Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
Vastaus herra Peripatheticukselle hänen jälkimmäiseen, Dagligt Allehandan numeroissa 132 ja 133 minulle osoittamaansa palkollisia käsittelevään kirjoitukseen.
On vaikeata esittää kantansa moniin ja tärkeisiin asioihin niin lyhyesti, että kirjoitus voi saada tilaa sanomalehdessä. Moni seikka on tällöin oletettava hyväksytyksi tai ennestään tutuksi, perustelut on esitettävä lyhyesti ja loppupäätelmät vain mainittava muutamin sanoin, joten henkilö, joka nopeasti vilkaisee asiaa tai ei ennakkoluulojensa takia halua tuntea sen toista puolta, ei näe tosiasioita niin selvinä ja vakuuttavina kuin ne todellisuudessa pitäisi nähdä.
Arvoisa herra kaipaa aiheellisesti tulisuutta vastauksestani 14. huhtikuuta.1 Se puuttuu kaikista kirjoituksistani; se on älynlahjojen eikä tahdon eikä totuuden vika. Tuo tulisuus ei tule monien osaksi: todella teräväsanaisia poleemikkoja syntyy vain muutamia, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että olen paljon keskitasoisia väittelijöitä huonompi. Perusteluja ei vähäisestä vastauksestani kuitenkaan puutu, kunhan arvoisa herra vain olisi suvainnut kiinnittää niihin huomiota, mutta juuri tätä seikkaa minä arvoisan herran viimeksi tulleesta kirjeestä kaipaan.
Niinpä arvoisa herra yrittää sen alussa laveasti taivutella minua hyväksymään hänen kanssaan yhteinen periaate, jonka olen kuitenkin jo edellisessä vastauksessani nimenomaisesti ja jopa kahdesti ottanut omakseni, nimittäin se, että yhteiskunnan etu on ylin laki. Lisäksi arvon herra ei ole sanallakaan kosketellut saati kumonnut tästä perustotuudesta sekä 20–30 vuoden kokemuksesta johtamiani perusteluja, joilla osoitan vuosipalveluspakon haittaavan valtakunnan vaurastumista ja sen voiman kasvua. Hän ei myöskään vastaa sanallakaan perusteluuni, jonka mukaan perustuslaki suojaa palkollisiakin, eikä osoita tässä yksinkertaisessa päättelyssä sisällöllisiä eikä muodollisia virheitä, vaikka hän ensimmäisessä kirjeessään sanoo sitä melkeinpä merkillisimmäksi lauseeksi, jonka hän on nähnyt tai kuullut kirjoitetun – – – ja niin edelleen.
Nyt sitten vastaamaan arvoisan herran viimeksi julkaistun kirjoituksen pääasioihin. Arvoisa herra tarkoittaa yleisellä edulla kaikkea, mikä edistää yhteiskunnan hierarkiaan alistumista ja järjestyksen säilymistä, jotta valtio vaurastuisi ja menestyisi. Tässä tavoitteeseen pyrkimisen keinot temmataan osaksi itse tavoitteen määrittelyä. Tässä tavoitetta määritellään erittäin epämääräisin sanoin. Kaikkeen, mikä edistää yhteiskunnan hierarkiaan alistumista ja järjestyksen säilymistä, voidaan sisällyttää yhtä hyvin Liivinmaan maaorjuus ja algerialainen orjuus kuin se asianmukainen kuuliaisuus, jota alamaisten on osoitettava esivallalleen. Minä sen sijaan tarkoitan yhteiskunnan edulla kaikkien yhteiskuntaan kuuluvien alamaisten suurinta mahdollista onnellisuutta, joka kohottaa sen hallitsijan onnelliseksi ja suureksi ja kasvattaa valtakunnan mahtia ja sen nauttimaa arvostusta.
Olen täysin samaa mieltä arvon herran kanssa siitä, että uskonto on vahva yhteiskuntaa yhdistävä side ja keino, joka ohjaa sen jäsenten ja kokonaisuuden onnellisuuteen. Voi, kunpa tähän periaatteeseen uskottaisiin enemmän kuin siitä puhutaan meidän aikanamme, jolloin muuan Voltaire (meidän teatraalisen aikakautemme oraakkeli) on ottanut roolikseen julistaa, ettei tuohon onnellisuuteen tarvita uskontoa eikä omaatuntoa, saati kristinuskoa! Suokaa anteeksi tämä nyt mieleeni juolahtanut ajatus. En voi koskaan kyllin ihmetellä Pariisin vahvojen henkien eli vapaa-ajattelijoiden käsittämätöntä taikauskoisuutta, kun he halusivat saattaa tämän kristinuskon vastaisen sankarinsa hautaan tavalla, jonka he lainasivat pilkkaamiltaan Kristuksen seuraajilta.2 Heidän pitäisi odottaa, että Voltairen henki, jos he uskovat sen olevan olemassa, moittii heitä mitä ankarimmin siitä, että he ovat hänen hautajaisissaan halunneet kristillistää hän ruumiinsa kuoleman jälkeen, mitä hän ei ikinä eläessään halunnut omaksi osakseen.
Mutta jos olemassa olisi sellainen valtio, jossa törkeätä kielenkäyttöä, iskuja ja lyöntejä pidettäisiin oikeina keinoina alaisten saattamiseksi täyttämään velvollisuutensa; jossa siveettömyyttä ei pidettäisi paheena, vaikka se särkee aviopuolisoiden sekä vanhempien ja lasten välisen luottamuksen ja saa hellästi annetun ja hyveellisen kasvatuksen menettämään voimansa; jossa väärien valojen vannominen yleistyisi maan tavaksi, jossa uskonnon siteistä irralleen tempautuneet miehet hallitsisivat loistavia kunniasijoja ja katekismus olisi siirretty alempiin portaisiin pitämään yhteistä rahvasta kurissa, siellä voisi varmasti ennustaa kaikkialle leviävää yhteiskunnan sairautta, joka ennakoisi murheellisia tulevaisuudennäkymiä ja ehkä yhteiskunnan hajoamista ja tuhoutumista.
En kiistä sitä, että palvelijoita tarvitaan sotavoimissa, käsityöammateissa, maataloudessa ja suurin joukoin myös muita ihmisiä palvelemassa, mutta väitän toisaalta, ettei nuhteettomia kansalaisia saa pakottaa mihinkään tuollaiseen palvelukseen muuten kuin äärimmäisessä hätätilassa. Arvon herra esittää vastaväitteen: silloin kaikki yhteiskunnan laitokset joutuvat vaaraan ja heikkenevät. Minä vastaan: eihän toki, ja todistan tämän kokemuksella, joka on pettämätön oppimestari. Eihän koko tällä seudulla eikä toki monilla muillakaan valtakunnan seuduilla ole juuri ketään pitkiin aikoihin otettu sotapalvelukseen väkisin, ketään ei ole pakotettu oppipojaksi ja tuskin montakaan vuosipalvelukseen, ja silti on Jumalan kiitos kaikki nämä työpaikat täytetty vapaiden sopimusten perusteella. Edellisessä vastauksessani olen osoittanut asian luonteeseen myös sinänsä kuuluvan, että kaikissa valtioissa on pakostakin useita köyhiä työläisiä, joiden on palveltava muita elättääkseen itsensä ja perheensä, ja olen hyvin harmissani siitä, etten pysty esittämään tätä asiaa niin, että arvoisat herrat arvostelijani sen ymmärtäisivät.
Vuonna3 1765 vetosin kaikille valtakunnan merikaupungeille myönnettävän purjehdusvapauden puolesta,4 ja silloin luultiin, että moinen omavaltaisuus saattaisi valtakunnan koko kaupankäynnin äärimmäiseen sekasortoon, niin pahoin, että jopa hallituskaupungin asukkaat menehtyisivät viluun ja nälkään. Mutta kuinka kävikään? Vapaus voitti, eikä mikään turmion ennustuksista toteutunut.
Vuonna 1766 minulla oli kunnia taistella suuren deputaation kolmannessa valiokunnassa painoasioiden henkilökohtaista holhousta vastaan.5 Sensuuri lakkasi, ja ennustettiin Ruotsin kirjapainolaitoksen joutuvan sekasortoon. Hartaaksi ilokseni painovapaudesta on jo tullut valtakunnan vapauden vaalijoiden silmäterä ja suuri kuninkaamme on sen mitä juhlallisimmin vahvistanut pitäen sitä välttämättömänä hallitsijoille, virkamiehille ja alamaisille, vaikka se yhä harmittaakin monia, koska se niin näppärästi riisuu naamiaisasun paheen ja omanvoitonpyynnin yltä.
Tällaiset tapahtumat, arvoisa herra, ovat antaneet minulle rohkeutta taisteluun vapauden puolesta, ei omani, vaan kansan vapauden.
Tätä asiaa olen ajatellut vakavasti jo kauan ennen tätä päivää ja olen täysin vakuuttunut vapauden edullisuudesta yhteiskunnalle, vaikka olen liian heikko saadakseni herrat vastaväittäjät siitä vakuuttumaan, ellei sitten vähäisimpien alamaisten joitakin vuosia nauttima vapaus pääse kerran osoittamaan oikeaksi totuutta, johon ei ole uskottu, ja siirrä vielä voittamattomat sääntelyperiaatteet arkistoihin pölyttymään oman aikamme historian pikkuasioina.
Exempla illustrant.6 Perustelkaamme asiaamme arvoisan herran tapaan ja kuvitelkaamme, millaiseen hätään Tukholman kaupunki joutuisi, jos ahvenanmaalaisilla ja suomalaisilla talonpojilla olisi vapaus tuoda polttopuuta Tukholmaan milloin ja miten paljon tahansa ilman lakien ennalta määräämää hintaa. Millaiseen äärimmäisen ongelmalliseen tilanteeseen tämä suuri kaupunki väistämättä joutuisikaan, kun välttämättömän tarpeen tyydyttäminen jäisi riippumaan tavallisen rahvaan mielivallasta. Nämä rahvaanmiehet osoittautuisivat väistämättä laiskoiksi kurjuuteensa tyytyviksi surkimuksiksi ja tekisivät tuskin yhtä matkaa kesässä, vaikka voisivat käydä kaupungissa 5–6 kertaa, ja korottaisivat polttopuun hinnan niin korkeaksi, että tukholmalaiset saisivat maksaa yhdestä laivalastista sen, mikä miehen olisi kohtuullista saada kaikista viidestä; niinpä säätelymääräys on tässä asiassa mitä tarpeellisin. Eihän toki, sanonee arvoisa herra, ja ellei hän niin useimmat lukijoistani kuitenkin, se on aivan tarpeeton, sillä ilman sitä he kilpailevat keskenään tuodakseen perille niin paljon kuin suinkin ehtivät, ja jos koskaan ennen ei polttopuusta ole ollut puutetta, se ilmaantuisi varmasti, jos tällainen sääntö saatettaisiin voimaan. Ajattelen aivan samoin palkollisista. Omavaltaisuus ja laiskuus ynnä muut kuvitellut ja pelätyt vaikeudet ovat pelkästään haamuja, jotka pelottavat, mutta eivät vahingoita.
Ensimmäisessä kirjeessäni olen lainannut kirjoitukseni 6. pykälää,7 jossa olen jo etukäteen tarttunut arvoisan herran huomautukseen palkollisten vapaudesta avioliiton solmimiseen ja vastannut siihen, mutta ellei hän suvaitse lukea sitä uudelleen, minun on vain mainittava, että kun tähän luokkaan kuuluvat avioituneet ihmiset eivät vuoden 1739 palkollissäännön mukaan voi olla päivääkään varmoja siitä, ettei heitä kuljeteta vangittuina sota- tai vuosipalvelukseen, kehruu- tai kuritushuoneeseen, tämä lienee sinänsä kyllin suuri avioliiton este.
Arvoisa herra puhuu varsin halveksivasti työläisistämme sanoessaan: alemman rahvaan nuoret ryntäävät avioliittoon keskenään. Minä puolestani pidän heidän suurta määräänsä valtakunnan todellisena rikkautena, kun he varastelematta ja rosvoamatta elättävät itsensä ja omaisensa työllään. Vakaan käsitykseni mukaan heitä voi täysin aiheellisesti sanoa leivän tuottajiksi, vaikka he uurastaessaan olisivat rutiköyhiä, kun minua ja kaltaisiani (arvoisan herran elämäntapaa en tunne) voi tässä mielessä sanoa ainoastaan kuluttajiksi.
Miten pitkä lainmukainen aika ja millaisessa lainmukaisessa järjestyksessä heidät olisi arvon herran käsityksen mukaan käskettävä palvelemaan, ennen kuin he saisivat luvan avioitua? En tunne sellaista säädöstä, en edes suunnitelmaa sellaisen säätämiseksi. Heidän ylhäisyyksiensä valtaneuvosten lausunto ei sisällä mitään siihen viittaavaa, eivät minkään valtiosäädyn kuninkaalliselle majesteetille tästä asiasta alamaisesti esittämät ajatukset eikä etenkään entinen palkollissääntö. Missä laissa siis tämä ajankohta ja järjestys on säädetty? Onko arvon herra tehnyt tästä esityksen ylimmille viranomaisille? Ajatella! Olisipa vallan hienoa, jos saisi nähdä, millainen se on. Vuoden 1739 sääntö päästää 15-vuotiaan vasta palvelukseen tulleen tytön avioitumaan yhtä helposti kuin 40-vuotiaan uskollisen palvelijattarenkin. Sed transeant haec cum caeteris – –.8
Olen teoksessani selkeästi ja jyrkästi vastustanut laitonta väestönlisäystä, joten arvoisan herran mainitsemat parannuskeinot väestön puutteen poistamiseksi jääkööt tältä osin tuomaan kunniaa keksijälleen.
Kypsää harkintaa vaatii kysymys, onko juuri vuosipalvelus tietyllä lakisääteisellä palkalla yleensä paras ahkeruuden koulu työtä tekevälle nuorisollemme. Uskon sen sijaan, että tämä poliittinen perustotuus on kumoamaton: mitä tiiviimmin hallitsija pystyy yhdistämään oman edun tavoittelun uutteruuteen ja mahdollisuuksiin eli vapauteen tavoitella jälkimmäisen avulla ensiksi mainittua, sitä innokkaammin hänen alamaisensa yleensä uurastavat.
Arvoisa herra vetoaa lopuksi tässä asiassa yleisön arvostelukykyyn. Hyvä on! Niin minäkin teen, mutta itsestään selvää on, että arvioinnin on oltava puolueeton; luulen nimittäin, että muuten arvoisa herra saanee varsin monta isäntää puolelleen, vaikkei toki läheskään kaikkia, eikä minulta varmaankaan jääne puuttumaan monenkaan palvelijan kannatus, kun varmasti tiedän, että puolellani on suuri enemmistö, jos äänestys tapahtuu per capita.9 En kuitenkaan tyydy siihen, vaan äänestän paljon mieluummin sen puolesta, että terävänäköinen kuninkaamme ryhtyisi erotuomariksemme. Vaikka hän kuuluu isäntien luokkaan ja sen ylimmälle asteelle, hänen kiinnostuksensa kohdistuu kuitenkin niin erottamattomasti kummankin luokan menestykseen ja hyvinvointiin, että vaaka hänen korkeassa kädessään on tästäkin syystä väistämättä tasapainossa ja punnitsee osapuolten oikeudet tasapuolisesti toisiaan vastaaviksi.
Vielä muutama sana säädetyistä palkoista. Miten arvon herra selviytyy kysymyksestäni, onko taksa pidettävä voimassa siinäkin tapauksessa, että palkolliset tarjoutuvat työhön nälkävuotena pelkällä ruokapalkalla? Hän vastaa: jos sopimus on tehty etukäteen, pitää isännillä ja palkollisilla olla oikeus myöhemmin korottaa tai alentaa palkkoja. No hyvä! Mitä merkitystä silloin on taksalla? Eikö silloin myönnetä, että lakia, jonka säätämistä nyt väitetään välttämättömäksi, rikotaan väistämättä päivittäin? Mutta arvon herra haluaa pitää sen vain ohjeena tuomareille ja tuomioiden toimeenpanijoille valittajan oikeuksien toteuttamiseksi silloin, kun sopimusta ei ole tehty. Toisin sanottuna: kuninkaallinen majesteetti solmii siinä tapauksessa isäntien ja vuosipalkollisten välille sopimuksen, jonka on oltava pätevä silloin, kun he eivät itse halua keskenään sopia. Tämä käy päinsä; en näe siinä paljonkaan pahaa, mutta en näe sen tuottavan mitään hyötyäkään. Tapaus on aivan sama kuin sellainen, että joku neuvottelisi yhden tai useamman osapuolen kanssa työstä talon- tai laivanrakennuksessa tai tynnyrinalan peltomaan raivaamisesta, mutta ei sopisi työläisen kanssa työn hinnasta, joten kaikkia tuollaisia tapauksia varten olisi säädettävä taksa, joka toimisi tuomareiden ja toimeenpanijoiden normina.
Arvoisa herra väittää, että jos nälänhätä on ennustettavissa, on lakiakin sovellettava sen mukaisesti, mistä sen säätäjien on auliisti huolehdittava. Mitä tämä on? Kuka voi ennustaa nälänhädän? Kaikki osaavat kuitenkin sanoa, että nälänhätiä on sattunut kaikkina aikoina varsin usein ja niitä saattaa näin ollen valitettavasti ilmaantua tulevaisuudessakin, mutta jos lainsäätäjiltä pyydetään niiden sattuessa sovellettavaa palkkataksaa, vaatimus on kohtuuton. Heidän ylhäisyytensä herrat valtaneuvokset eivät ole kyenneet tekemään tuollaista esitystä varsin kypsässä ehdotuksessaan palkollissäännöksi. Yksikään valtiosääty ei ole kyennyt sellaista tekemään, vaikka kuninkaallinen majesteetti on kuullut niitä kaikkia tästä asiasta, eikä tietääkseni kukaan yksityishenkilökään ole kyennyt siihen. Miten me siis voimme pyytää lasinsäätäjiltä mahdottomia? Voitaisiin kaiketi päästä jonkinmoiseen tarkkuuteen, vaikkakaan ei koskaan virheettömään, jos jonkinlainen taksa olisi määrättävä vain kahta tilannetta, nimittäin mitä suurinta hyvinvointia ja äärimmäistä nälänhätää varten. Mutta kun tosielämässä tilanteet vaihtelevat loputtomasti näiden äärimmäisyyksien välillä, havaitaan varsin helposti tuollaisen lainsäädännön ja vieläkin helpommin sen toimeenpanon mahdottomuus. Myöntämällä hyvien ja huonojen vuosien palkkojen tasoittelun tarpeellisuuden arvon herra on kuitenkin myöntänyt, että saman taksan soveltaminen kaikkina vuosina on kohtuutonta, ja juuri niinhän olen väittänyt.
Kun näin on osoitettu kiinteiksi säädettyjen vuosipalkkojen mahdottomuus, merkityksensä menettävät myös muut perustelut, joilla arvon herra haluaa osoittaa taksan hyödyllisyyden ja välttämättömyyden ja joita en ehdi erikseen mainita enkä niihin vastata.
Nyt vain lyhyt vastaus arvon herran kysymyksiin. Hyvä isäntä merkitsee minulle melkein samaa kuin arvon herralle, nimittäin isäntää, joka lempeästi, rauhallisella silmälläpidolla ja sävyisällä käytöksellä saa palvelijat työskentelemään uutterasti ja kannustaa uutteruuden huippuunsa pienillä kannustimilla, pitää yllä heidän aitoa jumalanpelkoaan, ei kiinnitä huomiota pieniin rikkeisiin, mutta oikaisee karkeista rikkomuksista hellävaraisilla ja vakavilla rangaistuksilla, mutta ei suinkaan saata heitä epätoivoon pitämällä metakkaa, manailemalla ja pieksämällä, ja maksaa heille sopimuksen ja heidän ansioidensa mukaisen palkan. Tästä kuvauksesta en odota saavani muistopatsasta omavaltaisilta palvelijoilta enkä hallitsemisen himoa potevilta isänniltä.
Arvoisa herra kysyy kohtuuttomasti ja aiheetta, haluanko pelotella häntä kuninkaallisen neuvoston suunnitelmalla? Sitähän en ole vastauksessani suinkaan tehnyt. Tuo tuollainen on mitä viattomimman asian mustamaalaamista. Suon mielelläni muille saman ajattelun ja kirjoittamisen vapauden, jota itse hyvin suuresti arvostan. Viittaan tässä asiassa kuninkaallisen neuvoston ehdotukseen pelkästään herättääkseni arvoisan herran kiinnittämään asiaan tarkemmin huomiota, jotta hän ei suoralta kädeltä torjuisi noin uudenaikaista ehdotusta, vaan uskoisi sen ansaitsevan mitä puolueettomimman tarkastelun, kun tällaisia ajatuksia on voinut juolahtaa näin merkittävien miesten mieleen, ja toisaalta lohduttautuakseni itse sillä, että vaikka minut tuomitaankin kaiken kaikkiaan kerettiläiseksi, heidän ylhäisyytensä herrat valtaneuvokset ovat noin vilpittömästi jakaneet harhauskoni. Solatium miseris – – – –.10
Arvoisan herran kolmanteen kysymykseen on sekoitettu sappea, eikä se tämän takia ansaitse vastausta. Menettelikö Aristoteles, jolta arvon herra on ominut nimensä,11 aikoinaan tällä tavalla? Eikö jokaisella alamaisella, olkoonpa hän pappi tai maallikko, ole yhtäläinen oikeus kuin toisellakin ajatella yhteisön hyvää ja kirjoittaa siitä? Mutta mikä ihmeen päähänpisto on puhua aloitteentekijöistä, joilla on nuora kaulassaan hirttämistä varten, jos esitys kaatuu? Hyi olkoon! Tuo tuntuu pelottelunhalulta. Hyvä on! Olen valmis astumaan esiin, niin varma olen asiastani, kunhan herra laamanni Antonsson ei saa asiassa tuomiovaltaa.
Lopuksi herra arvostelija vakuuttaa, ettei tähänastinen palkollissääntö ole vaikuttanut maastamuuttoon. Jos kuitenkin luetaan sen 8. luku,12 havaitaan, että lainsäätäjät itse ennakoivat tuollaisen vaikutuksen ja yrittivät sen takia monenmoisin keinoin estää sitä. Muuten tätä asiaa voidaan kyllä pohdiskella hyvin hienoin sanoin ja mutkikkaasti. Mutta kokemus, uskollinen oppimestarini, haluan seurata vain sinua. Kuinka monet tuhannet merimiehet ovatkaan karanneet Ruotsista pelkästään korkeampien kuukausipalkkojen takia ja rikastuttaneet Englantia ja Hollantia? Ja nyt luullaan, etteivät koko palvelevien työntekijöiden joukolle sanellut vuosipalkat vaikuta millään tavalla.
Kaikki räätälinkisällit karkasivat äskettäin ammattikunta-arkkuineen13 Leipzigistä14 erääseen maalaiskylään eivätkä saattaneet vain mestareitaan hankalaan tilanteeseen, vaan koko suuren kaupungin kyselemään, miten siellä välttämättä tarpeelliset koreudet saataisiin valmiiksi, ja näin kävi vain siksi, että muuan mestari isällisessä innossaan syytti heitä ammattitaidottomiksi. Melkoinen joukko kisällejä muutti viime talvena Göteborgista muihin kaupunkeihin, mikä aiheutti tuon kaupungin käsityöyrityksille suurta vahinkoa, ja syynä oli vain maistraatin kisälleille, oppipojille ja palkollisille osoittama herjaava huomautus. Miten sitten ilkeä viittailu kruununpalvelijoihin ja sopiviin keinoihin, kuritus- ja kehruuhuoneisiin ja muihin seikkoihin, joilla on luja perustansa entisessä palkollissäännössä, miten siis kaikki tämä vaikuttaa moraalisesti nuhteettomiin ja vapaisiin kansalaisiin? Ei mitenkään, arvelee arvoisa herra, mutta ei
Hänen
nöyrä palvelijansa.
Kokkolassa 28. heinäkuuta 1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Champagne Englanti Göteborg Hollanti Kokkola Leipzig Liivinmaa Pariisi Ruotsi
Henkilöt: Antonsson, Reinhold Aristoteles Voltaire (François-Marie Arouet)
Raamatunkohdat:
Aiheet: