Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 38
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 40
§ 39
Maanteittemme ja kestikievareidemme osalta on [osoitettu], että maamiehille on varsin ankara rasitus pitää kunnossa maantietä, jonka ylläpidosta vain sen käyttäjien pitäisi huolehtia, mutta millä tavalla tämä oikeastaan pitäisi järjestää? Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Näyttää siltä, ettei tämä ole mahdollista muuten kuin puomittamalla maantiet niin, ettei kukaan pääse kulkemaan tiellä maksamatta puomien kohdalla tiettyä maksua tien korjaustöitä varten siten, että ratsastaja, kuorma- tai kyytikärryillä ajava ja vaunuilla ajava maksavat kukin oman taksansa mukaan, ja näillä rahoilla sitten palkataan työläisiä panemaan tie keväisin kuntoon ja tarvittaessa korjaamaan sitä. Tämä ehdotus ei ole suinkaan ongelmaton: esim. missä tuollaisten puomien pitäisi sijaita? Eiköhän sopivin paikka olisi kestikievareiden luona, ja nämä voisivat myös huolehtia puomien valvonnasta, periä maksut ja joko säilyttää omassa kassassaan tai erityisessä säästölippaassa varat, joilla siltavoudin pitäisi sitten pitää huolta tien hoitamisesta. Eihän toki riitä se, että vain kievarihevosen käyttäjät maksavat. Paljon useammat ajavat omilla hevosillaan, ja heidänkin on maksettava tien käyttämisestä. Mutta jos joku voisi esittää vielä sopivamman tavan tämän maksun perimiseen, hän palvelisi hyvin isänmaataan ja ansaitsisi kunniaa.
Kyytivelvollisuudesta on kohtuullista huomauttaa, että sen jälkeen kun kyytimaksu on korotettu tämän vuosisadan keskivaiheesta kahden killingin tasolta nelinkertaiseksi,1 näyttävät kievarinpitäjät näin kallista maksua vastaan pystyvän pitämään tarvittavan määrän hevosia, etenkin kuin varalla olevat hevoset hoitavat pidemmät kyydit, ja suurempien saattueiden2 liikkuessa kyytihevosia kootaan rahvaalta, joten useissa paikoissa saa todeta, ettei kievarissa päivystämässä ole yhtään rahvaan hevosta, vaan kievarinpitäjät huolehtivat kyydeistä omilla hevosillaan ja rahvaanmiehet joutuvat kautta vuoden jatkuvien päivystysvuorojensa korvaukseksi maksamaan merkittävän suuria maksuja kievarinpitäjille, mikä on jälleen uusi rasitus maamiehelle. Eikä tässä yhteydessä voi sivuuttaa myöskään epäinhimillistä ajotapaa, jolla rahvaan hevoset hyvin usein ajetaan loppuun, niin että ne useimmiten uupuvat kesken matkan. Sanon ajotapaa epäinhimilliseksi, koska virkun hevosen juostessa täyttä laukkaa niin hyvää vauhtia kuin kavioista lähtee, joko herra itse tai hänen renkinsä antaa [hevoselle] tämän tästä hirmuisen sivalluksen parforce-ruoskallaan,3 niin että inhimillisyys vuodattaa pakostakin kyyneleitä meille palvelustaan tarjoavan eläimen tuollaisen kohtelun takia. Käsitykseni mukaan sitä ei voida koskaan estää, niin kauan kuin ohjakset ja piiska saavat jäädä tuollaisten tyrannien käsiin. Merkille pantavaa on, että ulkomailta tulleet matkustajat ovat usein vakuuttaneet, ettei matkustaja voi millään seudulla koko maailmassa kulkea yhtä halvalla ja päästä perille yhtä nopeasti kuin Ruotsissa. Eiköhän tämäkin ole todiste maamiehen kokemasta sorrosta?
Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 38
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 40
paikat: Ruotsi
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: