Herra Peripatheticukselle.
Vasta juuri nyt sain lukeakseni arvoisan herran minulle osoittaman 22.3. Dagligt Allehandan numerossa 66 julkaistun kirjoituksen, ja minun on vastattava siihen heti, vaikka olen hyvin kiireinen. Silti kestää varsin kauan, ennen kuin arvoisa herra voi saada vastauksen luettavakseen sanomalehdestä, sillä asun kovin kaukana pääkaupungista.
Sen paremmin arvoisa herra kuin Sincerus Moderatuskaan ei ole tyytyväinen lausumiini kohteliaisuuksiin, joten minun ei pidä myöskään vaivata heitä niillä. Totuuden sanoakseni arvoisa herra kirjoittaa itse asiasta paljon järkevämmin kuin Sincerus kirjoitti, ja arvoisan herran sirottelema suola on toki kestettävä, etenkin sellaisen, joka syytää suolaa toisille runsaanlaisesti.
Olen iloinen kohdatessani arvostelijan, joka puhuu selvää ruotsia, niin että hänen tarkoituksensa on ymmärrettävissä, mutta kun joudun vastakkain herra laamanni Antonssonin kanssa, hänen kielensä on niin juhlallista ja vaikuttavaa, etten oikein tiedä, mihin olen joutunut, ja äskettäin sain Stockholms-Postenin numeron 601 (lehti ei tule minulle säännöllisesti), jossa hänen edustajansa kirjoittaa yhtä käsittämättömästi kuin päämiehensäkin.2 Tuntematon henkilö pyysi minulta vastausta, mutta vastaaminen on vaikeaa, koska kirjoitus on etenkin alussa täysin käsittämätön ja kirjoittaja tarvitsisi samaa kieliopillista kuritusta kuin herra laamanni itse, ellei jopa ankarampaakin. Sellaiset kirjoitukset eivät kaunista kirjallisesti sivistynyttä aikakauttamme.
Se ei kuitenkaan kuulu tähän yhteyteen. Myönnän mielelläni paikkansa pitäväksi arvoisan herran esittämän perustotuuden, että tullessamme yhteiskunnan jäseniksi menetämme väistämättä osan luonnollisesta vapaudestamme. Olen myöntänyt tämän asian arvostellun teoksen sivulla 373 ja selittänyt sitä lähemmin vastauksissani edellisille herroille vastaväittäjilleni, etenkin siinä vastauksessa, jonka ensimmäinen arvostelijani sai.4 Tämän periaatteen nojalla emme kuitenkaan saa yhteiskunnan edun nimissä sokeasti turmella monien perin hyödyllisten kansalaisten luonnollisia oikeuksia sen mukaisesti, mistä kukin isäntä laskee saavansa yksityistä voittoa. Ohitan täysin arvoisan herran mainitsemat muut yhteiskunnan sisäiset luokittelut, koska ne eivät liity tähän asiaan eikä niiden olemassaolosta yhteiskunnassa voida päätellä niiden yhteiselle hyvälle tuottamaa hyötyä eikä haittaa.
Tässä ei missään tapauksessa olisi tilaa ryhtyä luonnollisten oikeuksiemme rajoittamisen ehtojen filosofiseen selvittelyyn. Joudumme tässä asiassa raivaamattomalle polulle, moraaliset oppaamme Ranskan ekonomisteja5 lukuun ottamatta eivät ole avanneet meille näitä polkuja, eikä heidän mielipiteitään juuri arvosteta Ruotsissa. Jättäkäämme siis, arvoisa herra, tällä kertaa tämän takia syrjään koko tämä abstraktinen kiista ja hyväksykäämme yhdessä arvoisan herran päätelmä, että yhteisen hyvän on oltava ylin laki. Tällä perusteella arvoisa herra väittää, että kun palkolliset ovat valtakunnassa välttämättömiä, heidät on lakien voimalla pakotettava palvelukseen, ellei heillä ole hyvää tahtoa työhön. Minä vastaan: eihän toki, sillä kaikissa valtioissa, joissa valtiovalta ei harjoita pakottamista ja joissa ei estetä luonnon ja kristinuskon lakien mukaisia avioliittoja, on aina runsaasti köyhiä työläisiä, joiden on ruokaa ja palkkaa saadakseen itse etsittävä työtä ja palveluspaikkaa niiden luona, jotka palveluksia tarvitsevat. Jos heitä on vähän ja tarve on suuri, heidän palkkansa nousee kuten kaikkien muidenkin tavaroiden hinnat, ja ellei kotimaisia työläisiä ole riittävästi, maahan houkutellaan ulkomaalaisia korkeilla palkoilla puutteen poistamiseksi. Mutta jos heitä on yllin kyllin, heidän työnsä arvo vähenee. Ensiksi mainitussa tapauksessa nousevat myös valmistettujen tavaroiden hinnat, mutta jälkimmäisessä laskevat.
Esitetään varmaan se vastaväite, että ilman pakkoa työläiset eivät tule palvelukseen joko vapauden periaatteen takia tai laiskuuttaan, mutta uskallan sanoa, että tuo on kummitus, jota käytetään lainsäätäjien säikyttelemiseksi silloin, kun kerjääminen estetään voimakeinoilla, kuten olen sanonut. Onhan nimittäin köyhällä työläisellä yleensä vähemmän varaa työstä poissa pysymiseen kuin työnantajalla työn teettämiseen. Ja ellei tässä asiassa uskottaisi perustelujani ja sanojani, uskallan vedota kokemukseen, joka ei petä; ovathan palkollissäännön irtolaisuutta ehkäisevät säädökset jääneet 20–30 vuoden ajan kuolleeksi kirjaimeksi monissa Ruotsin maakunnissa, mutta niissä on silti saatu ja niissä on ollut tarjolla palkollisia. Sinä taas vastaat: he ovat kuitenkin olleet kallispalkkaista väkeä. Vastaan lyhyesti: ostajat sanovat aina tavaraa kalliiksi, mutta ostavat sitä kuitenkin, ja heidän on sopeuduttava tilanteeseen.
Kun tähän nyt lisätään, että vuosipalvelukseen pakottaminen voimakeinoilla, joka saman tien riistää työläiseltä hänen luonnollisen vapautensa, vaikuttaa heti maastamuuttoon, niin että vuoden 1739 lainsäätäjien oli lisättävä sääntöönsä erityinen pykälä valtakunnasta karkaamisen ehkäisemisestä.6 Ja kun sääntö myös estää avioitumisen, kuten 6. pykälässä on osoitettu,7 kysyn arvoisalta herralta, miten korkea-arvoinen ja viisas lainsäätäjä voitaisiin saada joidenkin vähäisten yksityisten epämukavuuksien takia käyttämään pakkoa ja pystyttämään esteitä valtakuntansa vaurastumisen ja voimistumisen tielle?
Tämä perustelu juontuu arvoisan herran itse esittämästä periaatteesta ja lienee sen takia hyväksyttävissä.
Perustuslakiin nojautuva perustelulinjani on aivan yksinkertainen, osoitan nimittäin ensin, että köyhän työ on hänen omaisuutensa, voitaneenko tätä kiistää? Sitten osoitan, että perustuslaki suojaa kaikkien alamaisten omistusoikeutta, jolloin päädyttäneen itsestään päätelmään, että tämä suoja koskee myös työläisen työtä. Missä tässä on virhe? In materia vel forma argumentationis?8 Arvoisa herra sanoo tätä päätelmää mitä merkillisimmäksi, ja olkoon niin. En ole kuitenkaan päätynyt siihen sen kummallisuuden takia, vaan siitä syystä, että se seuraa luonnostaan, kun en rohjennut sulkea palkollisia enkä heidän omaisuuttaan perustuslakien suojan ulkopuolelle.
Vielä muutama sana palkoista. Arvoisa herra on toki järkevin arvostelijoistani tämän asian osalta. Esitän omat perusteluni täysin yhteisen periaatteemme pohjalta, salus reipublicae suprema lex esto,9 ja kysyn ensiksi: onko kohtuullista, että vaikeana nälkävuotena, jolloin ravinnon hinta on kolminkertainen verrattuna hyvien vuosien tasoon, maksetaan samoja palkkoja kuin hyvinä satovuosina? Kumpikin tilanne saattaa ilmetä odotetun palkollissäännön voimassaoloaikana. Jos arvoisa herra vastaa myöntävästi, vastaus ei tule sydämestä, vaan ongelman väistämiseksi, sillä kun palkollisia on tarjolla pelkästään ruokapalkalla enemmän kuin arvoisa herra tarvitsee, hän varmaankin, jos hän on hyvä taloudenpitäjä, säästänee sinä vuonna palkollisille varatut palkkarahat muihin tarpeisiin. Jos arvoisa herra taas vastaa kieltävästi, arvoisan herran aikomuksena on jo maksaa vähemmän kuin palkollissääntö määrää, kunhan hän vain pystyy sivuuttamaan lain määräykset. Miten meidän sitten pitäisi puolustaa lakia, jota emme aio noudattaa kauemmin kuin se vastaa omaa etuamme?
Mutta kysyn vielä jatkoksi: uskooko arvoisa herra, että tuollaista laissa säädettyä taksaa voidaan mitenkään yleisesti noudattaa siellä, missä on puutetta palkollisista? En voi olettaa arvoisaa herraa niin yksinkertaiseksi. Minulla ei varmaankaan ole ennustajanlahjoja, mutta rohkenen sanoa, että se jää useimmilla seuduilla noudattamatta, ja minusta on säälittävää nähdä, että meidän aikanamme laaditaan tuollaista lakia. Mutta vaikka säädöstä noudatettaisiinkin, mikä on kuitenkin mahdotonta, se aiheuttaa erilaisina aikoina paljon pahaa yhteiskunnassa tyytymättömyyden ja maastamuuton yleistyessä.
Arvoisa herra sanoo mielestäni aivan oikein, että palkkioiden maksaminen uskollisesta palveluksesta on kohtuullista, mutta mitä merkitystä taksalla silloin on? No sen verran, että isäntä saa halutessaan antaa enemmän, mutta palkollinen ei voi pyytää enempää; kumman puolelle oikeus silloin kallistuu? Mutta jos palvelijoista olisi pahasti puutetta, eiköhän arvoisa herra lupaisi siitä hyvästä, että saa palkollisen palvelukseensa, mielihyvin etukäteen jonkin kiitospalkkioksi pyydetyn summan mieluummin kuin jäisi ilman palvelijaa? Mitä merkitystä silloin on vaaditulla kiinteällä palkalla? Se on palkollisille aluksi pienenä pelotteena, jonka he kuitenkin uskaltaisivat pian polkea jalkoihinsa kuten heidän isäntänsäkin tekevät.
Vapaasti solmitut sopimukset eivät ole uusi asia, niitä on käytetty useimmilla seuduilla kauan ja käytetään vastaisuudessakin; poikkeuksena ovat ne, joiden on vuosittain pestattava palkollisia kruunun virkamiehen välityksellä, eikä heitä Jumalan kiitos ole niin paljon, että he saavat kunnian edustaa koko yhteiskuntaa, eikä noilla sopimuksilla ole myöskään ollut sellaisia vaikutuksia kuin on maalailtu. Myyjän on kehuttava tavaraansa, siinä hän ei todellakaan toimi erityisen väärin, mutta ostajan on tunnettava tavara tai vakuututtava avoimessa kaupanteossa tavaran arvosta ja käyvästä hinnasta. Palkolliset kilpailevat hyvästä palveluspaikasta aivan samoin kuin isännät hyvästä palvelijasta, joten asiassa vallitsee täydellinen vastavuoroisuus. Jos pula palkollisista on antanut heidän puolelleen hieman etua, on poistettava sen syyeli pakkokeinot. Kaiken pyhän nimessä pakkoa ei suinkaan pidä saattaa pienen houkuttelevan voiton takia uudelleen voimaan, mikä kasvattaisi siitä yhteiskunnalle aiheutuvia onnettomia seurauksia.
Eikö arvoisa herra tunne kuninkaallisen valtaneuvoston ehdotusta uudistetuksi palkollissäännöksi?10 Se pohjautuu kamari- ja talousdeputaation asiasta esittämiin ajatuksiin ja kuninkaallisen kamarikollegion niiden johdosta esittämään lausuntoon. Se on laadittu valtakunnan parhaiden miesten kaikella mahdollisella kypsyydellä ja tarkkuudella ja säätää ensimmäisessä pykälässä, että jokainen saa ottaa palvelukseensa niin monta palkollista kuin haluaa, ja toisessa pykälässä sanotaan, että isäntä saa sopia palkollisen kanssa sekä palveluksen aikamäärästä että palkasta mielensä mukaan. En siis, arvoisa herra, ole järjettömissä ajatuksissani yksin.
Ei, arvoisa herra Peripatheticus, kun palkollisasiain uudesta järjestyksestä tehdään ehdotuksia, emme saa kysyä omalta kukkaroltamme, mikä sille olisi suotuisinta, emmekä säätää sitä rouvien piioistaan käymien kahvipöytäkeskustelujen perusteella. Sen aikaansaamiseen tarvitaan järjestelmällisempiä käsityksiä, parempaa ihmisoikeuksien tuntemusta, enemmän tietoa kaikesta tästä yhteiskunnalle aiheutuvista seurauksista kuin suuri osa lainlaatijoista kykenee kuvittelemaan. Minulla on kunnia olla
arvoisan herran nöyrä palvelija.
Kokkolassa 14. huhtikuuta 1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen