Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 7
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
§ 8
Toinen armon vaikutus meidän sielussamme on valaistuminen, joka tosin voi sisältyä uudestisyntymiseen, jos se otetaan laajassa merkityksessä, mutta on tarpeen tarkastella tätä asiaa myös erikseen, etenkin kun autuas tohtori Luther selityksessään erityisesti mainitsee sen ja sanoo: Uskon, että Pyhä Henki on valaissut minut lahjoillaan. Valaistumisella tarkoitamme tässä Pyhän Hengen armonvaikutusta ihmisessä, niin että hän osaa oikein ja selvästi ymmärtää autuuteen tarvittavat jumalalliset totuudet. Tämä Jumalan Hengen armontyö liittyy mitä läheisimmin äsken selitettyyn kutsumiseen ja on täysin peräisin siitä. Sillä niin pian kuin ihminen antaa ennakoivalle armolle sijaa sydämessään eikä sulje korviaan Jumalan kutsuvalta102 ääneltä, hän alkaa ymmärryksessämme selittää autuuteen tarvittavia totuuksia. Sana valaistuminen on vertauskuva ihmisestä, joka on menettänyt näkönsä, mutta joka tietyillä keinoilla voi jälleen silmillään ottaa vastaan valonsäteitä ja niiden kautta saa sieluunsa jonkinlaisia käsityksiä esineiden muodoista ja väreistä, joita hän ei aiemmin voinut havaita. Kauhistuttavaan pimeyteen on tässä synnin turmeluksen vuoksi joutunut ihmissielu, joka ei näe omaa tilaansa eikä uhkaavaa onnettomuutta, ei Jumalan meidän pelastukseksemme antamia keinoja eikä miten ja missä järjestyksestä niitä käytettäisiin, eikä autuutta, joka määrätyssä järjestyksessä voidaan saavuttaa. Sillä me olemme, kuten profeetta Jesaja kuvaa, juuri se kansa, joka pimeydessä vaeltaa ja joka asuu kuoleman varjon maassa1 Jes. 9:1,2 ja jonka täytyy levottomana valittaa: Järkemme on sumentunut, pimeys peittää koko sielumme, jos Jumalan Henki ei ole läsnä, joka uuden valon siinä herättää.3 Mutta Jumalamme ja ikuinen Armahtajamme on yksin se, joka hengellisissä asioissa voi ja tahtoo antaa meille mitään valoa. Siksi evankelista Johannes sanookin Vapahtajastamme: Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen4 Joh. 1:9. Ja kun apostoli Paavali halusi herättää nukkuvat efesolaisensa hän sanoi heille, että Kristus on valaiseva heidät Ef. 5:14, ja niitä, jotka jo olivat totelleet kutsun ääntä, hän kutsuu Herran valoksi Ef. 5:8. He ovat sellaisia, jotka Jumala on103 valaissut. Keino, jonka avulla tämä valaistuminen tapahtuu, taas on pyhä ja Raamatussa meille ilmoitettu sana, mistä kuningas ja profeetta Daavid painokkaasti puhuu, kun hän sanoo Jumalalleen: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani Ps. 119:105. Hän katselee itseään kuin kulkijaa vierailla ja eksyttävillä poluilla, sankassa pimeydessä, jossa ei voinut kuin eksyä ja joutua hukkaan. Mutta hän ylistää Jumalan hyvyyttä, joka on antanut hänelle hänen tiellään lyhdyn ja valon, jotka hälvensivät pimeyden hänen silmiensä edestä ja valaisivat hänen polkuaan, niin että hän saattoi turvallisesti vaeltaa asettamaansa autuaaseen päämäärään. Mutta mikä sitten on tämä valo? Aivan, se on Jumalan pyhä ja ilmoitettu sana. Samaa vakuuttaa myös apostoli Pietari: Meillä on profeetallinen sana, ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun 2. Piet. 1:19. Ja koska Jumalan sana sisällön suhteen jakautuu lakiin ja evankeliumiin, niin ne molemmat vaikuttavat voimallisesti meidän valaistumiseemme. Laki osoittaa velvollisuutemme totella Jumalaa, se näyttää meille velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, moninaiset rikkomuksemme ja sen rangaistuksen, jonka olemme niillä vetäneet päällemme, kun taas evankeliumi näyttää meille Jumalan äärettömän rakkauden meitä kohtaan ja Jeesuksen täydellisen täyttymyksen meidän syntiemme vuoksi, ja me saamme samalla voimia sovituksen104 vastaanottamiseen. Tämän valaistumisen vaikutus on siinä, että sen kautta opimme tuntemaan autuuteemme tarvittavat totuudet selkeästi ja elävästi. Apostoli Paavali rukoili Jumalaa efesolaistensa puolesta, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa Ef. 1:17–18. Näissä sanoissa Paavali myös lukee valaistumisen erityisesti Pyhän Hengen työksi. Meidän ei myöskään tule jättää tässä esittämättä kysymystä, johon usein niin kiihkeästi eri tavoin vastataan, nimittäin voivatko uskottomat todella saada tämän valaistumisen vai eivät? Se riippuu tässä lähinnä siitä, mitä sanalla valaistuminen tarkoitetaan. Laajassa merkityksessä, jossa se sisältää kaiken tiedon jumalallisista ja meidän autuudeksemme ilmoitetuista asioista, kysymykseen on vastattava myöntävästi, sillä kuka voisi kieltää, etteikö kääntymätönkin ja lihallisesti suuntautunut ihminen voisi käsittää ja ymmärtää Jumalan sanasta monia tällaisia totuuksia, vaikka hän ei annakaan niille tilaa sydämessään mihinkään todellisen mielen muutokseen. Mutta jos otamme valaistuminen-sanan varsinaisessa ja raamatullisessa merkityksessään ja tarkoitamme sitä valaistumista, joka tapahtuu niissä, jotka eivät vihamielisesti torju armoa vaan antavat sen johtaa parannukseen, niin on yhtä selvää,105 että kysymykseen tulee vastata kieltävästi. Näin ollen kyseessä on oikein tarkasteltuna pikemmin kiista sanoista kuin todellinen erimielisyys itse totuudesta. Edellisen tyypin valaistumista voidaan kutsua kirjaimelliseksi, jälkimmäistä taas hengelliseksi tai autuaaksitekeväksi tiedoksi. Hengellisen tai autuaaksitekevän puolestaan tunnistaa lähinnä kahdesta pääseikasta, nimittäin ensinnäkin siitä, tuleeko herännyt syntinen jotenkin kauhun- ja inhonsekaisesti tietoiseksi omasta synninturmiostaan, joka musertaa häntä niin syvästi, ettei hän näe eikä halua vedota minkäänlaiseen selitykseen tai omaan vanhurskauteensa puolustuksekseen, vaan häveten pitää itseään itseltään ajassa ja ikuisuudessa kadotettuna sieluna. Toiseksi sen tunnistaa siitä, tunteeko hän sydämessään hartaan ja iloisen varmuuden Vapahtajansa Jeesuksen loputtomasta rakkaudesta häntä kohtaan; sanalla sanoen, että syntinen näkee, että hän itse ei ole mitään ja Jeesus on kaikki. Näemme, että apostoli Paavalin valaistuminen oli tällainen, kun hän avoimin sydämin ja hyvin liikuttuneena tunnustaa itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta Jeesuksen armahtavaisuuden näemme sitä vastoin äärettömänä, ja että se on ikään kuin suunnannut Paavaliin kaiken rakkautensa ja kärsivällisyytensä 1. Tim. 1:15–16. Tällainen valaistuminen onkin ainoa, joka voi johtaa meidät oikeaan kääntymykseen. Mutta se sotii myös lihallista mieltämme vastaan, joka aina haluaa tuoda jotain omasta takaa voidakseen syntyä uudelleen. Luonnostaan ihminen106 haluaa mieluummin alistua moniin vaikeisiin kieltäymyksiin ja ankariin hyveenharjoituksiin kuin että hän täysin alastomana heittäytyisi Vapahtajansa jalkoihin ainoastaan kerjätäkseen apua, ja kuitenkaan ilman näin saamaansa valoa sielussaan syntinen ei koskaan voi päästä osallisuuteen ansaitsemattomasta, Kristuksen hänelle hankkimasta armosta. Voi, oppikaa siis, rakkaani, ettette karkota pois sielustanne tätä teidän autuudellenne välttämätöntä valoa, niin epämiellyttävältä kuin se vanhasta Aatamista5 kenties tuntuisikin.
§. 8.
Den andra Nådeverkan i vår själ är Uplysningen, hvilken väl, då nya födelsen tages i en vidsträktare bemärkelse, äfven kan innefatta uplysningen; men det är nödigt, at vi här betrakte honom särskilt, så mycket hälre, som Sal. Doct. Luther i sin förklaring särskilt nämner den, då han säger: Jag tror, at then Helga Anda hafver uplyst mig med sina gåfvor.6 Med Uplysningen förstå vi här den Helge Andas nådeverkan i menniskan, at kunna fatta och tydeligen föreställa sig de til saligheten nödiga Gudomeliga sanningar. Denna Guds Andas nådeverkan, är på det närmaste förknippad med den nyligen förklarade kallelsen, och härflyter aldeles af den samma. Ty så snart en menniska lämnar den förekommande nåden rum i sitt hjerta, och intet stoppar sina öron til för Guds kal102lande röst, börjar Han at i förståndet förklara de til saligheten nödiga sanningar. Ordet uplysning är liknelsevis tagit af en menniska som förlorat sin syn, men igenom några medel, åter kan uti sina ögon emottaga ljusets strålar, och genom dem gifva själen några begrep om de tings skapnad och färgor, dem hon ej tilförene kunnat blifva varse. Här är mennisko-själen den, som genom syndaförderfvet stannat i et grufveligit mörker om sitt eget tilstånd och hotande olycka, om de medel, som Gud gifvit til vår räddning, om sättet och ordningen, huru de skola användas och om den salighet, som i den föreskrefna ordningen kan vinnas. Ty vi äre, som Propheten Esaias beskrifver, just det folket, som i mörkret vandrar och som bo uti gräseliga mörko lande; Es. 9:2. och måste med oro klaga: Vårt förnuft förblindat är, mörker all vår själ betäcker, om Guds Anda ej är när, som nytt ljus i henne väcker.7 Men vår Gud och evige Förbarmare är den samma allena, som uti andeliga saker kan och vil gifva oss något ljus. Derföre kallar Evangelisten Johannes vår Frälsare, thet sanna ljuset, som uplyser alla menniskor som komma i verlden, Cap. 1:9. Och när Apostelen Paulus ville upväcka sina såfvande Epheser, säger han til them: at Christus skall uplysa dem, Cap. 5:14. och de som redan åtlydt kallelsens röst, dem kallar han ljus i Herranom, v. 8. det är sådana, som af Gud blif103vit uplyste. Medlet åter hvarigenom denna uplysning sker, är det heliga och i Skriften oss uppenbarade ordet, såsom Konungen och Propheten David derom märkeligen talar, då han säger til sin Gud: Titt ord är mina fötters lykta och et ljus på minom vägom. Ps. 119:105. Han betraktar här sig sjelf, som en vandringsman på främmande och villsamma stigar, i et ganska tjokt mörker där han ej annat kunde, än fara vilse och förloras. Men han beprisar Guds godhet, som gifvit honom på sin väg en lykta och et ljus, hvilka skingrade mörkret för hans ögon, och uplyste hans gång, at han med trygghet kunde vandra til sitt föresatta lycksalighetsmål. Men hvad var det då för et ljus? Jo, Guds heliga och uppenbarade ord. Det samma intygar äfven Apostelen Petrus: Vi hafve, säger han, et fast prophetiskt ord, och I gören väl at I akten ther uppå likasom et ljus, som skin uti et mörkt rum, 2 Ep. 1:19. Och emedan Guds ord i anseende til innehållet, fördelas i Lag och Evangelium, så verka de äfven hvardera rätt kraftigt på vår uplysning. Lagen visar vår förbindelse emot Gud at lyda honom: den föreställer oss våra plikter, emot Gud och nästan, våra mångfalliga öfverträdelser och det straff vi därmed ådragit oss, men däremot visar oss Evangelium, Guds oändeliga kärlek emot oss, och Jesu fullkomliga tilfyllestgörelse för våra synder, och vi få tillika krafter at anam104ma försoningen. Verkan af denna uplysningen är, at vi genom den vinna en tydelig och lefvande kännedom uti de oss til saligheten nödiga sanningar. Såsom Apostelen Paulus bad sin Gud för sina Epheser: at vårs Herras Jesu Christi Gud, härlighetenes Fader ville gifva dem visdomsens och uppenbarelsens anda til sin kunskap, och uplysa theras förstånds ögon, at the förstå kunde, hvad hopp han hade kallat them uti, och huru rik hans arfs härlighet är uti helgonen. Cap. 1:17,18. Uti hvilka ord Paulus äfven tilägnar uplysningens verk i synnerhet åt den Helga Anda. Vi få ej heller förbigå här at uptaga den fråga, som med så mycken hetta ofta olika besvaras: nemligen om de otrogna verkeligen kunna få denna uplysning eller icke? Det ankommer här förnämligast derpå, i hvad bemärkelse det ordet uplysning tages. I en vidsträktare, där den innefattar all kunskap om gudomeliga och til vår salighet uppenbarade ting, bör denna fråga bejakas, ty hvem kunde väl neka, at ock en oomvänd och kötsligen sinnad menniska icke kunde af Guds ord fatta och förstå många sådana sanningar, ehuru han icke lämnar dem rum i sitt hjerta til någon verkelig sinnets förändring. Men tager man åter ordet uplysning uti sin egenteliga och bibliska bemärkelse, om den uplysning som sker hos dem, hvilka icke fienteligen emotstå nåden, utan låta den leda sig til bätring, så är lika klart,105 at frågan måste nekas. Saken är således, rätteligen betraktad, mera en ordatvist än verkelig skiljaktighet i sjelfva sanningen. Den förra slags uplysningen bör derföre med rätta få namn af en bokstafvelig, den senare af en andelig eller saliggörande kunskap. Den andeliga och saliggörande igenkännes egenteligen af tvenne hufvud-omständigheter, nemligen först deraf, om den upväkte syndaren med en slags fasa och vederstyggelse blir varse sitt eget synda-förderf, som så djupt förkrossar honom, at han slätt intet har eller vil åberopa sig någon ursägt eller egen rättfärdighet til sitt försvar, utan med blygsel ser sig an för en af sig sjelf, i tid och evighet förlorad själ: och för det andra deraf, om han i sit hjerta känner en innerlig och glädjefull öfvertygelse om sin Förbarmares Jesu oändeliga kärlek emot sig; med et ord, om syndaren ser sig sjelf an för et intet och sin Jesum för sitt alt. Sådan finne vi Apostelens Pauli uplysning hafva varit, då han öppenhjertigt och med mycken rörelse ärkänner sig för den största bland syndare, men däremot Jesu förbarmande för oändeligit, som på honom lika som utöst all sin kärlek och långmodighet,8 1 Tim. 1:15,16. En sådan uplysning är ock den enda som kan leda oss til en rätt omvändelse. Men den strider och tvers emot det kötsliga sinnet, som altid vil hafva något eget med sig, til sin nya födelse. Menniskan af natu106ren vill häldre åtaga sig många svåra försakelser och stränga dygde-öfningar, än hon vill hel blott och bar9 kasta sig för sin Förbarmares fötter at endast tigga om hjelp, utom hvilket ljus i själen likväl syndaren aldrig kan komma til en rätt delaktighet uti den oförtjenta och af Christo förvärfvade nåden. Ack! lärer då häraf mine älskelige at icke drifva tilbaka ifrån eder själ, detta för eder salighet så nödvändiga ljuset, ehuru obehageligit det ock skulle förekomma den gamla Adam.10
§ 8
Toinen armon vaikutus meidän sielussamme on valaistuminen, joka tosin voi sisältyä uudestisyntymiseen, jos se otetaan laajassa merkityksessä, mutta on tarpeen tarkastella tätä asiaa myös erikseen, etenkin kun autuas tohtori Luther selityksessään erityisesti mainitsee sen ja sanoo: Uskon, että Pyhä Henki on valaissut minut lahjoillaan. Valaistumisella tarkoitamme tässä Pyhän Hengen armonvaikutusta ihmisessä, niin että hän osaa oikein ja selvästi ymmärtää autuuteen tarvittavat jumalalliset totuudet. Tämä Jumalan Hengen armontyö liittyy mitä läheisimmin äsken selitettyyn kutsumiseen ja on täysin peräisin siitä. Sillä niin pian kuin ihminen antaa ennakoivalle armolle sijaa sydämessään eikä sulje korviaan Jumalan kutsuvalta102 ääneltä, hän alkaa ymmärryksessämme selittää autuuteen tarvittavia totuuksia. Sana valaistuminen on vertauskuva ihmisestä, joka on menettänyt näkönsä, mutta joka tietyillä keinoilla voi jälleen silmillään ottaa vastaan valonsäteitä ja niiden kautta saa sieluunsa jonkinlaisia käsityksiä esineiden muodoista ja väreistä, joita hän ei aiemmin voinut havaita. Kauhistuttavaan pimeyteen on tässä synnin turmeluksen vuoksi joutunut ihmissielu, joka ei näe omaa tilaansa eikä uhkaavaa onnettomuutta, ei Jumalan meidän pelastukseksemme antamia keinoja eikä miten ja missä järjestyksestä niitä käytettäisiin, eikä autuutta, joka määrätyssä järjestyksessä voidaan saavuttaa. Sillä me olemme, kuten profeetta Jesaja kuvaa, juuri se kansa, joka pimeydessä vaeltaa ja joka asuu kuoleman varjon maassa11 Jes. 9:1,12 ja jonka täytyy levottomana valittaa: Järkemme on sumentunut, pimeys peittää koko sielumme, jos Jumalan Henki ei ole läsnä, joka uuden valon siinä herättää.13 Mutta Jumalamme ja ikuinen Armahtajamme on yksin se, joka hengellisissä asioissa voi ja tahtoo antaa meille mitään valoa. Siksi evankelista Johannes sanookin Vapahtajastamme: Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen14 Joh. 1:9. Ja kun apostoli Paavali halusi herättää nukkuvat efesolaisensa hän sanoi heille, että Kristus on valaiseva heidät Ef. 5:14, ja niitä, jotka jo olivat totelleet kutsun ääntä, hän kutsuu Herran valoksi Ef. 5:8. He ovat sellaisia, jotka Jumala on103 valaissut. Keino, jonka avulla tämä valaistuminen tapahtuu, taas on pyhä ja Raamatussa meille ilmoitettu sana, mistä kuningas ja profeetta Daavid painokkaasti puhuu, kun hän sanoo Jumalalleen: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani Ps. 119:105. Hän katselee itseään kuin kulkijaa vierailla ja eksyttävillä poluilla, sankassa pimeydessä, jossa ei voinut kuin eksyä ja joutua hukkaan. Mutta hän ylistää Jumalan hyvyyttä, joka on antanut hänelle hänen tiellään lyhdyn ja valon, jotka hälvensivät pimeyden hänen silmiensä edestä ja valaisivat hänen polkuaan, niin että hän saattoi turvallisesti vaeltaa asettamaansa autuaaseen päämäärään. Mutta mikä sitten on tämä valo? Aivan, se on Jumalan pyhä ja ilmoitettu sana. Samaa vakuuttaa myös apostoli Pietari: Meillä on profeetallinen sana, ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun 2. Piet. 1:19. Ja koska Jumalan sana sisällön suhteen jakautuu lakiin ja evankeliumiin, niin ne molemmat vaikuttavat voimallisesti meidän valaistumiseemme. Laki osoittaa velvollisuutemme totella Jumalaa, se näyttää meille velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, moninaiset rikkomuksemme ja sen rangaistuksen, jonka olemme niillä vetäneet päällemme, kun taas evankeliumi näyttää meille Jumalan äärettömän rakkauden meitä kohtaan ja Jeesuksen täydellisen täyttymyksen meidän syntiemme vuoksi, ja me saamme samalla voimia sovituksen104 vastaanottamiseen. Tämän valaistumisen vaikutus on siinä, että sen kautta opimme tuntemaan autuuteemme tarvittavat totuudet selkeästi ja elävästi. Apostoli Paavali rukoili Jumalaa efesolaistensa puolesta, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa Ef. 1:17–18. Näissä sanoissa Paavali myös lukee valaistumisen erityisesti Pyhän Hengen työksi. Meidän ei myöskään tule jättää tässä esittämättä kysymystä, johon usein niin kiihkeästi eri tavoin vastataan, nimittäin voivatko uskottomat todella saada tämän valaistumisen vai eivät? Se riippuu tässä lähinnä siitä, mitä sanalla valaistuminen tarkoitetaan. Laajassa merkityksessä, jossa se sisältää kaiken tiedon jumalallisista ja meidän autuudeksemme ilmoitetuista asioista, kysymykseen on vastattava myöntävästi, sillä kuka voisi kieltää, etteikö kääntymätönkin ja lihallisesti suuntautunut ihminen voisi käsittää ja ymmärtää Jumalan sanasta monia tällaisia totuuksia, vaikka hän ei annakaan niille tilaa sydämessään mihinkään todellisen mielen muutokseen. Mutta jos otamme valaistuminen-sanan varsinaisessa ja raamatullisessa merkityksessään ja tarkoitamme sitä valaistumista, joka tapahtuu niissä, jotka eivät vihamielisesti torju armoa vaan antavat sen johtaa parannukseen, niin on yhtä selvää,105 että kysymykseen tulee vastata kieltävästi. Näin ollen kyseessä on oikein tarkasteltuna pikemmin kiista sanoista kuin todellinen erimielisyys itse totuudesta. Edellisen tyypin valaistumista voidaan kutsua kirjaimelliseksi, jälkimmäistä taas hengelliseksi tai autuaaksitekeväksi tiedoksi. Hengellisen tai autuaaksitekevän puolestaan tunnistaa lähinnä kahdesta pääseikasta, nimittäin ensinnäkin siitä, tuleeko herännyt syntinen jotenkin kauhun- ja inhonsekaisesti tietoiseksi omasta synninturmiostaan, joka musertaa häntä niin syvästi, ettei hän näe eikä halua vedota minkäänlaiseen selitykseen tai omaan vanhurskauteensa puolustuksekseen, vaan häveten pitää itseään itseltään ajassa ja ikuisuudessa kadotettuna sieluna. Toiseksi sen tunnistaa siitä, tunteeko hän sydämessään hartaan ja iloisen varmuuden Vapahtajansa Jeesuksen loputtomasta rakkaudesta häntä kohtaan; sanalla sanoen, että syntinen näkee, että hän itse ei ole mitään ja Jeesus on kaikki. Näemme, että apostoli Paavalin valaistuminen oli tällainen, kun hän avoimin sydämin ja hyvin liikuttuneena tunnustaa itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta Jeesuksen armahtavaisuuden näemme sitä vastoin äärettömänä, ja että se on ikään kuin suunnannut Paavaliin kaiken rakkautensa ja kärsivällisyytensä 1. Tim. 1:15–16. Tällainen valaistuminen onkin ainoa, joka voi johtaa meidät oikeaan kääntymykseen. Mutta se sotii myös lihallista mieltämme vastaan, joka aina haluaa tuoda jotain omasta takaa voidakseen syntyä uudelleen. Luonnostaan ihminen106 haluaa mieluummin alistua moniin vaikeisiin kieltäymyksiin ja ankariin hyveenharjoituksiin kuin että hän täysin alastomana heittäytyisi Vapahtajansa jalkoihin ainoastaan kerjätäkseen apua, ja kuitenkaan ilman näin saamaansa valoa sielussaan syntinen ei koskaan voi päästä osallisuuteen ansaitsemattomasta, Kristuksen hänelle hankkimasta armosta. Voi, oppikaa siis, rakkaani, ettette karkota pois sielustanne tätä teidän autuudellenne välttämätöntä valoa, niin epämiellyttävältä kuin se vanhasta Aatamista15 kenties tuntuisikin.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 8.
Den andra Nådeverkan i vår själ är Uplysningen, hvilken väl, då nya födelsen tages i en vidsträktare bemärkelse, äfven kan innefatta uplysningen; men det är nödigt, at vi här betrakte honom särskilt, så mycket hälre, som Sal. Doct. Luther i sin förklaring särskilt nämner den, då han säger: Jag tror, at then Helga Anda hafver uplyst mig med sina gåfvor.16 Med Uplysningen förstå vi här den Helge Andas nådeverkan i menniskan, at kunna fatta och tydeligen föreställa sig de til saligheten nödiga Gudomeliga sanningar. Denna Guds Andas nådeverkan, är på det närmaste förknippad med den nyligen förklarade kallelsen, och härflyter aldeles af den samma. Ty så snart en menniska lämnar den förekommande nåden rum i sitt hjerta, och intet stoppar sina öron til för Guds kal102lande röst, börjar Han at i förståndet förklara de til saligheten nödiga sanningar. Ordet uplysning är liknelsevis tagit af en menniska som förlorat sin syn, men igenom några medel, åter kan uti sina ögon emottaga ljusets strålar, och genom dem gifva själen några begrep om de tings skapnad och färgor, dem hon ej tilförene kunnat blifva varse. Här är mennisko-själen den, som genom syndaförderfvet stannat i et grufveligit mörker om sitt eget tilstånd och hotande olycka, om de medel, som Gud gifvit til vår räddning, om sättet och ordningen, huru de skola användas och om den salighet, som i den föreskrefna ordningen kan vinnas. Ty vi äre, som Propheten Esaias beskrifver, just det folket, som i mörkret vandrar och som bo uti gräseliga mörko lande; Es. 9:2. och måste med oro klaga: Vårt förnuft förblindat är, mörker all vår själ betäcker, om Guds Anda ej är när, som nytt ljus i henne väcker.17 Men vår Gud och evige Förbarmare är den samma allena, som uti andeliga saker kan och vil gifva oss något ljus. Derföre kallar Evangelisten Johannes vår Frälsare, thet sanna ljuset, som uplyser alla menniskor som komma i verlden, Cap. 1:9. Och när Apostelen Paulus ville upväcka sina såfvande Epheser, säger han til them: at Christus skall uplysa dem, Cap. 5:14. och de som redan åtlydt kallelsens röst, dem kallar han ljus i Herranom, v. 8. det är sådana, som af Gud blif103vit uplyste. Medlet åter hvarigenom denna uplysning sker, är det heliga och i Skriften oss uppenbarade ordet, såsom Konungen och Propheten David derom märkeligen talar, då han säger til sin Gud: Titt ord är mina fötters lykta och et ljus på minom vägom. Ps. 119:105. Han betraktar här sig sjelf, som en vandringsman på främmande och villsamma stigar, i et ganska tjokt mörker där han ej annat kunde, än fara vilse och förloras. Men han beprisar Guds godhet, som gifvit honom på sin väg en lykta och et ljus, hvilka skingrade mörkret för hans ögon, och uplyste hans gång, at han med trygghet kunde vandra til sitt föresatta lycksalighetsmål. Men hvad var det då för et ljus? Jo, Guds heliga och uppenbarade ord. Det samma intygar äfven Apostelen Petrus: Vi hafve, säger han, et fast prophetiskt ord, och I gören väl at I akten ther uppå likasom et ljus, som skin uti et mörkt rum, 2 Ep. 1:19. Och emedan Guds ord i anseende til innehållet, fördelas i Lag och Evangelium, så verka de äfven hvardera rätt kraftigt på vår uplysning. Lagen visar vår förbindelse emot Gud at lyda honom: den föreställer oss våra plikter, emot Gud och nästan, våra mångfalliga öfverträdelser och det straff vi därmed ådragit oss, men däremot visar oss Evangelium, Guds oändeliga kärlek emot oss, och Jesu fullkomliga tilfyllestgörelse för våra synder, och vi få tillika krafter at anam104ma försoningen. Verkan af denna uplysningen är, at vi genom den vinna en tydelig och lefvande kännedom uti de oss til saligheten nödiga sanningar. Såsom Apostelen Paulus bad sin Gud för sina Epheser: at vårs Herras Jesu Christi Gud, härlighetenes Fader ville gifva dem visdomsens och uppenbarelsens anda til sin kunskap, och uplysa theras förstånds ögon, at the förstå kunde, hvad hopp han hade kallat them uti, och huru rik hans arfs härlighet är uti helgonen. Cap. 1:17,18. Uti hvilka ord Paulus äfven tilägnar uplysningens verk i synnerhet åt den Helga Anda. Vi få ej heller förbigå här at uptaga den fråga, som med så mycken hetta ofta olika besvaras: nemligen om de otrogna verkeligen kunna få denna uplysning eller icke? Det ankommer här förnämligast derpå, i hvad bemärkelse det ordet uplysning tages. I en vidsträktare, där den innefattar all kunskap om gudomeliga och til vår salighet uppenbarade ting, bör denna fråga bejakas, ty hvem kunde väl neka, at ock en oomvänd och kötsligen sinnad menniska icke kunde af Guds ord fatta och förstå många sådana sanningar, ehuru han icke lämnar dem rum i sitt hjerta til någon verkelig sinnets förändring. Men tager man åter ordet uplysning uti sin egenteliga och bibliska bemärkelse, om den uplysning som sker hos dem, hvilka icke fienteligen emotstå nåden, utan låta den leda sig til bätring, så är lika klart,105 at frågan måste nekas. Saken är således, rätteligen betraktad, mera en ordatvist än verkelig skiljaktighet i sjelfva sanningen. Den förra slags uplysningen bör derföre med rätta få namn af en bokstafvelig, den senare af en andelig eller saliggörande kunskap. Den andeliga och saliggörande igenkännes egenteligen af tvenne hufvud-omständigheter, nemligen först deraf, om den upväkte syndaren med en slags fasa och vederstyggelse blir varse sitt eget synda-förderf, som så djupt förkrossar honom, at han slätt intet har eller vil åberopa sig någon ursägt eller egen rättfärdighet til sitt försvar, utan med blygsel ser sig an för en af sig sjelf, i tid och evighet förlorad själ: och för det andra deraf, om han i sit hjerta känner en innerlig och glädjefull öfvertygelse om sin Förbarmares Jesu oändeliga kärlek emot sig; med et ord, om syndaren ser sig sjelf an för et intet och sin Jesum för sitt alt. Sådan finne vi Apostelens Pauli uplysning hafva varit, då han öppenhjertigt och med mycken rörelse ärkänner sig för den största bland syndare, men däremot Jesu förbarmande för oändeligit, som på honom lika som utöst all sin kärlek och långmodighet,18 1 Tim. 1:15,16. En sådan uplysning är ock den enda som kan leda oss til en rätt omvändelse. Men den strider och tvers emot det kötsliga sinnet, som altid vil hafva något eget med sig, til sin nya födelse. Menniskan af natu106ren vill häldre åtaga sig många svåra försakelser och stränga dygde-öfningar, än hon vill hel blott och bar19 kasta sig för sin Förbarmares fötter at endast tigga om hjelp, utom hvilket ljus i själen likväl syndaren aldrig kan komma til en rätt delaktighet uti den oförtjenta och af Christo förvärfvade nåden. Ack! lärer då häraf mine älskelige at icke drifva tilbaka ifrån eder själ, detta för eder salighet så nödvändiga ljuset, ehuru obehageligit det ock skulle förekomma den gamla Adam.20
§ 8
Toinen armon vaikutus meidän sielussamme on valaistuminen, joka tosin voi sisältyä uudestisyntymiseen, jos se otetaan laajassa merkityksessä, mutta on tarpeen tarkastella tätä asiaa myös erikseen, etenkin kun autuas tohtori Luther selityksessään erityisesti mainitsee sen ja sanoo: Uskon, että Pyhä Henki on valaissut minut lahjoillaan. Valaistumisella tarkoitamme tässä Pyhän Hengen armonvaikutusta ihmisessä, niin että hän osaa oikein ja selvästi ymmärtää autuuteen tarvittavat jumalalliset totuudet. Tämä Jumalan Hengen armontyö liittyy mitä läheisimmin äsken selitettyyn kutsumiseen ja on täysin peräisin siitä. Sillä niin pian kuin ihminen antaa ennakoivalle armolle sijaa sydämessään eikä sulje korviaan Jumalan kutsuvalta102 ääneltä, hän alkaa ymmärryksessämme selittää autuuteen tarvittavia totuuksia. Sana valaistuminen on vertauskuva ihmisestä, joka on menettänyt näkönsä, mutta joka tietyillä keinoilla voi jälleen silmillään ottaa vastaan valonsäteitä ja niiden kautta saa sieluunsa jonkinlaisia käsityksiä esineiden muodoista ja väreistä, joita hän ei aiemmin voinut havaita. Kauhistuttavaan pimeyteen on tässä synnin turmeluksen vuoksi joutunut ihmissielu, joka ei näe omaa tilaansa eikä uhkaavaa onnettomuutta, ei Jumalan meidän pelastukseksemme antamia keinoja eikä miten ja missä järjestyksestä niitä käytettäisiin, eikä autuutta, joka määrätyssä järjestyksessä voidaan saavuttaa. Sillä me olemme, kuten profeetta Jesaja kuvaa, juuri se kansa, joka pimeydessä vaeltaa ja joka asuu kuoleman varjon maassa21 Jes. 9:1,22 ja jonka täytyy levottomana valittaa: Järkemme on sumentunut, pimeys peittää koko sielumme, jos Jumalan Henki ei ole läsnä, joka uuden valon siinä herättää.23 Mutta Jumalamme ja ikuinen Armahtajamme on yksin se, joka hengellisissä asioissa voi ja tahtoo antaa meille mitään valoa. Siksi evankelista Johannes sanookin Vapahtajastamme: Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen24 Joh. 1:9. Ja kun apostoli Paavali halusi herättää nukkuvat efesolaisensa hän sanoi heille, että Kristus on valaiseva heidät Ef. 5:14, ja niitä, jotka jo olivat totelleet kutsun ääntä, hän kutsuu Herran valoksi Ef. 5:8. He ovat sellaisia, jotka Jumala on103 valaissut. Keino, jonka avulla tämä valaistuminen tapahtuu, taas on pyhä ja Raamatussa meille ilmoitettu sana, mistä kuningas ja profeetta Daavid painokkaasti puhuu, kun hän sanoo Jumalalleen: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani Ps. 119:105. Hän katselee itseään kuin kulkijaa vierailla ja eksyttävillä poluilla, sankassa pimeydessä, jossa ei voinut kuin eksyä ja joutua hukkaan. Mutta hän ylistää Jumalan hyvyyttä, joka on antanut hänelle hänen tiellään lyhdyn ja valon, jotka hälvensivät pimeyden hänen silmiensä edestä ja valaisivat hänen polkuaan, niin että hän saattoi turvallisesti vaeltaa asettamaansa autuaaseen päämäärään. Mutta mikä sitten on tämä valo? Aivan, se on Jumalan pyhä ja ilmoitettu sana. Samaa vakuuttaa myös apostoli Pietari: Meillä on profeetallinen sana, ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun 2. Piet. 1:19. Ja koska Jumalan sana sisällön suhteen jakautuu lakiin ja evankeliumiin, niin ne molemmat vaikuttavat voimallisesti meidän valaistumiseemme. Laki osoittaa velvollisuutemme totella Jumalaa, se näyttää meille velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, moninaiset rikkomuksemme ja sen rangaistuksen, jonka olemme niillä vetäneet päällemme, kun taas evankeliumi näyttää meille Jumalan äärettömän rakkauden meitä kohtaan ja Jeesuksen täydellisen täyttymyksen meidän syntiemme vuoksi, ja me saamme samalla voimia sovituksen104 vastaanottamiseen. Tämän valaistumisen vaikutus on siinä, että sen kautta opimme tuntemaan autuuteemme tarvittavat totuudet selkeästi ja elävästi. Apostoli Paavali rukoili Jumalaa efesolaistensa puolesta, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa Ef. 1:17–18. Näissä sanoissa Paavali myös lukee valaistumisen erityisesti Pyhän Hengen työksi. Meidän ei myöskään tule jättää tässä esittämättä kysymystä, johon usein niin kiihkeästi eri tavoin vastataan, nimittäin voivatko uskottomat todella saada tämän valaistumisen vai eivät? Se riippuu tässä lähinnä siitä, mitä sanalla valaistuminen tarkoitetaan. Laajassa merkityksessä, jossa se sisältää kaiken tiedon jumalallisista ja meidän autuudeksemme ilmoitetuista asioista, kysymykseen on vastattava myöntävästi, sillä kuka voisi kieltää, etteikö kääntymätönkin ja lihallisesti suuntautunut ihminen voisi käsittää ja ymmärtää Jumalan sanasta monia tällaisia totuuksia, vaikka hän ei annakaan niille tilaa sydämessään mihinkään todellisen mielen muutokseen. Mutta jos otamme valaistuminen-sanan varsinaisessa ja raamatullisessa merkityksessään ja tarkoitamme sitä valaistumista, joka tapahtuu niissä, jotka eivät vihamielisesti torju armoa vaan antavat sen johtaa parannukseen, niin on yhtä selvää,105 että kysymykseen tulee vastata kieltävästi. Näin ollen kyseessä on oikein tarkasteltuna pikemmin kiista sanoista kuin todellinen erimielisyys itse totuudesta. Edellisen tyypin valaistumista voidaan kutsua kirjaimelliseksi, jälkimmäistä taas hengelliseksi tai autuaaksitekeväksi tiedoksi. Hengellisen tai autuaaksitekevän puolestaan tunnistaa lähinnä kahdesta pääseikasta, nimittäin ensinnäkin siitä, tuleeko herännyt syntinen jotenkin kauhun- ja inhonsekaisesti tietoiseksi omasta synninturmiostaan, joka musertaa häntä niin syvästi, ettei hän näe eikä halua vedota minkäänlaiseen selitykseen tai omaan vanhurskauteensa puolustuksekseen, vaan häveten pitää itseään itseltään ajassa ja ikuisuudessa kadotettuna sieluna. Toiseksi sen tunnistaa siitä, tunteeko hän sydämessään hartaan ja iloisen varmuuden Vapahtajansa Jeesuksen loputtomasta rakkaudesta häntä kohtaan; sanalla sanoen, että syntinen näkee, että hän itse ei ole mitään ja Jeesus on kaikki. Näemme, että apostoli Paavalin valaistuminen oli tällainen, kun hän avoimin sydämin ja hyvin liikuttuneena tunnustaa itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta Jeesuksen armahtavaisuuden näemme sitä vastoin äärettömänä, ja että se on ikään kuin suunnannut Paavaliin kaiken rakkautensa ja kärsivällisyytensä 1. Tim. 1:15–16. Tällainen valaistuminen onkin ainoa, joka voi johtaa meidät oikeaan kääntymykseen. Mutta se sotii myös lihallista mieltämme vastaan, joka aina haluaa tuoda jotain omasta takaa voidakseen syntyä uudelleen. Luonnostaan ihminen106 haluaa mieluummin alistua moniin vaikeisiin kieltäymyksiin ja ankariin hyveenharjoituksiin kuin että hän täysin alastomana heittäytyisi Vapahtajansa jalkoihin ainoastaan kerjätäkseen apua, ja kuitenkaan ilman näin saamaansa valoa sielussaan syntinen ei koskaan voi päästä osallisuuteen ansaitsemattomasta, Kristuksen hänelle hankkimasta armosta. Voi, oppikaa siis, rakkaani, ettette karkota pois sielustanne tätä teidän autuudellenne välttämätöntä valoa, niin epämiellyttävältä kuin se vanhasta Aatamista25 kenties tuntuisikin.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 7
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
paikat:
Henkilöt: Daavid Jesaja Johannes Paavali Pietari
Raamatunkohdat:
Aiheet: