Edellinen jakso: Maastamuutto, § 15
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 17
§ 16
Kaivostyössämme on yhtä paljon pakkoa kuin muissakin ammateissa.
Pakko kohdistuu ensinnäkin köyhiin ruukinomistajiin, joilla ei ole tarpeeksi pääomaa ruukin pyörittämiseen. Valtakunnan kunnianarvoisissa säädyissä heräsi myötätunto heidän ahdinkoaan kohtaan ja heidän tuekseen perustettiin rautakonttori1. Mutta laadittaessa sille sääntöjä mukaan tuli tiettyjä asioita tarkkasilmäisten ja rehellisten vastustuksesta huolimatta.
Näiden sääntöjen ja pankin helposti myöntämien lainojen avulla varakkaat pystyivät tekemään korkeimmat tarjoukset ruukeista ja hankkimaan niitä itselleen sekä ryhtymään toisten rahoittajiksi. Ja koska kyse oli samoista henkilöistä, jotka vaikuttivat vaihtokurssiin sietämättömän kalliilla lainoilla, se aiheutti vielä murheellisemmat seuraukset.
Nämä pääomalainojen antajat, jotka olivat samalla viejiä ja vekselien asettajia, tekivät kirjallisia sopimuksia tietyistä toimituksista ja tietystä taalerimäärästä kutakin kippuntaa kohti silloin kun vaihtokurssi oli vielä siedettävä. Sopimukset tehtiin kymmeneksi vuodeksi ja pitemmäksikin ajaksi. Mutta heti kun sopimus oli tehty, kurssin annettiin nousta yli 100 markkaan riikintaalerilta. Taaleri, joka siedettävän kurssin aikana48 oli vastannut kahdettatoista osaa riikintaalerista, kutistui nyt pelkäksi kahdeskymmenesneljäsosaksi. Köyhä ruukinomistaja joutui siis myymään rautansa puolella sovitusta hinnasta, vaikka saikin saman taalerimäärän.
Kun tällaisen sopimuksen tehnyt ruukinomistaja on parin vuoden kuluttua vajonnut taloudellisiin hankaluuksiin, ei hyvä ystävä voi antaa hänelle parempaa neuvoa kuin että hänen on paras jättää kaikki varakkaampien käsiin ja etsiä turvaansa muualta.
2) Ruukkien sepät ja työntekijät pakotetaan tyytymään aivan liian alhaisiin palkkoihin.
Hehän nimenomaan tekevät työt, joten heidän on saatava sopivaa ja ravitsevaa ruokaa ja tarvittava toimeentulo, muutoin he kyllästyvät, muuttuvat laiskottelijoiksi, varkaiksi ja lohtua köyhyytensä etsiessään mitä surkeimmiksi juopoiksi. Kokeneita työntekijöitä ei saada ulkopuolelta. Kun työteliäät huomaavat, ettei heidän ahkeruudelleen anneta juuri arvoa, he katsovat joutuneensa orjuuteen. Riksdags-Tidningarista2 voi lukea joitakin heidän valitusvirsiään. Välipuheet ja sopimukset on kuitenkin pidettävä, vaikka itse asiat ovatkin muuttuneet. Elleivät työntekijät tyydy tähän, he saavat etsiä parempia oloja muualta. Se ei kuitenkaan paljon lohduta sen jälkeen kun he ovat saaneet vaimon, lapsia ja jonkinlaisen asuinsijan, etenkään kun Ruotsin vuorityö on joutunut kovin harvojen omistukseen.
Pohjolan kylmät talvet vievät ravinnon kesän linnuiltamme ja ajavat49 ne joukoittain maistelemaan etelän iloja. Nälkä ja köyhyys, joihin ei helpotusta löydy, ohjaavat monet ruukintyöläisemme samalle tielle.
3) Kaivoksiimme liittyy vielä yksi pakko, joka kohdistuu erityisesti niiden ympärillä asuvaan rahvaaseen, ja vaikka asia ei näykään varsinaisesti vahingoittavan ruukkeja, on silti selvää ettei kaivostoiminta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa voi perustua maanviljelijöiden joutumiseen perikatoon.
Jokainen ihminen, jolla on hiukankin helliä tunteita isänmaataan kohtaan, tietää kyllä miten nämä asiat meillä voivat olla. Tässä ei tarvitse arvailla miten asiat ovat, mitään ei tarvitse vahvistaa vanhoilla tapauksilla eikä yksipuolisilla valituksilla. Asian pitäisi olla ratkaistavissa päivänselvien totuuksien pohjalta. Tiedän ruukin, joka rannikolla maksaa vain 3 kuparitaaleria hiililästistä, kun lästi muutaman kymmenen kilometrin päässä maksaa 10–12 kuparitaaleria. Täydellisimmin vakuutuin tästä pakosta luettuani viimeksi pidetyillä valtiopäivillä julkaistun Riksdags-Tidningar -lehden numerosta 963 muutamien verotalonpoikien kahdeksanvuotisesta orjuudesta, urheasta vastarinnasta ja laihasta voitosta. Tapaus kannattaa pitää muistissa.
Heidät velvoitettiin 20 hopeataalerin sakon uhalla myymään hiililästi 5–6 kuparitaaleria alle markkinahinnan. Seuraavaksi he joutuivat väärän oikeusistuimen tuomitsemiksi. Kun he valittivat tuomiostaan, heille määrättiin sakot. Valitus menetti merkityksensä kun ensimmäinen tuomio määrättiin pantavaksi täytäntöön. Nyt he50 vaativat, että kaikkia asianomistajia oli kuultava asiassa, mutta vaatimus hylättiin. He valittivat, mutta saivat uudet sakot. Kun sitten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt julistivat virkamiesten ja kuninkaallisten kollegioiden toimet asiassa täysin laittomiksi ja lakia selvästi rikkoviksi, verotalonpojat saivat vihdoin maksamansa sakot takaisin, mutta pitkästä oikeudenkäynnistään he eivät saaneet mitään korvausta, eikä liioin siitä, että olivat 8 vuoden aikana menettäneet 5–6 taaleria jokaiselta lästiltä, jonka olivat joutuneet myymään.
