§ 3
Hallitsijat ovat etäisistä ajoista saakka halunneet anastaa itselleen oikeuden säätä laeilla alamaisilleen, millaisilla tavoilla ja millaista järjestystä noudattaen heidän pitäisi hankkia toimeentulonsa ja sulkeneet usein ankarilla rangaistuksilla tiet monien elinkeinojen harjoittamiseen.
Kaikkein ensimmäinen lainsäätäjä, heistä kaikista suurin, antoi toki ihmissuvulle elinkeinolain, että sen on ansaittava leipänsä otsa hiessä,1 mutta säädös oli kuitenkin niin väljä, ettei se16 tuominnut yhtä pysyvästi auran kurkeen eikä antanut toiselle etuoikeutta elää vain voiton turvin työtä tekemättä. Laissa ei säädetty mitään rajoituksia siihen, missä ja millä tavalla maapallon ihmisten on hankittava toimeentulonsa, asuvatpa he tiiviisti yhdessä kaupungeissa ja kylissä tai hajallaan maaseudulla. Elannon hankkiminen on luonnon tärkein vaatimus, eikä se siedä rajoituksia, sillä se on paljon yhteiskunnat yhdistäneitä siteitä voimakkaampi. Yhteiskunnan johtomiehillä ei voi olla oikeutta määrätä elämästä eikä myöskään rajoittaa mitään keinoa, jolla sitä voidaan ylläpitää. Moraalisten syntien harjoittaminen, joka on aina ja kaikissa tilanteissa ihmiskunnalle vahingoksi, on ainoa asia, jolle Kaikkivaltias on uhkauksilla ja rangaistuksilla halunnut asettaa rajat, ei sen sijaan millekään tavalle, jolla voi kunniallisesti ansaita ruokansa, vaatetuksensa ja mukavuutta elämäänsä.17
Miksi hallitsijat siis haluavat temmata käsiinsä oikeuden, joka ylittää heidän toimivaltansa? Meidän aikamme viisaat hallitusmiehet eivät niin toimikaan, mutta pikkuruhtinaat uskaltautuvat puoskaroimaan kaikenmoisissa asioissa, joita he eivät ymmärrä, seuraten pelkästään omia tai toisten ennakkoluuloja tai lahjottujen ministereiden neuvoja. He kokoavat suuren osan alamaisistaan määrättyihin ryhmiin ja jakavat näille muiden kustannuksella etuja, joita he suojelevat erioikeuksilla. Näin osalle alamaisista annetaan tilaisuus mukavaan ja laiskaan yltäkylläisyyteen, samalla kun työttömyys ja nälkä päättävät toisten päivät ennenaikaisesti, elleivät he sitten yritä pelastautua tuholta muuttamalla maasta.
Vakuuttelu alamaisten hengen ja omaisuuden turvasta ja mielivaltainen joidenkin hengen ylläpitämisen ja omaisuuden hankkimisen keinojen kieltäminen18 näyttävät olevan sellaisessa poliittisessa ristiriidassa keskenään, ettei moista pitäisi ilmetä hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, koska juuri tuollaiset säädökset usein tuhoavat kaupunkeja ja maaseutua pahemmin kuin verilöylyt, sikäli kuin niitä tarkasti noudatetaan; tämä on kuitenkin harvinaista, kun esiin nousevat niiden noudattamisesta odotettavissa olevat suuret tuhot.
Elämän tarpeet ovat moninaisia. Yhden ansaitsijan on useinkin elätettävä 5, 6 tai jopa 7 henkeä. Pientä päiväpalkkaa saava työläinen tarvitsee silloin kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja. Jos yksi ainoakin on häneltä suljettu ja hän pakenee valtakunnasta tai tuhoutuu perheineen kurjuuteen, tämä on toden totta kieltojen ja niiden antajan syytä.
Aikamme oikeaoppiset valtiomiehet varmaankin sanovat: miksi hänen täytyy19 nähdä nälkää? Hänhän voi ansaita leivän itselleen ja perheelleen työllään. Entä jos se ei riitä? Sanotaan, että hänen on tehtävä työtä kaksin verroin uutterasti. Minä vastaan: mutta ellei sekään riitä? No sitten sanotaan: hänen on pantava suu säkkiä myöten. Mutta hänen ja hänen lastensa vatsat eivät odota monta päivää. Hän voi harkintansa mukaan kuolla, varastaa tai paeta. Ne kaikki ovat kovin tylyjä keinoja.
Minulla ei ole nyt aikaa edetä pitemmälle tässä todistelussa, vaan lopetan sen perustellusti Ranskan nuoren ja valistuneen kuninkaan2 uuden ja siunatun vapaudenjulistuksensa3 johdannoksi esittämiin sanoihin: ”Harhanäyt tai kuvitelmat ovat eräiden keskuudessa kehittyneet niin pitkälle, että he ovat väittäneet oikeutta työntekoon kruununoikeudeksi, jonka kuningas voisi myydä ja joka alamaisten pitäisi häneltä ostaa. Hylätkäämme kiireimmiten20 tällainen periaate. Itse Jumala on antaessaan ihmiselle tarpeita ja määrätessään, että hänen on väistämättä pyrittävä niiden tyydyttämiseen työtä tekemällä, antanut jokaiselle ihmiselle omaksi työnteon oikeuden, ja tämä omistusoikeus on kaikkein tärkein ja kallisarvoisin, se, jota vähiten voidaan rajoittaa.”4
On aihetta sanoa suuriksi tuollaista kuningasta ja hänen ministeriään,5 jotka ovat itse luopuneet ikivanhasta ja mieltä hivelevästä oikeudestaan elinkeinojen ohjaukseen, sillä he olisivat tämän yhden ainoan käskyn avulla, jos se olisi pantu täytäntöön, hyödyttäneet alamaisiaan enemmän kuin jakamalla 10 miljoonaa livreä köyhille vuosittain.
Tästä lukija jo havaitsee, mitä on yleensä ajateltava useimmista taloutta koskevista säädöksistämme, nimittäin että ne ovat uskaliaita askelia sukukuntamme21 sortamiseen. Niiden joukkoon sisällytän syystä myös määräyksen, joka kieltää ostajien toiminnan maaseudulla ja estää siten maamiestä helpottamasta tavaroittensa myyntiä. Samalla häntä kielletään myös hankkimasta tarvitsemiaan tavaroita kaupungista näiden samojen ihmisten välityksellä, minkä takia hänen on pakko kuluttaa kallista aikaansa tarpeettomiin kaupunkimatkoihin.