Alkukieli
55
§. 20.
Sådana äro de olägenheter, som enskildt trycka närande och tärande Medborgare, men det äro ännu andra, som alla Undersåtare i gemen hafwa känning af, de der intet mindre wärcka på utflyttningar än de härtils anförda.
Hit räknar jag 1) Hinder i Giftermål. At folk-mängden är grunden til en Stats rätta styrcka lär ingen neka, äfwen som alla weta, at Giftermål är rätta ursprunget at öka folk-mängden, och böjelsen til giftermål så naturlig, som af Allmagten i Skapelsen inplantad. Hinder deruti är altså et twång emot naturen, som gör folket ledsna, hindrar folk-mängdens tilwäxt, och den deraf flytande Statens styrka.
Wi lefwa intet mera i de dystra tider, då Prästers och Munckars Giftermål ansågs för synd: wi bära intet mera några rökoffer för den Romerska helighetens stol af de ogiftas egendom: kloster-lefnaden hålles intet nu mera för någon skyldighet eller Gudaktighets plickt. Wår Lag tilstäder allom Ägtenskap, ej heller wet jag om förbådet emot mindre-årigas giftermål bör räknas hit: det kan hafwa sin nytta; ty mogna Föräldrar kunna framföda stadgade foster; af dem wänta wi åter stadiga och muntra arbetare med tiden.
Det är således intet något Lagligit twång för handen. Stor del Medborgare äro i den belägenhet ibland högre och lägre, at de intet se sig kunna försörja hustru och barn, under de56 år de til Ägtenskap wore tjenligast, och när de ändteligen komma dertil, är det ofta försent.
Ofelbart är, at flera tusende barn härigenom årligen lemnas ofödda i Sweriges Rike, som efter Allmagtens och naturens ordning borde uphjelpa wårt folklösa samhälle.
Stånds-personers barn måste länge trampa Lärdoms-wägen, innan de hinna på parnassen. Lagren är en heder, men ingen föda, intet fölger den heller så hastigt deruppå. 10, 15, 20 år och godt tålamod fordras ännu, innan man kan wara wiss om den ringaste utkomst af egen förtjenst. Gifter han sig dess förinnan, och hushållet ökas, får han låf at föda och kläda hustru och barn med sin heder, som består af idel nieter, men som de intet länge nöjas dermed, måste han oförtöfwat sälja bort sin tour, wid hwilken han ådragit sig en stor gäld, och gripa til tiggare-stafwen. Slögda har han intet lärt, och syssla kan han knapt få, sedan han blifwit förgäten af sina Förmän. Hwem wore så obetänckt om sit wäl, som i så fatta omständigheter torde täncka på giftermål? Har en Bonde en eller högst twenne Söner, kan han gifta dem hemma, at blifwa sina efterträdare med tiden, men äro de flera, anser han dem i wår nu warande belägenhet för en last, tror at de af hans jord ej kunna föda sig sjelfwa, än mindre hustru och barn, och derföre afråder dem på det högsta från giftermål.57
Men aldra känbarast är detta twång för wårt tjenstefolk. At gifta sig för dem är, at med det samma blifwa uslingar. Mannen kan ändteligen få någon tjenst, om han wil lämna hustru och barn, men då får han ingen föda för dem. Hans lön förslår näppeligen för honom sjelf til kläder, hwem skal då föda och sköta hans arma egna, som äro huswilla?
De hafwa likwäl beslutit, at upofra alla sina krops krafter til sit Fäderneslands ryckt, äro i sin fattigdom williga, at förse det ännu med arbetare i framtiden, och således de aldranyttigaste Medborgare, som kunna önskas; men för alt detta är ingen belöning dem wissare, än käppen och säcken, och hwar mans förebråelse huru tokugt deras gifte wore. Äro dessa upmuntringar til giftermål? Nej. Förr än han detta gör griper han til alla andra utwägar, som kunna wara möjeliga.
Han ser först sig om efter något Bonde-Hemman, som twingas af folk-brist, at der kunna blifwa Måg: När det lyckas, är han för Riket i behåll, men annars tager han sig före något oråd; mången wältrar sig uti de styggaste laster, dem antingen ingen, eller oloflig folk-ökning åtföljer: han nöter sina dagar i förtwiflan och sinnes oro, och när han föreställer sig huru tunga hans grå hår måste blifwa honom i armod och förackt, och huru långa hans ålderdoms-dagar, då ingen mer wil wårda honom, afbryter han ofta sådana bekymmer, med beslut at i tid fly för sin olycka.58
Således gå de sin gång, och deras arbete saknas bland Rikets slögder. Om wi tillika besinna de familier och hushåld, som af dem genom giftermål, under den Högstas wälsignelse kunna uprinna, men nu alla i Swerige saknas blifwer förlusten mång-dubbelt större.
Pigor råka i lika olägenhet med dessa, och än så mycket swårare, at de ej gjerna kunna rädda sig med flyckten. Deras mödosamma arbete har lika ålderdoms-lön, som de förras, med den tilsats, at de måste tåla en mera bitande hädelse för sin ålder och ogifte, som de sjelfwa intet rå före, som de gjerna önskat kunna ändra, och som är en nödwändig fölgd af twång i giftermål, och deraf flytande drängarnas utflyttning. Deras ärlighet ställes på de farligaste försök, och deras suckar äro ingalunda Fosterlandet gagnande. Wore drängar och pigor utan kön, som biet och arbets-myran, endast födde til trälar, behöfde de ej ömkas, men då det är annorlunda, bör twånget med all ömhet hjelpas. Heter det med rätta, patria est, ubi bene est, mån man då ej har orsak at säga, at dessa äro utan Fädernesland?
- stadgade foster: välutvecklade barn eller avkomlingar
- hinna på parnassen: här överfört: lyckas uppnå sin akademiska grad
- nitlotter; lotter som inte utfaller med någon vinst
- ofördröjligen, omedelbart
- sälja bort sin tour: Chydenius syftar på det så kallade ackordsystemet, som innebar att en efterträdare betalade en avgift till sin företrädare. Dessa ackord kunde bli väldigt höga – tjänsteinnehavaren var i regel tvungen att ta lån för att klara av att betala ackordet.
- vård, skötsel
- patria est, ubi bene est: lat. ”fosterlandet är där det är mig gott att vara”. Uttrycket vilar på ett av Cicero i Disputationes Tusculanae 5.37 anfört citat ur Pacuvius’ skådespel Teucer. Uttrycket har sin motsvarighet i Aristofanes komedi Plutos.
Suomi
55
§ 20
Tällaisia ovat ne epäkohdat, jotka rasittavat yksittäisiä tuottavia ja kuluttavia kansalaisia. On kuitenkin vielä toisia epäkohtia, jotka kaikki kansalaiset tuntevat nahoissaan ja jotka vaikuttavat maastamuuttoon yhtä paljon kuin jo mainitut.
Lasken näihin kuuluviksi: 1) Avioliiton esteet. Kukaan ei kieltäne, että kansan lukumäärä on valtion todellisen voiman perusta. Samoin kaikki tietävät, että avioliitto on väestön lisäämisen oikea lähde ja halu päästä avioon täysin luonnollinen, koska Kaikkivaltias on sen luomisessa ihmiseen istuttanut. Avioliitolle asetetut esteet ovat siis luontoa vastaan kohdistettua pakkoa, joka uuvuttaa ihmisiä, estää väestön lisäämistä ja siitä seuraavaa valtion voiman kasvua.
Emme elä enää niitä synkkiä aikoja, jolloin pappien ja munkkien avioitumista pidettiin syntinä, emme enää suitsukkeita polttaen uhraa naimattomien omaisuutta Rooman pyhälle istuimelle. Luostarielämää ei pidetä enää minään velvoitteena eikä hurskauden edellytyksenä. Meidän lakimme sallii avioliiton kaikille, enkä tiedä onko alaikäisten avioliittokieltoakaan laskettava miksikään esteeksi. Siitä voi olla hyötyä, sillä kypsät vanhemmat pystyvät tuottamaan kehittyneitä jälkeläisiä, joista voimme odottaa ajan mittaan vakaita ja reippaita työntekijöitä.
Ei siis ole olemassa mitään lakisääteistä estettä avioliitoille. Suuri osa niin ylä- kuin alakerrosten kansalaisista on56 avioliitolle sopivimpina vuosina sellaisessa asemassa, että he eivät katso pystyvänsä elättämään vaimoa ja lasta. Kun he vihdoin pystyisivät siihen, on usein jo liian myöhäistä.
On varmaa, että Ruotsin valtakunnassa jää tästä syystä joka vuosi useita tuhansia lapsia syntymättä. Kaikkivaltiaan säätämän ja luonnon määräämän järjestyksen mukaan näiden lasten pitäisi olla auttamassa harvalukuista yhteisöämme.
Säätyläisten lapset joutuvat pitkään kulkemaan opintiellä ennen kuin pääsevät parnassolle. Laakerit ovat kunniaksi, mutta niitä ei voi syödä, eikä niitäkään saa nopeasti. Vaaditaan vielä 10, 15, 20 vuotta ja vahvaa kärsivällisyyttä, ennen kuin voi olla varma, että saa omalla työllään edes kaikkein niukimman toimeentulon. Jos säätyläispoika menee sitä ennen naimisiin ja saa perheenlisäystä, hän joutuu hankkimaan ravinnon ja vaatteet vaimolle ja lapsille kunniallaan, joka on yhtä tyhjän kanssa. Koska perhe ei voi pitkään tyytyä siihen, hän joutuu myymään ylenemisvuoronsa, jota varten hänen on täytynyt ottaa iso laina ja tarttumaan kerjuusauvaan. Käsityöammatteja hän ei ole oppinut ja työtä hän tuskin saa, koska esimiehet ovat unohtaneet hänet. Kuka suhtautuisi niin leväperäisesti omaan etuunsa, että suunnittelisi avioliittoa tällaisissa oloissa? Jos talollisella on yksi tai korkeintaan kaksi poikaa, hän voi naittaa heidät kotitilalla ja saada heistä ajan mittaan työnsä jatkajat, mutta jos poikia on enemmän, hän pitää heitä nykyisissä oloissamme rasituksina ja katsoo, etteivät he pysty elättämään hänen maillaan itseään ja vielä vähemmän vaimoa ja lapsia, ja neuvoo siksi jyrkästi välttämään avioliittoa.57
Mutta pahiten tämän rajoituksen tuntee palvelusväkemme. Avioituminen tekisi heistä siinä samassa kurjimuksia. Mies voisi lopulta saada jotain työtä jos jättäisi vaimon ja lapsen, mutta silloin hän ei pystyisi elättämään heitä. Hänen palkkansa riittäisi hädin tuskin omiin vaatteisiin ja kuka silloin ruokkisi ja pitäisi muuten huolta hänen onnettomista lähimmistään, jotka olisivat jääneet kodittomaksi?
Tästä huolimatta he ovat päättäneet uhrata kaikki voimansa pitääkseen huolta isänmaastaan, ovat köyhyydessäänkin halukkaita antamaan sille tulevaisuudessa työntekijöitä ja ovat siis kaikkein hyödyllisimpiä ja toivotuimpia kansalaisia. Mutta kaikesta tästä he saisivat palkkioksi varmimmin kerjuusauvan ja -säkin sekä joka taholta moitteita heidän avioliittonsa järjettömyydestä. Kannustaako tällainen avioliittoon? Ei. Ennemmin mies yrittäisi kaikkia muita mahdollisia selviytymiskeinoja.
Ensin renki etsii väen puutteesta kärsivää maatilaa, jonne voisi päästä vävyksi. Jos se onnistuu, hänet on pelastettu valtakunnan hyväksi; muussa tapauksessa hän ryhtyy johonkin vahingolliseen toimintaan. Monet tällaiset ihmiset sortuvat vastenmielisimpiin synteihin, joista ei seuraa ainakaan laillista väestön lisäystä. Epätoivo ja levottomuus täyttävät rengin päivät, ja hän kuvittelee, kuinka raskaaksi elämä pakostakin muodostuu sitten, kun hän on harmaapäinen, köyhä ja halveksittu, ja kuinka pitkiltä vanhuuden päivät tuntuvat, kun kukaan ei enää halua hoitaa häntä. Niin hän ja monet hänen kaltaisensa päättävät paeta ajoissa onnettomuuttaan karkottaakseen tällaiset huolet.58
He siis lähtevät ja heidän työnsä jää puuttumaan valtakunnan työmäärästä. Vahinko kasvaa moninkertaiseksi jos otamme huomioon myös ne perheet ja taloudet, jotka heidän avioliittojensa kautta voisivat Korkeimman suojeluksessa syntyä, mutta jotka Ruotsi nyt menettää.
Piiat kohtaavat samanlaisia epäkohtia kuin rengit, ja vielä pahempiakin, koska he eivät pääse helposti pakoon. Heidän vaivalloinen työnsä palkitaan vanhuudessa samalla tavalla kuin renkien, ja lisäksi he joutuvat sietämään vielä purevampaa pilkkaa iästään ja naimattomuudestaan, jolle he eivät voi mitään. He olisivat mielellään muuttaneet tilannetta, mutta se on auttamaton seuraus avioliittojen estämisestä ja siitä johtuvasta renkien maastamuutosta. Piikojen rehellisyyttä koetellaan mitä ankarimmin eivätkä heidän huokauksensa hyödytä mitenkään isänmaata. Jos rengit ja piiat olisivat sukupuolettomia niin kuin mehiläiset ja työmuurahaiset, jos he syntyisivät vain orjiksi, heitä ei tarvitsisi sääliä, mutta kun tilanne on toinen, pakko on poistettava tunnontarkasti. Jos sanonta patria est, ubi bene est pitää paikkansa, onkohan syytä todeta, ettei näillä ihmisillä ole isänmaata?
- pääsevät parnassolle: voivat nousta seppelöitävien korokkeelle promootiossa, ts. valmistuvat
- Chydenius viittaa tässä ns. akordijärjestelmään: virasta luopuva myi sen seuraajalleen. Korvaus saattoi olla hyvinkin suuri, ja virkaan siirtyvän oli yleensä pakko ottaa lainaa voidakseen suorittaa sen.
- patria est, ubi bene est: lat. ”Isänmaa on siellä missä on hyvä olla”. Lainaus perustuu Ciceron teokseen Disputationes Tusculanae 5.37, jossa hän lainaa Pacuviuksen näytelmää Teucer. Vastaava ilmaus esiintyy Aristofaneen komediassa Plutos.
Englanti
55
§ 20
Such are the disadvantages that individually oppress productive and consuming citizens, but there are still others that affect all subjects generally, which have no less of an impact on emigration than those hitherto adduced.
Among these I count, first, obstacles to marriage. That the population is the basis of the actual strength of a state no one is likely to deny, while everyone knows that marriage is the true source of any increase in the population and that the inclination to marry is a natural one, as the Almighty included it in the Creation. Obstacles to it are therefore a constraint on nature that makes people dissatisfied and obstructs the growth of population and the strength of the state that flows from that.
We no longer live in those dismal times when the marriage of priests and monks was regarded as a sin; we no longer make a burnt offering of the property of the unmarried before the throne of his Roman Holiness; the monastic life is not now seen as an obligation or pious duty. Our law allows everyone to marry. Nor am I sure that the ban on the marriage of juveniles should be included here; it may be useful, for mature parents are able to produce sturdy infants, and from them we in time expect steady and cheerful workers.
There is thus no legal constraint. A large part of the citizens are in a situation, both at higher and lower levels, where they do not regard themselves as able to support a wife and children during the56 years when they would be most suited to marriage, and when they finally are able to, it is often too late.
Inevitably, thousands of children are every year in this way left unborn in the kingdom of Sweden who under the system ordained by the Almighty and by nature ought to be of benefit to our underpopulated society.
The children of persons of rank must tread the road to learning for a long time before they reach the academic heights. The laurels are an honour but not a source of food, nor does a livelihood very quickly follow on from them. A man still has to wait for ten, 15 or 20 years and possess great patience before he can be sure of the most meagre living based on his merits. Should he marry before then and his household increase, he has to feed and clothe wife and children with his honour, which amounts to nothing but empty hopes, but as they will not be content with that for long, he has to promptly sell his place on the waiting-list, which has left him deeply in debt, and take up the beggar’s staff. He has learned no craft and he can hardly gain employment once he has been forgotten by his superiors. Who would be so oblivious of his well-being as even to think of marriage under those circumstances? If a farmer has one or at most two sons, he can marry them off at home, to take over from him eventually, but if there are more, he regards them under our present conditions as a burden, does not believe that they can support themselves from his land, still less a wife and children, and therefore strongly advises them against marriage.
57
But this constraint is felt most harshly by our servants. For them to get married means immediately becoming paupers. The husband may eventually find a position, if he is prepared to leave his wife and children, but he will then get no food for them. His wages scarcely suffice for clothes for himself, so who is to feed and take care of his poor family, who are homeless?
They have nonetheless decided to devote all their bodily strength to taking care of their fatherland, are also willing in their poverty to provide it with workers for the future and are thus the most useful citizens one could wish for, yet, for all that, no reward is more certain for them than the beggar’s staff and pouch and reproaches from everyone as to how foolish it was for them to get married. Are these encouragements to marriage? No. Before one of them engages in that, he will adopt any other solutions that may be possible.
He first looks around for some farm that is hampered by a shortage of people in order to become a son-in- law there. If that succeeds, he is preserved for the country, but otherwise he will do something ill-advised, often wallowing in the most wicked vices, which bring about either no increase in population or one that is illegitimate. He spends his days in despair and anxiety, and when he imagines how burdensome his grey hairs will be to him in poverty and scorn, and how long the days of his old age, when no one will any longer take care of him, he often cuts short such worries with a decision to escape in good time from his misfortune.
58
Thus, they emigrate and their labour is lost to the crafts of the country. If we also bear in mind the families and households that could arise from them by marriages under the blessing of the Most High but are now lacking in Sweden, the loss will be many times greater.
Maids face the same disadvantages as those mentioned above, and involving even greater hardship, as they cannot easily save themselves by flight. Their arduous work is rewarded in the same way in old age as that of the above-mentioned ones, with the addition that they have to suffer more stinging taunts because of their age and unmarried status, which is no fault of theirs, which they would dearly have liked to be able to change and which is an inevitable consequence of constraints on marriage and the resulting emigration of the farmhands. Their honesty is placed under the severest strain, and their groans are in no way beneficial to our native land. If farmhands and female servants were sexless, like the bee and the worker-ant, born merely to be slaves, they would not need to be pitied, but, as things are otherwise, the constraint ought to be alleviated with the greatest sympathy. If it is truly said that patria est ubi bene est, would one not then be justified in saying that these have no fatherland?
- sell his place on the waiting-list: The official system of promotion allowed buying and selling of official posts within both the state administration and the armed forces. Chydenius here refers to the possibility of selling one’s place on the “waiting-list” to someone willing to pay for a more advantageous position higher up on the list.
- patria est ubi bene est: ‘The fatherland is where it is good’, a citation from Cicero’s Disputationes Tusculanae 5.37, where he refers to the tragedy Teucer by Pacuvius. A similar passage is found in Plutus, a comedy by Aristophanes.
