Edellinen jakso: Maakauppa, § 16
Seuraava jakso: Maakauppa, § 18
§ 17
Maakaupan hyödyllisyyttä puoltavat perustelut näyttävät siis61 edellä esitetyn valossa niin järkevien päätelmien kuin sekä vanhojen että tuoreempien koti- ja ulkomaisten kokemustenkin nojalla olevan niin selvästi osoitettuja, ettei vastaväitteille enää pitäisi olla sijaa. Niinpä tämän kysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi näyttää olevan tarkoituksenmukaista tutkia, miten lainsäätäjät ovat näin selvien tosiasioiden vastaisesti tulleet loukanneeksi luonnon suomia oikeuksia.
Tässä yhteydessä minun on erityisesti huomautettava, että lakeja säädettäessä esitetään usein aivan muita perusteluja kuin niiden todelliset syyt. Niin julki lausutut kuin todellisetkin perusteet on syytä tuntea, kun kyseessä on tämänkaltainen laki.
Kun laaditaan lakeja maakaupan estämiseksi, käytetään lähinnä seuraavia perusteita: yleisin ja ensimmäiseksi esitetty syy on, että kaupunkilaisten ja maalaisten elinkeinojen ollessa luonnostaan hyvin erilaisia62 on hyvin hoidetussa valtiossa myös noudatettava tarkkaa järjestystä, jotta maamies ei sekaannu kaupankäyntiin eikä kaupunkilainen ryhdy ostelemaan ja kuljettamaan kaupunkiin maamiesten satoa toisten kaupunkilaisten tappioksi, kun nämä olisivat voineet saada samat tavarat maamiehiltä itseltään ilman välikäsiä. Rohkenen kuitenkin tässä yhteydessä kysyä, mistä tämä erottelu on peräisin. Perustuuko se luontoon ja sen lakeihin? Tätä ei voida koskaan osoittaa. Tai onko se tarpeen yhteiskunnan säilymisen kannalta? Eikö maailmassa ole kaikkina aikoina ollut onnellisia yhteiskuntia, joissa tähän eroon ei ole kiinnitetty huomiota? Eivätkö kaupunkilaiset muka useinkin harjoita maanviljelyä ja karjanhoitoa, eivätkä vain omiksi tarpeikseen, vaan myös myyntiä varten? Miksi sitten maamies ei saa hankkia63 kaupunkilaisten tavaroita myös toisia varten, ollakseen heille avuksi, kun kaupunkilaiset eivät itse halua toimittaa heille niitä tarpeen ilmaantuessa?
Tähän voitaisiin varmaankin vastata: nähdäänhän suurissa kaupungeissa, joissa kauppa ja käsityöammatit kukoistavat, että kaupunkilaiset tuskin lainkaan harjoittavat maataloutta, ja maatalouteen harjaantuneella maanviljelijällä on puolestaan kädet täynnä omaan ammattiinsa kuuluvaa työtä eikä hän ehdi ryhtyä maakauppaan, koska se aiheuttaa hänelle vahingollista monipuuhaisuutta1 ja kuluttaa hänen kallista aikaansa, joka olisi käytettävä maatalouden hoitoon. Tähän minä kuitenkin vastaan: tämä kokemustieto pitää täysin paikkansa runsasväkisissä kaupungeissa ja tiheästi asutuilla maaseutualueilla kaupunkien lähiympäristössä. Siellä, missä ihmiset asuvat lähekkäin, monipuuhaisuus katoaa itsestään ja jokainen tekee64 tietyn alan työtä. Näin on käynyt kaikkina aikoina; mutta heti kun tästä säädetään laeilla, puututaan enemmän tai vähemmän kalleimpaan luonnon suomaan oikeuteen: joku saa ylivallan, toinen joutuu sorretuksi. Ja etenkin silloin, kun tällaisia lakeja sovelletaan seuduilla, joilla asutus on harvempaa, estetään samalla väestön ja tavaramäärän kasvua.
Monipuuhaisuuden hävittäminen kuuluu luonnon eikä valtionhallinnon toimintapiiriin. Ja toimialojen sekoittuminen tai epäjärjestys, jota vapauden pelätään aiheuttavan, ei sinänsä ole muuta kuin lainsäätäjien silmien eteen maalattu harhakuva, johon tuskin voin kuvitella sen keksijöiden itsekään uskovan, vaikka he omien yksinoikeuksiensa turvaamiseksi haluavat pelotella sillä muita.
