Maastamuutto, § 11

§. 11.

Til et twång för wår brukbara Jord räknar jag 3:o at den intet får besittas af dem som hafwa både lust och styrcka at lägga egna händer derpå. Stora Kongs- Sätes- och Skatte-hemman innehafwas, största delen af frånwarande Herrskaper, eller ock af en underbetjening, som intet äger hog, insigt eller drift, at upbruka ägorna, eller ock lemnas de bort til et få-årigt Arende.33

Det är likwäl en alt för mycket betydande del af Swensk Åker och Äng, som ligger under sådana Hemman. Få af deras innehafware hämta af dem den rikedom och nytta de kunde och borde gifwa, Riket til en märckelig förlust. Inspectorer, Gårds- och Dräng-Fogdar hafwa mäst detta bekymmer på sig. De skjöta en annars1en annars: en annans utan en noga och sträng eftersyn. Deras lättja, yppighet och bedrägeri, kan årligen korta af inkomsterna, som annars kunde märckeligen ökas.

At mota detta onda, arendera andra bort sin jord på wissa år; men innehafwaren som då wet sin fahrdag2dag då kontraktet löper ut, täncker altid på den då han skal göra något: han söker at göra sig bästa gagnet, men frågar minst hwad efterträdaren får. Härigenom lemna många tusende Tunnaland Åker och Äng i wanrykt3vanvårdnad, och Allmogen som både kunde och wille arbeta up jorden, får icke ens befatta sig dermed, då den likwäl med glädje wille skatta derföre til ägaren, allenast jorden blefwe lämnad dess brukare til ewärdelig besittning.

1. en annars: en annans
2. dag då kontraktet löper ut
3. vanvårdnad

§ 11

Kolmanneksi lasken niihin pakkoihin, jotka koskevat viljelykelpoista maatamme, että sitä eivät saa omistaa ne, joilla on sekä halua että voimia hoitaa viljely omin käsin. Suuret kuninkaan-, säteri- ja verotilat ovat enimmäkseen muualla asuvien herrasväkien omistuksessa tai sitten niitä hoitavat palkatut henkilöt, joilla ei ole halua, ymmärrystä tai yritteliäisyyttä viljelläkseen tilaa, tai sitten tila on annettu vuokralle, mutta vain muutaman vuoden sopimuksella.33

Joka tapauksessa aivan liian suuri osa Ruotsin pelloista ja niityistä kuuluu tällaisiin tiloihin. Vain harvat niiden haltijoista saavat niistä sitä rikkautta ja hyötyä, joita tiloista voisi ja pitäisi saada, mikä merkitsee valta­kunnalle huomattavaa menetystä. Enimmäkseen tämä on pehtorien, kartanonvoutien ja isäntärenkien vastuulla. He hoitavat toisen omaisuutta ilman tarkkaa ja tiukkaa valvontaa. Heidän laiskuutensa, ylellisyyden­halunsa ja petollisuutensa voi joka vuosi vähentää tuloja, jotka voisivat muutoin kasvaa merkittävästi.

Päästäkseen tästä pahasta toiset antavat maansa tietyiksi vuosiksi vuokralle, mutta vuokraaja tietää, milloin hänelle tulee lähtö ja ottaa sen aina huomioon, kun hänen pitäisi ryhtyä johonkin. Hän yrittää hyötyä itse parhaalla tavalla, mutta on vähiten kiinnostunut siitä, mitä hänen seuraajalleen jää. Tällä tavoin monta tuhatta tynnyrinalaa peltoja ja niittyjä jää hoitamatta, ja rahvas, joka sekä osaisi että haluaisi muokata maat kuntoon, ei saa edes puuttua asiaan. Rahvas maksaisi maasta ilomielin veroja omistajalle, kunhan vain maa jätettäisiin ikuisesti käyttäjänsä hallintaan.

§ 11

As a third constraint on our cultivable land I regard the fact that it may not be owned by those who have both the inclination and strength to work it with their own hands. There are large Crown domains, officers’ estates and taxed freehold farms, most of them owned by absentee landlords or else looked after by subordinates who do not possess the interest, knowledge or energy to improve the land, or else they are let on short leases.33

In any case, an excessively large proportion of Swedish arable and pasture land forms part of such farms. Few of their proprietors derive the wealth and utility from them that they could and should provide, causing a substantial loss to the country. Managers, farm bailiffs and foremen are generally in charge of them. They look after other people’s business without close and strict supervision. Their indolence, extravagance and fraudulence may year by year reduce the incomes that could otherwise be substantially increased.

In order to forestall that evil, others lease out their land for a certain number of years, but the leaseholder, who then knows when he is due to leave, is constantly aware of that when he is to undertake anything; he always seeks to gain the greatest profit for himself and cares least of all about what he will leave to his successor. In that way many thousands of acres of arable and pasture land are neglected, and the country people, who are both able and willing to improve the land, are not even allowed to turn their hands to doing so, although they would gladly pay the owner if only the land were left in the permanent possession of its cultivators.