Alkukieli
§. 4.
Wi stadna altså först med wår eftertancka wid en art flyttningar, som wi dageligen haf11wa oss för ögonen, som är oss nog öm, och ordsaken ingom obekant, och se om icke den til äfwentyrs kan räcka oss skäl uti händerna.
Tjenste-folket utgör en betydande del af Sweriges närande lemmar, och så ringa mången anser dem, så oumgängeliga äro de oss. De hafwa efter Sweriges Lag en, och på somliga orter twå gångor om året sin Fahr-dag, intet til den ändan, at de då nödwändigt måste fahra, utan, ehwad Husbonden finner sig missnögd med sit Tjenste-hjon, eller det med sin Husbonde äga de då hwardera frihet, at skilja hwarandra ifrån sig. I anseende härtil ske årligen ganska många flyttningar, Tjenste-folcket ifrån sina förra Husbönder, och Husbönderna från sina Tjenste-hjon; ty at ömsa Tjenste-folk är i det afseende intet annat än en flyttning från deras umgänge, hwilkas tjenst wi det framfarna året nyttjat, til andras, dem wi nyligen antagit.
Kom nu! Lät oss se ordsakerna til dessa flyttningar. Innan wi wid Lars-mässa upsäga något Tjenste-hjon, måste wi hafwa något emot det samma, och äga tillika förhopning, at få et bättre i stället: Annars akta wi oss wäl derföre. Det måste då gjordt oss ledsna wid sin tjenst genom sin lätja, arghet, högmod, otro, dyra lega, eller något annat; det wore således twång at blifwa bunden längre wid en sådan.
Drängen känner af et eller flera års egen förfarenhet lika wäl sin Herre, och af det fram12farna slutar han til det tilkommande: han gör sig tillika underrättad, om flera Husbönders sätt at umgås, föda och löna sit Tjenste-folck: blifwer han då warse sin Husbondes foglighet och raisonabilite i anseende til de andra; ty af jämnförelsen märker han det bäst, räknar han för lycka at få blifwa qwar; men finner han det wara twärt om, står han ej at qwar-hållas, om honom intet bestås bättre hwilkor än förr, eller och låckas med skenfagra löften, at än tjena et år til, som förmodeligen blifwer det sista hos den Husbonden.
Förmånerna och olägenheterna på båda ställen jämnförda med hwarandra, gifwa altså både Husbönder och Tjenste-hjon rätta måttståcken om de skola ömsa eller behålla hwarandra.
Ser man nu en Husbonde, hwilkom altid tilbjudes mera folck än han behöfwer, då hans Grannar plågas af brist på Lego-hjon, så är klart, at de hos den förra äga mera frihet och tilfälle at befrämja sin lycka, på hwad sätt det hälst wara må, än hos någondera af de sednare: den som altså i detta fall lider brist, må skylla antingen folck-bristen, eller deras sjelfswåld, eller hwad hälst han wil derföre, wet hwar förnuftig likwäl, at det är twånget, som drifwer det ena bort, och twånget som afhåller det andra Tjenste-hjonet, at komma i stället. Men lärde dessa af sina Grannar, at bemöta sit folk med mera tålamod än bitterhet, mera13 kärlek än hugg, mera eftersyn och frihet än träldom, skulle de snart dela dem jämt med sina Grannar.
Tro wi at de äro födda til trälar och wi til Herrar, och föreställa oss wara i oryggelig besittning af detta Herrawälde, aldrig komma i hog at de kunna lefwa oss förutan, men wi intet dem: De kunna genom sit arbete nära sig och andra, men wi förtära, hwad flere hushåls swett och möda hinner samla, så är det intet under at hela Kronans betjening näppeligen kan få så många Lösdrifware fatt, som behöfs i wår tjenst, och få de ändteligen, blifwer det än swårare förmå dem blifwa qwar til Fahr-dagen; ty längre är det omöjeligit.
Saken är aldeles samma uti den förestälta frågan. Et Rike är intet annat än stort hushåll, eller samfund af människor, hwarest Högsta Magten är Husbonde, och Undersåtarena dess Husfolck. Flera Riken med hwarandra jämförda äro det samma som flera Husbönder härpå stället. Märcker man stora utflyttningar, kan man trygt sluta: der måste wara något twång: men skocka sig Inbyggare någorstädes, är det intet annat än Friheten som kan låcka dem dit. Jag talar intet här egenteligen om et fritt Regerings-sätt; ty i så kallade fria Samfund är folcket ofta i swåraste träldom, men njuter deremot skygd och hanteras ömt af sluga Monarcher.
- flyttdag för tjänstefolk
- byta
- wid Lars-mässa upsäga: Antingen husbonden eller tjänstehjonet kunde säga upp tjänsteförhållandet mellan Olavsmässan och Larsmässan (29.7–10.8). Efter detta följde en period på sju veckor under vilken tjänstehjonet skulle söka upp en ny anställning och husbonden, om han så ville, ett nytt tjänstehjon. Arbetsåret tog slut vid Mickelsmässan den 29 september. Efter detta följde tjänstehjonens lediga vecka under vilken de som bytte tjänsteställe skulle söka upp sin nya husbonde.
- resonlighet
Suomi
§ 4
Ryhdymme ensimmäiseksi pohtimaan yhtä muuttajien ryhmää, joka on päivästä toiseen11 silmiemme edessä. Asia on meille arkaluontoinen, ja muuton syy on kaikille tuttu. Katsotaan saammeko tästä ryhmästä ehkä suoraan selityksen maastamuutolle.
Palvelusväki muodostaa huomattavan osan Ruotsin muita elättävistä jäsenistä, ja vaikka monet pitävätkin palkollisia vähäpätöisinä, he ovat meille välttämättömiä. Ruotsin lain mukaan heillä on muuttopäivä kerran vuodessa ja joillakin paikkakunnilla kaksi kertaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että heidän on välttämättä erottava, vaan jos isäntä on tyytymätön palkolliseensa tai palkollinen isäntäänsä, heillä kummallakin on tuolloin vapaus päästä toisistaan. Tämä aiheuttaa vuosittain aika monia muuttoja, palvelusväki jättää isäntänsä ja isännät palkollisensa. Kun palvelusväki vaihdetaan, se merkitsee vain, ettei olla enää tekemisissä niiden kanssa, joiden palveluksia on käytetty kuluneen vuoden ajan, ja että siirrytään käyttämään vasta pestattujen palveluksia.
Lähdetäänpä liikkeelle! Katsokaamme näiden muuttojen syitä. Ennen kuin me Laurin-messun aikaan sanomme irti jonkun palkollisen, meillä on oltava jotakin häntä vastaan ja samoin toivoa, että saamme paremman tilalle. Muussa tapauksessa varomme toki palkollisen irtisanomista. Meidän on täytynyt saada tarpeeksemme hänen palveluksestaan laiskuuden, ilkeyden, ylimielisyyden, epäluotettavuuden, korkean palkan tai jonkin muun tähden. Jos sitoutuminen sellaiseen palkolliseen jatkuu, on siis kyse pakkotilanteesta.
Renki tuntee yhden tai useamman vuoden kokemuksesta herransa aivan yhtä hyvin ja menneen12 perusteella hän päättää tulevasta. Hän hankkii vastaavasti tietoja useampien isäntien tavasta kohdella palvelusväkeään, ruuan laadusta ja palkan tasosta. Vertailusta on hänelle paras apu: jos hän tällöin huomaa, että hänen isäntänsä on sopiva ja järkevä valinta isäntien joukossa, hän voi pitää onnenpotkuna, jos saa jäädä. Jos hän huomaa, että asia on päinvastoin, ei häntä voida pitää paikallaan, elleivät ehdot parane tai ellei häntä houkutella kauniilta näyttävillä lupauksilla jäämään vielä yhdeksi vuodeksi, joka on luultavasti viimeinen sen isännän palveluksessa.
Vertailtuaan etuja ja haittoja sekä isäntä että palkollinen saavat oikean mittapuun sille onko syytä lähteä vai jäädä.
Jos jonkun isännän palvelukseen pyrkii aina enemmän väkeä kuin hän tarvitsee, ja jos naapurit kärsivät samaan aikaan väen puutteesta, on selvää että ensiksi mainittu tarjoaa enemmän vapautta ja mahdollisuuksia onnellisempaan elämään kuin yksikään naapureista, tapahtuipa tämä sitten millä tavalla hyvänsä. Se, joka kärsii palvelusväen puutteesta, voi syyttää joko väestön harvalukuisuutta tai palvelusväen omavaltaisuutta tai mitä ikinä haluaa. Kuitenkin jokainen järkevä ihminen tietää, että pakko ajaa yhden palkollisen pois ja myös estää toista tulemasta tilalle. Jos ne, jotka eivät saa palvelusväkeä, oppisivat naapureiltaan kohtelemaan palvelijoita pikemminkin kärsivällisyydellä kuin katkeruudella, pikemminkin13 rakkaudella kuin kurituksella, pikemminkin tarjoamalla ohjausta ja vapautta kuin orjuutta, he saisivat pian yhtä paljon palvelijoita kuin naapurinsakin.
Jos uskomme, että palvelijat ovat syntyneet orjiksi ja me herroiksi, ja jos kuvittelemme, että meillä on kumoamaton valta heihin, emmekä koskaan muista, että he voivat elää ilman meitä, mutta me emme ilman heitä, että he voivat työllään ravita itsensä ja muita, mutta että me kulutamme mitä useampi talous ehtii hiellä ja vaivalla koota, silloin ei tarvitse ihmetellä, että koko kruununpalvelijoiden joukko tuskin pystyy ottamaan kiinni niin monta irtolaista kuin me tarvitsemme palvelukseemme. Jos he saavat nämä vihdoin kokoon, on vielä vaikeampaa saada palvelusväkeä pysymään muuttopäivään asti sillä pidemmäksi ajaksi he eivät jää.
Esitetyn kysymyksen kohdalla asia on aivan samoin. Eihän valtakunta ole mitään muuta kuin suuri talous tai ihmisyhteisö, jossa ylin vallanpitäjä on isäntä ja alamaiset hänen talonväkeään. Useiden valtakuntien vertailua vastaa tässä isäntien vertailu. Jos havaitaan suuria muuttoliikkeitä, voi varmuudella päätellä, että täytyy olla jotakin pakkoa. Jos taas asukkaita kasaantuu jonnekin, voi olla kysymys vain siitä, että vapaus houkuttaa sinne. En puhu tässä varsinaisesti vapaasta hallitusmuodosta, sillä kansa on usein niin sanotuissa vapaissa yhteisöissä mitä vaikeimmassa orjuudessa, mutta nauttii sen sijaan viisaiden monarkkien suojelua ja lempeää kohtelua.
- Talonpoika tai palkollinen saattoi irtisanoa palvelussuhteen Olavin- ja Laurinpäivän välisenä aikana (29.7.–10.8). Tämän jälkeen seurasi seitsemän viikon jakso, jona aikana palkollinen sai etsiä uutta palveluspaikkaa ja isäntä vastaavasti uutta työntekijää. Palveluskausi päättyi Mikkelinpäivänä 29.9. Tämän jälkeen seurasi palvelusväen vapaaviikko, jona aikana palveluspaikkaa vaihtavien oli hakeuduttava uuden isännän luo.
Englanti
§ 4
We will therefore begin by considering a form of migration of which we are daily11 aware, is quite a delicate matter for us and of the causes of which no one is ignorant, in order to see whether that may not perhaps provide us with tangible reasons.
Servants constitute a significant part of Sweden’s productive population, and as unimportant as many regard them, they are in fact indispensable to us. Under Swedish law they have one moving-day and in some places two every year, not in order that they necessarily have to move then but so that, should the master find himself dissatisfied with his servant or the latter with his or her master, they then both possess the freedom to terminate their relationship. In that regard a fair number of separations do take place every year, of servants from their former masters and of masters from their servants, for changing servants is in this respect nothing but a replacement of the social intercourse with those of whose services we have made use during the past year by one with others whom we have recently employed.
Now come! Let us look at the reasons for these moves. Before we give a servant notice at the time of St Laurence’s Fair we must have some objection to him or her and moreover entertain hopes of obtaining a better one as a replacement; otherwise we carefully avoid doing so. The servants must in that case have made us dissatisfied with their service because of their laziness, temper, arrogance, unreliability, the expense of their hire or something else; it would thus be a constraint to be bound to such an individual any longer.
The farmhand knows his master equally well from one or more years’ personal experience, and from what has happened12 he draws conclusions concerning the future. He also acquaints himself with the manner in which various masters treat, feed and reward their servants. If he then discovers how amenable and reasonable his master is compared to the others, of which he becomes most aware by comparing them, he regards himself as lucky to be able to remain; but if he finds the situation to be the opposite, he cannot be retained unless he is offered better conditions than before or else is persuaded by fine promises to serve for a further year, which will probably be his last one with that master.
The advantages and inconveniences on both sides compared to each other thus provide both masters and servants with the true yardstick as to whether they are to part company or stay together.
If one now sees a master who is always approached by more people than he needs, while his neighbours suffer from a shortage of hired servants, then it is clear that they have more freedom and opportunity with the former to pursue their fortune, in any way whatsoever, than with any of the latter. He who suffers such a shortage may blame the shortage of working people or their wilfulness or whatever he chooses, yet every sensible person knows that it is oppressiveness that drives one away and oppressiveness that prevents another servant from taking his or her place. But if these men would only learn from their neighbours to treat their own people with more patience than rancour, more13 affection than blows, more guidance and freedom than servitude, they would soon share them equably with their neighbours.
If we believe that they are born to be bondsmen and we to be masters and imagine that we are in irrevocable possession of that superiority, never recalling that they can live without us but that we cannot do so without them, for they are able to maintain themselves and others by their work while we consume what several households are able to gather in by their sweat and toil, then it is not surprising that all the officers of the Crown are scarcely able to round up as many vagrants as are required to serve us, and if they do, it is even more difficult to persuade the latter to remain until the next moving-day; for beyond that it is impossible.
The issue is exactly the same in the question proposed. A kingdom is nothing but a large household or association of people, in which the Sovereign Power is the master and the subjects are his household servants. Several kingdoms in relation to one another are the same as several masters in this locality. If one observes extensive emigration, one may safely conclude that there must be some oppressiveness there; but if inhabitants congregate in some area, it is nothing but freedom that can be attracting them there. I am not really speaking here of a free constitution, for in so-called free societies the people are often in the deepest bondage, but on the other hand they enjoy protection and are treated considerately by astute monarchs.
- St Laurence’s Fair was an important yearly fair in Sweden up to the nineteenth century, held on 10 August. It signalled the end of the period starting on 29 July, under which either the master or the servant was allowed to give notice to the other party. During the following seven weeks the servant was obliged to seek new employment and the master could look for a replacement. The yearly employment period ended on 29 September, which was followed by a week of leave during which those who had changed their place of employment were to look up their new masters.
