Alkukieli
§. 7.
Den wore alt för liten kännare af Rikets Finance-Historia, som wille frikalla wåra Förfäder, flere Secler tilbaka, från många och swåra misstag uti reglerandet af wårt penninge-werk; men den åter alt för blind och egenkär, som nekade, at wi sjelfwe därtil bidragit det mästa.
För 960 år sedan, räknades 16 lod fint Silfwer för en penninge-mark, det är, en mark pengar wägde werkeligen en mark Silfwer, som likwäl efter 108 markers Cours År 1762. utgjordt 864 penninge-marker, som hwardera wägde ungefärligen lika med et Peppar korn, eller 1/864 dels mark Silfwer.
Under hela desse 900 åren är räkne-wärdet altid småningom uphögt, och waru-prisen i samma mon, och när man tager sig mödan, at undersöka orsakerna därtil, får man dem altid igen i försämrandet af sjelfwa Myntets inwärtes halt och wigt, under öre- mark- och daler-namnen, 9 som Regenterne wille, at man borde hålla för större delar af en lödig mark, än de för enskildta afsigter werkeligen slogo dem.
Så mycket altså, som i penninge-marken saknades af 16 lod fint Silfwer, så mycket försämrades den med det samma.
År 1170 war penninge-marken redan 100 proCent försämrad; 1422, 800 proCent, det är, 1 Riksd. Specie war då lika med en penninge-mark. I Gustav Erikssons tid befants det så swagt, at 2 mark och därutöfwer räknades på en Riksd. Oredan fortsattes så långt, at 100 år därefter 120 mark utmyntades af en mark Silfwer, och år 1716 240 mark, eller 36 penninge-marker på en Riksdaler.
Det är ängsligt, at i gamla Handlingar läsa, huru det gått til i alla tider, med förwandlingarna af wårt Mynt, de bedröfweliga oredor, som däraf upkommit i Handel och rörelse, och huru undersåtare knapt hunnit reda sig utur den ena willerwallan, innan de af Regenterna blifwit ledde uti en annan.
Daler- och mark-talen hafwa altså icke utmärkt någon wiss quantitet fint Silfwer, utan så snart Regenterna märkt, at undersåtare hunnit utröna halten af de utmyntade dalrar, marker, ören och örtuger emot fint Silfwer, och stadga därefter wärdet på sina waror och Wäxlar, hafwa de warit färdige, at låta slå et ännu sämre-haltigt Mynt, med samma daler- och mark-namn, hwilket i början, och så länge dess halt kunde hållas hemlig, behölt det bättres wärde: men sedan den blef bekant, och det gamla Myntet hunnit upsmältas och förswinna, blef wäl daler och mark-talet qwar, som antingen war präglat på Silfwermyntet, eller genom Mynt-ordningar blef pålagt, men betydde mindre Silfwer än förut: det är, den nya dalern hade et mindre förhållande emot en mark 16 lödigt Silfwer, än den förra, hwaraf nya oredor upkommit.
Jag instämmer därföre aldeles med Commerce-Rådet Polhem, då han i sitt Memorial til Kongl. Commerce-Collegium af den 14. Febr. 1715. säger: at med de många utmyntningarna, tid efter annan, är gångit lika, som när man ger ringa och gement folk höga titlar; då blifwa personerne därigenom ingen ting bättre och förnämare; men titelen wäl förringad och förnedrad. Därföre säger han: har man aldeles intet fundament, at wärdera10 någon ting efter en mark penningar, om det icke kan ske emot en mark fint Silfwer, eller dess delar, och så wida 4 mark gör en daler, så har dalern samma beskaffenhet som marken.
Däremot är klart, at om et sådant förändrande af skrot och korn, under wanliga namn aldrig warit lofgifwit eller andra prägel fått nyttjas, än de, som utmärkt myckenheten af fint Silfwer, som Myntet innehölt, och hwar man ägt rättighet at wäga, pröfwa och tadla det samma, såsom ännu sker i China, hade et sådant försämrande aldrig ägt rum, räkne-wärdet ej eller kunnat förhöjas, och inga Finance-oredor upkomma.
- en lödig mark: som till hela sin vikt (ca 211 g) består av ren metall
- Gustav Erikssons: Gustav I Vasas
- stabil grund
- anmärka på beskaffenheten
- se Kinesiska skrivfriheten
Suomi
§ 7
Jos joku haluaisi selittää jopa vuosisatojen takaiset esi-isämme syyttömiksi moniin ja vaikeisiin virheisiin rahajärjestelmämme säätelyssä, hän tuntisi liian vähän valtakunnan raha-asioiden historiaa; mutta jos joku kiistäisi sen, että me olemme myöskin itse myötävaikuttaneet suurimpaan osaan niistä, hän olisi puolestaan liian sokea ja itserakas.
960 vuotta sitten laskettiin, että rahamarkka oli yhtä kuin 16 luotia puhdasta hopeaa, eli rahamarkan paino vastasi todellakin painoyksikköä markka, mutta vuonna 1762 yhden markan painoisen hopeakimpaleen vastineeksi tarvittiin kurssiarvon 108 mukaan laskettuna 864 rahamarkkaa, joista kussakin oli hopeaa pippurin kokoinen hitunen eli 1/864 hopeisesta markan painosta.
Kaikkien näiden 900 vuoden aikana rahan laskenta-arvoa on aina pikkuhiljaa kohotettu, ja tavaroiden hinnat ovat nousseet samassa suhteessa. Kun vaivautuu tutkimaan tämän ilmiön syitä. havaitsee sen aina johtuneen lyödyn rahan jalometallipitoisuuden ja painon muuttamisesta huonompaan suuntaan,9 kun hallitsijat halusivat äyri-, markka- tai taalerimääräisen nimellisarvon ilmaisevan suurempaa luotimäärää hopeaa kuin heidän yksityisten tarkoitusperiensä takia rahoihin todellisuudessa sisällytettiin.
Rahan arvo siis huononi samassa suhteessa kuin rahamarkassa oli hopean vajausta 16 hopealuotiin verrattuna.
Rahamarkka oli jo vuoteen 1170 mennessä heikentynyt 100 prosentilla; 1422 oltiin 800 prosentin tasolla eli yksi hopeariikintaaleri vastasi silloin yhtä rahamarkkaa. Kustaa Eerikinpojan aikana rahamarkka oli huonontunut siinä määrin, että riikintaalerin laskettiin vastaavan vähintään kahta markkaa. Epäjärjestys jatkui niin pitkälle, että 100 vuotta myöhemmin yhdestä painomarkasta hopeaa lyötiin 120 rahamarkkaa ja vuonna 1716 jo 240 markkaa eli 36 markkaa vastasi yhtä riikintaaleria.
On tuskallista lukea vanhoista asiakirjoista, miten rahamme arvon muutoksissa on käynyt ajasta aikaan, miten ne ovat aiheuttaneet valitettavia häiriöitä kaupankäyntiin ja liiketoimintaan ja miten alamaiset ovat tuskin ehtineet selviytyä yhdestä sekamelskasta, kun hallitsijat ovat johtaneet heidät seuraavaan.
Taalerien ja markkojen nimellisarvot eivät siis ole ilmaisseet tiettyä puhtaan hopean määrää, vaan heti kun hallitsijat ovat havainneet alamaisten ehtineen selvittää lyötyjen taalereiden, markkojen, äyrien ja aurtuoiden hopeapitoisuuden ja vakiinnuttaa tavaroidensa ja vekseleidensä arvon sen mukaiseksi, he ovat olleet valmiita lyöttämään nimellisesti samoilla taaleri- ja markka-arvoilla entistä huonompaa rahaa. Se on aluksi, niin kauan kuin sen pitoisuus on kyetty pitämään salassa, säilynyt samanarvoisena kuin parempi raha; mutta kun pitoisuus on selvitetty ja vanhat rahat on ehditty sulattaa ja ne ovat kadonneet liikkeestä, jäljelle jäivät kuitenkin taalerien ja markkojen nimellisarvot, jotka oli joko lyöty hopeakolikkoihin tai määrätty raha-asetuksilla voimassa oleviksi, mutta merkitsivät entistä pienempää hopeamäärää, eli uudessa taalerissa oli entistä pienempi osa 16-luotisen hopeamarkan metallista, mistä on aiheutunut uusia sekaannuksia.
Niinpä olen täysin samaa mieltä kuin kauppaneuvos Polhem, kun hän kuninkaalliselle kauppakollegiolle 14. helmikuuta 1715 jättämässään muistiossa sanoo, ”että ajasta aikaan tapahtuneissa lukuisissa rahanlyönneissä on käynyt samoin kuin myönnettäessä vähäpätöisille ja alhaisille henkilöille korkeita arvonimiä: eivät ihmiset siitä muutu paremmiksi eivätkä ylhäisemmiksi, mutta arvonimen merkitys toki vähenee ja se joutuu alennustilaan. Sen takia”, hän sanoo, ”ei ole minkäänlaista perustetta, jonka mukaan10 jollekin kohteelle voitaisiin määrittää arvo rahamarkoissa, ellei arvoa voida ilmaista suhteessa markan painoiseen puhtaan hopean määrään tai johonkin sen murto-osaan, ja jos 4 markkaa vastaa taaleria, on taaleri ominaislaadultaan markan veroinen.”
Sen sijaan on selvää, että jos koskaan ei olisi sallittu tuollaista arvometallipitoisuuden muutosta nimellisarvon pysyessä ennallaan eikä rahaan olisi saanut lyödä muita kuin puhtaan hopean määrän ilmaisevia leimoja ja jokaisella olisi ollut oikeus punnita ja tutkia raha ja esittää valituksensa sen laadusta, kuten yhä tapahtuu Kiinassa, tuollaista rahan huonontamista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan eikä rahan laskenta-arvo olisi voinut nousta eikä rahajärjestelmään olisi myöskään syntynyt mitään epäselvyyksiä.
- Kustaa I Vaasan
- kuten yhä tapahtuu Kiinassa: ks. Selonteko kirjoitusvapaudesta Kiinassa
Englanti
§ 7
He who would wish to absolve our ancestors, several centuries ago, from numerous and grave mistakes in the regulation of our monetary system would be inadequately informed about the financial history of the kingdom, while he, on the other hand, who would deny that we ourselves have contributed the most to this situation would be too blind and conceited.
Nine hundred and sixty years ago there were 16 lod of fine silver in one coined mark – that is, 1 mark in coin really did weigh 1 mark of silver – although in 1762, at an exchange rate of 108 mark, it corresponded to 864 mark in coin, each of which weighed about the same as a peppercorn, or 1/864 of a mark of silver.
Throughout these 900 years the tale-value has always gradually risen, and the commodity prices have risen accordingly, and if one takes the trouble to examine the causes of this development, one will always find them in the debasing of the intrinsic worth and weight of the coinage itself under the denominations of öre, mark and daler,9 which the rulers wanted to be regarded as larger proportions of a full-weighted mark than those in which they actually struck them for their own purposes.
By as much, therefore, as the coined mark was short of 16 lod of fine silver,
so much was it at once debased.
In 1170 the coined mark had already been debased by 100 per cent, in 1422 by 800 per cent; that is to say, 1 riksdaler specie was then equivalent to 1 coined mark. During the reign of Gustavus Vasa it was found to be so weak that 2 mark or more were reckoned as equal to a riksdaler. This state of disorder was perpetuated to such an extent that 100 years later, 120 mark were minted from 1 mark of silver, and in 1716 240 mark, or 36 coined mark per riksdaler.
It is upsetting to read in old documents how the changes in our coinage have always been brought about, the deplorable disorders that have arisen from that in commerce and enterprise, and how the subjects have barely extricated themselves from one chaotic situation before they have been led into another by the rulers.
The denominations in daler and mark have thus not denoted any specific quantity of fine silver, but as soon as the rulers have noticed that the subjects had been able to ascertain the intrinsic worth of the minted daler, mark, öre and örtug coins in pure silver and to adjust the value of their commodities and bills of exchange accordingly, they have been ready to mint coins of an even lower intrinsic worth with the same daler and mark denominations, which initially, and as long as their intrinsic worth could be kept secret, retained the value of the better ones, but once that became known and the old currency had been melted down and disappeared, the daler and mark denominations that were either stamped on the silver coins or prescribed by monetary regulations did indeed remain but represented less silver than before; that is to say, the new daler had a smaller ratio to a mark of pure, 16-lod silver than the previous one, which gave rise to new disorders.
I therefore fully concur with Board of Trade Counsellor Polhem when, in his memorial to the Board of Trade of 14 February 1715, he says that “the many mintings, one time after another, have amounted to the same as granting elevated titles to lowly and common people, when the individuals are not made any better or nobler thereby but the title is debased and demeaned.” “For that reason,” he says, “there is no basis on which to value110 anything by a coined mark unless it can be done against a mark of fine silver, or its parts, and in so far as 4 mark constitute a daler, the daler has the same status as the mark.”
On the other hand, it is clear that if such a change in the metal standard of common denominations had never been allowed or one could have used other impressions than those that have denoted the quantity of fine silver that the coins contained, and if everyone had possessed the right to weigh, test and assess them, as is still done in China, such a debasement would never have occurred, nor could the tale-value have been raised or any financial disorders arisen.
- Gustavus Vasa (1496–1560) was king of Sweden from 1523 until his death.
