95
Salpietarinkeittämöistä, erityisesti Pohjanmaalla toimivista
Jo runsaat 40 vuotta sitten ryhtyivät Pohjanmaan eteläisen osan asukkaat perustamaan salpietarilatoja, ja koska salpietarista maksettiin siihen aikaan hyvin, niiden määrä kasvoi suureksi. Kruunun salpietarinkeittäjät eivät ole enää vuosiin keittäneet salpietaria juuri lainkaan ennen ns. ruotujakoiselta kruununmaalta1 saaduista aineksista. Rahvaan salpietarinvalmistus sai 12–15 vuotta sitten kuitenkin ankaran iskun, kun kruunu ei enää halunnut maksaa siitä. Tätä valiteltiinkin yleisesti, jolloin kuninkaallinen sotakollegio halusi osoittaa halunsa antaa hyvitystä latojen omistajille ja antoi heille vapauden toimittaa salpietarinsa maasta vietäväksi, kuitenkin sellaisilla ehdoilla, että sitä olisi ensin tarjottava kruunulle ja että sen jälkeen jokaisen tavaraansa vientiin tarjoavan pitäisi anoa kuninkaalliselta sotakollegiolta vientilupaa salpietarilleen ja maksaa siitä tullimaksu. Muutamia vuosia myöhemmin kuninkaallinen sotakollegio tiedusteli kuninkaan käskynhaltijalta,2 eikö Pohjanmaa voisi salpietarilatoineen tuottaa kruunulle sen tarvitseman määrän salpietaria, niin että kaikki muut valtakunnassa toimivat ja kruunulle perin suuria kustannuksia aiheuttavat salpietarinkeittämöt voitaisiin kokonaan lakkauttaa, ja millaisia palkkioita ja etuja rahvaalle tuo toiminta vaatisi. Tämän jälkeen kuninkaan käskynhaltija piti tarpeellisena tiedustella ensiksi, miten paljon96 salpietaria sitten voitaisiin tarvita, ja sai muistaakseni vastauksen, että kruunun koko tarve olisi 30 000 leiviskää, jolloin kuninkaan käskynhaltija vastasi tähän, että Pohjanmaa voisi 8–10 vuodessa toimittaa koko tarvittavan määrän ilman mitään muita etuisuuksia tai vapauksia paitsi sitä, että valmistuneesta tuotannosta maksettaisiin heti. Kuninkaallinen Majesteetti hyväksyi tämän ja antoi armollisen käskyn, että tarvittavat varat luovutettaisiin viivytyksittä. Tulokset jäivät kuitenkin siihen, että ensimmäisenä vuotena rahaa saatiin, mutta jo toisena vuotena siitä ilmeni pulaa, mistä syystä valmistus alkoi tyrehtyä, ja nyt kuullaan jo salpietarinkeittämöiden tarkastajan valittavan, että salpietarilatojen, myös jo aiemmin perustettujen, hoitoa laiminlyödään. Tämän kaiken keskelle ilmestyi myös kuninkaan käskynhaltijan kuulutus, jonka mukaan kukaan rahvaanmies ei saisi itse ryhtyä keittämään salpietaria, ellei joku kruunun keittämöiden mestareista ole hankkeessa mukana, ja sen ohella kielto, ettei kukaan oman pannun hankkinut, vaikka se on tullut maksamaan omistajalleen noin 200 riikintaaleria, saisi käyttää sitä keittääkseen salpietaria naapureilleen, vaan hänen olisi vuokrattava käyttöönsä kruunun pannua.
Pyydän saada mitä parhaimmassa tarkoituksessa esittää kuninkaalliseen painovapausasetukseen3 vedoten muutamia tätä toimintaa koskevia huomautuksia.97
Kukaan ei ole tietämätön siitä, että koko valmistus kuuluu nyt ainoastaan kuninkaalliselle majesteetille ja kruunulle, mihin voi olla jonkinlaiset perusteet, kun otetaan huomioon sekä kruunun salpietaripannuihin sijoittamat suuret pääomat että ns. kruununmaa, joka tosin sijaitsee maanomistajien tallien ja latojen alla ja saa kastelunsa maanomistajien navetoista ja jonka luo valtakunnan lukuisten salpietarinkeittämöiden tarkastajat apulaisineen hakeutuvat, sekä lisäksi kruunun etenkin sodan oloissa sangen usein kokema tämän tavaran tarve. Kysyä voidaan kuitenkin, pitääkö tämän toiminnan pysyä ikiaikoihin asti kruunun yksinoikeutena vai eikö olisi hyödyllisempää, että tämä toiminta tulisi yhtä vapaaksi kuin muut elinkeinot, sillä 1) tiedetäänhän ikiaikaisesta kokemuksesta, että kaikki kruunun kustannuksella harjoitettavat elinkeinot vaativat aina suuria kustannuksia ja niiden saaminen kannattaviksi on vaikeaa, vaikka ne saattavat olla hyvin kannattavia yksityisenä liiketoimintana. 2) Mikäli jotakin voittoa kruunulle kertyisi, pitäisi sen sijoittaman pääoman varmaankin olla 70 vuodessa täysin maksettu. 3) Päätellään, että kruunulle välttämättömän ruudin takia myös koko salpietarinvalmistuksen on kuuluttava sille, mutta voitaneen toki huomauttaa, että salpietaria käytetään monenlaisiin muihinkin tarpeisiin kuin ruudiksi, mm. apteekeissa, rahvaan parissa ja värjäämöissä ym., eikä kruunu tarvitse rauhan aikana niin paljon ruutia, etteivät kansalaiset käyttäisi sitä paljon enemmän,98 ja sota-aikoina sitä jouduttaneen kuitenkin tuomaan ulkomailta. Mutta mitä tästä päätelmästä seuraa? Kruunu tarvitsee sodan aikana varsin paljon tavaraa: lyijyä, viljaa, lihaa, silavaa, kalastuksen tuotteita ja rauhallisinakin aikoina vaatteita, kenkiä, kaikenlaisia aseita ja paljon muuta. Eikö kruunun sitten pitäisi saman kuninkaallisen yksinoikeuden periaatteen mukaisesti tuottaa kaikki nuokin tavarat, ja voin vain valittaa, miten takaperoisesti kaikki nämä elinkeinot silloin kehittyisivät ja millaisen menetyksen kruunu kärsisi. 4) Tähän yhteyteen kuuluu sekin, että jos kruunu loppujen lopuksi haluaisi pitää hallussaan ns. ruotujakoisen kruununmaansa, sillä ei pitäisi kuitenkaan olla mitään tekemistä rahvaan itse omissa ladoissaan valmistaman salpietarin kanssa. 5) On aivan väistämätöntä, että elinkeino, jolla on yksi ainoa ostaja tuotteilleen, pysyy siedettävimmänkin holhouksen alaisena ollessaan heikkouden tilassa, sillä holhooja pitää kiinni vanhasta hinnasta, vaikka hinnat nousisivat yleisesti miten korkealle tahansa. Vaikka rahan arvo muuttuisi miten tahansa, hän pitäytyy vain sopimuksessaan, maksaa tarvitessaan tavaraa, mutta muulloin hangoittelee vastaan. Muistan kauhulla entisaikojen kupari- ja tervakomppanioitamme,4 joita kiinnosti eniten se, millaisen kiinteän hinnan maksamiseen tavarasta niillä piti olla oikeus, ja jos ne olisivat jääneet toimimaan, kaikki terva- ja kuparikauppa olisi tuhottu jo kauan ennen nykyhetkeä. Eiköhän siis kannattaisi harkita, miten99 salpietarinvalmistuskin voisi olla vapaata? Ja vielä onkin mahdotonta sanoa, kuinka monet tuhannet voisivat saada tästä toiminnasta toimeentulonsa ja kuinka suuret kustannukset kruunu silloin säästäisi. Kukapa ei näe, miten pitkälle Ranskassa on näinä vuosina päästy tämän tavaran valmistuksessa?
Lisäksi huomautettakoon, millaista taakkaa salpietarilatojen omistajat joutuvat kantamaan, kun heidät velvoitetaan pitämään pannukunnassaan5 kruunun keittäjä tai useampiakin. Ensinnäkin sen takia, että kun ladon omistaja kokoaa latoonsa parhaat salpietariainekset, kastelee ja kääntelee niitä uutterasti, paikalle saapuu kruunun keittäjä (joka joutuu muuten hyvin vaivalloisesti keräämään tallien ja navetoiden alta runsaalla vesihuuhtelulla kokoon muutamia leivisköjä kruununmaan tuottamaa salpietaria sieltä täältä pitkienkin etäisyyksien päästä) ja kerää ladon omistajan sijoittamista kustannuksista ja kaikesta vaivannäöstä satoa kolmanneksen tai 2/3, usein käyttäen ladon omistajan astioita ja polttopuuta. Lisäksi ladon omistaja itsekin havaitsee, että hänen on välttämättä tarjottava kruunun keittäjälle ilmainen kestitys, ei tosin lain vaatimuksesta, vaan jotta kruunun keittäjä ei pilaisi koko keitosta ja uutettua salpietaria, eikä tämä ole elinkeinolle suinkaan vähäinen rasitus. Ja tämän kruunun keittäjien käyttämistä vaativan käskyn syy, nimittäin väite, että muussa tapauksessa itse keittämisen taito saattaisi kadota, näyttää minusta naurettavalta, sillä silloinhan halutaan sanoa, että kruunun mestarit, joilla tuskin on100 taloa tai kotia ja edes isänmaatakaan, osaavat muka paremmin säilyttää salpietarinvalmistuksen taidon kuin vakinaisesti tilojaan asuvat vapaat talonpojat, jotka ovat oppineet kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen torjumaan kaikenlaiset haittatekijät, joita valmistuksen yhteydessä voi ilmetä, ja useimmiten ylittävät ns. mestarien viisauden. Eiköhän taito säily paremmin, kun se on koko rahvaalla, jonka miehet oppivat toisiltaan vaalimaan huolellisesti ja harkitsevasti tuollaista toimeentulon hankkimisen muotoa?
Seuraavaksi saanen viitata siihen, miten suuresti läänin asukkaita varmasti hämmästytti se, että heidän oli vuosikausia odotettava suoritusta tavaransa arvosta ja että kruunu lopulta kokonaan kieltäytyi ottamasta vastaan enempää kuin puolet tai kolmasosan heidän valmisteistaan. Silloin kuitenkin sanottiin, että heillä oli vapaus viedä tavaransa maasta. Kuninkaallinen sotakollegio toki tiesi, etteivät latojen ylläpitäjät olleet vientikauppiaita, eikä kukaan kauppias ollut osannut tiedustella salpietarin hintoja ulkomailla, kun tätä tavaraa ei kaupassa liikkunut, ja tämä merkitsi sitä, että koko toiminnalta vietiin jalat alta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt; jos latojen omistajat halusivat viedä salpietaria maasta, jokaisen heistä oli ensiksi tarjottava sitä kuninkaalliselle sotakollegiolle, ja jollei sitä silloin otettaisi vastaan, heidän olisi myöhemmin anottava samalta kollegiolta vientilupaa tavaralleen, ja sitten kun kaikki tämä (mikä tietysti vaatii monia kirjelmiä ja vastausten101 odottamista) olisi tehty, heidän pitäisi maksaa tulli tavarastaan ja lähetettävä tavara ulos maasta vailla minkäänlaista varmuutta siitä, mitä siitä jostakin odottamattomasta paikasta itse kullekin tarjottaisiin. Tämä merkitsi suoraan sanottuna sitä, ettei kruunu halunnut maksaa tuotteesta ja että tavara jäi valmistajien omaksi taakaksi, sillä jokaiselta ladon omistajalta vaadittu noin monien mutkien kautta kulkeminen 15, 20 tai 30 salpietarileiviskän takia on kohtuutonta. Jos kaupunkien porvaristolle olisi ajoissa ilmoitettu, että salpietari on kauppatavaraa, jota on lupa myydä ulkomaille, he olisivat varmasti ottaneet selvää tavaran arvosta eri seuduilla ja kyenneet hankkimaan itselleen jonkin vientiluvan tavaralle ja maksaneet siitä tullin, mutta muuten vienti oli mahdotonta.
Monet rahvaan miehet ovat oppineet myös puhdistamaan salpietarin oivallisesti, niin että se kelpaa hienoimpiinkin tarkoituksiin. Toisinaan sellaista tuotetta luovutetaankin kruunulle, mutta hintaa laatu ei nosta kolikonkaan vertaa. Useimmat heistä saavat raa’an salpietarinkin varsin valkoiseksi ja puhtaaksi, mutta sekään ei nosta tuotteen hintaa. Kannustaako tuollainen menettely? Ei toki, elinkeino saattaa olla kuinka hyvällä tasolla tahansa, mutta se ei koskaan saavuta pysyvää menestystä tuolla pohjalla, vaan se pakostakin rappeutuu tuherteluksi ja sen harjoittaminen loppuu viimein kokonaan tuollaisten moninaisten säädösten takia, ja Ruotsin on tuleviksi ajoiksi jäätävä siihen onnettomaan asemaan, että valtakuntaa on pakolla102 ohjattava kaikkeen sellaiseen, mihin se olisi vapauden vallitessa mennyt innolla mukaan. Salpietarinkeittämöiden tarkastajan on nyt jo uhkailtava ja painostettava latojen omistajia pitämään huolta ladoistaan ja hoitamaan niitä, minkä he ovat ennen tehneet omasta aloitteestaan.
Tähän saanen lisätä, että 200 riikintaalerin kulut maksaneelle on varmasti kovaa, ettei hän saa periä pannunsa kuljetuskustannuksia, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä toisekseen saa käyttää hyväkseen naapurinsa pannua hieman kruunun vaatimaa halvemmalla vuokralla. Kruunu näyttää haluavan pitää itsellään monopolin sekä tavaraan, tavaran hintaan, henkilökuntaan ja jopa pannuihinkin.
Minun on vielä mainittava, että yleensä pidetään rahvaan uutteruuden ja työteliäisyyden osoituksena sen kykyä ja halua jalostaa maansa tuotteita, mitä myös monet latojen omistajat ovat halunneet tehdä raakasalpietarilleen ja anoneet lupaa sen puhdistamiseen, mutta kuninkaallinen sotakollegio on suvainnut salpietarinkeittämötoiminnan johtajan herra Böckerin välityksellä kieltää tämän6 sillä tekosyyllä, ettei kollegio siinä tapauksessa voisi olla varma, miten tarkoin se on puhdistettu keittosuolasta ja muista vahingollisista siihen sekoittuneista aineista, vaikka monet latoja itselleen rakentaneet ovat ottaneet tarkoin selvää siitä, miten keittosuolan päätyminen niin raakaan kuin puhdistettuunkin salpietariin on estettävä, jolloin kaikki puhdistuksessa syntyneet jätteet voitaisiin käyttää hyödyksi heidän ladoissaan seuraavassa keitossa.103
Lopuksi minun myös sanottava jotakin salpietarin tarkastamisesta, jonka on nyt kuninkaallisen sotakollegion käskystä tapahduttava joko Tukholmassa tai jossakin myöhemmin Gävleen perustettavassa ruutitehtaassa. Salpietarinkeittämöiden tarkastaja ottaa Pohjanmaan kaupungeissa vastaan raa’an salpietarin ja punnitsee usein vain kunkin ladon omistajan omissa astioissaan tuoman tavaran bruttopainon syksyisin. Tavara varastoidaan kaupunkien makasiineihin, otetaan niistä seuraavana kesänä ja laivataan Tukholmaan, missä se vasta tarkastetaan ja sen jälkeen tavaran hintaa alennetaan7 omistajan voimatta olla läsnä. Tällöin on tärkeintä se, kuinka paljon hintaa alennetaan, ja sangen helposti on käsitettävissä, että ne, joiden on tehtävä kruunulle tästä tiliä, eivät suinkaan käytä liian vähäisiä alennuksia, mikä tuottaisi heille itselleen tappiota. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että elleivät kaupunkien makasiinien katot ole hyvässä kunnossa tai jos laivoissa ilmenee vuotoja joko kannen läpi tai alhaalta päin, suuri osa tästä mitä helpoimmin liukenevasta suolasta valuu pois veden mukana, ja niin tämä valuma kuin kymmenen kuukauden kuivatuskin koituvat valmistajan tappioksi täysin ilman hänen syytään ja tavaran siirryttyä pois hänen käsistään. Muutamia vuosia sitten kuninkaallinen sotakollegio tosin päätti, että tavaran tarkastus voitaisiin toteuttaa myös maakunnassa; tähän liitettiin kuitenkin sellainen velvoite, että ruutitehtaan omistajan ja salpietarin omistajien on yhdessä maksettava tarkastajan palkka, mikä merkitsee kummallekin osapuolelle merkittävää tulojen menetystä, kun104 varsin korkea-arvoinen herra on vuosittain kutsuttava paikalle Tukholmasta tai Helsingistä ja hänelle on maksettava matkakustannukset ja päivärahat, eikä tätä kallista menettelyä tietääkseni ole käytettykään kuin yhden ainoan kerran, koska se on rasitukseksi kummallekin osapuolelle. Mikä sitten voisi olla syynä siihen, ettei seudulla asuva salpietarinkeittämötoiminnan johtaja tai tarkastaja voisi valan velvoittamana ja omantuntonsa mukaan suorittaa tätä tarkastusta heti ottaessaan tavaran vastaan? Ei voida mitenkään väittää, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa tähän, sillä sitä varmasti riittää. Jos haluttaisiin esittää syyksi, ettei tämä henkilö voi tai osaa sitä tehdä, tällainen väite kyllä loukkaisi monia. Asiaintilalle ei kuitenkaan voida esittää mitään muita syitä. Vaikka näin olisikin, tämä taito, joka ei sisällä muuta kuin sen, että ripaus salpietaria heitetään hiilivalkealle ja tarkistetaan, palaako aine hiilloksella tasaisesti vai rätisten ja kipinöiden, voidaan varmasti oppia ainakin koko kesän mittaisella työskentelyllä kuninkaallisen sotakollegion palveluksessa. Siellähän tarkastetaan kesäisin tuhansia näyte-eriä, ja tämän ko. henkilö olisi hyvän palkkansa vastineeksi velvollinen tekemään palvellakseen suurta osaa läänin asukkaista, voidakseen sitten itse suorittaa alueen tuottaman salpietarin tarkastuksen itse paikalla ja maksaa sen hinnan heti.
Samanlaisia ovat useimmat taloudellisen toimintamme yleisistä järjestelyistä. Valitellaan Ruotsin kansan yritteliäisyyden tilaa, mutta asetellaan perin monia esteitä sen kehittymisen tielle ja sotketaan kaikki105 sekavilla ja vaihtuvilla säädöksillä, jotka haittaavat elinkeinonharjoittajien toimintaa. He eivät voi koskaan saavuttaa suurta menestystä, ellei heillä ole vapautta.
Suom. Heikki Eskelinen
95
Om Saltpetter-Sjuderierne, särdeles i Österbotten.
Redan för mera än 40 År sedan begynte Inbyggarne i Södra Delen af Österbotten at anlägga Saltpetter-Plantlador,8 och som Saltpettren då väl betaltes, tilöktes de til et stort Antal. Kronans Saltpettersjudare hafva nu i flera År föga kokat någon Saltpetter från den förra så kallade Indelta Kronojorden;9 men för 12 à 15 År tilbaka fick denna Handtering en svår Stöt derigenom, at Kronan ej ville betala densamma; hvaröfver en allmän Klagan upkom, då Kongl. Krigs-Collegium, för at visa sig vilja soulagera10 Ladu-ägare, lämnade dem en Frihet at få låta exportera sin Saltpetter, men med sådant förbehåll, at den först måste hembjudas Kronan, och at sedan hvar och en, som ville låta exportera denna Vara, skulle söka i Kongl. Krigs-Collegio Förpassning11 på sin Saltpetter, och erlägga Tull derföre. Någre År derefter tilsporde Kongl. Krigs-Collegium Konungens Befallningshafvande,12 om ej Österbotten genom sina Saltpetter-lador kunde förse Kronan med så mycken Saltpetter Kronan kunde betarfva, at alla andra Saltpetter-Sjuderier i Riket, som kostade Kronan så mycket, kunde aldeles indragas, samt hvad Belöningar och Förmoner dervid skulle af Allmogen betingas. Hvarpå Konungens Befallningshafvande fant nödigt at först göra en Förfrågan, huru stor Qvantitet då96 kunde åtgå af Saltpetter, och erhöll, som jag vill minnas, det Svar, at 30 000 Lispund vore hela Kronans Behof, då Konungens Befallningshafvande aflämnade det Svar, at Österbotten inom 8 à 10 År kunde prestera hela det erforderliga Qvantum, aldeles utan några andra Förmåner eller Friheter, än at få en promt13 Betalning för sin Tilverkning, hvilket af Kongl. Maj:t blef gilladt, jämte nådig Befallning at så mycket Medel som erfordrades skulle utan Hinder aflämnas; men hade ej bättre Verkan, än at första Året var Tilgång på Penningar, men Året derpå redan Brist, hvarigenom Tilverkningen begynt at afstanna, och nu hör man redan at Saltpettersjuderi-Inspectoren klagar deröfver, at Saltpetter-Ladorna, äfven de förr anlagda, vårdslösas. Under alt detta utkom äfven en Kungörelse af Konungens Befallningshafvande, at ingen af Allmogen finge sjelf anställa någon Saltpettersjudning, utan at hafva någon Kronans Verkmästare med sig, och derjemte et Förbud, at ingen af dem som försedt sig med egna Pannor, hvilka dock kostat sina Ägare circa 200 R:dr, skulle få dermed betjena sina Grannar, utan at desse vore nödsakade at hyra sig Pannor af Kronan.
Vid denna Handtering utbeder jag mig, at, i stöd af Kongl. Tryckfrihets Förordningen,14 få i aldrabästa Välmening anföra några Anmärkningar.97
Det är ingen obekant, at hela Tilverkningen nu tilhörer endast Kongl. Maj:t och Kronan, hvilket i anseende så väl til Kronans dryga Förlager15 med Saltpetter-Pannor, och så många Saltpettersjuderi-Inspectorer i Riket med deras Underbetjening, och en af dem upsökt så kallad Kronojord, som dock låg under Jordägarenas Stall och Lador, och af deras Ladugård vatnades, kunde hafva någon Grund, när därtil lägges at Kronan i synnerhet i anseende til Krig så ofta var i Behof af denna Vara. Men om den för evärdeliga16 Tider skal blifva et Regale, eller om det ej vore tjenligare at samma Handtering skulle blifva lika fri som andra Näringar, derom må ju någon Fråga kunna väckas; ty 1:o vet man af uråldrig Förfarenhet, at alla Näringar på Kronans kostnad blifva altid dryga, och kunna svårligen bära sig, fast de för enskild Räkning äro aldrig så väl lönande. 2:o. Om någon Vinst skulle tilflyta Kronan, så borde väl redan des Förlag vara under en Tid af 70 År betalt. 3:o. Man räknar at för Krutets skull, som är så oumgängeligt för Kronan, hela Saltpetter-tilverkningen äfven bör tilhöra densamma; men man må ju anmärka, at Saltpettern nyttjas til mångahanda andra Behof än til Krut, såsom på Apotheker, bland Allmogen och i Färgerier, med mera, och at Kronan i fredliga Tider ej behöfver så mycket Krut, at icke Medborgare nyttja långt mera deraf,98 utom det, at det vid Krigstider ändock torde få införskrifvas.17 Men hvad följer deraf? Det är ganska mycket som Kronan betarfvar i Krigstider, Bly, Spannemål, Kött, Fläsk, Fiskvaror, och äfven i fredliga, Kläder, Skor, alla slags Gevär18 med mångt annat: skulle då icke efter samma Regalitets Principer19 äfven alla dessa tilverkas af Kronan; och jag beklagar huru bakvändt då skulle gå med alla dessa Näringar, och hvad Förlust Kronan då komme at lida. 4:o. Hörer äfven hit, at om Kronan änteligen ville behålla sin så kallade indelta Kronojord, så borde den dock ej hafva någon Befattning med den Saltpetter som tilverkades af Allmogen sjelf i deras egna Lador. 5:o. Kan det aldrig annars vara, än at om ock Förmynderskapet vore det drägeligaste, så måste en Näring, som ej hafver mera än en enda Afnämare,20 stanna i Vanmagt; ty Prisen måga stiga så högt man vil, står Förmyndare vid det gamla; Mynt-valvation21 må blifva hurudan som hälst, så står han blott vid sit Contract, han betalar då han är nödig om Varan, men annars gör han Invänningar. Med rysning kommer jag ihog vår Forntids Koppar- och Tjäru-Compagnier,22 som framför alt voro angelägnast derom, hvad fast Pris de borde få at betala Varan med, och hade de blifvit beståndande, så vore långt för detta all Tjäru- och Koppar-handel förstörd. Månne det då ej vore värdt at tänka på, hu99ru Saltpetter-tilverkningen äfven kunde blifva fri, och är det ännu omöjeligit at säga huru många tusende af denna Handtering kunde få sit Uppehälle, och huru stora Kostnader derigenom för Kronan kunde besparas. Hvem ser icke, huru långt Frankrike i dessa År kunnat gå med Tilverkningen af denna Vara?
Vidare anmärkes, hvad Tyngd Saltpetter-Ladu-anläggare måste vidkännas, då de blifva ålagde at hafva en eller flere Kronosjudare vid sine Pannelag,23 först derigenom at då en Ladu-anläggare samlar de bästa Saltpetter-ämnen i sin Lada, den flitigt vatnar och omkastar, så kommer en Kronans Sjudare (som annars med mycket besvär undan Stall och Fähus måste med dryg Vattubärning på längre Afstånd här och där samla sig några Lispund Saltpetter af Kronojord), at här skörda af Ladu-anläggarens nedlagda Kostnad en eller 2/3:delar af all hans Möda, ofta med Ladu-anläggarens Käril och Ved. Dertil kommer, at Ladu-ägaren äfven ser sig nödsakad, om ej efter Lag, dock på det Kronosjudaren ej skal förderfva hela Sööder24 och Krämpningar,25 hålla honom fri Förtäring,26 som ej litet trycker Näringen. Och hvad Skälet angår til denna Befallning, at Kronosjudare skulle nyttjas, nemligen at i annat Fall skulle sjelfva Sjudnings-konsten kunna förloras, så synes den mig nog löjelig; ty då vill sägas, at Kronans Verkmästare, som haf100va knapt Hus eller Hem och föga Fädernesland skola bättre förvara Konsten at tilverka Saltpetter, än bofaste Odalbönder, som lärdt sig at med all möjelig Försigtighet mota allehanda slags Hinder som vid Tilverkningar kunna möta, oftast öfver de så kallade Verkmästares Visdom. Månne ej Konsten förvaras mycket bättre hos en hel Allmoge, som lärer sig med Bekymmer och Omtanka af hvarandra at vårda et sådant Näringsfång?
Dernäst må jag anföra, huru förvånade Länets Inbyggare måste blifva, då de sågo sig i flera År nödgas at vänta på sin Varas Värde,27 och sluteligen då Kronan aldeles vägrade at emottaga mera än hälften eller tredjedelen af deras Tilverkning; det hettes likväl då, at de ägde frihet at exportera sin Vara; nog viste Kongl. Krigs-Collegium, at intet voro Ladu-anläggare Exporteurer, och inga Handlande hade vetat at efterfråga Priser på Saltpettern utomlands, med hvilken ingen Handel drefs, hvilket var detsamma som at slå hela Handteringen för Hufvud.28 Men det var ej nog dermed, om de ville exportera Saltpettern, skulle hvar och en Ladu-ägare först hembjuda den i Kongl. Krigs-Collegio, och om den då ej antogs, skulle de sedermera i samma Collegio begära Förpassning derpå, och sedan de alt detta (man förstår genom många Inlagor, och derpå vän101tande Svar) vore gjordt, skulle de ärlägga Tull därföre, och öfversända en Vara utom Riket, utan någon Säkerhet hvad där åt en och hvar ifrån en oväntad Ort skulle bjudas. Hvilket var i sig sjelf detsamma, som at Kronan ej ville betala den, och at Varan måste ligga dem sjelf til Last; ty at gå genom så många Omgånger för 15, 20 à 30 Lispund Saltpetter för hvar Ladu-anläggare, var en Orimmelighet. Hade Städernas Borgerskap blifvit underrättat derom i Tid at Saltpettern var en Handelsvara, som fick afsättas utomlands, hade de visst gjordt sig underrättade om Varans Värde på olika Platser, och kunnat utverka sig någon Förpassning på Varan, samt ärlagt Tull derföre, men annars var det omöjeligt.
Flere af Allmogen hafva äfven lärt sig at luttra29 helt väl Saltpettern, så at han kan vara dugelig til de finaste Behof; sådan är ock ibland aflemnad til Kronan, men utan en enda Styfvers tilökning i Priset; dessutom tilverkas den råa Saltpettern äfven af en stor Del ganska hvit och ren, utan någon förbättring i Värdet. Skal sådant gifva Upmuntran? Nej, Näringen må vara huru god den vill, kan den aldrig äga bestånd på sådan Fot, utan den måste nedkladdas30 och ändteligen gå ut, under så mångfaldiga Författningar, och Sverige måste alt framgent blifva så olyckeligt, at det med Tvång måste102 ledas til alt sådant, som det under Friheten gerna hade drifvit sig up til. Nu måste Saltpettersjuderi-Inspectoren redan hota och truga Ladu-ägare til at vårda och sköta sina Lador, det de förut sjelfmant gjordt.
Härtil må jag lägga, huru hårdt det måste vara för den, som gått uti 200 R:drs Utläggning, at ej få på sin Panna förtjena någon Frakt, då den tilbjudes, och för det andra at ej få betjena sig af sin Någrannes31 Panna för någon billigare Hyra än den Kronan vill hafva, som synes vilja drifva et Monopolium med Varan, Varupriset, sin Betjening och sjelfva sina Pannor.
Än bör jag anföra, at det i allmänhet räknas för Flit och Trefsamhet hos en Allmoge, at den både kan och vill förädla sit Lands Producter, hvilket äfven flera Ladu-ägare velat göra med sin råa Saltpetter, och sökt Tilstånd at få luttra densamma; men Kongl. Krigs-Collegium har behagat, genom Herr Saltpettersjuderi-Directeuren Becker, förbjuda sådant,32 under det Föregifvande, at Collegium då ej kunde vara säker derom, huru ren den blifvit gjord från Koksalt och andra skadeliga Blandningar, ehuru flere Ladu-anläggare gjort sig noga underrättade huru Koksaltet bör så väl i den råa som luttrade Saltpettern förekommas, hvarvid alt Affall vid Luttringen komme deras Lador vid nästa Sjudning til gagns.103
Ändteligen bör jag ock något nämna om Vräkningen33 af Saltpettern, som nu på Kongl. Krigs-Collegii Befallning måste ske antingen i Stockholm eller vid något sednare inrättadt Krutbruk uti Gefle. Saltpettersjuderi-Inspectoren emottager i Österbotten vid Städerna den råa Saltpettern, och afväger honom ofta allenast Brutto, af hvar och en Ladu-ägare uti sina Fastager,34 om Hösten. Den inlägges i Städerna i deras Magaziner, uttages där Sommaren derpå, och afskeppas til Stockholm, hvarest den då först vräkes; och derpå rabatteras,35 utan at Ägaren dervid kan vara närvarande, och det ankommer derpå huru mycket då afräknas, hvarvid lätt kan begripas, at de som äga at hos Kronan göra Redo derföre, ingalunda afdraga för litet deraf til sin egen Skada. Man anmärker härvid, at om Magazinerna i Städerna ej vore väl täckta, eller Fartyget läkande genom Däcket eller nedifrån, och en stor Del af detta lättast uplösta Salt skulle afrinna med Vatnet, så blifver det jemte intorrkningen på tio Månader alt Tilverkarens Förlust, utan des minsta Förvållande, och sedan Varan kommit från des Hand. För några få År sedan togs väl af Kongl. Krigs-Collegio det Steg, at Vräkningen kunde äfven företagas i Landet; men med den Skyldighet, at Vräkaren borde af Krutbruks-Innehafvaren, och Saltpetter-ägarena gemensamt lönas derföre, som utgjorde för båda et betydeligt Afdrag, då104 en Herre af bättre Rang skulle från Stockholm eller Helsingfors med Respenningar och Dagtractamente årligen hitförskrifvas, och jag vet ej om et så kostsamt Steg blifvit nyttjat mera än en enda gång, såsom besvärande för båda. Men hvad kunde vara Orsaken hvarföre icke den i Landet boende Saltpettersjuderi-Directeuren eller Inspectoren, kunde på Ed och Samvete förrätta denna Vräkning, straxt då han emottager Varan. Det kan ingalunda invändas, at han ej äger Tid dertil; ty den är visst tilräckelig. Skulle man vilja förebära, at han ej kan eller förstår det, så vore sådant nog anstöteligt för flera. Men där kan dock ingen annan Orsak förebäras: väl an då, så må ju denna Konsten, som ej består i annat, än at kasta af Saltpettern på en stark Glöd, och se om han afbrinner jämt på Glöden, eller om han sprakar och gifver Gnistror ifrån sig, äfven kunna läras åtminstone på en hel Sommar hos Kongl. Krigs-Collegio, hvarest Sommartiden flera tusende Prof förrättas, hvilket han för sin goda Lön vore skyldig at göra, för at tjena en stor Del af Länets Inbyggare, at sedan kunna vräka sjelf Landets Saltpetter på Stället och derefter straxt betala den.
Sådana äro de fleste våra allmänna Hushålls-anstalter. Man klagar öfver Svenska Folkets Industrie,36 och man lägger så många Hinder i Vägen för den, och kronglar alt105 borrt uti blandiga och ombytliga Författningar, som hindrar Näringsidkare, hvilka aldrig kunna trifvas utan Frihet.
95
Salpietarinkeittämöistä, erityisesti Pohjanmaalla toimivista
Jo runsaat 40 vuotta sitten ryhtyivät Pohjanmaan eteläisen osan asukkaat perustamaan salpietarilatoja, ja koska salpietarista maksettiin siihen aikaan hyvin, niiden määrä kasvoi suureksi. Kruunun salpietarinkeittäjät eivät ole enää vuosiin keittäneet salpietaria juuri lainkaan ennen ns. ruotujakoiselta kruununmaalta37 saaduista aineksista. Rahvaan salpietarinvalmistus sai 12–15 vuotta sitten kuitenkin ankaran iskun, kun kruunu ei enää halunnut maksaa siitä. Tätä valiteltiinkin yleisesti, jolloin kuninkaallinen sotakollegio halusi osoittaa halunsa antaa hyvitystä latojen omistajille ja antoi heille vapauden toimittaa salpietarinsa maasta vietäväksi, kuitenkin sellaisilla ehdoilla, että sitä olisi ensin tarjottava kruunulle ja että sen jälkeen jokaisen tavaraansa vientiin tarjoavan pitäisi anoa kuninkaalliselta sotakollegiolta vientilupaa salpietarilleen ja maksaa siitä tullimaksu. Muutamia vuosia myöhemmin kuninkaallinen sotakollegio tiedusteli kuninkaan käskynhaltijalta,38 eikö Pohjanmaa voisi salpietarilatoineen tuottaa kruunulle sen tarvitseman määrän salpietaria, niin että kaikki muut valtakunnassa toimivat ja kruunulle perin suuria kustannuksia aiheuttavat salpietarinkeittämöt voitaisiin kokonaan lakkauttaa, ja millaisia palkkioita ja etuja rahvaalle tuo toiminta vaatisi. Tämän jälkeen kuninkaan käskynhaltija piti tarpeellisena tiedustella ensiksi, miten paljon96 salpietaria sitten voitaisiin tarvita, ja sai muistaakseni vastauksen, että kruunun koko tarve olisi 30 000 leiviskää, jolloin kuninkaan käskynhaltija vastasi tähän, että Pohjanmaa voisi 8–10 vuodessa toimittaa koko tarvittavan määrän ilman mitään muita etuisuuksia tai vapauksia paitsi sitä, että valmistuneesta tuotannosta maksettaisiin heti. Kuninkaallinen Majesteetti hyväksyi tämän ja antoi armollisen käskyn, että tarvittavat varat luovutettaisiin viivytyksittä. Tulokset jäivät kuitenkin siihen, että ensimmäisenä vuotena rahaa saatiin, mutta jo toisena vuotena siitä ilmeni pulaa, mistä syystä valmistus alkoi tyrehtyä, ja nyt kuullaan jo salpietarinkeittämöiden tarkastajan valittavan, että salpietarilatojen, myös jo aiemmin perustettujen, hoitoa laiminlyödään. Tämän kaiken keskelle ilmestyi myös kuninkaan käskynhaltijan kuulutus, jonka mukaan kukaan rahvaanmies ei saisi itse ryhtyä keittämään salpietaria, ellei joku kruunun keittämöiden mestareista ole hankkeessa mukana, ja sen ohella kielto, ettei kukaan oman pannun hankkinut, vaikka se on tullut maksamaan omistajalleen noin 200 riikintaaleria, saisi käyttää sitä keittääkseen salpietaria naapureilleen, vaan hänen olisi vuokrattava käyttöönsä kruunun pannua.
Pyydän saada mitä parhaimmassa tarkoituksessa esittää kuninkaalliseen painovapausasetukseen39 vedoten muutamia tätä toimintaa koskevia huomautuksia.97
Kukaan ei ole tietämätön siitä, että koko valmistus kuuluu nyt ainoastaan kuninkaalliselle majesteetille ja kruunulle, mihin voi olla jonkinlaiset perusteet, kun otetaan huomioon sekä kruunun salpietaripannuihin sijoittamat suuret pääomat että ns. kruununmaa, joka tosin sijaitsee maanomistajien tallien ja latojen alla ja saa kastelunsa maanomistajien navetoista ja jonka luo valtakunnan lukuisten salpietarinkeittämöiden tarkastajat apulaisineen hakeutuvat, sekä lisäksi kruunun etenkin sodan oloissa sangen usein kokema tämän tavaran tarve. Kysyä voidaan kuitenkin, pitääkö tämän toiminnan pysyä ikiaikoihin asti kruunun yksinoikeutena vai eikö olisi hyödyllisempää, että tämä toiminta tulisi yhtä vapaaksi kuin muut elinkeinot, sillä 1) tiedetäänhän ikiaikaisesta kokemuksesta, että kaikki kruunun kustannuksella harjoitettavat elinkeinot vaativat aina suuria kustannuksia ja niiden saaminen kannattaviksi on vaikeaa, vaikka ne saattavat olla hyvin kannattavia yksityisenä liiketoimintana. 2) Mikäli jotakin voittoa kruunulle kertyisi, pitäisi sen sijoittaman pääoman varmaankin olla 70 vuodessa täysin maksettu. 3) Päätellään, että kruunulle välttämättömän ruudin takia myös koko salpietarinvalmistuksen on kuuluttava sille, mutta voitaneen toki huomauttaa, että salpietaria käytetään monenlaisiin muihinkin tarpeisiin kuin ruudiksi, mm. apteekeissa, rahvaan parissa ja värjäämöissä ym., eikä kruunu tarvitse rauhan aikana niin paljon ruutia, etteivät kansalaiset käyttäisi sitä paljon enemmän,98 ja sota-aikoina sitä jouduttaneen kuitenkin tuomaan ulkomailta. Mutta mitä tästä päätelmästä seuraa? Kruunu tarvitsee sodan aikana varsin paljon tavaraa: lyijyä, viljaa, lihaa, silavaa, kalastuksen tuotteita ja rauhallisinakin aikoina vaatteita, kenkiä, kaikenlaisia aseita ja paljon muuta. Eikö kruunun sitten pitäisi saman kuninkaallisen yksinoikeuden periaatteen mukaisesti tuottaa kaikki nuokin tavarat, ja voin vain valittaa, miten takaperoisesti kaikki nämä elinkeinot silloin kehittyisivät ja millaisen menetyksen kruunu kärsisi. 4) Tähän yhteyteen kuuluu sekin, että jos kruunu loppujen lopuksi haluaisi pitää hallussaan ns. ruotujakoisen kruununmaansa, sillä ei pitäisi kuitenkaan olla mitään tekemistä rahvaan itse omissa ladoissaan valmistaman salpietarin kanssa. 5) On aivan väistämätöntä, että elinkeino, jolla on yksi ainoa ostaja tuotteilleen, pysyy siedettävimmänkin holhouksen alaisena ollessaan heikkouden tilassa, sillä holhooja pitää kiinni vanhasta hinnasta, vaikka hinnat nousisivat yleisesti miten korkealle tahansa. Vaikka rahan arvo muuttuisi miten tahansa, hän pitäytyy vain sopimuksessaan, maksaa tarvitessaan tavaraa, mutta muulloin hangoittelee vastaan. Muistan kauhulla entisaikojen kupari- ja tervakomppanioitamme,40 joita kiinnosti eniten se, millaisen kiinteän hinnan maksamiseen tavarasta niillä piti olla oikeus, ja jos ne olisivat jääneet toimimaan, kaikki terva- ja kuparikauppa olisi tuhottu jo kauan ennen nykyhetkeä. Eiköhän siis kannattaisi harkita, miten99 salpietarinvalmistuskin voisi olla vapaata? Ja vielä onkin mahdotonta sanoa, kuinka monet tuhannet voisivat saada tästä toiminnasta toimeentulonsa ja kuinka suuret kustannukset kruunu silloin säästäisi. Kukapa ei näe, miten pitkälle Ranskassa on näinä vuosina päästy tämän tavaran valmistuksessa?
Lisäksi huomautettakoon, millaista taakkaa salpietarilatojen omistajat joutuvat kantamaan, kun heidät velvoitetaan pitämään pannukunnassaan41 kruunun keittäjä tai useampiakin. Ensinnäkin sen takia, että kun ladon omistaja kokoaa latoonsa parhaat salpietariainekset, kastelee ja kääntelee niitä uutterasti, paikalle saapuu kruunun keittäjä (joka joutuu muuten hyvin vaivalloisesti keräämään tallien ja navetoiden alta runsaalla vesihuuhtelulla kokoon muutamia leivisköjä kruununmaan tuottamaa salpietaria sieltä täältä pitkienkin etäisyyksien päästä) ja kerää ladon omistajan sijoittamista kustannuksista ja kaikesta vaivannäöstä satoa kolmanneksen tai 2/3, usein käyttäen ladon omistajan astioita ja polttopuuta. Lisäksi ladon omistaja itsekin havaitsee, että hänen on välttämättä tarjottava kruunun keittäjälle ilmainen kestitys, ei tosin lain vaatimuksesta, vaan jotta kruunun keittäjä ei pilaisi koko keitosta ja uutettua salpietaria, eikä tämä ole elinkeinolle suinkaan vähäinen rasitus. Ja tämän kruunun keittäjien käyttämistä vaativan käskyn syy, nimittäin väite, että muussa tapauksessa itse keittämisen taito saattaisi kadota, näyttää minusta naurettavalta, sillä silloinhan halutaan sanoa, että kruunun mestarit, joilla tuskin on100 taloa tai kotia ja edes isänmaatakaan, osaavat muka paremmin säilyttää salpietarinvalmistuksen taidon kuin vakinaisesti tilojaan asuvat vapaat talonpojat, jotka ovat oppineet kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen torjumaan kaikenlaiset haittatekijät, joita valmistuksen yhteydessä voi ilmetä, ja useimmiten ylittävät ns. mestarien viisauden. Eiköhän taito säily paremmin, kun se on koko rahvaalla, jonka miehet oppivat toisiltaan vaalimaan huolellisesti ja harkitsevasti tuollaista toimeentulon hankkimisen muotoa?
Seuraavaksi saanen viitata siihen, miten suuresti läänin asukkaita varmasti hämmästytti se, että heidän oli vuosikausia odotettava suoritusta tavaransa arvosta ja että kruunu lopulta kokonaan kieltäytyi ottamasta vastaan enempää kuin puolet tai kolmasosan heidän valmisteistaan. Silloin kuitenkin sanottiin, että heillä oli vapaus viedä tavaransa maasta. Kuninkaallinen sotakollegio toki tiesi, etteivät latojen ylläpitäjät olleet vientikauppiaita, eikä kukaan kauppias ollut osannut tiedustella salpietarin hintoja ulkomailla, kun tätä tavaraa ei kaupassa liikkunut, ja tämä merkitsi sitä, että koko toiminnalta vietiin jalat alta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt; jos latojen omistajat halusivat viedä salpietaria maasta, jokaisen heistä oli ensiksi tarjottava sitä kuninkaalliselle sotakollegiolle, ja jollei sitä silloin otettaisi vastaan, heidän olisi myöhemmin anottava samalta kollegiolta vientilupaa tavaralleen, ja sitten kun kaikki tämä (mikä tietysti vaatii monia kirjelmiä ja vastausten101 odottamista) olisi tehty, heidän pitäisi maksaa tulli tavarastaan ja lähetettävä tavara ulos maasta vailla minkäänlaista varmuutta siitä, mitä siitä jostakin odottamattomasta paikasta itse kullekin tarjottaisiin. Tämä merkitsi suoraan sanottuna sitä, ettei kruunu halunnut maksaa tuotteesta ja että tavara jäi valmistajien omaksi taakaksi, sillä jokaiselta ladon omistajalta vaadittu noin monien mutkien kautta kulkeminen 15, 20 tai 30 salpietarileiviskän takia on kohtuutonta. Jos kaupunkien porvaristolle olisi ajoissa ilmoitettu, että salpietari on kauppatavaraa, jota on lupa myydä ulkomaille, he olisivat varmasti ottaneet selvää tavaran arvosta eri seuduilla ja kyenneet hankkimaan itselleen jonkin vientiluvan tavaralle ja maksaneet siitä tullin, mutta muuten vienti oli mahdotonta.
Monet rahvaan miehet ovat oppineet myös puhdistamaan salpietarin oivallisesti, niin että se kelpaa hienoimpiinkin tarkoituksiin. Toisinaan sellaista tuotetta luovutetaankin kruunulle, mutta hintaa laatu ei nosta kolikonkaan vertaa. Useimmat heistä saavat raa’an salpietarinkin varsin valkoiseksi ja puhtaaksi, mutta sekään ei nosta tuotteen hintaa. Kannustaako tuollainen menettely? Ei toki, elinkeino saattaa olla kuinka hyvällä tasolla tahansa, mutta se ei koskaan saavuta pysyvää menestystä tuolla pohjalla, vaan se pakostakin rappeutuu tuherteluksi ja sen harjoittaminen loppuu viimein kokonaan tuollaisten moninaisten säädösten takia, ja Ruotsin on tuleviksi ajoiksi jäätävä siihen onnettomaan asemaan, että valtakuntaa on pakolla102 ohjattava kaikkeen sellaiseen, mihin se olisi vapauden vallitessa mennyt innolla mukaan. Salpietarinkeittämöiden tarkastajan on nyt jo uhkailtava ja painostettava latojen omistajia pitämään huolta ladoistaan ja hoitamaan niitä, minkä he ovat ennen tehneet omasta aloitteestaan.
Tähän saanen lisätä, että 200 riikintaalerin kulut maksaneelle on varmasti kovaa, ettei hän saa periä pannunsa kuljetuskustannuksia, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä toisekseen saa käyttää hyväkseen naapurinsa pannua hieman kruunun vaatimaa halvemmalla vuokralla. Kruunu näyttää haluavan pitää itsellään monopolin sekä tavaraan, tavaran hintaan, henkilökuntaan ja jopa pannuihinkin.
Minun on vielä mainittava, että yleensä pidetään rahvaan uutteruuden ja työteliäisyyden osoituksena sen kykyä ja halua jalostaa maansa tuotteita, mitä myös monet latojen omistajat ovat halunneet tehdä raakasalpietarilleen ja anoneet lupaa sen puhdistamiseen, mutta kuninkaallinen sotakollegio on suvainnut salpietarinkeittämötoiminnan johtajan herra Böckerin välityksellä kieltää tämän42 sillä tekosyyllä, ettei kollegio siinä tapauksessa voisi olla varma, miten tarkoin se on puhdistettu keittosuolasta ja muista vahingollisista siihen sekoittuneista aineista, vaikka monet latoja itselleen rakentaneet ovat ottaneet tarkoin selvää siitä, miten keittosuolan päätyminen niin raakaan kuin puhdistettuunkin salpietariin on estettävä, jolloin kaikki puhdistuksessa syntyneet jätteet voitaisiin käyttää hyödyksi heidän ladoissaan seuraavassa keitossa.103
Lopuksi minun myös sanottava jotakin salpietarin tarkastamisesta, jonka on nyt kuninkaallisen sotakollegion käskystä tapahduttava joko Tukholmassa tai jossakin myöhemmin Gävleen perustettavassa ruutitehtaassa. Salpietarinkeittämöiden tarkastaja ottaa Pohjanmaan kaupungeissa vastaan raa’an salpietarin ja punnitsee usein vain kunkin ladon omistajan omissa astioissaan tuoman tavaran bruttopainon syksyisin. Tavara varastoidaan kaupunkien makasiineihin, otetaan niistä seuraavana kesänä ja laivataan Tukholmaan, missä se vasta tarkastetaan ja sen jälkeen tavaran hintaa alennetaan43 omistajan voimatta olla läsnä. Tällöin on tärkeintä se, kuinka paljon hintaa alennetaan, ja sangen helposti on käsitettävissä, että ne, joiden on tehtävä kruunulle tästä tiliä, eivät suinkaan käytä liian vähäisiä alennuksia, mikä tuottaisi heille itselleen tappiota. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että elleivät kaupunkien makasiinien katot ole hyvässä kunnossa tai jos laivoissa ilmenee vuotoja joko kannen läpi tai alhaalta päin, suuri osa tästä mitä helpoimmin liukenevasta suolasta valuu pois veden mukana, ja niin tämä valuma kuin kymmenen kuukauden kuivatuskin koituvat valmistajan tappioksi täysin ilman hänen syytään ja tavaran siirryttyä pois hänen käsistään. Muutamia vuosia sitten kuninkaallinen sotakollegio tosin päätti, että tavaran tarkastus voitaisiin toteuttaa myös maakunnassa; tähän liitettiin kuitenkin sellainen velvoite, että ruutitehtaan omistajan ja salpietarin omistajien on yhdessä maksettava tarkastajan palkka, mikä merkitsee kummallekin osapuolelle merkittävää tulojen menetystä, kun104 varsin korkea-arvoinen herra on vuosittain kutsuttava paikalle Tukholmasta tai Helsingistä ja hänelle on maksettava matkakustannukset ja päivärahat, eikä tätä kallista menettelyä tietääkseni ole käytettykään kuin yhden ainoan kerran, koska se on rasitukseksi kummallekin osapuolelle. Mikä sitten voisi olla syynä siihen, ettei seudulla asuva salpietarinkeittämötoiminnan johtaja tai tarkastaja voisi valan velvoittamana ja omantuntonsa mukaan suorittaa tätä tarkastusta heti ottaessaan tavaran vastaan? Ei voida mitenkään väittää, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa tähän, sillä sitä varmasti riittää. Jos haluttaisiin esittää syyksi, ettei tämä henkilö voi tai osaa sitä tehdä, tällainen väite kyllä loukkaisi monia. Asiaintilalle ei kuitenkaan voida esittää mitään muita syitä. Vaikka näin olisikin, tämä taito, joka ei sisällä muuta kuin sen, että ripaus salpietaria heitetään hiilivalkealle ja tarkistetaan, palaako aine hiilloksella tasaisesti vai rätisten ja kipinöiden, voidaan varmasti oppia ainakin koko kesän mittaisella työskentelyllä kuninkaallisen sotakollegion palveluksessa. Siellähän tarkastetaan kesäisin tuhansia näyte-eriä, ja tämän ko. henkilö olisi hyvän palkkansa vastineeksi velvollinen tekemään palvellakseen suurta osaa läänin asukkaista, voidakseen sitten itse suorittaa alueen tuottaman salpietarin tarkastuksen itse paikalla ja maksaa sen hinnan heti.
Samanlaisia ovat useimmat taloudellisen toimintamme yleisistä järjestelyistä. Valitellaan Ruotsin kansan yritteliäisyyden tilaa, mutta asetellaan perin monia esteitä sen kehittymisen tielle ja sotketaan kaikki105 sekavilla ja vaihtuvilla säädöksillä, jotka haittaavat elinkeinonharjoittajien toimintaa. He eivät voi koskaan saavuttaa suurta menestystä, ellei heillä ole vapautta.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
95
Om Saltpetter-Sjuderierne, särdeles i Österbotten.
Redan för mera än 40 År sedan begynte Inbyggarne i Södra Delen af Österbotten at anlägga Saltpetter-Plantlador,44 och som Saltpettren då väl betaltes, tilöktes de til et stort Antal. Kronans Saltpettersjudare hafva nu i flera År föga kokat någon Saltpetter från den förra så kallade Indelta Kronojorden;45 men för 12 à 15 År tilbaka fick denna Handtering en svår Stöt derigenom, at Kronan ej ville betala densamma; hvaröfver en allmän Klagan upkom, då Kongl. Krigs-Collegium, för at visa sig vilja soulagera46 Ladu-ägare, lämnade dem en Frihet at få låta exportera sin Saltpetter, men med sådant förbehåll, at den först måste hembjudas Kronan, och at sedan hvar och en, som ville låta exportera denna Vara, skulle söka i Kongl. Krigs-Collegio Förpassning47 på sin Saltpetter, och erlägga Tull derföre. Någre År derefter tilsporde Kongl. Krigs-Collegium Konungens Befallningshafvande,48 om ej Österbotten genom sina Saltpetter-lador kunde förse Kronan med så mycken Saltpetter Kronan kunde betarfva, at alla andra Saltpetter-Sjuderier i Riket, som kostade Kronan så mycket, kunde aldeles indragas, samt hvad Belöningar och Förmoner dervid skulle af Allmogen betingas. Hvarpå Konungens Befallningshafvande fant nödigt at först göra en Förfrågan, huru stor Qvantitet då96 kunde åtgå af Saltpetter, och erhöll, som jag vill minnas, det Svar, at 30 000 Lispund vore hela Kronans Behof, då Konungens Befallningshafvande aflämnade det Svar, at Österbotten inom 8 à 10 År kunde prestera hela det erforderliga Qvantum, aldeles utan några andra Förmåner eller Friheter, än at få en promt49 Betalning för sin Tilverkning, hvilket af Kongl. Maj:t blef gilladt, jämte nådig Befallning at så mycket Medel som erfordrades skulle utan Hinder aflämnas; men hade ej bättre Verkan, än at första Året var Tilgång på Penningar, men Året derpå redan Brist, hvarigenom Tilverkningen begynt at afstanna, och nu hör man redan at Saltpettersjuderi-Inspectoren klagar deröfver, at Saltpetter-Ladorna, äfven de förr anlagda, vårdslösas. Under alt detta utkom äfven en Kungörelse af Konungens Befallningshafvande, at ingen af Allmogen finge sjelf anställa någon Saltpettersjudning, utan at hafva någon Kronans Verkmästare med sig, och derjemte et Förbud, at ingen af dem som försedt sig med egna Pannor, hvilka dock kostat sina Ägare circa 200 R:dr, skulle få dermed betjena sina Grannar, utan at desse vore nödsakade at hyra sig Pannor af Kronan.
Vid denna Handtering utbeder jag mig, at, i stöd af Kongl. Tryckfrihets Förordningen,50 få i aldrabästa Välmening anföra några Anmärkningar.97
Det är ingen obekant, at hela Tilverkningen nu tilhörer endast Kongl. Maj:t och Kronan, hvilket i anseende så väl til Kronans dryga Förlager51 med Saltpetter-Pannor, och så många Saltpettersjuderi-Inspectorer i Riket med deras Underbetjening, och en af dem upsökt så kallad Kronojord, som dock låg under Jordägarenas Stall och Lador, och af deras Ladugård vatnades, kunde hafva någon Grund, när därtil lägges at Kronan i synnerhet i anseende til Krig så ofta var i Behof af denna Vara. Men om den för evärdeliga52 Tider skal blifva et Regale, eller om det ej vore tjenligare at samma Handtering skulle blifva lika fri som andra Näringar, derom må ju någon Fråga kunna väckas; ty 1:o vet man af uråldrig Förfarenhet, at alla Näringar på Kronans kostnad blifva altid dryga, och kunna svårligen bära sig, fast de för enskild Räkning äro aldrig så väl lönande. 2:o. Om någon Vinst skulle tilflyta Kronan, så borde väl redan des Förlag vara under en Tid af 70 År betalt. 3:o. Man räknar at för Krutets skull, som är så oumgängeligt för Kronan, hela Saltpetter-tilverkningen äfven bör tilhöra densamma; men man må ju anmärka, at Saltpettern nyttjas til mångahanda andra Behof än til Krut, såsom på Apotheker, bland Allmogen och i Färgerier, med mera, och at Kronan i fredliga Tider ej behöfver så mycket Krut, at icke Medborgare nyttja långt mera deraf,98 utom det, at det vid Krigstider ändock torde få införskrifvas.53 Men hvad följer deraf? Det är ganska mycket som Kronan betarfvar i Krigstider, Bly, Spannemål, Kött, Fläsk, Fiskvaror, och äfven i fredliga, Kläder, Skor, alla slags Gevär54 med mångt annat: skulle då icke efter samma Regalitets Principer55 äfven alla dessa tilverkas af Kronan; och jag beklagar huru bakvändt då skulle gå med alla dessa Näringar, och hvad Förlust Kronan då komme at lida. 4:o. Hörer äfven hit, at om Kronan änteligen ville behålla sin så kallade indelta Kronojord, så borde den dock ej hafva någon Befattning med den Saltpetter som tilverkades af Allmogen sjelf i deras egna Lador. 5:o. Kan det aldrig annars vara, än at om ock Förmynderskapet vore det drägeligaste, så måste en Näring, som ej hafver mera än en enda Afnämare,56 stanna i Vanmagt; ty Prisen måga stiga så högt man vil, står Förmyndare vid det gamla; Mynt-valvation57 må blifva hurudan som hälst, så står han blott vid sit Contract, han betalar då han är nödig om Varan, men annars gör han Invänningar. Med rysning kommer jag ihog vår Forntids Koppar- och Tjäru-Compagnier,58 som framför alt voro angelägnast derom, hvad fast Pris de borde få at betala Varan med, och hade de blifvit beståndande, så vore långt för detta all Tjäru- och Koppar-handel förstörd. Månne det då ej vore värdt at tänka på, hu99ru Saltpetter-tilverkningen äfven kunde blifva fri, och är det ännu omöjeligit at säga huru många tusende af denna Handtering kunde få sit Uppehälle, och huru stora Kostnader derigenom för Kronan kunde besparas. Hvem ser icke, huru långt Frankrike i dessa År kunnat gå med Tilverkningen af denna Vara?
Vidare anmärkes, hvad Tyngd Saltpetter-Ladu-anläggare måste vidkännas, då de blifva ålagde at hafva en eller flere Kronosjudare vid sine Pannelag,59 först derigenom at då en Ladu-anläggare samlar de bästa Saltpetter-ämnen i sin Lada, den flitigt vatnar och omkastar, så kommer en Kronans Sjudare (som annars med mycket besvär undan Stall och Fähus måste med dryg Vattubärning på längre Afstånd här och där samla sig några Lispund Saltpetter af Kronojord), at här skörda af Ladu-anläggarens nedlagda Kostnad en eller 2/3:delar af all hans Möda, ofta med Ladu-anläggarens Käril och Ved. Dertil kommer, at Ladu-ägaren äfven ser sig nödsakad, om ej efter Lag, dock på det Kronosjudaren ej skal förderfva hela Sööder60 och Krämpningar,61 hålla honom fri Förtäring,62 som ej litet trycker Näringen. Och hvad Skälet angår til denna Befallning, at Kronosjudare skulle nyttjas, nemligen at i annat Fall skulle sjelfva Sjudnings-konsten kunna förloras, så synes den mig nog löjelig; ty då vill sägas, at Kronans Verkmästare, som haf100va knapt Hus eller Hem och föga Fädernesland skola bättre förvara Konsten at tilverka Saltpetter, än bofaste Odalbönder, som lärdt sig at med all möjelig Försigtighet mota allehanda slags Hinder som vid Tilverkningar kunna möta, oftast öfver de så kallade Verkmästares Visdom. Månne ej Konsten förvaras mycket bättre hos en hel Allmoge, som lärer sig med Bekymmer och Omtanka af hvarandra at vårda et sådant Näringsfång?
Dernäst må jag anföra, huru förvånade Länets Inbyggare måste blifva, då de sågo sig i flera År nödgas at vänta på sin Varas Värde,63 och sluteligen då Kronan aldeles vägrade at emottaga mera än hälften eller tredjedelen af deras Tilverkning; det hettes likväl då, at de ägde frihet at exportera sin Vara; nog viste Kongl. Krigs-Collegium, at intet voro Ladu-anläggare Exporteurer, och inga Handlande hade vetat at efterfråga Priser på Saltpettern utomlands, med hvilken ingen Handel drefs, hvilket var detsamma som at slå hela Handteringen för Hufvud.64 Men det var ej nog dermed, om de ville exportera Saltpettern, skulle hvar och en Ladu-ägare först hembjuda den i Kongl. Krigs-Collegio, och om den då ej antogs, skulle de sedermera i samma Collegio begära Förpassning derpå, och sedan de alt detta (man förstår genom många Inlagor, och derpå vän101tande Svar) vore gjordt, skulle de ärlägga Tull därföre, och öfversända en Vara utom Riket, utan någon Säkerhet hvad där åt en och hvar ifrån en oväntad Ort skulle bjudas. Hvilket var i sig sjelf detsamma, som at Kronan ej ville betala den, och at Varan måste ligga dem sjelf til Last; ty at gå genom så många Omgånger för 15, 20 à 30 Lispund Saltpetter för hvar Ladu-anläggare, var en Orimmelighet. Hade Städernas Borgerskap blifvit underrättat derom i Tid at Saltpettern var en Handelsvara, som fick afsättas utomlands, hade de visst gjordt sig underrättade om Varans Värde på olika Platser, och kunnat utverka sig någon Förpassning på Varan, samt ärlagt Tull derföre, men annars var det omöjeligt.
Flere af Allmogen hafva äfven lärt sig at luttra65 helt väl Saltpettern, så at han kan vara dugelig til de finaste Behof; sådan är ock ibland aflemnad til Kronan, men utan en enda Styfvers tilökning i Priset; dessutom tilverkas den råa Saltpettern äfven af en stor Del ganska hvit och ren, utan någon förbättring i Värdet. Skal sådant gifva Upmuntran? Nej, Näringen må vara huru god den vill, kan den aldrig äga bestånd på sådan Fot, utan den måste nedkladdas66 och ändteligen gå ut, under så mångfaldiga Författningar, och Sverige måste alt framgent blifva så olyckeligt, at det med Tvång måste102 ledas til alt sådant, som det under Friheten gerna hade drifvit sig up til. Nu måste Saltpettersjuderi-Inspectoren redan hota och truga Ladu-ägare til at vårda och sköta sina Lador, det de förut sjelfmant gjordt.
Härtil må jag lägga, huru hårdt det måste vara för den, som gått uti 200 R:drs Utläggning, at ej få på sin Panna förtjena någon Frakt, då den tilbjudes, och för det andra at ej få betjena sig af sin Någrannes67 Panna för någon billigare Hyra än den Kronan vill hafva, som synes vilja drifva et Monopolium med Varan, Varupriset, sin Betjening och sjelfva sina Pannor.
Än bör jag anföra, at det i allmänhet räknas för Flit och Trefsamhet hos en Allmoge, at den både kan och vill förädla sit Lands Producter, hvilket äfven flera Ladu-ägare velat göra med sin råa Saltpetter, och sökt Tilstånd at få luttra densamma; men Kongl. Krigs-Collegium har behagat, genom Herr Saltpettersjuderi-Directeuren Becker, förbjuda sådant,68 under det Föregifvande, at Collegium då ej kunde vara säker derom, huru ren den blifvit gjord från Koksalt och andra skadeliga Blandningar, ehuru flere Ladu-anläggare gjort sig noga underrättade huru Koksaltet bör så väl i den råa som luttrade Saltpettern förekommas, hvarvid alt Affall vid Luttringen komme deras Lador vid nästa Sjudning til gagns.103
Ändteligen bör jag ock något nämna om Vräkningen69 af Saltpettern, som nu på Kongl. Krigs-Collegii Befallning måste ske antingen i Stockholm eller vid något sednare inrättadt Krutbruk uti Gefle. Saltpettersjuderi-Inspectoren emottager i Österbotten vid Städerna den råa Saltpettern, och afväger honom ofta allenast Brutto, af hvar och en Ladu-ägare uti sina Fastager,70 om Hösten. Den inlägges i Städerna i deras Magaziner, uttages där Sommaren derpå, och afskeppas til Stockholm, hvarest den då först vräkes; och derpå rabatteras,71 utan at Ägaren dervid kan vara närvarande, och det ankommer derpå huru mycket då afräknas, hvarvid lätt kan begripas, at de som äga at hos Kronan göra Redo derföre, ingalunda afdraga för litet deraf til sin egen Skada. Man anmärker härvid, at om Magazinerna i Städerna ej vore väl täckta, eller Fartyget läkande genom Däcket eller nedifrån, och en stor Del af detta lättast uplösta Salt skulle afrinna med Vatnet, så blifver det jemte intorrkningen på tio Månader alt Tilverkarens Förlust, utan des minsta Förvållande, och sedan Varan kommit från des Hand. För några få År sedan togs väl af Kongl. Krigs-Collegio det Steg, at Vräkningen kunde äfven företagas i Landet; men med den Skyldighet, at Vräkaren borde af Krutbruks-Innehafvaren, och Saltpetter-ägarena gemensamt lönas derföre, som utgjorde för båda et betydeligt Afdrag, då104 en Herre af bättre Rang skulle från Stockholm eller Helsingfors med Respenningar och Dagtractamente årligen hitförskrifvas, och jag vet ej om et så kostsamt Steg blifvit nyttjat mera än en enda gång, såsom besvärande för båda. Men hvad kunde vara Orsaken hvarföre icke den i Landet boende Saltpettersjuderi-Directeuren eller Inspectoren, kunde på Ed och Samvete förrätta denna Vräkning, straxt då han emottager Varan. Det kan ingalunda invändas, at han ej äger Tid dertil; ty den är visst tilräckelig. Skulle man vilja förebära, at han ej kan eller förstår det, så vore sådant nog anstöteligt för flera. Men där kan dock ingen annan Orsak förebäras: väl an då, så må ju denna Konsten, som ej består i annat, än at kasta af Saltpettern på en stark Glöd, och se om han afbrinner jämt på Glöden, eller om han sprakar och gifver Gnistror ifrån sig, äfven kunna läras åtminstone på en hel Sommar hos Kongl. Krigs-Collegio, hvarest Sommartiden flera tusende Prof förrättas, hvilket han för sin goda Lön vore skyldig at göra, för at tjena en stor Del af Länets Inbyggare, at sedan kunna vräka sjelf Landets Saltpetter på Stället och derefter straxt betala den.
Sådana äro de fleste våra allmänna Hushålls-anstalter. Man klagar öfver Svenska Folkets Industrie,72 och man lägger så många Hinder i Vägen för den, och kronglar alt105 borrt uti blandiga och ombytliga Författningar, som hindrar Näringsidkare, hvilka aldrig kunna trifvas utan Frihet.
95
Salpietarinkeittämöistä, erityisesti Pohjanmaalla toimivista
Jo runsaat 40 vuotta sitten ryhtyivät Pohjanmaan eteläisen osan asukkaat perustamaan salpietarilatoja, ja koska salpietarista maksettiin siihen aikaan hyvin, niiden määrä kasvoi suureksi. Kruunun salpietarinkeittäjät eivät ole enää vuosiin keittäneet salpietaria juuri lainkaan ennen ns. ruotujakoiselta kruununmaalta73 saaduista aineksista. Rahvaan salpietarinvalmistus sai 12–15 vuotta sitten kuitenkin ankaran iskun, kun kruunu ei enää halunnut maksaa siitä. Tätä valiteltiinkin yleisesti, jolloin kuninkaallinen sotakollegio halusi osoittaa halunsa antaa hyvitystä latojen omistajille ja antoi heille vapauden toimittaa salpietarinsa maasta vietäväksi, kuitenkin sellaisilla ehdoilla, että sitä olisi ensin tarjottava kruunulle ja että sen jälkeen jokaisen tavaraansa vientiin tarjoavan pitäisi anoa kuninkaalliselta sotakollegiolta vientilupaa salpietarilleen ja maksaa siitä tullimaksu. Muutamia vuosia myöhemmin kuninkaallinen sotakollegio tiedusteli kuninkaan käskynhaltijalta,74 eikö Pohjanmaa voisi salpietarilatoineen tuottaa kruunulle sen tarvitseman määrän salpietaria, niin että kaikki muut valtakunnassa toimivat ja kruunulle perin suuria kustannuksia aiheuttavat salpietarinkeittämöt voitaisiin kokonaan lakkauttaa, ja millaisia palkkioita ja etuja rahvaalle tuo toiminta vaatisi. Tämän jälkeen kuninkaan käskynhaltija piti tarpeellisena tiedustella ensiksi, miten paljon96 salpietaria sitten voitaisiin tarvita, ja sai muistaakseni vastauksen, että kruunun koko tarve olisi 30 000 leiviskää, jolloin kuninkaan käskynhaltija vastasi tähän, että Pohjanmaa voisi 8–10 vuodessa toimittaa koko tarvittavan määrän ilman mitään muita etuisuuksia tai vapauksia paitsi sitä, että valmistuneesta tuotannosta maksettaisiin heti. Kuninkaallinen Majesteetti hyväksyi tämän ja antoi armollisen käskyn, että tarvittavat varat luovutettaisiin viivytyksittä. Tulokset jäivät kuitenkin siihen, että ensimmäisenä vuotena rahaa saatiin, mutta jo toisena vuotena siitä ilmeni pulaa, mistä syystä valmistus alkoi tyrehtyä, ja nyt kuullaan jo salpietarinkeittämöiden tarkastajan valittavan, että salpietarilatojen, myös jo aiemmin perustettujen, hoitoa laiminlyödään. Tämän kaiken keskelle ilmestyi myös kuninkaan käskynhaltijan kuulutus, jonka mukaan kukaan rahvaanmies ei saisi itse ryhtyä keittämään salpietaria, ellei joku kruunun keittämöiden mestareista ole hankkeessa mukana, ja sen ohella kielto, ettei kukaan oman pannun hankkinut, vaikka se on tullut maksamaan omistajalleen noin 200 riikintaaleria, saisi käyttää sitä keittääkseen salpietaria naapureilleen, vaan hänen olisi vuokrattava käyttöönsä kruunun pannua.
Pyydän saada mitä parhaimmassa tarkoituksessa esittää kuninkaalliseen painovapausasetukseen75 vedoten muutamia tätä toimintaa koskevia huomautuksia.97
Kukaan ei ole tietämätön siitä, että koko valmistus kuuluu nyt ainoastaan kuninkaalliselle majesteetille ja kruunulle, mihin voi olla jonkinlaiset perusteet, kun otetaan huomioon sekä kruunun salpietaripannuihin sijoittamat suuret pääomat että ns. kruununmaa, joka tosin sijaitsee maanomistajien tallien ja latojen alla ja saa kastelunsa maanomistajien navetoista ja jonka luo valtakunnan lukuisten salpietarinkeittämöiden tarkastajat apulaisineen hakeutuvat, sekä lisäksi kruunun etenkin sodan oloissa sangen usein kokema tämän tavaran tarve. Kysyä voidaan kuitenkin, pitääkö tämän toiminnan pysyä ikiaikoihin asti kruunun yksinoikeutena vai eikö olisi hyödyllisempää, että tämä toiminta tulisi yhtä vapaaksi kuin muut elinkeinot, sillä 1) tiedetäänhän ikiaikaisesta kokemuksesta, että kaikki kruunun kustannuksella harjoitettavat elinkeinot vaativat aina suuria kustannuksia ja niiden saaminen kannattaviksi on vaikeaa, vaikka ne saattavat olla hyvin kannattavia yksityisenä liiketoimintana. 2) Mikäli jotakin voittoa kruunulle kertyisi, pitäisi sen sijoittaman pääoman varmaankin olla 70 vuodessa täysin maksettu. 3) Päätellään, että kruunulle välttämättömän ruudin takia myös koko salpietarinvalmistuksen on kuuluttava sille, mutta voitaneen toki huomauttaa, että salpietaria käytetään monenlaisiin muihinkin tarpeisiin kuin ruudiksi, mm. apteekeissa, rahvaan parissa ja värjäämöissä ym., eikä kruunu tarvitse rauhan aikana niin paljon ruutia, etteivät kansalaiset käyttäisi sitä paljon enemmän,98 ja sota-aikoina sitä jouduttaneen kuitenkin tuomaan ulkomailta. Mutta mitä tästä päätelmästä seuraa? Kruunu tarvitsee sodan aikana varsin paljon tavaraa: lyijyä, viljaa, lihaa, silavaa, kalastuksen tuotteita ja rauhallisinakin aikoina vaatteita, kenkiä, kaikenlaisia aseita ja paljon muuta. Eikö kruunun sitten pitäisi saman kuninkaallisen yksinoikeuden periaatteen mukaisesti tuottaa kaikki nuokin tavarat, ja voin vain valittaa, miten takaperoisesti kaikki nämä elinkeinot silloin kehittyisivät ja millaisen menetyksen kruunu kärsisi. 4) Tähän yhteyteen kuuluu sekin, että jos kruunu loppujen lopuksi haluaisi pitää hallussaan ns. ruotujakoisen kruununmaansa, sillä ei pitäisi kuitenkaan olla mitään tekemistä rahvaan itse omissa ladoissaan valmistaman salpietarin kanssa. 5) On aivan väistämätöntä, että elinkeino, jolla on yksi ainoa ostaja tuotteilleen, pysyy siedettävimmänkin holhouksen alaisena ollessaan heikkouden tilassa, sillä holhooja pitää kiinni vanhasta hinnasta, vaikka hinnat nousisivat yleisesti miten korkealle tahansa. Vaikka rahan arvo muuttuisi miten tahansa, hän pitäytyy vain sopimuksessaan, maksaa tarvitessaan tavaraa, mutta muulloin hangoittelee vastaan. Muistan kauhulla entisaikojen kupari- ja tervakomppanioitamme,76 joita kiinnosti eniten se, millaisen kiinteän hinnan maksamiseen tavarasta niillä piti olla oikeus, ja jos ne olisivat jääneet toimimaan, kaikki terva- ja kuparikauppa olisi tuhottu jo kauan ennen nykyhetkeä. Eiköhän siis kannattaisi harkita, miten99 salpietarinvalmistuskin voisi olla vapaata? Ja vielä onkin mahdotonta sanoa, kuinka monet tuhannet voisivat saada tästä toiminnasta toimeentulonsa ja kuinka suuret kustannukset kruunu silloin säästäisi. Kukapa ei näe, miten pitkälle Ranskassa on näinä vuosina päästy tämän tavaran valmistuksessa?
Lisäksi huomautettakoon, millaista taakkaa salpietarilatojen omistajat joutuvat kantamaan, kun heidät velvoitetaan pitämään pannukunnassaan77 kruunun keittäjä tai useampiakin. Ensinnäkin sen takia, että kun ladon omistaja kokoaa latoonsa parhaat salpietariainekset, kastelee ja kääntelee niitä uutterasti, paikalle saapuu kruunun keittäjä (joka joutuu muuten hyvin vaivalloisesti keräämään tallien ja navetoiden alta runsaalla vesihuuhtelulla kokoon muutamia leivisköjä kruununmaan tuottamaa salpietaria sieltä täältä pitkienkin etäisyyksien päästä) ja kerää ladon omistajan sijoittamista kustannuksista ja kaikesta vaivannäöstä satoa kolmanneksen tai 2/3, usein käyttäen ladon omistajan astioita ja polttopuuta. Lisäksi ladon omistaja itsekin havaitsee, että hänen on välttämättä tarjottava kruunun keittäjälle ilmainen kestitys, ei tosin lain vaatimuksesta, vaan jotta kruunun keittäjä ei pilaisi koko keitosta ja uutettua salpietaria, eikä tämä ole elinkeinolle suinkaan vähäinen rasitus. Ja tämän kruunun keittäjien käyttämistä vaativan käskyn syy, nimittäin väite, että muussa tapauksessa itse keittämisen taito saattaisi kadota, näyttää minusta naurettavalta, sillä silloinhan halutaan sanoa, että kruunun mestarit, joilla tuskin on100 taloa tai kotia ja edes isänmaatakaan, osaavat muka paremmin säilyttää salpietarinvalmistuksen taidon kuin vakinaisesti tilojaan asuvat vapaat talonpojat, jotka ovat oppineet kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen torjumaan kaikenlaiset haittatekijät, joita valmistuksen yhteydessä voi ilmetä, ja useimmiten ylittävät ns. mestarien viisauden. Eiköhän taito säily paremmin, kun se on koko rahvaalla, jonka miehet oppivat toisiltaan vaalimaan huolellisesti ja harkitsevasti tuollaista toimeentulon hankkimisen muotoa?
Seuraavaksi saanen viitata siihen, miten suuresti läänin asukkaita varmasti hämmästytti se, että heidän oli vuosikausia odotettava suoritusta tavaransa arvosta ja että kruunu lopulta kokonaan kieltäytyi ottamasta vastaan enempää kuin puolet tai kolmasosan heidän valmisteistaan. Silloin kuitenkin sanottiin, että heillä oli vapaus viedä tavaransa maasta. Kuninkaallinen sotakollegio toki tiesi, etteivät latojen ylläpitäjät olleet vientikauppiaita, eikä kukaan kauppias ollut osannut tiedustella salpietarin hintoja ulkomailla, kun tätä tavaraa ei kaupassa liikkunut, ja tämä merkitsi sitä, että koko toiminnalta vietiin jalat alta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt; jos latojen omistajat halusivat viedä salpietaria maasta, jokaisen heistä oli ensiksi tarjottava sitä kuninkaalliselle sotakollegiolle, ja jollei sitä silloin otettaisi vastaan, heidän olisi myöhemmin anottava samalta kollegiolta vientilupaa tavaralleen, ja sitten kun kaikki tämä (mikä tietysti vaatii monia kirjelmiä ja vastausten101 odottamista) olisi tehty, heidän pitäisi maksaa tulli tavarastaan ja lähetettävä tavara ulos maasta vailla minkäänlaista varmuutta siitä, mitä siitä jostakin odottamattomasta paikasta itse kullekin tarjottaisiin. Tämä merkitsi suoraan sanottuna sitä, ettei kruunu halunnut maksaa tuotteesta ja että tavara jäi valmistajien omaksi taakaksi, sillä jokaiselta ladon omistajalta vaadittu noin monien mutkien kautta kulkeminen 15, 20 tai 30 salpietarileiviskän takia on kohtuutonta. Jos kaupunkien porvaristolle olisi ajoissa ilmoitettu, että salpietari on kauppatavaraa, jota on lupa myydä ulkomaille, he olisivat varmasti ottaneet selvää tavaran arvosta eri seuduilla ja kyenneet hankkimaan itselleen jonkin vientiluvan tavaralle ja maksaneet siitä tullin, mutta muuten vienti oli mahdotonta.
Monet rahvaan miehet ovat oppineet myös puhdistamaan salpietarin oivallisesti, niin että se kelpaa hienoimpiinkin tarkoituksiin. Toisinaan sellaista tuotetta luovutetaankin kruunulle, mutta hintaa laatu ei nosta kolikonkaan vertaa. Useimmat heistä saavat raa’an salpietarinkin varsin valkoiseksi ja puhtaaksi, mutta sekään ei nosta tuotteen hintaa. Kannustaako tuollainen menettely? Ei toki, elinkeino saattaa olla kuinka hyvällä tasolla tahansa, mutta se ei koskaan saavuta pysyvää menestystä tuolla pohjalla, vaan se pakostakin rappeutuu tuherteluksi ja sen harjoittaminen loppuu viimein kokonaan tuollaisten moninaisten säädösten takia, ja Ruotsin on tuleviksi ajoiksi jäätävä siihen onnettomaan asemaan, että valtakuntaa on pakolla102 ohjattava kaikkeen sellaiseen, mihin se olisi vapauden vallitessa mennyt innolla mukaan. Salpietarinkeittämöiden tarkastajan on nyt jo uhkailtava ja painostettava latojen omistajia pitämään huolta ladoistaan ja hoitamaan niitä, minkä he ovat ennen tehneet omasta aloitteestaan.
Tähän saanen lisätä, että 200 riikintaalerin kulut maksaneelle on varmasti kovaa, ettei hän saa periä pannunsa kuljetuskustannuksia, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä toisekseen saa käyttää hyväkseen naapurinsa pannua hieman kruunun vaatimaa halvemmalla vuokralla. Kruunu näyttää haluavan pitää itsellään monopolin sekä tavaraan, tavaran hintaan, henkilökuntaan ja jopa pannuihinkin.
Minun on vielä mainittava, että yleensä pidetään rahvaan uutteruuden ja työteliäisyyden osoituksena sen kykyä ja halua jalostaa maansa tuotteita, mitä myös monet latojen omistajat ovat halunneet tehdä raakasalpietarilleen ja anoneet lupaa sen puhdistamiseen, mutta kuninkaallinen sotakollegio on suvainnut salpietarinkeittämötoiminnan johtajan herra Böckerin välityksellä kieltää tämän78 sillä tekosyyllä, ettei kollegio siinä tapauksessa voisi olla varma, miten tarkoin se on puhdistettu keittosuolasta ja muista vahingollisista siihen sekoittuneista aineista, vaikka monet latoja itselleen rakentaneet ovat ottaneet tarkoin selvää siitä, miten keittosuolan päätyminen niin raakaan kuin puhdistettuunkin salpietariin on estettävä, jolloin kaikki puhdistuksessa syntyneet jätteet voitaisiin käyttää hyödyksi heidän ladoissaan seuraavassa keitossa.103
Lopuksi minun myös sanottava jotakin salpietarin tarkastamisesta, jonka on nyt kuninkaallisen sotakollegion käskystä tapahduttava joko Tukholmassa tai jossakin myöhemmin Gävleen perustettavassa ruutitehtaassa. Salpietarinkeittämöiden tarkastaja ottaa Pohjanmaan kaupungeissa vastaan raa’an salpietarin ja punnitsee usein vain kunkin ladon omistajan omissa astioissaan tuoman tavaran bruttopainon syksyisin. Tavara varastoidaan kaupunkien makasiineihin, otetaan niistä seuraavana kesänä ja laivataan Tukholmaan, missä se vasta tarkastetaan ja sen jälkeen tavaran hintaa alennetaan79 omistajan voimatta olla läsnä. Tällöin on tärkeintä se, kuinka paljon hintaa alennetaan, ja sangen helposti on käsitettävissä, että ne, joiden on tehtävä kruunulle tästä tiliä, eivät suinkaan käytä liian vähäisiä alennuksia, mikä tuottaisi heille itselleen tappiota. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että elleivät kaupunkien makasiinien katot ole hyvässä kunnossa tai jos laivoissa ilmenee vuotoja joko kannen läpi tai alhaalta päin, suuri osa tästä mitä helpoimmin liukenevasta suolasta valuu pois veden mukana, ja niin tämä valuma kuin kymmenen kuukauden kuivatuskin koituvat valmistajan tappioksi täysin ilman hänen syytään ja tavaran siirryttyä pois hänen käsistään. Muutamia vuosia sitten kuninkaallinen sotakollegio tosin päätti, että tavaran tarkastus voitaisiin toteuttaa myös maakunnassa; tähän liitettiin kuitenkin sellainen velvoite, että ruutitehtaan omistajan ja salpietarin omistajien on yhdessä maksettava tarkastajan palkka, mikä merkitsee kummallekin osapuolelle merkittävää tulojen menetystä, kun104 varsin korkea-arvoinen herra on vuosittain kutsuttava paikalle Tukholmasta tai Helsingistä ja hänelle on maksettava matkakustannukset ja päivärahat, eikä tätä kallista menettelyä tietääkseni ole käytettykään kuin yhden ainoan kerran, koska se on rasitukseksi kummallekin osapuolelle. Mikä sitten voisi olla syynä siihen, ettei seudulla asuva salpietarinkeittämötoiminnan johtaja tai tarkastaja voisi valan velvoittamana ja omantuntonsa mukaan suorittaa tätä tarkastusta heti ottaessaan tavaran vastaan? Ei voida mitenkään väittää, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa tähän, sillä sitä varmasti riittää. Jos haluttaisiin esittää syyksi, ettei tämä henkilö voi tai osaa sitä tehdä, tällainen väite kyllä loukkaisi monia. Asiaintilalle ei kuitenkaan voida esittää mitään muita syitä. Vaikka näin olisikin, tämä taito, joka ei sisällä muuta kuin sen, että ripaus salpietaria heitetään hiilivalkealle ja tarkistetaan, palaako aine hiilloksella tasaisesti vai rätisten ja kipinöiden, voidaan varmasti oppia ainakin koko kesän mittaisella työskentelyllä kuninkaallisen sotakollegion palveluksessa. Siellähän tarkastetaan kesäisin tuhansia näyte-eriä, ja tämän ko. henkilö olisi hyvän palkkansa vastineeksi velvollinen tekemään palvellakseen suurta osaa läänin asukkaista, voidakseen sitten itse suorittaa alueen tuottaman salpietarin tarkastuksen itse paikalla ja maksaa sen hinnan heti.
Samanlaisia ovat useimmat taloudellisen toimintamme yleisistä järjestelyistä. Valitellaan Ruotsin kansan yritteliäisyyden tilaa, mutta asetellaan perin monia esteitä sen kehittymisen tielle ja sotketaan kaikki105 sekavilla ja vaihtuvilla säädöksillä, jotka haittaavat elinkeinonharjoittajien toimintaa. He eivät voi koskaan saavuttaa suurta menestystä, ellei heillä ole vapautta.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Gävle Helsinki Pohjanmaa Ranska Ruotsi Tukholma
Henkilöt: Böcker, Petter Elias Kustaa I (Vaasa)
Raamatunkohdat:
Aiheet: