Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 7
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
§ 8
Toinen armon vaikutus meidän sielussamme on valaistuminen, joka tosin voi sisältyä uudestisyntymiseen, jos se otetaan laajassa merkityksessä, mutta on tarpeen tarkastella tätä asiaa myös erikseen, etenkin kun autuas tohtori Luther selityksessään erityisesti mainitsee sen ja sanoo: Uskon, että Pyhä Henki on valaissut minut lahjoillaan. Valaistumisella tarkoitamme tässä Pyhän Hengen armonvaikutusta ihmisessä, niin että hän osaa oikein ja selvästi ymmärtää autuuteen tarvittavat jumalalliset totuudet. Tämä Jumalan Hengen armontyö liittyy mitä läheisimmin äsken selitettyyn kutsumiseen ja on täysin peräisin siitä. Sillä niin pian kuin ihminen antaa ennakoivalle armolle sijaa sydämessään eikä sulje korviaan Jumalan kutsuvalta ääneltä, hän alkaa ymmärryksessämme selittää autuuteen tarvittavia totuuksia. Sana valaistuminen on vertauskuva ihmisestä, joka on menettänyt näkönsä, mutta joka tietyillä keinoilla voi jälleen silmillään ottaa vastaan valonsäteitä ja niiden kautta saa sieluunsa jonkinlaisia käsityksiä esineiden muodoista ja väreistä, joita hän ei aiemmin voinut havaita. Kauhistuttavaan pimeyteen on tässä synnin turmeluksen vuoksi joutunut ihmissielu, joka ei näe omaa tilaansa eikä uhkaavaa onnettomuutta, ei Jumalan meidän pelastukseksemme antamia keinoja eikä miten ja missä järjestyksestä niitä käytettäisiin, eikä autuutta, joka määrätyssä järjestyksessä voidaan saavuttaa. Sillä me olemme, kuten profeetta Jesaja kuvaa, juuri se kansa, joka pimeydessä vaeltaa ja joka asuu kuoleman varjon maassa1 Jes. 9:1,2 ja jonka täytyy levottomana valittaa: Järkemme on sumentunut, pimeys peittää koko sielumme, jos Jumalan Henki ei ole läsnä, joka uuden valon siinä herättää.3 Mutta Jumalamme ja ikuinen Armahtajamme on yksin se, joka hengellisissä asioissa voi ja tahtoo antaa meille mitään valoa. Siksi evankelista Johannes sanookin Vapahtajastamme: Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen4 Joh. 1:9. Ja kun apostoli Paavali halusi herättää nukkuvat efesolaisensa hän sanoi heille, että Kristus on valaiseva heidät Ef. 5:14, ja niitä, jotka jo olivat totelleet kutsun ääntä, hän kutsuu Herran valoksi Ef. 5:8. He ovat sellaisia, jotka Jumala on valaissut. Keino, jonka avulla tämä valaistuminen tapahtuu, taas on pyhä ja Raamatussa meille ilmoitettu sana, mistä kuningas ja profeetta Daavid painokkaasti puhuu, kun hän sanoo Jumalalleen: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani Ps. 119:105. Hän katselee itseään kuin kulkijaa vierailla ja eksyttävillä poluilla, sankassa pimeydessä, jossa ei voinut kuin eksyä ja joutua hukkaan. Mutta hän ylistää Jumalan hyvyyttä, joka on antanut hänelle hänen tiellään lyhdyn ja valon, jotka hälvensivät pimeyden hänen silmiensä edestä ja valaisivat hänen polkuaan, niin että hän saattoi turvallisesti vaeltaa asettamaansa autuaaseen päämäärään. Mutta mikä sitten on tämä valo? Aivan, se on Jumalan pyhä ja ilmoitettu sana. Samaa vakuuttaa myös apostoli Pietari: Meillä on profeetallinen sana, ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun 2. Piet. 1:19. Ja koska Jumalan sana sisällön suhteen jakautuu lakiin ja evankeliumiin, niin ne molemmat vaikuttavat voimallisesti meidän valaistumiseemme. Laki osoittaa velvollisuutemme totella Jumalaa, se näyttää meille velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, moninaiset rikkomuksemme ja sen rangaistuksen, jonka olemme niillä vetäneet päällemme, kun taas evankeliumi näyttää meille Jumalan äärettömän rakkauden meitä kohtaan ja Jeesuksen täydellisen täyttymyksen meidän syntiemme vuoksi, ja me saamme samalla voimia sovituksen vastaanottamiseen. Tämän valaistumisen vaikutus on siinä, että sen kautta opimme tuntemaan autuuteemme tarvittavat totuudet selkeästi ja elävästi. Apostoli Paavali rukoili Jumalaa efesolaistensa puolesta, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa Ef. 1:17–18. Näissä sanoissa Paavali myös lukee valaistumisen erityisesti Pyhän Hengen työksi. Meidän ei myöskään tule jättää tässä esittämättä kysymystä, johon usein niin kiihkeästi eri tavoin vastataan, nimittäin voivatko uskottomat todella saada tämän valaistumisen vai eivät? Se riippuu tässä lähinnä siitä, mitä sanalla valaistuminen tarkoitetaan. Laajassa merkityksessä, jossa se sisältää kaiken tiedon jumalallisista ja meidän autuudeksemme ilmoitetuista asioista, kysymykseen on vastattava myöntävästi, sillä kuka voisi kieltää, etteikö kääntymätönkin ja lihallisesti suuntautunut ihminen voisi käsittää ja ymmärtää Jumalan sanasta monia tällaisia totuuksia, vaikka hän ei annakaan niille tilaa sydämessään mihinkään todellisen mielen muutokseen. Mutta jos otamme valaistuminen-sanan varsinaisessa ja raamatullisessa merkityksessään ja tarkoitamme sitä valaistumista, joka tapahtuu niissä, jotka eivät vihamielisesti torju armoa vaan antavat sen johtaa parannukseen, niin on yhtä selvää, että kysymykseen tulee vastata kieltävästi. Näin ollen kyseessä on oikein tarkasteltuna pikemmin kiista sanoista kuin todellinen erimielisyys itse totuudesta. Edellisen tyypin valaistumista voidaan kutsua kirjaimelliseksi, jälkimmäistä taas hengelliseksi tai autuaaksitekeväksi tiedoksi. Hengellisen tai autuaaksitekevän puolestaan tunnistaa lähinnä kahdesta pääseikasta, nimittäin ensinnäkin siitä, tuleeko herännyt syntinen jotenkin kauhun- ja inhonsekaisesti tietoiseksi omasta synninturmiostaan, joka musertaa häntä niin syvästi, ettei hän näe eikä halua vedota minkäänlaiseen selitykseen tai omaan vanhurskauteensa puolustuksekseen, vaan häveten pitää itseään itseltään ajassa ja ikuisuudessa kadotettuna sieluna. Toiseksi sen tunnistaa siitä, tunteeko hän sydämessään hartaan ja iloisen varmuuden Vapahtajansa Jeesuksen loputtomasta rakkaudesta häntä kohtaan; sanalla sanoen, että syntinen näkee, että hän itse ei ole mitään ja Jeesus on kaikki. Näemme, että apostoli Paavalin valaistuminen oli tällainen, kun hän avoimin sydämin ja hyvin liikuttuneena tunnustaa itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta Jeesuksen armahtavaisuuden näemme sitä vastoin äärettömänä, ja että se on ikään kuin suunnannut Paavaliin kaiken rakkautensa ja kärsivällisyytensä 1. Tim. 1:15–16. Tällainen valaistuminen onkin ainoa, joka voi johtaa meidät oikeaan kääntymykseen. Mutta se sotii myös lihallista mieltämme vastaan, joka aina haluaa tuoda jotain omasta takaa voidakseen syntyä uudelleen. Luonnostaan ihminen haluaa mieluummin alistua moniin vaikeisiin kieltäymyksiin ja ankariin hyveenharjoituksiin kuin että hän täysin alastomana heittäytyisi Vapahtajansa jalkoihin ainoastaan kerjätäkseen apua, ja kuitenkaan ilman näin saamaansa valoa sielussaan syntinen ei koskaan voi päästä osallisuuteen ansaitsemattomasta, Kristuksen hänelle hankkimasta armosta. Voi, oppikaa siis, rakkaani, ettette karkota pois sielustanne tätä teidän autuudellenne välttämätöntä valoa, niin epämiellyttävältä kuin se vanhasta Aatamista5 kenties tuntuisikin.
Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 7
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
paikat:
Henkilöt: Daavid Jesaja Johannes Paavali Pietari
Raamatunkohdat:
Aiheet: