Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 32
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 34
§ 33
Sanoin: setelien arvo on pitävästi määriteltävä suhteessa riikintaaleriin eli hopeaan eikä sitä näin olleen saa koskaan laskea eikä44 korottaa, niin kauan kuin seteleitä on liikkeessä, jotta elinkeinot voisivat jollakin lailla luottaa seteleihin. Moni pitänee kuitenkin tuollaista setelien arvon vakiinnuttamista toisaalta kohtuuttomana, toisaalta mahdottomana.
Mitä ensiksi mainittuun käsitykseen tulee, edellä esitetystä voi havaita, etteivät ne muussa tapauksessa voi koskaan tulla kiertoon tai olla rahana minkäänlaiseksi hyödyksi. Mitä taas jälkimmäiseen käsitykseen tulee, haluan tässä torjua erityisesti ne vastaväitteet, joita käytetään, kun halutaan osoittaa tämä toimenpide mahdottomaksi.
Sanotaan, että se on turhaa, niin kauan kuin pankki ei kykene sitoutumaan kaikkien seteleiden lunastamiseen kerralla, sillä vekselin asettaja voi odotusaikana korottaa vekselinsä samoin kuin kauppias tavaransa hintaa. Niin voi käydä setelistön kasvaessa, mutta ei sen supistuessa. Kokemus kumoaa tämän liiankin selvästi, sillä vaikka pankki ei ole vuoden 1762 valtiopäivien jälkeen tehnyt muuta kuin estänyt uusien lainojen ottamista ja vetänyt sisään seteleitä sekä pääoman että koron maksuina, kurssi on siitä huolimatta itsestään ja ennen 70 markan kurssin määräävän säädöksen antamista laskenut 108 markasta 73–75 markkaan; tässä ei nyt ole aikaa selvittää, onko tämä nopea kurssin lasku kuitenkin vahingoittanut vai hyödyttänyt elinkeinoja.
Kun tällaista on voinut itsestään tapahtua, ennen kuin pankki on määritellyt, miten suurta hopea- tai kuparimäärää kukin taaleri vastaa, miten paljon varmemman pohjan toisikaan nyt tämän tapahduttua se, että nämä vaihtosuhteet jäisivät pysyviksi?
Jos edellä mainitut hopealainat otettaisiin, kysyn: mitä pankki silloin luovuttaisi hopean vakuudeksi? Ei muuta kuin valtakunnan säätyjen takauksen ja pankin sen perusteella antamat velkakirjat. Jos tuollaisia lainoja voitaisiin saada, eivätkö velkakirjat sekä takaus olisi olleet lainanantajalle yhtä arvokkaita kuin hänen luovuttamansa hopeapääoma siitä riippumatta, ettei hän ole vuosiin voinut vaatia niiden lunastamista? Tietysti olisivat, eihän hän muuten olisi luovuttanut hopeaa niiden vastineeksi.
Jos nämä pankin velkakirjat voivat merkitä tiettyä kiinteätä ja vähentymätöntä hopeamäärää, mikä sitten estää sen, että pankin setelit, jotka eivät kuitenkaan ole muuta kuin velkakirjoja, eivät voisi olla merkitykseltään samanlaisia, kunhan pankki omien laskelmiensa mukaisesti määrittelee tarkasti, kuinka monen vuoden kuluessa kaikki setelit on lunastettava, esimerkiksi jokainen taaleri yhdellä riikintaalerin kahdeksastoistaosalla. Valtakunnan säädyt45 takaavat uudelleen seteleiden arvon säilyvyyden ja niiden lunastamisen, ja setelin haltijalle, olkoonpa hän ulkomaalainen tai kotimaan kansalainen, osoitetaan, miten hän voi hankkia saatavansa laillisessa oikeudenkäynnissä pankin hallitsemista kiinteistä panteista, ellei hän sitä ennen saa pankilta vapaaehtoista maksua.
Kun näin on menetelty, kaikki setelit siitä riippumatta, onko ne kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi, ovat tosiasiassa samanarvoisia kuin riikintaalerimääräiset setelit ja kelpaavat kaikessa koti- ja ulkomaankaupassa käyvän hopeapääoman veroisina joko hyvin vähäisellä kurssierolla tai täysin ilman sitä: onhan niin oman maan kansalaiselle kuin ulkomaalaisellekin samantekevää, saako hän käteensä hopeaa vai setelin, jota vastaan hän voi varmasti saada saatavansa hopeana ennemmin tai myöhemmin.
Mutta niin kauan kuin niiden vastineeksi ei ole asetettu mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten edellä on todistettu, mitään todellista määräaikaa niiden lunastamiselle reaalipääomalla ei ole ilmoitettu saati sitten osoitettu väylää, jonka kautta setelin haltija voisi sitä vastaan vaatia pankilta sen haltuun talletetut rahat, ei ole mitään aihetta ihmetellä sitä, että ne ovat tunnetulla tavalla menettäneet arvoaan; kummastuttavaa päinvastoin on, että ne ovat voineet säilyttää arvostaan niinkin paljon kuin siitä yhä on jäljellä.
Tämän kaikkein tärkeimmän operaation toteuttamiseksi pankki voisi voimiensa heikkoudesta huolimatta antaa jokaiselle halukkaalle hetimmiten tilaisuuden seteliensä lunastuttamiseen joko työhopealla1 tai riikintaalereilla, plootuilla tai kupariäyreillä, mutta huomattakoon: tämän on tapahduttava siten, ettei kuparin arvoa määritellä rahaan lyödyn nimellisarvon, vaan sen sisältämän kuparin painon sekä kuparin ja hopean metalliarvon välisen suhteen mukaan, sillä muuten asia pilataan täydellisesti.
Näin toimittaessa pankki ei vaaranna mitään. Todellinen raha tulee käyttöön, ja seteleiden arvoon aletaan yleisesti luottaa, ja ne vedetään vähitellen kierrosta.
Englannissa nähtiin esimerkki tällaisesta menettelystä joitakin aikoja sitten, kun luottamus Lontoon Pankin2 seteleihin alkoi vähetä. Vaikka pankin käyvän metallirahan varanto vastasi tuskin kymmenesosaakaan sen setelien yhteissummasta, se antoi kaikille tilaisuuden seteleidensä lunastuttamiseen, ja silloin toki aluksi pankkiin syöksyikin melkoisesti väkeä, mutta vyöry pysähtyi heti, koska setelit liikkuivat entistä vilkkaammin, ja luottamus pankkiin palasi ennalleen.
Ruotsin pankissa, johon merkittävä osa setelistöstä virtaa vuosittain pääomina ja korkoina ja jonka seteleitä mielellään käytetään, kunhan niiden arvo on edellä esitetyllä tavalla täydellisesti taattu, se46 seteleiden määrä, joka tuon lisäksi voisi tulla lunastettavaksi, on jokseenkin merkityksetön. Ja vaikka pankin varanto tyhjenisikin ja lunastukset jouduttaisiin ajoittain keskeyttämään, kunnes uusia varoja ehtisi kertyä ulkomaankaupan tullien, kupari- ja vasaraveron ym. kautta, tällaiset seikat eivät aiheuttaisi mitään heikennystä, kunhan lunastuksen perusteet pysyvät koko ajan samoina. Mutta ellei näin toimita, valtakunnan finanssit jäävät tulevaisuudessakin vaille kohennusta ja pankki vaille vakautta, ja edellä esitetyt vahingolliset seuraukset ovat väistämättä edessä.
Kun siis valtakunnan säädyt tekisivät asiasta päätöksen ja kun pankkideputaatio määrittelisi sen toimeenpanon menetelmät, pankille ei pitäisi jäädä juuri muuta tehtävää kuin toteutuksen kirjanpidon hoitaminen.
Tässä yhteydessä on myös toivottavaa, että pankin kannalta ehdottomasti salassa pidettäviä asioita jäisi jäljelle vain vähän jos lainkaan, valtuutetut kävisivät kutakuinkin tarpeettomiksi tai heiltä olisi ainakin viety tilaisuus harjoittaa mielivaltaa valtion kannalta elintärkeissä asioissa.
Hyvää asiaa ei tarvitse koskaan salata; jos asiassa taas on vikaa, tämän tunnistaa parhaiten salailusta.
§. 33.
Jag sade: at Sedlarnas wärde en gång för alla bör Determineras emot R:daler eller Silfret, och därföre aldrig fällas eller44 höjas, så länge några Sedlar äro qwar i rörelserna, om näringar uti Sedlar skola äga någon säkerhet; men mången torde anse et sådant stadgande af Sedelens wärde, dels obilligt, dels ock omöjeligit.
Hwad nu det förra beträffar, är af det föregående synbart, at de annars aldrig kunna komma in uti rörelsen, eller göra gagn såsom penningar; men hwad det senare angår, wil jag här särskildt möta de inkast som anwändas, at wisa omöjeligheten däraf.
Man säger, det är fåfängt, så länge Banken ej är i stånd at öpna sig til alla Sedlars inlösen på en gång; ty imedlertid kan Trassenten höja priset på sin Wäxel, och Köpman på sin Wara. Sådant kan under en tilwäxande, men ej aftagande Sedel-stock hända. Ärfarenheten wederlägger detta alt för tydeligen; ty ehuru Banken sedan 1762 års Riksdag intet annat gjordt än hindradt nya lån, och dragit in Sedlar i hufwudstol och Ränta, har Coursen icke desto mindre sjelfmant, och förrän Förordningen om 70 marks Cours utkom, fallit från 108 til 73 à 75 mark: hwilket hastiga fall, om det likwäl skadat eller gagnat näringarna, nu ej blifwer tid at utreda.
Har nu sådant kunnat hända af sig sjelf, och innan Banken utstakadt huru mycket Silfwer eller Koppar hwarje Daler skulle betyda, huru mycket säkrare wore man icke nu, då detta skedde, at de därwid blefwe beståndande?
I händelse, de förut omnämda Silfwer-lån skulle göras, frågar jag: hwad hade Banken då för Silfret lämnat i säkerhet? Icke annat än Riksens Ständers Guarantie och Bankens därpå gifne förskrifningar. Om sådana lån kunde upbringas, hade icke då förskrifningarna jämte Guarantien warit för långifwaren lika goda, som dess utgifna Silfwer-Capital; oaktadt han på flera år ej kunnat påstå deras realiserande? Ofelbart; ty annars hade han icke lämnat något Silfwer därpå.
Kunna nu desse Bankens förskrifningar betyda en faststäld Silfwer-massa utan afslag, hwad hindrar då, at dess Banco Transport-Sedlar, som ock intet annat äro, än förskrifningar icke kunna betyda äfwen så; allenast Banken efter sina uträkningar, utstakar en wiss tid, inom huru många år alla Sedlar böra wara realiserade, hwarje Daler til exempel med en adertonde dels R:daler, Riksens Stän45der å nyo guarantera Sedlarnas säkerhet och inlösen, och Sedelhafware, ware sig in- eller utländsk man, wises wägen, i brist af Bankens godwilliga betalning dessförinnan, at genom Laga Rättegång få i Bankens hypothequer3 söka sin säkerhet.
När det är skedt, äro med det samma alla Sedlar, oaktadt de äro stälde på Daler Koppar:mt, i sjelfwa werket det samma, som R:dalers Sedlar, och gå i all in- och utrikes Handel, såsom redbara Silfwer-Capitaler, med ringa eller aldeles intet Agio; ty det gör in- eller utländsk man lika myket, om han har Silfret i sin hand, eller Sedeln hwarmed han säkert kan commendera Silfwer förr eller senare.
Men så länge de hwarken warit stälda på någon wiss quantitet Silfwer eller Koppar, som förut är bewist, ingen tid til deras inlösen i reélt utsatt, och än mindre någon wäg utstakad, huru Sedelhafwaren därföre kunde af Banken utfordra sina där nedlagda penningar, war aldeles icke under, at de så fallit i wärde; men twärtom, at de kunnat behålla så mycket däraf, som ännu återstår.
At werkställa denna operation, såsom den aldrahufwudsakeligaste, kunde Banken, ehuru swag dess styrka må wara, öpna sig snart för dem, som åstunda, at få sina Sedlar realiserade och inlösa dem antingen med Werk-silfwer4 eller R:daler, Plåtar eller Slantar; men NB. Kopparn intet efter prägeln, utan wigten, efter Kopparens wärde emot Silfret, såsom en Wara; ty annars är saken aldeles skämd.
Banken äfwentyrar därwid ingen ting. Det reéla kommer i rörelsen, och Sedlarna winna allmän Credit, och indragas efterhand.
Wi hade i Ängland et dylikt exempel för någon tid sedan, då Crediten för Londonske Bankens Sedlar begynte at förfalla. Ehuru rèéla penninge-stocken knapt swarade emot 10:de delen af dess Sedlar öpnades den för alla, til realisation, hwarwid wäl i början en hop stötte til; men afstannade straxt, emedan Sedlarna woro långt wigare i rörelsen, och Banken återhämtade sin Credit.
I Swenska Banken, där en betydande del af Sedel-stocken genom hufwudstol och Räntor årligen flyter in, och Sedlarna gärna nyttjas i rörelsen, allenast de på förrberörde sätt äga en fullkomlig säkerhet, blif46wer den delen, som utom dess til realisation kunde anmälas, föga betydande. Och i fall Banken äfwen blefwe uttömd, och skåftals5 skulle nödgas hålla up med realisation, tils genom utländska Tullen, Koppar och Hammar-skatten etc. nya medel hunne inflyta, gjorde alt sådant ingen Alteration,6 allenast realisations-grunden blifwer i alla tider enahanda. Men sker ej detta, blifwa Rikets Financer framgent utan hjälp, och Banken utan säkerhet, samt de förut anförda skadeliga fölgder oundwikeliga.
När altså Riksens Ständer skulle fastställa detta, och Banco-Deputation utstakadt sättet til werkställigheten däraf, bör i Banken föga annat återstå, än et Bokhålleri at utföra det samma.
Då hoppas man ock, at Bankens nödiga hemligheter blefwe få eller inga, Fullmägtige snart sagt onödige, åtminstone tilfället för dem afskurit, at arbitrera7 i Rikets högmåls saker.8
En god sak behöfwer aldrig döljas; men om saken är sjuk, kännes den aldrabäst igen af hemligheter.
§ 33
Sanoin: setelien arvo on pitävästi määriteltävä suhteessa riikintaaleriin eli hopeaan eikä sitä näin olleen saa koskaan laskea eikä44 korottaa, niin kauan kuin seteleitä on liikkeessä, jotta elinkeinot voisivat jollakin lailla luottaa seteleihin. Moni pitänee kuitenkin tuollaista setelien arvon vakiinnuttamista toisaalta kohtuuttomana, toisaalta mahdottomana.
Mitä ensiksi mainittuun käsitykseen tulee, edellä esitetystä voi havaita, etteivät ne muussa tapauksessa voi koskaan tulla kiertoon tai olla rahana minkäänlaiseksi hyödyksi. Mitä taas jälkimmäiseen käsitykseen tulee, haluan tässä torjua erityisesti ne vastaväitteet, joita käytetään, kun halutaan osoittaa tämä toimenpide mahdottomaksi.
Sanotaan, että se on turhaa, niin kauan kuin pankki ei kykene sitoutumaan kaikkien seteleiden lunastamiseen kerralla, sillä vekselin asettaja voi odotusaikana korottaa vekselinsä samoin kuin kauppias tavaransa hintaa. Niin voi käydä setelistön kasvaessa, mutta ei sen supistuessa. Kokemus kumoaa tämän liiankin selvästi, sillä vaikka pankki ei ole vuoden 1762 valtiopäivien jälkeen tehnyt muuta kuin estänyt uusien lainojen ottamista ja vetänyt sisään seteleitä sekä pääoman että koron maksuina, kurssi on siitä huolimatta itsestään ja ennen 70 markan kurssin määräävän säädöksen antamista laskenut 108 markasta 73–75 markkaan; tässä ei nyt ole aikaa selvittää, onko tämä nopea kurssin lasku kuitenkin vahingoittanut vai hyödyttänyt elinkeinoja.
Kun tällaista on voinut itsestään tapahtua, ennen kuin pankki on määritellyt, miten suurta hopea- tai kuparimäärää kukin taaleri vastaa, miten paljon varmemman pohjan toisikaan nyt tämän tapahduttua se, että nämä vaihtosuhteet jäisivät pysyviksi?
Jos edellä mainitut hopealainat otettaisiin, kysyn: mitä pankki silloin luovuttaisi hopean vakuudeksi? Ei muuta kuin valtakunnan säätyjen takauksen ja pankin sen perusteella antamat velkakirjat. Jos tuollaisia lainoja voitaisiin saada, eivätkö velkakirjat sekä takaus olisi olleet lainanantajalle yhtä arvokkaita kuin hänen luovuttamansa hopeapääoma siitä riippumatta, ettei hän ole vuosiin voinut vaatia niiden lunastamista? Tietysti olisivat, eihän hän muuten olisi luovuttanut hopeaa niiden vastineeksi.
Jos nämä pankin velkakirjat voivat merkitä tiettyä kiinteätä ja vähentymätöntä hopeamäärää, mikä sitten estää sen, että pankin setelit, jotka eivät kuitenkaan ole muuta kuin velkakirjoja, eivät voisi olla merkitykseltään samanlaisia, kunhan pankki omien laskelmiensa mukaisesti määrittelee tarkasti, kuinka monen vuoden kuluessa kaikki setelit on lunastettava, esimerkiksi jokainen taaleri yhdellä riikintaalerin kahdeksastoistaosalla. Valtakunnan säädyt45 takaavat uudelleen seteleiden arvon säilyvyyden ja niiden lunastamisen, ja setelin haltijalle, olkoonpa hän ulkomaalainen tai kotimaan kansalainen, osoitetaan, miten hän voi hankkia saatavansa laillisessa oikeudenkäynnissä pankin hallitsemista kiinteistä panteista, ellei hän sitä ennen saa pankilta vapaaehtoista maksua.
Kun näin on menetelty, kaikki setelit siitä riippumatta, onko ne kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi, ovat tosiasiassa samanarvoisia kuin riikintaalerimääräiset setelit ja kelpaavat kaikessa koti- ja ulkomaankaupassa käyvän hopeapääoman veroisina joko hyvin vähäisellä kurssierolla tai täysin ilman sitä: onhan niin oman maan kansalaiselle kuin ulkomaalaisellekin samantekevää, saako hän käteensä hopeaa vai setelin, jota vastaan hän voi varmasti saada saatavansa hopeana ennemmin tai myöhemmin.
Mutta niin kauan kuin niiden vastineeksi ei ole asetettu mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten edellä on todistettu, mitään todellista määräaikaa niiden lunastamiselle reaalipääomalla ei ole ilmoitettu saati sitten osoitettu väylää, jonka kautta setelin haltija voisi sitä vastaan vaatia pankilta sen haltuun talletetut rahat, ei ole mitään aihetta ihmetellä sitä, että ne ovat tunnetulla tavalla menettäneet arvoaan; kummastuttavaa päinvastoin on, että ne ovat voineet säilyttää arvostaan niinkin paljon kuin siitä yhä on jäljellä.
Tämän kaikkein tärkeimmän operaation toteuttamiseksi pankki voisi voimiensa heikkoudesta huolimatta antaa jokaiselle halukkaalle hetimmiten tilaisuuden seteliensä lunastuttamiseen joko työhopealla9 tai riikintaalereilla, plootuilla tai kupariäyreillä, mutta huomattakoon: tämän on tapahduttava siten, ettei kuparin arvoa määritellä rahaan lyödyn nimellisarvon, vaan sen sisältämän kuparin painon sekä kuparin ja hopean metalliarvon välisen suhteen mukaan, sillä muuten asia pilataan täydellisesti.
Näin toimittaessa pankki ei vaaranna mitään. Todellinen raha tulee käyttöön, ja seteleiden arvoon aletaan yleisesti luottaa, ja ne vedetään vähitellen kierrosta.
Englannissa nähtiin esimerkki tällaisesta menettelystä joitakin aikoja sitten, kun luottamus Lontoon Pankin10 seteleihin alkoi vähetä. Vaikka pankin käyvän metallirahan varanto vastasi tuskin kymmenesosaakaan sen setelien yhteissummasta, se antoi kaikille tilaisuuden seteleidensä lunastuttamiseen, ja silloin toki aluksi pankkiin syöksyikin melkoisesti väkeä, mutta vyöry pysähtyi heti, koska setelit liikkuivat entistä vilkkaammin, ja luottamus pankkiin palasi ennalleen.
Ruotsin pankissa, johon merkittävä osa setelistöstä virtaa vuosittain pääomina ja korkoina ja jonka seteleitä mielellään käytetään, kunhan niiden arvo on edellä esitetyllä tavalla täydellisesti taattu, se46 seteleiden määrä, joka tuon lisäksi voisi tulla lunastettavaksi, on jokseenkin merkityksetön. Ja vaikka pankin varanto tyhjenisikin ja lunastukset jouduttaisiin ajoittain keskeyttämään, kunnes uusia varoja ehtisi kertyä ulkomaankaupan tullien, kupari- ja vasaraveron ym. kautta, tällaiset seikat eivät aiheuttaisi mitään heikennystä, kunhan lunastuksen perusteet pysyvät koko ajan samoina. Mutta ellei näin toimita, valtakunnan finanssit jäävät tulevaisuudessakin vaille kohennusta ja pankki vaille vakautta, ja edellä esitetyt vahingolliset seuraukset ovat väistämättä edessä.
Kun siis valtakunnan säädyt tekisivät asiasta päätöksen ja kun pankkideputaatio määrittelisi sen toimeenpanon menetelmät, pankille ei pitäisi jäädä juuri muuta tehtävää kuin toteutuksen kirjanpidon hoitaminen.
Tässä yhteydessä on myös toivottavaa, että pankin kannalta ehdottomasti salassa pidettäviä asioita jäisi jäljelle vain vähän jos lainkaan, valtuutetut kävisivät kutakuinkin tarpeettomiksi tai heiltä olisi ainakin viety tilaisuus harjoittaa mielivaltaa valtion kannalta elintärkeissä asioissa.
Hyvää asiaa ei tarvitse koskaan salata; jos asiassa taas on vikaa, tämän tunnistaa parhaiten salailusta.
§ 33
I said that the value of the banknotes should be determined once and for all against the riksdaler or the silver and therefore never be lowered or44 raised, as long as any notes are still in circulation, if productive occupations are to have any security with regard to banknotes, but many may regard such a stabilization of the value of the banknote as both unfair and impracticable.
With regard to the former, it has been made clear that they would never otherwise enter into circulation or serve as money, but concerning the latter I wish to reply here specifically to the objections used to show its impracticability.
It is said to be futile as long as the Bank cannot undertake to redeem all banknotes simultaneously, for in the meantime the drawer may increase the value of his bill of exchange and the merchant that of his commodity. Such things can be done when a stock of banknotes is increasing but not when it is decreasing. Experience all too clearly refutes that, for although the Bank has done nothing since the Diet of 1762 but prevent new loans and has accepted banknotes both as principal and interest, the exchange rate has nonetheless spontaneously, and in advance of the ordinance on a 70-mark rate, fallen from 108 to 73 or 75 mark; though whether that rapid fall has harmed or benefited the productive occupations there is no time to examine now.
If it was possible for that to occur spontaneously, and before the Bank had laid down how much silver or copper each daler should represent, would one be any more certain now, were that to happen, that they would remain stable?
If the above-mentioned loans of silver were going to be raised, I ask: what would the Bank then have provided as a surety for the silver? Nothing except the guarantee of the Estates of the Realm and the bonds issued by the Bank on the basis of it. If such loans could be procured, would not the bonds together with the guarantee have been as valid to the lender as the sums of silver he had provided, although he would not be able to convert them into cash for several years? Undoubtedly, for otherwise he would not have exchanged any silver for them.
If these bonds of the Bank can represent a fixed quantity of silver without any deductions, what then prevents its bank deposit-receipts, which are also nothing but bonds, from representing the same amount, provided that the Bank, on the basis of its calculations, lays down a certain period, or within how many years all banknotes should be converted, each daler for instance by one-eighteenth of a riksdaler, the Estates of the Realm45 again guarantee the security and convertibility of the banknotes, and possessors of the notes, whether native or foreign, are informed how, if the Bank does not voluntarily make payment before then, they are to look for their security in the Bank’s mortgage funds by means of taking legal action?
Once that has been done, all banknotes will, despite being made payable in daler kmt, immediately be equivalent to riksdaler notes and enter into all domestic and foreign commerce as convertible sums of silver, with little or no agio; for it is all the same to a native or foreigner whether he has the silver in his possession or the banknote for which he can with certainty sooner or later demand silver.
But as long as they had not been made payable for a certain quantity of silver or copper, as was demonstrated above, no term had been set for their redemption in hard cash and still less any method been devised by which the note-holder could reclaim from the Bank the money that he had deposited there, it was less surprising that they had fallen so much in value than, on the contrary, that they have been able to preserve as much of it as still remains.
In order to implement this measure, which is the most essential one, the Bank, however low its resources may be, could soon give an undertaking to those who wish to have their banknotes converted and redeem them either with bar-silver11 or riksdaler, plåtar or slantar, reckoning the copper (N.B.) not by its stamp but its weight, according to the value of copper against silver, as a commodity, for otherwise the whole scheme is doomed to fail.
In doing so, the Bank risks nothing. The current coin enters into circulation, and the banknotes gain general credit and are by degrees withdrawn.
In England we saw an example of this some time ago when the credit of the London Bank’s12 notes began to decline. Although the stock of current coin represented barely one-tenth of its notes, it was made subject to conversion by everyone, of which a number of people initially took advantage, but that soon ceased, as the banknotes circulated much more vigorously and the Bank regained its credit.
In the Swedish Bank, into which a considerable part of the stock of notes annually flows as principal and interest and the notes are readily used in circulation, as long as they possess complete security in the manner indicated above,46 the additional portion that could be presented for conversion will be of little significance. And even if the Bank were to be emptied and be obliged to periodically suspend conversion until new funds could be accumulated from import duties, taxes on copper and iron-forging, etc., none of that would make any difference as long as the basis of conversion remains permanently the same. But unless this happens, the finances of the country will in future be irremediable, the Bank devoid of security and the previously stated harmful consequences inescapable.
Once the Estates of the Realm have established this and the Joint Banking Committee has laid down the manner of its implementation, little else should remain to the Bank than the book-keeping required to administer it.
One would then also hope that the necessary secrets of the Bank would be few or none and directors more or less superfluous, or at least deprived of their ability to interfere in matters of state security in the kingdom.
A good thing never needs to be concealed, but if the matter is dubious, it is most easily recognized by its secrecy.
§. 33.
Jag sade: at Sedlarnas wärde en gång för alla bör Determineras emot R:daler eller Silfret, och därföre aldrig fällas eller44 höjas, så länge några Sedlar äro qwar i rörelserna, om näringar uti Sedlar skola äga någon säkerhet; men mången torde anse et sådant stadgande af Sedelens wärde, dels obilligt, dels ock omöjeligit.
Hwad nu det förra beträffar, är af det föregående synbart, at de annars aldrig kunna komma in uti rörelsen, eller göra gagn såsom penningar; men hwad det senare angår, wil jag här särskildt möta de inkast som anwändas, at wisa omöjeligheten däraf.
Man säger, det är fåfängt, så länge Banken ej är i stånd at öpna sig til alla Sedlars inlösen på en gång; ty imedlertid kan Trassenten höja priset på sin Wäxel, och Köpman på sin Wara. Sådant kan under en tilwäxande, men ej aftagande Sedel-stock hända. Ärfarenheten wederlägger detta alt för tydeligen; ty ehuru Banken sedan 1762 års Riksdag intet annat gjordt än hindradt nya lån, och dragit in Sedlar i hufwudstol och Ränta, har Coursen icke desto mindre sjelfmant, och förrän Förordningen om 70 marks Cours utkom, fallit från 108 til 73 à 75 mark: hwilket hastiga fall, om det likwäl skadat eller gagnat näringarna, nu ej blifwer tid at utreda.
Har nu sådant kunnat hända af sig sjelf, och innan Banken utstakadt huru mycket Silfwer eller Koppar hwarje Daler skulle betyda, huru mycket säkrare wore man icke nu, då detta skedde, at de därwid blefwe beståndande?
I händelse, de förut omnämda Silfwer-lån skulle göras, frågar jag: hwad hade Banken då för Silfret lämnat i säkerhet? Icke annat än Riksens Ständers Guarantie och Bankens därpå gifne förskrifningar. Om sådana lån kunde upbringas, hade icke då förskrifningarna jämte Guarantien warit för långifwaren lika goda, som dess utgifna Silfwer-Capital; oaktadt han på flera år ej kunnat påstå deras realiserande? Ofelbart; ty annars hade han icke lämnat något Silfwer därpå.
Kunna nu desse Bankens förskrifningar betyda en faststäld Silfwer-massa utan afslag, hwad hindrar då, at dess Banco Transport-Sedlar, som ock intet annat äro, än förskrifningar icke kunna betyda äfwen så; allenast Banken efter sina uträkningar, utstakar en wiss tid, inom huru många år alla Sedlar böra wara realiserade, hwarje Daler til exempel med en adertonde dels R:daler, Riksens Stän45der å nyo guarantera Sedlarnas säkerhet och inlösen, och Sedelhafware, ware sig in- eller utländsk man, wises wägen, i brist af Bankens godwilliga betalning dessförinnan, at genom Laga Rättegång få i Bankens hypothequer13 söka sin säkerhet.
När det är skedt, äro med det samma alla Sedlar, oaktadt de äro stälde på Daler Koppar:mt, i sjelfwa werket det samma, som R:dalers Sedlar, och gå i all in- och utrikes Handel, såsom redbara Silfwer-Capitaler, med ringa eller aldeles intet Agio; ty det gör in- eller utländsk man lika myket, om han har Silfret i sin hand, eller Sedeln hwarmed han säkert kan commendera Silfwer förr eller senare.
Men så länge de hwarken warit stälda på någon wiss quantitet Silfwer eller Koppar, som förut är bewist, ingen tid til deras inlösen i reélt utsatt, och än mindre någon wäg utstakad, huru Sedelhafwaren därföre kunde af Banken utfordra sina där nedlagda penningar, war aldeles icke under, at de så fallit i wärde; men twärtom, at de kunnat behålla så mycket däraf, som ännu återstår.
At werkställa denna operation, såsom den aldrahufwudsakeligaste, kunde Banken, ehuru swag dess styrka må wara, öpna sig snart för dem, som åstunda, at få sina Sedlar realiserade och inlösa dem antingen med Werk-silfwer14 eller R:daler, Plåtar eller Slantar; men NB. Kopparn intet efter prägeln, utan wigten, efter Kopparens wärde emot Silfret, såsom en Wara; ty annars är saken aldeles skämd.
Banken äfwentyrar därwid ingen ting. Det reéla kommer i rörelsen, och Sedlarna winna allmän Credit, och indragas efterhand.
Wi hade i Ängland et dylikt exempel för någon tid sedan, då Crediten för Londonske Bankens Sedlar begynte at förfalla. Ehuru rèéla penninge-stocken knapt swarade emot 10:de delen af dess Sedlar öpnades den för alla, til realisation, hwarwid wäl i början en hop stötte til; men afstannade straxt, emedan Sedlarna woro långt wigare i rörelsen, och Banken återhämtade sin Credit.
I Swenska Banken, där en betydande del af Sedel-stocken genom hufwudstol och Räntor årligen flyter in, och Sedlarna gärna nyttjas i rörelsen, allenast de på förrberörde sätt äga en fullkomlig säkerhet, blif46wer den delen, som utom dess til realisation kunde anmälas, föga betydande. Och i fall Banken äfwen blefwe uttömd, och skåftals15 skulle nödgas hålla up med realisation, tils genom utländska Tullen, Koppar och Hammar-skatten etc. nya medel hunne inflyta, gjorde alt sådant ingen Alteration,16 allenast realisations-grunden blifwer i alla tider enahanda. Men sker ej detta, blifwa Rikets Financer framgent utan hjälp, och Banken utan säkerhet, samt de förut anförda skadeliga fölgder oundwikeliga.
När altså Riksens Ständer skulle fastställa detta, och Banco-Deputation utstakadt sättet til werkställigheten däraf, bör i Banken föga annat återstå, än et Bokhålleri at utföra det samma.
Då hoppas man ock, at Bankens nödiga hemligheter blefwe få eller inga, Fullmägtige snart sagt onödige, åtminstone tilfället för dem afskurit, at arbitrera17 i Rikets högmåls saker.18
En god sak behöfwer aldrig döljas; men om saken är sjuk, kännes den aldrabäst igen af hemligheter.
§ 33
Sanoin: setelien arvo on pitävästi määriteltävä suhteessa riikintaaleriin eli hopeaan eikä sitä näin olleen saa koskaan laskea eikä44 korottaa, niin kauan kuin seteleitä on liikkeessä, jotta elinkeinot voisivat jollakin lailla luottaa seteleihin. Moni pitänee kuitenkin tuollaista setelien arvon vakiinnuttamista toisaalta kohtuuttomana, toisaalta mahdottomana.
Mitä ensiksi mainittuun käsitykseen tulee, edellä esitetystä voi havaita, etteivät ne muussa tapauksessa voi koskaan tulla kiertoon tai olla rahana minkäänlaiseksi hyödyksi. Mitä taas jälkimmäiseen käsitykseen tulee, haluan tässä torjua erityisesti ne vastaväitteet, joita käytetään, kun halutaan osoittaa tämä toimenpide mahdottomaksi.
Sanotaan, että se on turhaa, niin kauan kuin pankki ei kykene sitoutumaan kaikkien seteleiden lunastamiseen kerralla, sillä vekselin asettaja voi odotusaikana korottaa vekselinsä samoin kuin kauppias tavaransa hintaa. Niin voi käydä setelistön kasvaessa, mutta ei sen supistuessa. Kokemus kumoaa tämän liiankin selvästi, sillä vaikka pankki ei ole vuoden 1762 valtiopäivien jälkeen tehnyt muuta kuin estänyt uusien lainojen ottamista ja vetänyt sisään seteleitä sekä pääoman että koron maksuina, kurssi on siitä huolimatta itsestään ja ennen 70 markan kurssin määräävän säädöksen antamista laskenut 108 markasta 73–75 markkaan; tässä ei nyt ole aikaa selvittää, onko tämä nopea kurssin lasku kuitenkin vahingoittanut vai hyödyttänyt elinkeinoja.
Kun tällaista on voinut itsestään tapahtua, ennen kuin pankki on määritellyt, miten suurta hopea- tai kuparimäärää kukin taaleri vastaa, miten paljon varmemman pohjan toisikaan nyt tämän tapahduttua se, että nämä vaihtosuhteet jäisivät pysyviksi?
Jos edellä mainitut hopealainat otettaisiin, kysyn: mitä pankki silloin luovuttaisi hopean vakuudeksi? Ei muuta kuin valtakunnan säätyjen takauksen ja pankin sen perusteella antamat velkakirjat. Jos tuollaisia lainoja voitaisiin saada, eivätkö velkakirjat sekä takaus olisi olleet lainanantajalle yhtä arvokkaita kuin hänen luovuttamansa hopeapääoma siitä riippumatta, ettei hän ole vuosiin voinut vaatia niiden lunastamista? Tietysti olisivat, eihän hän muuten olisi luovuttanut hopeaa niiden vastineeksi.
Jos nämä pankin velkakirjat voivat merkitä tiettyä kiinteätä ja vähentymätöntä hopeamäärää, mikä sitten estää sen, että pankin setelit, jotka eivät kuitenkaan ole muuta kuin velkakirjoja, eivät voisi olla merkitykseltään samanlaisia, kunhan pankki omien laskelmiensa mukaisesti määrittelee tarkasti, kuinka monen vuoden kuluessa kaikki setelit on lunastettava, esimerkiksi jokainen taaleri yhdellä riikintaalerin kahdeksastoistaosalla. Valtakunnan säädyt45 takaavat uudelleen seteleiden arvon säilyvyyden ja niiden lunastamisen, ja setelin haltijalle, olkoonpa hän ulkomaalainen tai kotimaan kansalainen, osoitetaan, miten hän voi hankkia saatavansa laillisessa oikeudenkäynnissä pankin hallitsemista kiinteistä panteista, ellei hän sitä ennen saa pankilta vapaaehtoista maksua.
Kun näin on menetelty, kaikki setelit siitä riippumatta, onko ne kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi, ovat tosiasiassa samanarvoisia kuin riikintaalerimääräiset setelit ja kelpaavat kaikessa koti- ja ulkomaankaupassa käyvän hopeapääoman veroisina joko hyvin vähäisellä kurssierolla tai täysin ilman sitä: onhan niin oman maan kansalaiselle kuin ulkomaalaisellekin samantekevää, saako hän käteensä hopeaa vai setelin, jota vastaan hän voi varmasti saada saatavansa hopeana ennemmin tai myöhemmin.
Mutta niin kauan kuin niiden vastineeksi ei ole asetettu mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten edellä on todistettu, mitään todellista määräaikaa niiden lunastamiselle reaalipääomalla ei ole ilmoitettu saati sitten osoitettu väylää, jonka kautta setelin haltija voisi sitä vastaan vaatia pankilta sen haltuun talletetut rahat, ei ole mitään aihetta ihmetellä sitä, että ne ovat tunnetulla tavalla menettäneet arvoaan; kummastuttavaa päinvastoin on, että ne ovat voineet säilyttää arvostaan niinkin paljon kuin siitä yhä on jäljellä.
Tämän kaikkein tärkeimmän operaation toteuttamiseksi pankki voisi voimiensa heikkoudesta huolimatta antaa jokaiselle halukkaalle hetimmiten tilaisuuden seteliensä lunastuttamiseen joko työhopealla19 tai riikintaalereilla, plootuilla tai kupariäyreillä, mutta huomattakoon: tämän on tapahduttava siten, ettei kuparin arvoa määritellä rahaan lyödyn nimellisarvon, vaan sen sisältämän kuparin painon sekä kuparin ja hopean metalliarvon välisen suhteen mukaan, sillä muuten asia pilataan täydellisesti.
Näin toimittaessa pankki ei vaaranna mitään. Todellinen raha tulee käyttöön, ja seteleiden arvoon aletaan yleisesti luottaa, ja ne vedetään vähitellen kierrosta.
Englannissa nähtiin esimerkki tällaisesta menettelystä joitakin aikoja sitten, kun luottamus Lontoon Pankin20 seteleihin alkoi vähetä. Vaikka pankin käyvän metallirahan varanto vastasi tuskin kymmenesosaakaan sen setelien yhteissummasta, se antoi kaikille tilaisuuden seteleidensä lunastuttamiseen, ja silloin toki aluksi pankkiin syöksyikin melkoisesti väkeä, mutta vyöry pysähtyi heti, koska setelit liikkuivat entistä vilkkaammin, ja luottamus pankkiin palasi ennalleen.
Ruotsin pankissa, johon merkittävä osa setelistöstä virtaa vuosittain pääomina ja korkoina ja jonka seteleitä mielellään käytetään, kunhan niiden arvo on edellä esitetyllä tavalla täydellisesti taattu, se46 seteleiden määrä, joka tuon lisäksi voisi tulla lunastettavaksi, on jokseenkin merkityksetön. Ja vaikka pankin varanto tyhjenisikin ja lunastukset jouduttaisiin ajoittain keskeyttämään, kunnes uusia varoja ehtisi kertyä ulkomaankaupan tullien, kupari- ja vasaraveron ym. kautta, tällaiset seikat eivät aiheuttaisi mitään heikennystä, kunhan lunastuksen perusteet pysyvät koko ajan samoina. Mutta ellei näin toimita, valtakunnan finanssit jäävät tulevaisuudessakin vaille kohennusta ja pankki vaille vakautta, ja edellä esitetyt vahingolliset seuraukset ovat väistämättä edessä.
Kun siis valtakunnan säädyt tekisivät asiasta päätöksen ja kun pankkideputaatio määrittelisi sen toimeenpanon menetelmät, pankille ei pitäisi jäädä juuri muuta tehtävää kuin toteutuksen kirjanpidon hoitaminen.
Tässä yhteydessä on myös toivottavaa, että pankin kannalta ehdottomasti salassa pidettäviä asioita jäisi jäljelle vain vähän jos lainkaan, valtuutetut kävisivät kutakuinkin tarpeettomiksi tai heiltä olisi ainakin viety tilaisuus harjoittaa mielivaltaa valtion kannalta elintärkeissä asioissa.
Hyvää asiaa ei tarvitse koskaan salata; jos asiassa taas on vikaa, tämän tunnistaa parhaiten salailusta.
§ 33
I said that the value of the banknotes should be determined once and for all against the riksdaler or the silver and therefore never be lowered or44 raised, as long as any notes are still in circulation, if productive occupations are to have any security with regard to banknotes, but many may regard such a stabilization of the value of the banknote as both unfair and impracticable.
With regard to the former, it has been made clear that they would never otherwise enter into circulation or serve as money, but concerning the latter I wish to reply here specifically to the objections used to show its impracticability.
It is said to be futile as long as the Bank cannot undertake to redeem all banknotes simultaneously, for in the meantime the drawer may increase the value of his bill of exchange and the merchant that of his commodity. Such things can be done when a stock of banknotes is increasing but not when it is decreasing. Experience all too clearly refutes that, for although the Bank has done nothing since the Diet of 1762 but prevent new loans and has accepted banknotes both as principal and interest, the exchange rate has nonetheless spontaneously, and in advance of the ordinance on a 70-mark rate, fallen from 108 to 73 or 75 mark; though whether that rapid fall has harmed or benefited the productive occupations there is no time to examine now.
If it was possible for that to occur spontaneously, and before the Bank had laid down how much silver or copper each daler should represent, would one be any more certain now, were that to happen, that they would remain stable?
If the above-mentioned loans of silver were going to be raised, I ask: what would the Bank then have provided as a surety for the silver? Nothing except the guarantee of the Estates of the Realm and the bonds issued by the Bank on the basis of it. If such loans could be procured, would not the bonds together with the guarantee have been as valid to the lender as the sums of silver he had provided, although he would not be able to convert them into cash for several years? Undoubtedly, for otherwise he would not have exchanged any silver for them.
If these bonds of the Bank can represent a fixed quantity of silver without any deductions, what then prevents its bank deposit-receipts, which are also nothing but bonds, from representing the same amount, provided that the Bank, on the basis of its calculations, lays down a certain period, or within how many years all banknotes should be converted, each daler for instance by one-eighteenth of a riksdaler, the Estates of the Realm45 again guarantee the security and convertibility of the banknotes, and possessors of the notes, whether native or foreign, are informed how, if the Bank does not voluntarily make payment before then, they are to look for their security in the Bank’s mortgage funds by means of taking legal action?
Once that has been done, all banknotes will, despite being made payable in daler kmt, immediately be equivalent to riksdaler notes and enter into all domestic and foreign commerce as convertible sums of silver, with little or no agio; for it is all the same to a native or foreigner whether he has the silver in his possession or the banknote for which he can with certainty sooner or later demand silver.
But as long as they had not been made payable for a certain quantity of silver or copper, as was demonstrated above, no term had been set for their redemption in hard cash and still less any method been devised by which the note-holder could reclaim from the Bank the money that he had deposited there, it was less surprising that they had fallen so much in value than, on the contrary, that they have been able to preserve as much of it as still remains.
In order to implement this measure, which is the most essential one, the Bank, however low its resources may be, could soon give an undertaking to those who wish to have their banknotes converted and redeem them either with bar-silver21 or riksdaler, plåtar or slantar, reckoning the copper (N.B.) not by its stamp but its weight, according to the value of copper against silver, as a commodity, for otherwise the whole scheme is doomed to fail.
In doing so, the Bank risks nothing. The current coin enters into circulation, and the banknotes gain general credit and are by degrees withdrawn.
In England we saw an example of this some time ago when the credit of the London Bank’s22 notes began to decline. Although the stock of current coin represented barely one-tenth of its notes, it was made subject to conversion by everyone, of which a number of people initially took advantage, but that soon ceased, as the banknotes circulated much more vigorously and the Bank regained its credit.
In the Swedish Bank, into which a considerable part of the stock of notes annually flows as principal and interest and the notes are readily used in circulation, as long as they possess complete security in the manner indicated above,46 the additional portion that could be presented for conversion will be of little significance. And even if the Bank were to be emptied and be obliged to periodically suspend conversion until new funds could be accumulated from import duties, taxes on copper and iron-forging, etc., none of that would make any difference as long as the basis of conversion remains permanently the same. But unless this happens, the finances of the country will in future be irremediable, the Bank devoid of security and the previously stated harmful consequences inescapable.
Once the Estates of the Realm have established this and the Joint Banking Committee has laid down the manner of its implementation, little else should remain to the Bank than the book-keeping required to administer it.
One would then also hope that the necessary secrets of the Bank would be few or none and directors more or less superfluous, or at least deprived of their ability to interfere in matters of state security in the kingdom.
A good thing never needs to be concealed, but if the matter is dubious, it is most easily recognized by its secrecy.
Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 32
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 34
paikat: Englanti Lontoo Ruotsi
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: