Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 9
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 11
§ 10
Näin suuria eroja taaleriarvojen välillä siis on, kun tarkastellaan kummastakin metallista lyötyjä rahoja erikseen. Mutta kun otetaan huomioon se, mitä edellä on todettu metallien keskinäisestä arvosuhteesta, ero voi kasvaa tuntuvasti suuremmaksi, jopa 80–100 prosenttiin. Tällaisessa tilanteessa kukaan tuskin ihmettelee, että elinkeinotoiminta käy epävarmaksi ja tuhoutuu, mikä ei tapahdu sattumalta, vaan on väistämätöntä seurausta säädöksistä, vaikka pankkilainoja ei olisi koskaan myönnettykään.
Jatkakaamme nyt eteenpäin ja katsokaamme, miten tämä kaikki on vaikuttanut setelirahaan. Jotta14 asia ymmärrettäisiin täysin selkeästi, on erotettava toisistaan valtionpankin setelit, jotka pankki on luovuttanut käypää rahaa vastaan liiketoiminnan sujumisen helpottamiseksi jo kauan ennen pankkilainojen myöntämistä, ja setelit, joita on viime aikoina painettu rahaksi vakuutenaan maatiloja, kaupunkikiinteistöjä ym.
Ennen kuin lainoja ryhdyttiin myöntämään, liikenteessä ei ollut mitään sellaisia seteleitä, joita vastaan setelien saaja ei ollut luovuttanut yhtä suuria summia käypää metallirahaa. Kaikki setelit oli kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi. Jos pankki noudatti valtakunnan rahasta annettuja säädöksiä, rahojen luovuttajan piti saada pankin seteli 900 kuparitaalerille siitä riippumatta, luovuttiko hän summan styyverin lantteina vai plootuina. Toisin sanottuna: siitä riippumatta, luovuttiko hän pankille 1 kippunnan vai 1 4/9 kippuntaa kuparia tai maksoiko hän summan minä tahansa käypänä hopearahana, pankin maksusitoumuksesta ei käynyt ilmi, missä rahalajissa summa on pankille maksettu, eikä se sisältänyt minkäänlaista vakuutusta siitä, että setelin haltija saisi sitä vastaan nostaa saatavansa samana rahalajina, jota pankille oli seteliä ostettaessa luovutettu.
Kun noita seteleitä tuotiin pankkiin lunastettaviksi, pankki saattoi siis lunastaa sitoumuksensa joko karoliineina, 6 äyrin hopeakolikkoina, plootuina tai styyverin lantteina eli päättää, maksaisiko se saman summan vastineeksi 60–70 % tai jopa 100 % enemmän tai vähemmän, setelin haltijan voimatta väittää saamaansa taalerimäärää vajaaksi.
Seteliin merkitty taaleriarvo ei siis merkinnyt mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, vaan pankki sai valita, minkä määrän se halusi siitä maksaa. Mitä huonommalla rahalla setelit lunastettiin, sitä pienempää hopea- tai kuparimäärää setelin taalerimäärä kuitenkin merkitsi, ja sitä mukaa väheni setelin arvo. Toisin sanottuna: tavaroista oli maksettava korkeampi taalerihinta seteleinä kuin karoliineina ja riikintaalereina, ja jos pankki ei maksanut seteleistä muuta rahaa kuin styyverin lantteja, setelitaalerin arvo oli tietysti heikentynyt aiemmasta 60–70 % tai hieman enemmänkin, ja tämä kaikki johtui rahasäädöksistä.
Kun näitä erilaisia taalereita verrataan hopeariikintaaleriin, joka tarkoittaa tiettyä hopeamäärää, on selvää, että riikintaalereiden ostamiseen tarvitaan erilainen määrä arvoltaan suurempia kuin pienempiä taalereita, ja juuri tätä on nyt ryhdytti sanomaan rahan korkeaksi kurssiksi, vaikka se ei ole15 muuta kuin parempien ja huonompien rahalajien välinen niiden arvometallipitoisuuteen perustuva kurssiero, jota ei voida eikä pidä kiistää. Vain hölmöhän vaihtaisi 2 hopealuotiaan 1 ¾ luotiin yhtä puhdasta hopeaa, ja vielä suurempi hölmö myisi 2 luotia puhdasta hopeaa saadakseen 100 luotia kuparia, kun hän muutoin voi saada siitä 200 luotia.
§. 10.
Sådan är nu olikheten dalrarna imellan uti hwardera metall-sorten för sig; men den kan, i anseende til det, som om särskildta metallers jämförelse förut är sagt, blifwa ansenligen större, och gå up til 80 a 100 proCent och då lär ingen undra på, om näringarne blifwa osäkra och ödelagda, och det icke händelsewis, utan såsom en oundwikelig fölgd af författningarne, om ock Banco-lån aldrig blifwit bewiljade.
Lät oss nu gå widare och se, hwad detta alt werkat på Sedel-myntet.14
Här måste göras, för at så mycket redigare fatta saken, en skilnad på de Banco Transport-Sedlar, som emot reda penningar af Banken blifwit utgifne, at lätta rörelsen, långt förrän Banco-lån blefwo bewiljade, och dem, som på lån emot egendomar, Fastigheter etc. blifwit i senare tider utmyntade.
Förrän lånen skedde, woro inga Transport-Sedlar i rörelsen, för hwilka Sedelhafwaren icke hade lemnat i Banken lika stora summor i redbara penningar. Alla Sedlar woro stälda på daler Kopp:mt. Om Rikets Mynt-ordningar skulle Respecteras af Banken, borde insättaren få en Banco Transport-Sedel på 900 dal. Kopp:mt, antingen han ärlade summan i Slantar eller Plåtar; Det är: ehwad han inlemnade 1 eller 1 4/9 Skepp:d Koppar eller i hwilkendera sorten af Courant Silfwermynt, utan at Bankens förskrifning gaf wid handen, i hwilkendera slaget valuta blifwit i Banken ärlagt, eller innehölt någon försäkran, at Sedelhafwaren skulle emot samma Sedel få lyfta sitt Capital i samma Mynt-sort, som blifwit wid dess uttagande inlemnat.
Wid incasseringen af sådane Sedlar stod det således i Bankens magt, at honorera1 sin Sedel, antingen i Caroliner, Piesar,2 Plåtar eller Slantar, det är, om hon för en och samma summa wille erlägga 60 a 70 til 100 proCent mera eller mindre, utan at Sedelhafwaren kunde sakna något i sit Daler-tal.
Daler-talet på Sedeln beteknade således ingen wiss quantitet Silfwer eller Koppar, utan allenast den, som Banken för den samma wille ärlägga; men ju sämre Mynt Sedlarne honorerades med, ju mindre Silfwer eller Koppar betydde daler talet på Sedeln, och ju sämre måste Sedeln blifwa, det är: warorna måste med så mycket flera dalrar betalas i Sedlar, än i Caroliner och Riks:dr; så at om Banken ej gifwit ut för Sedlarna annat än Slantar, så war Sedel-dalerns wärde redan naturligt wis försämrad emot det förra til 60 a 70 proCent och därutöfwer, och detta alt i grund af Mynt-författningarna.
När nu dessa olika dalrar jämföras emot Riks:d. Specie, som beteknar en wiss quantitet Silfwer, så är klart, at det fordras et olika antal af de större, än mindre dalrarne, at köpa sig Riksd:r, hwilket är just det samma, som nu fått namn af hög Cours och är15 icke annat, än et agio imellan de bättre och sämre Mynt-sorterne, efter sin inwärtes halt, och hwarken kan eller bör nekas; Ty den wore wisst en narr, som för 1 ¾ lod Silfwer wille byta bårt 2 lod lika fint, och den ännu större, som för 100 lod Koppar wille sälja 2 lod fint Silfwer, då han annors kan få 200 lod därföre.
§ 10
Näin suuria eroja taaleriarvojen välillä siis on, kun tarkastellaan kummastakin metallista lyötyjä rahoja erikseen. Mutta kun otetaan huomioon se, mitä edellä on todettu metallien keskinäisestä arvosuhteesta, ero voi kasvaa tuntuvasti suuremmaksi, jopa 80–100 prosenttiin. Tällaisessa tilanteessa kukaan tuskin ihmettelee, että elinkeinotoiminta käy epävarmaksi ja tuhoutuu, mikä ei tapahdu sattumalta, vaan on väistämätöntä seurausta säädöksistä, vaikka pankkilainoja ei olisi koskaan myönnettykään.
Jatkakaamme nyt eteenpäin ja katsokaamme, miten tämä kaikki on vaikuttanut setelirahaan. Jotta14 asia ymmärrettäisiin täysin selkeästi, on erotettava toisistaan valtionpankin setelit, jotka pankki on luovuttanut käypää rahaa vastaan liiketoiminnan sujumisen helpottamiseksi jo kauan ennen pankkilainojen myöntämistä, ja setelit, joita on viime aikoina painettu rahaksi vakuutenaan maatiloja, kaupunkikiinteistöjä ym.
Ennen kuin lainoja ryhdyttiin myöntämään, liikenteessä ei ollut mitään sellaisia seteleitä, joita vastaan setelien saaja ei ollut luovuttanut yhtä suuria summia käypää metallirahaa. Kaikki setelit oli kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi. Jos pankki noudatti valtakunnan rahasta annettuja säädöksiä, rahojen luovuttajan piti saada pankin seteli 900 kuparitaalerille siitä riippumatta, luovuttiko hän summan styyverin lantteina vai plootuina. Toisin sanottuna: siitä riippumatta, luovuttiko hän pankille 1 kippunnan vai 1 4/9 kippuntaa kuparia tai maksoiko hän summan minä tahansa käypänä hopearahana, pankin maksusitoumuksesta ei käynyt ilmi, missä rahalajissa summa on pankille maksettu, eikä se sisältänyt minkäänlaista vakuutusta siitä, että setelin haltija saisi sitä vastaan nostaa saatavansa samana rahalajina, jota pankille oli seteliä ostettaessa luovutettu.
Kun noita seteleitä tuotiin pankkiin lunastettaviksi, pankki saattoi siis lunastaa sitoumuksensa joko karoliineina, 6 äyrin hopeakolikkoina, plootuina tai styyverin lantteina eli päättää, maksaisiko se saman summan vastineeksi 60–70 % tai jopa 100 % enemmän tai vähemmän, setelin haltijan voimatta väittää saamaansa taalerimäärää vajaaksi.
Seteliin merkitty taaleriarvo ei siis merkinnyt mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, vaan pankki sai valita, minkä määrän se halusi siitä maksaa. Mitä huonommalla rahalla setelit lunastettiin, sitä pienempää hopea- tai kuparimäärää setelin taalerimäärä kuitenkin merkitsi, ja sitä mukaa väheni setelin arvo. Toisin sanottuna: tavaroista oli maksettava korkeampi taalerihinta seteleinä kuin karoliineina ja riikintaalereina, ja jos pankki ei maksanut seteleistä muuta rahaa kuin styyverin lantteja, setelitaalerin arvo oli tietysti heikentynyt aiemmasta 60–70 % tai hieman enemmänkin, ja tämä kaikki johtui rahasäädöksistä.
Kun näitä erilaisia taalereita verrataan hopeariikintaaleriin, joka tarkoittaa tiettyä hopeamäärää, on selvää, että riikintaalereiden ostamiseen tarvitaan erilainen määrä arvoltaan suurempia kuin pienempiä taalereita, ja juuri tätä on nyt ryhdytti sanomaan rahan korkeaksi kurssiksi, vaikka se ei ole15 muuta kuin parempien ja huonompien rahalajien välinen niiden arvometallipitoisuuteen perustuva kurssiero, jota ei voida eikä pidä kiistää. Vain hölmöhän vaihtaisi 2 hopealuotiaan 1 ¾ luotiin yhtä puhdasta hopeaa, ja vielä suurempi hölmö myisi 2 luotia puhdasta hopeaa saadakseen 100 luotia kuparia, kun hän muutoin voi saada siitä 200 luotia.
§ 10
Such is the difference between the daler of each separate kind of metal, but it may, with regard to what was previously said about the comparison between different metals, become considerably greater and be as high as 80 or 100 per cent, and no one is then likely to be surprised if the productive occupations become insecure and are devastated, and that not by accident but as an inevitable consequence of the regulations, whether or not bank loans had ever been permitted.
Let us now proceed and see how all of this has affected paper money.14 In order to understand the matter more clearly, we must make a distinction here between the bank transfer notes that have been issued by the Bank against ready money in order to ease circulation and long before bank loans were permitted,3 and those that have been issued more recently as loans against property, real estate, etc.
Before the loans were made, no deposit-receipts were in circulation for which the holder of the receipt had not deposited an equal amount of ready money in the Bank. All receipts were made out in daler kmt. If the monetary regulations of the realm were to be respected by the Bank, the depositor should receive a deposit-receipt for 900 daler whether he deposited the sum in slantar or plåtar, that is to say, whether he deposited 1 or 1 4/9ths of a skeppund of copper or in whatever sort of current silver coin, without the Bank’s promissory note indicating what kind of currency had been paid into the Bank or containing any assurance that the receipt-holder would be able to withdraw his capital against that receipt in the same kind of coin that had been deposited when it was issued.
When such receipts were being cashed in, it was thus in the power of the Bank to honour its receipt either in caroliner, pjäsar, plåtar or slantar, that is, whether it wished to pay for one and the same sum 60 to 70 or up to 100 per cent more or less, without the receipt-holder being aware of having lost any of his daler.
Thus, the daler number on the receipt did not denote a specific quantity of silver or copper but only what the Bank was willing to pay for it; but the more inferior the coin with which the receipts were honoured, the less the quantity of silver or copper the daler number on the receipt represented and the less value did the receipt have; that is, commodities must be paid for with many more daler in receipts than in caroliner and riksdaler, so that if the Bank had exchanged the receipts for nothing but slantar, the value of the daler on the receipt would of course already have fallen against the former by 60 or 70 per cent and more, and all of this as a result of the monetary regulations.
When these different daler are compared to the riksdaler specie, which represents a certain quantity of silver, it is clear that it requires a different amount of the more valuable than of the less valuable daler to purchase riksdaler, which is precisely what has now come to be called a high exchange rate4 and is15 nothing other than an agio between the better and inferior sorts of coin according to their intrinsic worth, and which neither can nor ought to be rejected, for anyone would certainly be a fool who would want to exchange 2 lod of silver for 1¾ lod of equal fineness and he an even greater one who would want to sell 2 lod of fine silver for 100 lod of copper, when he could otherwise get 200 lod for it.
§. 10.
Sådan är nu olikheten dalrarna imellan uti hwardera metall-sorten för sig; men den kan, i anseende til det, som om särskildta metallers jämförelse förut är sagt, blifwa ansenligen större, och gå up til 80 a 100 proCent och då lär ingen undra på, om näringarne blifwa osäkra och ödelagda, och det icke händelsewis, utan såsom en oundwikelig fölgd af författningarne, om ock Banco-lån aldrig blifwit bewiljade.
Lät oss nu gå widare och se, hwad detta alt werkat på Sedel-myntet.14
Här måste göras, för at så mycket redigare fatta saken, en skilnad på de Banco Transport-Sedlar, som emot reda penningar af Banken blifwit utgifne, at lätta rörelsen, långt förrän Banco-lån blefwo bewiljade, och dem, som på lån emot egendomar, Fastigheter etc. blifwit i senare tider utmyntade.
Förrän lånen skedde, woro inga Transport-Sedlar i rörelsen, för hwilka Sedelhafwaren icke hade lemnat i Banken lika stora summor i redbara penningar. Alla Sedlar woro stälda på daler Kopp:mt. Om Rikets Mynt-ordningar skulle Respecteras af Banken, borde insättaren få en Banco Transport-Sedel på 900 dal. Kopp:mt, antingen han ärlade summan i Slantar eller Plåtar; Det är: ehwad han inlemnade 1 eller 1 4/9 Skepp:d Koppar eller i hwilkendera sorten af Courant Silfwermynt, utan at Bankens förskrifning gaf wid handen, i hwilkendera slaget valuta blifwit i Banken ärlagt, eller innehölt någon försäkran, at Sedelhafwaren skulle emot samma Sedel få lyfta sitt Capital i samma Mynt-sort, som blifwit wid dess uttagande inlemnat.
Wid incasseringen af sådane Sedlar stod det således i Bankens magt, at honorera5 sin Sedel, antingen i Caroliner, Piesar,6 Plåtar eller Slantar, det är, om hon för en och samma summa wille erlägga 60 a 70 til 100 proCent mera eller mindre, utan at Sedelhafwaren kunde sakna något i sit Daler-tal.
Daler-talet på Sedeln beteknade således ingen wiss quantitet Silfwer eller Koppar, utan allenast den, som Banken för den samma wille ärlägga; men ju sämre Mynt Sedlarne honorerades med, ju mindre Silfwer eller Koppar betydde daler talet på Sedeln, och ju sämre måste Sedeln blifwa, det är: warorna måste med så mycket flera dalrar betalas i Sedlar, än i Caroliner och Riks:dr; så at om Banken ej gifwit ut för Sedlarna annat än Slantar, så war Sedel-dalerns wärde redan naturligt wis försämrad emot det förra til 60 a 70 proCent och därutöfwer, och detta alt i grund af Mynt-författningarna.
När nu dessa olika dalrar jämföras emot Riks:d. Specie, som beteknar en wiss quantitet Silfwer, så är klart, at det fordras et olika antal af de större, än mindre dalrarne, at köpa sig Riksd:r, hwilket är just det samma, som nu fått namn af hög Cours och är15 icke annat, än et agio imellan de bättre och sämre Mynt-sorterne, efter sin inwärtes halt, och hwarken kan eller bör nekas; Ty den wore wisst en narr, som för 1 ¾ lod Silfwer wille byta bårt 2 lod lika fint, och den ännu större, som för 100 lod Koppar wille sälja 2 lod fint Silfwer, då han annors kan få 200 lod därföre.
§ 10
Näin suuria eroja taaleriarvojen välillä siis on, kun tarkastellaan kummastakin metallista lyötyjä rahoja erikseen. Mutta kun otetaan huomioon se, mitä edellä on todettu metallien keskinäisestä arvosuhteesta, ero voi kasvaa tuntuvasti suuremmaksi, jopa 80–100 prosenttiin. Tällaisessa tilanteessa kukaan tuskin ihmettelee, että elinkeinotoiminta käy epävarmaksi ja tuhoutuu, mikä ei tapahdu sattumalta, vaan on väistämätöntä seurausta säädöksistä, vaikka pankkilainoja ei olisi koskaan myönnettykään.
Jatkakaamme nyt eteenpäin ja katsokaamme, miten tämä kaikki on vaikuttanut setelirahaan. Jotta14 asia ymmärrettäisiin täysin selkeästi, on erotettava toisistaan valtionpankin setelit, jotka pankki on luovuttanut käypää rahaa vastaan liiketoiminnan sujumisen helpottamiseksi jo kauan ennen pankkilainojen myöntämistä, ja setelit, joita on viime aikoina painettu rahaksi vakuutenaan maatiloja, kaupunkikiinteistöjä ym.
Ennen kuin lainoja ryhdyttiin myöntämään, liikenteessä ei ollut mitään sellaisia seteleitä, joita vastaan setelien saaja ei ollut luovuttanut yhtä suuria summia käypää metallirahaa. Kaikki setelit oli kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi. Jos pankki noudatti valtakunnan rahasta annettuja säädöksiä, rahojen luovuttajan piti saada pankin seteli 900 kuparitaalerille siitä riippumatta, luovuttiko hän summan styyverin lantteina vai plootuina. Toisin sanottuna: siitä riippumatta, luovuttiko hän pankille 1 kippunnan vai 1 4/9 kippuntaa kuparia tai maksoiko hän summan minä tahansa käypänä hopearahana, pankin maksusitoumuksesta ei käynyt ilmi, missä rahalajissa summa on pankille maksettu, eikä se sisältänyt minkäänlaista vakuutusta siitä, että setelin haltija saisi sitä vastaan nostaa saatavansa samana rahalajina, jota pankille oli seteliä ostettaessa luovutettu.
Kun noita seteleitä tuotiin pankkiin lunastettaviksi, pankki saattoi siis lunastaa sitoumuksensa joko karoliineina, 6 äyrin hopeakolikkoina, plootuina tai styyverin lantteina eli päättää, maksaisiko se saman summan vastineeksi 60–70 % tai jopa 100 % enemmän tai vähemmän, setelin haltijan voimatta väittää saamaansa taalerimäärää vajaaksi.
Seteliin merkitty taaleriarvo ei siis merkinnyt mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, vaan pankki sai valita, minkä määrän se halusi siitä maksaa. Mitä huonommalla rahalla setelit lunastettiin, sitä pienempää hopea- tai kuparimäärää setelin taalerimäärä kuitenkin merkitsi, ja sitä mukaa väheni setelin arvo. Toisin sanottuna: tavaroista oli maksettava korkeampi taalerihinta seteleinä kuin karoliineina ja riikintaalereina, ja jos pankki ei maksanut seteleistä muuta rahaa kuin styyverin lantteja, setelitaalerin arvo oli tietysti heikentynyt aiemmasta 60–70 % tai hieman enemmänkin, ja tämä kaikki johtui rahasäädöksistä.
Kun näitä erilaisia taalereita verrataan hopeariikintaaleriin, joka tarkoittaa tiettyä hopeamäärää, on selvää, että riikintaalereiden ostamiseen tarvitaan erilainen määrä arvoltaan suurempia kuin pienempiä taalereita, ja juuri tätä on nyt ryhdytti sanomaan rahan korkeaksi kurssiksi, vaikka se ei ole15 muuta kuin parempien ja huonompien rahalajien välinen niiden arvometallipitoisuuteen perustuva kurssiero, jota ei voida eikä pidä kiistää. Vain hölmöhän vaihtaisi 2 hopealuotiaan 1 ¾ luotiin yhtä puhdasta hopeaa, ja vielä suurempi hölmö myisi 2 luotia puhdasta hopeaa saadakseen 100 luotia kuparia, kun hän muutoin voi saada siitä 200 luotia.
§ 10
Such is the difference between the daler of each separate kind of metal, but it may, with regard to what was previously said about the comparison between different metals, become considerably greater and be as high as 80 or 100 per cent, and no one is then likely to be surprised if the productive occupations become insecure and are devastated, and that not by accident but as an inevitable consequence of the regulations, whether or not bank loans had ever been permitted.
Let us now proceed and see how all of this has affected paper money.14 In order to understand the matter more clearly, we must make a distinction here between the bank transfer notes that have been issued by the Bank against ready money in order to ease circulation and long before bank loans were permitted,7 and those that have been issued more recently as loans against property, real estate, etc.
Before the loans were made, no deposit-receipts were in circulation for which the holder of the receipt had not deposited an equal amount of ready money in the Bank. All receipts were made out in daler kmt. If the monetary regulations of the realm were to be respected by the Bank, the depositor should receive a deposit-receipt for 900 daler whether he deposited the sum in slantar or plåtar, that is to say, whether he deposited 1 or 1 4/9ths of a skeppund of copper or in whatever sort of current silver coin, without the Bank’s promissory note indicating what kind of currency had been paid into the Bank or containing any assurance that the receipt-holder would be able to withdraw his capital against that receipt in the same kind of coin that had been deposited when it was issued.
When such receipts were being cashed in, it was thus in the power of the Bank to honour its receipt either in caroliner, pjäsar, plåtar or slantar, that is, whether it wished to pay for one and the same sum 60 to 70 or up to 100 per cent more or less, without the receipt-holder being aware of having lost any of his daler.
Thus, the daler number on the receipt did not denote a specific quantity of silver or copper but only what the Bank was willing to pay for it; but the more inferior the coin with which the receipts were honoured, the less the quantity of silver or copper the daler number on the receipt represented and the less value did the receipt have; that is, commodities must be paid for with many more daler in receipts than in caroliner and riksdaler, so that if the Bank had exchanged the receipts for nothing but slantar, the value of the daler on the receipt would of course already have fallen against the former by 60 or 70 per cent and more, and all of this as a result of the monetary regulations.
When these different daler are compared to the riksdaler specie, which represents a certain quantity of silver, it is clear that it requires a different amount of the more valuable than of the less valuable daler to purchase riksdaler, which is precisely what has now come to be called a high exchange rate8 and is15 nothing other than an agio between the better and inferior sorts of coin according to their intrinsic worth, and which neither can nor ought to be rejected, for anyone would certainly be a fool who would want to exchange 2 lod of silver for 1¾ lod of equal fineness and he an even greater one who would want to sell 2 lod of fine silver for 100 lod of copper, when he could otherwise get 200 lod for it.
Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 9
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 11
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: