 twång. Och detta inbillade twång eller fattigdom war en driffjäder til slika utflyttningar.
§ 7
En ehdi kuitenkaan seurata roomalaisten joutumista lopulliseen tuhoonsa. On uudempia tapahtumia, jotka todistavat asiani puolesta.
Entisinä aikoina Espanja oli runsasväkinen maa, ja Julius Caesarin aikoihin väestöä oli 15 miljoonaa. Mutta nykyään Espanjassa on vähän väkeä ja tavaraa, ja meidän on kiinnitettävä maahan erityistä huomiota.
Montesquieu näkee Espanjan tapauksessa syylliseksi lukuisien pienten yhteisöjen liittämisen yhdeksi valtakunnaksi16, mutta minun mielestäni yhdistyminen ei aiheuttanut taantumista, vaan liittyminen yhteen oli pikemminkin vaikeuksien seurausta. Uskon erityisesti kahden seikan aiheuttaneen Espanjan nykyisen vähäväkisyyden: moninkertainen pakko kotimaassa sekä toivo päästä Amerikkaan vuolemaan kultaa.
Isoissa maissa enin voima kasaantuu yleensä pääkaupunkiin ja sen ympärille. Pääkaupunki pitää itseään usein koko valtakuntana ja katselee maakuntia olkansa yli, ja sillä on parhaat mahdollisuudet ja keinot saada korkein valta antamaan sellaisia säädöksiä, joista on erityistä23 hyötyä pääkaupungille. Koska ne usein aiheuttavat haittaa kauempana asuville, näiden osana pysyy yleensä orjuus, voimattomuus ja halveksittu asema. Silloin mikään ei pelasta kyseisiä seutuja autioitumiselta eikä väestöä maastamuutolta.
Kaupankäynnillä rikastuneet ja mahtiasemaan kohonneet Alankomaiden valtiot, jotka tulivat perintönä Espanjan kruunulle, olivat aluksi jokseenkin tyytyväisiä hallintoon, koska saivat pitää vapautensa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Heitä hallittiin pakolla, ja valtioiden neuvosto17 lakkautettiin. Pakko kaupassa: Alankomaiden tavaroille määrättiin kymmenen prosentin maksu koko niiden arvosta. Pakko valtionvarojen käytössä: heille määrättiin useita uusia piispoja, joiden palkat he joutuivat maksamaan näistä rahoista. Pakko oikeusistuimissa: alankomaalaisten valituksia ei kuunneltu, vaan heidän anomustensa tuojat ajettiin kovin ottein tiehensä. Pakko uskonnossa: kukaan ei saanut tunnustaa protestanttista oppia. Pakkoa sovellettiin myös siihen mikä oli heille kaikkein rakkainta, nimittäin henkeen ja elämään, sillä tuhannet joutuivat painamaan kaulansa Alban herttuan18 heille pystyttämälle mestauspölkylle, ja sotilaat puolestaan murhasivat vieläkin useampia.
Sopii ajatella, kuinka monet tuhannet hylkäsivät koko tänä aikana onnettoman isänmaansa ja kuinka monet lisäksi kaatuivat kotimaassa.
On ihmeellistä, miten nämä valtiot niinkin pitkään kestivät monivuotista verilöylyä ja miten alankomaalaiset lähestulkoon tarjoutuivat palvelemaan tyrannimaista24 hallintoa, kunhan heille vain myönnettiin jotain lievitystä. Suurin syy tähän oli kylläkin heidän turvattomuutensa.
Silti tämän tilanteen oli mahdotonta jatkua pitkään. Vuonna 1581 he lopulta irtisanoivat kaiken uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Espanjaa kohtaan, ja espanjalaiset saivat luvan kääntää vihamieliset aseensa niitä vastaan, joiden suojattomia kanssaveljiä he olivat aikaisemmin teurastaneet. Millaista voimaa pienessä maakunnassakin on, kun se taistelee kiihkeästi elämänsä ja vapautensa puolesta, sitä todistaa Isabella Clara Eugenian joukkojen kolme vuotta kestänyt Ostenden piiritys19.
Portugali oli näihin aikoihin samoin Espanjan vallan alla, mutta sekään ei jaksanut pitkään, vaan mursi sietämättömäksi käyneen ikeen maailman kaikilla kulmilla kerralla. Ja espanjalaisten itsensä oli julistettava alankomaalaiset itsenäisiksi yritettyään ensin turhaan heidän uutta orjuutustaan.
Raskas inkvisitio heikensi lähes yhtä paljon Espanjan kuningaskuntaa, sillä inkvisitio ei vain murhannut, vaan sai lisäksi tuhannet kansalaiset pakenemaan maasta henkensä kaupalla. Paenneiden kotiseudut joutuivat surkeasti rappiolle.
Yhtäältä pakko johti siis näin laajoihin seurauksiin. Mutta voin vain vakuuttaa, että heidän maataan ovat yhtä paljon hävittäneet uuden maailman kulta- ja hopeakaivokset, jotka väikkyivät kansakunnan silmissä.25
Kullalla on muinaisista ajoista lähtien ollut ihmisten tekoihin merkillinen valta, jonka perustana on kylläkin inhimillinen hulluus. Tuskin on ollut niin kiinteää verisidettä, niin vankkaa ystävyyttä, niin kouriintuntuvaa oikeudenmukaisuutta tai niin riippumatonta valtaa, etteikö kullan kauneus olisi sitä joskus sokaissut.
Kulta autioitti kahdella tavalla erityisesti Espanjan maita. Asukkaat muuttivat joukolla Amerikkaan, he veivät kaikki perheenjäsenensä ja koko taloutensa mukanaan, perustivat uudisasutuksia ja kaivoivat mieluummin kultaa ja hopeaa vieraassa maassa kuin kävivät lapioin ja auroin Espanjan laihan maaperän kimppuun. Mitä useammat lähtivät etsimään aarteita, sitä vähemmän jäi asukkaita ottamaan niitä vastaan ja sitä enemmän kasvoi maahan jääneiden rahavarallisuus. Rahan määrän nopea lisääntyminen sellaisessa maassa, jossa asukkaiden määrä vähenee, on aina aiheuttanut ylellisyyttä ja laiskuutta. Espanja koki siis ensimmäisen tappion menettäessään asukkaitaan, mutta vielä suurempaa vahinkoa aiheutti se, että rikkaudet turmelivat harvat maahan jääneet.
Espanjan kansakunta antoi siis uuden maailman rikkauksien vietellä itsensä, myi viljellyt ja väkirikkaat kotiseudut, ja köyhdytti itsensä sillä mikä katsotaan suurimmaksi rikkaudeksi.
Kullan ja hopean runsautta pidettiin suurimpana maallisena hyvänä, kun taas niiden puutteen täytyi tuntua26 pakonalaiselta tilalta. Ja kuviteltu pakko tai köyhyys oli kannustamassa maastamuuttoon.
§ 7
But I have no more time to follow my Romans to their ultimate ruin. There are more recent events that provide evidence for my case.
Spain, which was populous in ancient times and in the time of Julius Caesar could reckon its population at 15 million but is now, on the contrary, a land destitute of people and commodities, should especially engage our attention.
Montesquieu lays the blame on the amalgamation of the many small polities into a single state, but in my opinion the union was not the cause of that but rather its consequence, and I believe that two things in particular are responsible for its present lack of population, namely a variety of constraints at home and the hope of making money hand over fist in America.
In extensive countries their main resources are generally concentrated in and around the capital, which often regards itself as constituting the country and views other provinces with disdain. It has most opportunity and the best chance of obtaining from the Sovereign Power legislation that will23 benefit it in particular, but as that is seldom possible without detriment to the more distant provinces, they generally languish in servitude, powerlessness and contempt, and there is then no way of saving such provinces from dereliction and its inhabitants from emigration.
The provinces of the Netherlands, wealthy and powerful thanks to their commerce, which fell to Spain by inheritance, were reasonably satisfied with the regime as long as they were allowed to retain their freedom under its rule, but that did not last for long. They were subjected to constraint in their administration: the Council of State20 was abolished; commercial constraint: their commodities were charged with an impost of one-tenth of their overall value; constraint in their budget: several new bishops were imposed on them, who had to be paid for out of it; judicial oppression: for their cries went unheard, and the suppliants were brutally turned away with their petitions; religious oppression: none were allowed to profess themselves of the Protestant faith; oppression in what was most dear to them, namely life, for thousands of them had to lay their necks on the block erected for them by the Duke of Alba and submit to being murdered by the soldiers.21
Imagine how many thousands abandoned a wretched fatherland during that time, apart from those who died at home.
It was strange how these provinces endured for so long a bloodbath that continued for many years and, so to speak, offered to serve such a tyrannical regime24 if only they would be granted some relief; on the other hand, however, their vulnerability was the main reason for that.
Yet it was impossible for that to last very long. The Spaniards had to turn their weapons against those whose brethren they had previously slaughtered unopposed when they finally renounced their allegiance to Spain in 1581; and the strength possessed by a small province when it is fighting strenuously for its life and freedom is proved by Isabella Clara Eugenia’s three-year- long siege in Ostend.22
Nor could Portugal, which at that time was likewise subject to Spain, endure it for long but in every continent simultaneously shook off the yoke that had become so intolerable. And Spain had to recognize the Netherlands as a free nation, having tried in vain to subdue it by force into renewed bondage.
The kingdom of Spain itself was scarcely less weakened by the harsh inquisitions which, apart from those who were murdered, led thousands to save their lives by flight and leave their native country in a miserable state of decay.
That is what oppression achieved on the one hand; but I maintain that the gold and silver mines of the New World, which dazzled this nation above all, ravaged their land no less.25
Since the most ancient times, gold has acquired a peculiar ascendancy over the actions of human beings, though that has been due to their own folly. Hardly has any kinship ever been so close, any friendship so solid, any justice so established or any power so sovereign that they are not occasionally found to be bewitched by its attractions.
It devastated the Spanish lands in particular in two ways. The people thronged to America with their entire families and households, established new settlements there and preferred to dig for gold and silver in a foreign country rather than cultivate a meagre soil with spade and plough at home. The more people who emigrated to acquire treasures, the fewer who stayed behind to receive them, the more their stock of money grew. But a rapid increase in the stock of money in a country with a dwindling population has always promoted extravagance and indolence. It was thus a pity, in the first place, that Spain lost its inhabitants but an even greater pity that the riches corrupted the few who were left behind.
In that way the Spanish nation allowed itself to be seduced by the wealth of the New World, sold off its cultivated and populous homeland and, by means of what is regarded as the greatest wealth, impoverished itself.
They reckoned their highest temporal advantage to be an abundance of gold and silver, the lack of which must then necessarily appear to one and all as26 a constraint. And that imagined constraint or poverty was an incentive to such emigration.
§. 7.
Men jag får ej längre tid, at följa mina Romare til sin ändteliga undergång. Det gifwas nyare händelser, som bära witne i min sak.
Det i fordna tider folkrika Spanien, som [i] Julii Cæsaris tid kunde räkna sin folkmängd til 15 millioner, och är nu deremot et på folck och wahror utblåttadt land, bör i synnerhet göra oss upmärksamma.
Montesqviou skyller på de många små Samfundens sammansmältning til en Riks-kropp23, men jag håller före at just intet föreningen war dertil orsaken, utan fast mera dess fölgder, och tror i synnerhet twänne ting wara til dess nu warande folcklöshet wållande, nemligen: et mångfaldigt twång hemma, och hoppet at få skära guld med tälg-knifwar i America.
I wida Riken samlas gemenligen förnämsta styrckan i och wid Hufwudstaden: den håller ofta sig för wara Riket, och ser andra Provincier öfwer axlarna: den har lägligaste tilfället, och bästa utwägen, at hos Högsta magten utwärcka sådana författningar, som i syn23nerhet gagna henne; men som det sällan går an utan de aflägsnares förfång, stadna desse gemenligen i träldom, wanmagt och föragt: och då är ingen utwäg at rädda det landskap från ödesmål24, och Inbyggarena från utflyttning.
De genom sin Handel rika och mägtiga Nederländska Staterna, som genom arf föllo til Spanien, woro så länge någorlunda nögda med regementet, som de derwid fingo behålla sin frihet, men det warade intet länge. Mot dem föröfwades twång i styrselen. Staternas Råd25 blef afskaffat: twång i Handelen: deras wahror belastades med en tionde pennings utgift af hela deras wärde: twång i deras Dressel26; hos dem insattes flere nya Biskopar, som derutaf måste lönas: twång i Rättegångar, ty deras rop blef ej hördt, och supplicanterna afwistes hårdt med sina inlagor: twång i Religion; ingen fick bekänna sig til Protestantiska Läran. Twång i det som war dem aldra kärast, nemligen lifwet; ty de måste tusende-tals räcka sina halsar på den af Hertigen til Alba27 för dem upsatte stubbståcken, och ännu flera låta sig mördas af Soldaterna.
Tänck huru många tusende icke under hela denna tiden öfwergåfwo et olyckeligit Fädernesland, utom dem som stupade hemma.
Det war underligit huru dessa Stater så länge uthärdade i et mång-årigt blodbad, och lika som erbödo sig at tjena en så Tyrannisk re24gering, allenast dem hälst någon lindring blifwit bewiljad: Fast deras wärnlöshet på andra sidan derwid gjorde det mästa.
Men det war ändå omöjeligit at det kunde wara länge. Spanioren fick låf at wända fiendteliga wapn emot dem hwars medbröder han förr så wärnlöst slaktadt, då de ändteligen år 1581 upsade Spanien all widare tro och lydna; och hwad styrcka en liten Province äger då den ifrigt fäcktar för lif och frihet witnar Isabella Clara Eugenias 3 åra belägring på Ostende28.
Portugal, som denna tid äfwen lydde under Spanien, kunde intet häller länge uthärda, utan bröt på en gång i alla werlds delar sönder det ok, som blef så odrägeligit. Och Nederländerna måste Spanioren sjelf förklara för fritt folck, sedan han förgäfwes sökt med wåld försätta dem i ny träldom.
Sjelfwa Konunga-riket Spanien blef föga mindre förswagat genom de swåra inquisitioner, som utom de mördade brackte tusende tals Inbyggare at rädda sit lif med flygten; och sätta sin fosterbygd i ömkeligit lägerwall29.
Så mycket har nu twånget gjordt på ena sidan: Men jag försäkrar at nya werldens Guld och Sölfwer-grufwor som närmast lyste denna Nation i ögonen, har icke mindre härjat deras land.25
Guldet har ifrån ur-åldriga tider ägt et besynnerligit, fast genom människo-dårskap förwärfwat Herrawälde öfwer deras gjerningar. Knapt har något blods-band warit så nära, knapt någon wänskap så grundad, någon rättwisa så handgripelig, och någon magt så souverain, at de icke af dess fägring ses någon gång wara förkjusade30.
På twenne sätt ödelade den i synnerhet de Spanska Länder. Folcket flyttade hopetals til America med hela Familier och hushåll, uprättade der nybyggen och wille häldre gräfwa efter Guld och Sölfwer i et främmande land, än med spada och plog röra en mager jord hemma. Ju flera som reste bort at förskaffa skatter, ju färre lämnade qwar som skulle emottaga dem, ju mera wäxte deras penninge-ståck. Men penninge-ståckens hastiga tilwäxt i et på folck aftagande Land, har altid wärckat yppighet och lättja. Skada war det altså först, at Spanien miste sina Inbyggare, men ändock större skada at rikedomarna förderfwade de få igen lefda31.
Således lät Spanska Nation besticka sig32 af nya werldens rikedomar, sålde sin upodlade och folck-rika fosterbygd, och genom det som hålles för största rikedom utarmade sig sjelfwa.
Man satte sit högsta timmeliga goda i ymnoghet af Guld och Sölfwer, då bristen deraf nödwändigt måste förekomma enom33 som et26 twång. Och detta inbillade twång eller fattigdom war en driffjäder til slika utflyttningar.
§ 7
En ehdi kuitenkaan seurata roomalaisten joutumista lopulliseen tuhoonsa. On uudempia tapahtumia, jotka todistavat asiani puolesta.
Entisinä aikoina Espanja oli runsasväkinen maa, ja Julius Caesarin aikoihin väestöä oli 15 miljoonaa. Mutta nykyään Espanjassa on vähän väkeä ja tavaraa, ja meidän on kiinnitettävä maahan erityistä huomiota.
Montesquieu näkee Espanjan tapauksessa syylliseksi lukuisien pienten yhteisöjen liittämisen yhdeksi valtakunnaksi34, mutta minun mielestäni yhdistyminen ei aiheuttanut taantumista, vaan liittyminen yhteen oli pikemminkin vaikeuksien seurausta. Uskon erityisesti kahden seikan aiheuttaneen Espanjan nykyisen vähäväkisyyden: moninkertainen pakko kotimaassa sekä toivo päästä Amerikkaan vuolemaan kultaa.
Isoissa maissa enin voima kasaantuu yleensä pääkaupunkiin ja sen ympärille. Pääkaupunki pitää itseään usein koko valtakuntana ja katselee maakuntia olkansa yli, ja sillä on parhaat mahdollisuudet ja keinot saada korkein valta antamaan sellaisia säädöksiä, joista on erityistä23 hyötyä pääkaupungille. Koska ne usein aiheuttavat haittaa kauempana asuville, näiden osana pysyy yleensä orjuus, voimattomuus ja halveksittu asema. Silloin mikään ei pelasta kyseisiä seutuja autioitumiselta eikä väestöä maastamuutolta.
Kaupankäynnillä rikastuneet ja mahtiasemaan kohonneet Alankomaiden valtiot, jotka tulivat perintönä Espanjan kruunulle, olivat aluksi jokseenkin tyytyväisiä hallintoon, koska saivat pitää vapautensa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Heitä hallittiin pakolla, ja valtioiden neuvosto35 lakkautettiin. Pakko kaupassa: Alankomaiden tavaroille määrättiin kymmenen prosentin maksu koko niiden arvosta. Pakko valtionvarojen käytössä: heille määrättiin useita uusia piispoja, joiden palkat he joutuivat maksamaan näistä rahoista. Pakko oikeusistuimissa: alankomaalaisten valituksia ei kuunneltu, vaan heidän anomustensa tuojat ajettiin kovin ottein tiehensä. Pakko uskonnossa: kukaan ei saanut tunnustaa protestanttista oppia. Pakkoa sovellettiin myös siihen mikä oli heille kaikkein rakkainta, nimittäin henkeen ja elämään, sillä tuhannet joutuivat painamaan kaulansa Alban herttuan36 heille pystyttämälle mestauspölkylle, ja sotilaat puolestaan murhasivat vieläkin useampia.
Sopii ajatella, kuinka monet tuhannet hylkäsivät koko tänä aikana onnettoman isänmaansa ja kuinka monet lisäksi kaatuivat kotimaassa.
On ihmeellistä, miten nämä valtiot niinkin pitkään kestivät monivuotista verilöylyä ja miten alankomaalaiset lähestulkoon tarjoutuivat palvelemaan tyrannimaista24 hallintoa, kunhan heille vain myönnettiin jotain lievitystä. Suurin syy tähän oli kylläkin heidän turvattomuutensa.
Silti tämän tilanteen oli mahdotonta jatkua pitkään. Vuonna 1581 he lopulta irtisanoivat kaiken uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Espanjaa kohtaan, ja espanjalaiset saivat luvan kääntää vihamieliset aseensa niitä vastaan, joiden suojattomia kanssaveljiä he olivat aikaisemmin teurastaneet. Millaista voimaa pienessä maakunnassakin on, kun se taistelee kiihkeästi elämänsä ja vapautensa puolesta, sitä todistaa Isabella Clara Eugenian joukkojen kolme vuotta kestänyt Ostenden piiritys37.
Portugali oli näihin aikoihin samoin Espanjan vallan alla, mutta sekään ei jaksanut pitkään, vaan mursi sietämättömäksi käyneen ikeen maailman kaikilla kulmilla kerralla. Ja espanjalaisten itsensä oli julistettava alankomaalaiset itsenäisiksi yritettyään ensin turhaan heidän uutta orjuutustaan.
Raskas inkvisitio heikensi lähes yhtä paljon Espanjan kuningaskuntaa, sillä inkvisitio ei vain murhannut, vaan sai lisäksi tuhannet kansalaiset pakenemaan maasta henkensä kaupalla. Paenneiden kotiseudut joutuivat surkeasti rappiolle.
Yhtäältä pakko johti siis näin laajoihin seurauksiin. Mutta voin vain vakuuttaa, että heidän maataan ovat yhtä paljon hävittäneet uuden maailman kulta- ja hopeakaivokset, jotka väikkyivät kansakunnan silmissä.25
Kullalla on muinaisista ajoista lähtien ollut ihmisten tekoihin merkillinen valta, jonka perustana on kylläkin inhimillinen hulluus. Tuskin on ollut niin kiinteää verisidettä, niin vankkaa ystävyyttä, niin kouriintuntuvaa oikeudenmukaisuutta tai niin riippumatonta valtaa, etteikö kullan kauneus olisi sitä joskus sokaissut.
Kulta autioitti kahdella tavalla erityisesti Espanjan maita. Asukkaat muuttivat joukolla Amerikkaan, he veivät kaikki perheenjäsenensä ja koko taloutensa mukanaan, perustivat uudisasutuksia ja kaivoivat mieluummin kultaa ja hopeaa vieraassa maassa kuin kävivät lapioin ja auroin Espanjan laihan maaperän kimppuun. Mitä useammat lähtivät etsimään aarteita, sitä vähemmän jäi asukkaita ottamaan niitä vastaan ja sitä enemmän kasvoi maahan jääneiden rahavarallisuus. Rahan määrän nopea lisääntyminen sellaisessa maassa, jossa asukkaiden määrä vähenee, on aina aiheuttanut ylellisyyttä ja laiskuutta. Espanja koki siis ensimmäisen tappion menettäessään asukkaitaan, mutta vielä suurempaa vahinkoa aiheutti se, että rikkaudet turmelivat harvat maahan jääneet.
Espanjan kansakunta antoi siis uuden maailman rikkauksien vietellä itsensä, myi viljellyt ja väkirikkaat kotiseudut, ja köyhdytti itsensä sillä mikä katsotaan suurimmaksi rikkaudeksi.
Kullan ja hopean runsautta pidettiin suurimpana maallisena hyvänä, kun taas niiden puutteen täytyi tuntua26 pakonalaiselta tilalta. Ja kuviteltu pakko tai köyhyys oli kannustamassa maastamuuttoon.
§ 7
But I have no more time to follow my Romans to their ultimate ruin. There are more recent events that provide evidence for my case.
Spain, which was populous in ancient times and in the time of Julius Caesar could reckon its population at 15 million but is now, on the contrary, a land destitute of people and commodities, should especially engage our attention.
Montesquieu lays the blame on the amalgamation of the many small polities into a single state, but in my opinion the union was not the cause of that but rather its consequence, and I believe that two things in particular are responsible for its present lack of population, namely a variety of constraints at home and the hope of making money hand over fist in America.
In extensive countries their main resources are generally concentrated in and around the capital, which often regards itself as constituting the country and views other provinces with disdain. It has most opportunity and the best chance of obtaining from the Sovereign Power legislation that will23 benefit it in particular, but as that is seldom possible without detriment to the more distant provinces, they generally languish in servitude, powerlessness and contempt, and there is then no way of saving such provinces from dereliction and its inhabitants from emigration.
The provinces of the Netherlands, wealthy and powerful thanks to their commerce, which fell to Spain by inheritance, were reasonably satisfied with the regime as long as they were allowed to retain their freedom under its rule, but that did not last for long. They were subjected to constraint in their administration: the Council of State38 was abolished; commercial constraint: their commodities were charged with an impost of one-tenth of their overall value; constraint in their budget: several new bishops were imposed on them, who had to be paid for out of it; judicial oppression: for their cries went unheard, and the suppliants were brutally turned away with their petitions; religious oppression: none were allowed to profess themselves of the Protestant faith; oppression in what was most dear to them, namely life, for thousands of them had to lay their necks on the block erected for them by the Duke of Alba and submit to being murdered by the soldiers.39
Imagine how many thousands abandoned a wretched fatherland during that time, apart from those who died at home.
It was strange how these provinces endured for so long a bloodbath that continued for many years and, so to speak, offered to serve such a tyrannical regime24 if only they would be granted some relief; on the other hand, however, their vulnerability was the main reason for that.
Yet it was impossible for that to last very long. The Spaniards had to turn their weapons against those whose brethren they had previously slaughtered unopposed when they finally renounced their allegiance to Spain in 1581; and the strength possessed by a small province when it is fighting strenuously for its life and freedom is proved by Isabella Clara Eugenia’s three-year- long siege in Ostend.40
Nor could Portugal, which at that time was likewise subject to Spain, endure it for long but in every continent simultaneously shook off the yoke that had become so intolerable. And Spain had to recognize the Netherlands as a free nation, having tried in vain to subdue it by force into renewed bondage.
The kingdom of Spain itself was scarcely less weakened by the harsh inquisitions which, apart from those who were murdered, led thousands to save their lives by flight and leave their native country in a miserable state of decay.
That is what oppression achieved on the one hand; but I maintain that the gold and silver mines of the New World, which dazzled this nation above all, ravaged their land no less.25
Since the most ancient times, gold has acquired a peculiar ascendancy over the actions of human beings, though that has been due to their own folly. Hardly has any kinship ever been so close, any friendship so solid, any justice so established or any power so sovereign that they are not occasionally found to be bewitched by its attractions.
It devastated the Spanish lands in particular in two ways. The people thronged to America with their entire families and households, established new settlements there and preferred to dig for gold and silver in a foreign country rather than cultivate a meagre soil with spade and plough at home. The more people who emigrated to acquire treasures, the fewer who stayed behind to receive them, the more their stock of money grew. But a rapid increase in the stock of money in a country with a dwindling population has always promoted extravagance and indolence. It was thus a pity, in the first place, that Spain lost its inhabitants but an even greater pity that the riches corrupted the few who were left behind.
In that way the Spanish nation allowed itself to be seduced by the wealth of the New World, sold off its cultivated and populous homeland and, by means of what is regarded as the greatest wealth, impoverished itself.
They reckoned their highest temporal advantage to be an abundance of gold and silver, the lack of which must then necessarily appear to one and all as26 a constraint. And that imagined constraint or poverty was an incentive to such emigration.
Edellinen jakso: Maastamuutto, § 6
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 8
paikat: Alankomaat Amerikka Espanja Itävalta Ostende Portugali
Henkilöt: Albrekt VII Álvarez de Toledo, Fernando Filip II Isabella Clara Eugenia Montesquieu (Charles-Loius de Secondat)
Raamatunkohdat:
Aiheet: