Yhdestoista saarna käskyistä, § 6

§. 6.

Men låtom oss vända vår upmärksamhet, at närmare känna sjelfva beskaffenhet af detta förderf; hvarvid, för större tydelighet, i synnerhet tre ting komma at iakttagas, nämligen: 1) djupheten af våra förfäders fall, 2) huru vida det samma fortplantas på oss deras efterkommande, och 3) om vi för denna synd kunna straffas. Hvad nu det första beträffar, blifver det högst nödigt,291 at se in uti djupet af detta fall, emedan det af många vil anses för ganska ringa och föga betydande, i anseende til det utvärtes tinget, hvarmed våra förfäder hade at göra, eller hvarpå de försyndade sig, nämligen et träds frukt i lustgården; men om vi närmare betrakta det samma, så bestod det ingalunda blott uti det ena budets öfverträdande om kundskapsens träd, utan innefattade på en gång et afvikande ifrån alla sina skyldigheter emot sin Gud, sig sjelf och sin nästa. Ty hade våra första föräldrar rätt älskat sin Gud och Skapare, det högsta Goda, hade de vist ingalunda, för alt hvad til var uti verlden, velat göra emot hans bud, at förtörna honom, som gifvit dem en så uttryckelig lag. Ty thet är, säger Apostelen Johannes, kärleken til Gud, at vi hållom hans bud, 1 Joh. 5:3. och sjelfva sanningenes mun betygar det samma uttryckeligen på flera ställen, såsom bland annat Joh. 14:23. Then mig älskar, han varder hållandes min ord, och versen 24. men then mig icke älskar, han håller icke min ord. Hade de rätt fruktat Gud, så skulle de ingalunda vågat at trampa hans bud under sina fötter, som de nu likväl gjorde. De kände alt för väl Guds sanning, rättfärdighet och allmagt: men et inbilladt godt, som satan målade dem för ögonen292 [och] et fikande därefter, sätter dem i förgätenhet af denna sin skyldiga farhoga, den Gud likväl icke mindre uti fullkomlighetenes stånd, genom det förelagda straffet, än vid Sedolagens utgifvande på Sinai berg efter fallet, 2 Mos. B. 20:20. äskade; med denna fruktan och kärlek förlorades äfven alt förtroende för Gud; Guds eviga sanning om straff drogs här redan i tvifvelsmål, de trodde icke mera at Gud gjort och unnat människan godt, utan tvärt om at hon kunnat vara lyckeligare i något annat tillstånd, än hon nu värkeligen var, ifrån hvilket Gud likväl velat genom sitt förbud afskära henne vägen. Säger då, mine Älskelige, äro icke alla dessa saker de svåraste förgripelser emot den store och helige Guden? Men människan förgriper sig med det samma ganska illa emot sig sjelf. Satt at söka och njuta sin sanna lycksalighet i föreningen med sin Gud, bröt hon sjelf detta föreningsband och störtade sig sjelf uti yttersta elände; och detta gjorde hon, icke allenast med sig sjelf, utan ledde genom sitt fall alla de otaliga skarar af människor, som af henne skulle i hela verldenes ålder framfödas, i samma högst beklageliga uselhet; ty ehuru inga andra människor än dessa två, då värkeligen voro til, viste de likväl ganska noga af Guds välsignelse293 1 Mos. B. 1:28. at deras affödingar20avkomlingar skulle upfylla jorden, hvarföre en billig omtanka hade bordt göra dem härvid mera varsamma; men alt försummades, och det inbillade goda, som retade deras begär, ledde dem at utur akt låta alla sina skyldigheter: hvaraf tydeligen kan inses, huru deras affall ifrån Gud var ganska vederstyggeligit och i högsta måtton lastbart.

Därnäst tilkommer oss at undersöka, huru vida denna våra förfäders öfverträdelse fortplantas på oss, som äro deras efterkommande. At förklara detta rätt, böra vi veta, at sjelfva deras lagbrott, såsom de det begått *), ingalunda kan utsträckas längre än til dem sjelfva; utan blifver här frågan: om det naturliga förderfvet, den benägenheten til det onda, och trögheten til det goda, som fans hos dem *) och upkom genom fallet, om den, säger jag, på något sätt fortplantas på deras efterkommande, hvilket blifver nog tydeligit, antingen vi uti denna delen rådfråga förnuftet eller uppenbarelsen. Då vi veta uti hvad lycksalighet våra första föräldrar voro i Paradiset, begåfvade med et härligit ljus uti själen och en helig böjelse til det294 goda uti viljan, med förmåga at utöfva det goda, hvaraf fölgde en lycksalig förening med Gud och en likhet med honom, och vi nu däremot måste blifva varse hos oss et högst bedröfveligit mörker vara rådande uti förståndet och en obändighet21motspänstighet, tygellöshet i viljan, den sjelfva de visare hedningarna hafva måst ärkänna, som fortplantar sig genom alla släkter, aldeles sådant, som Gud klagar öfver ibland människorna, redan för syndafloden; 1 Mos. B. 6:3,5. kan ingen tvifvel vara därom, at ju detta onda är et olyckeligit arf, alt ifrån våra första stamföräldrar, hvilket icke mindre bestyrkes af flera den heliga Skrifts vitnesbörder, bland hvilka Konung Davids bekännelse uti sin alfvarliga bättringsbön, i synnerhet är märkelig, då han med en innerlig skam, lika såsom framvisar sitt orena och förderfvade hjerta för sin Gud och säger: Si jag är af syndelig säd född, och min moder hafver mig i synd aflat. Ps. 51:7. uti hvilka ord han intet bekänner sina förfäders utan egna synder, dem han lika som et arf undfått af sina föräldrar, icke annorlunda än kroppens bräckligheter, som äfven gå igenom hela vårt slägte. Hvaraf således är klart, at detta naturliga onda härstammar därifrån, och har sedan utspridt sig til alla människor i verldene, utom295 vår dyre Frälsare Jesus, om hvilken allena det står, at han är utan synd, Ebr. 4:15. hvilket samma välsignade Frälsare äfven sjelf intygar, då han Joh. 3:6. säger til Nicodemus: Thet som är födt af kött, thet är kött; hvarest på det förra stället med kött förstås, såsom på många andra ställen i Bibelen, intet annat än människorna, som bestå af kött, såsom uti Johannis 1:14. när det heter: Ordet vardt kött, som vil säga det samma, som Guds Son, det väsenteliga ordet, blef människa, det är, antog en människelig natur; och när det förekommer på det sednare stället, betecknar det et naturligit fördärf, såsom det ordet altid tages i den heliga Skrift, då det sättes emot andan, til exempel uti Rom. 8:13. Gal. 5:17. och flerestädes; så at meningen af Jesu ord blifver denna: Hvar och en som födes af syndiga människor, kan ej annat vara än til hela sin natur syndig och förderfvad, hvaraf således är klart, at icke en enda människa är därifrån fri. Därföre betygar äfven Apostelen Paulus, at all verlden, det är, alla människor som lefva i verlden, skola brotslige varda. Rom. 3:19. hvilket åter icke annars vore möjeligit om icke alla voro förderfvade.

Ändteligen återstår oss härvid at förklara, huru vida vi med rätta kunna an296ses brottsliga för Gud, och straffas af honom för et medfödt ondt, hvartil vi icke kunna sjelfve sägas vara vållande; at Gud värkeligen anser oss för brottsliga och i högsta måtto straffvärda, för denna oss medfödda arfsynden, om vi ock inga värksynder22handlingar, ord eller tankar som står i strid med Guds vilja och avviker från hans lag hade begått, därom äger ej något tvifvelsmål rum; ty både Skriften och erfarenheten besannar det. Apostelen Paulus säger: Rom. 5:12. Såsom igenom ena människo är synden kommen i verlden, och för syndenes skull döden; så är ock döden kommen öfver alla människor, efter the alle syndat hafva. Här heter det, at synden är genom en människa kommen i verlden, intet kunde det vara värksynden; ty Adams onda gärningar kunna icke flyttas på hans efterkommande, utan här måste förstås arfsyndens förderf; det säges hafva kommit i verlden genom honom, och just därigenom döden, som är syndenes lön; ja denna syndalön säger Paulus vara kommen öfver alla människor, så at ingen är fri, icke de en gång, hvilka ännu inga värksynder begått, som dö redan i födslen eller moderlifvet, och orsaken nämnes uttryckeligen, nämligen, efter som alla syndat hafva, det är, för arfsyndens skull anses brottsliga och straffvärda. Uti samma Epistels 7:de Capitel23samma Epistels 7:de Capitel: åsyftar Rom 7 kallar Apostelen detta naturliga för297derfvet, tio särskildta gånger för synd, och en sådan synd, som medförde döden; och uti Sändebrefvet till de Epheser, Cap. 2:3. säger han om sig och andra Judar, at the likaledes, såsom hedningarna af naturen alle voro vredenes barn, hvarest han med vredenes barn måste förstå dem, som äro under Guds vrede och förbannelse, det är, inför hans domstol anses för brottsliga; nu säger han här först, alla både Judar och hedningar äro brottsliga; vore här intet något medfödt ondt, borde åtminstone någon vara fri; sedan förklarar han uttryckeligen, hvarifrån denna brottslighet härflyter, nämligen icke så egenteligen ifrån deras lagstridiga gärningar, utan af naturen, så at detta deras brott är dem medfödt, hvilket äfven erfarenheten nogsamt bevittnar, i det vi finna hela vårt slägte genom sjukdomar, olyckor och sjelfva döden vara underkastadt samma straff med våra första föräldrar, hvaraf vi icke orätt sluta til enahanda slags brott, som vi blifvit med dem skyldiga til; men ömmare synes den frågan blifva, med hvad rättvisa vi kunna böra umgälla et förderf, hvartil vi ej kunna sägas vara förvållande, och som ej stått i vår magt att afböja? Såsom svar härpå kunde vi anföra, at Gud ingått med våra första föräldrar et förbund på he298la människoslägtets vägnar, så at vid dess öfverträdande äfven hela slägtet vore brottsligit: man kunde äfven anföra, det Gud måtte förutsedt, at om ock våra förfäder icke värkeligen fallit i synd, så hade likväl en och hvar af oss, om vi varit i deras ställe, gjordt det samma som de, och därföre rättmätigt straffas för de brott vi ändock hade begått, lika med dem; men knuten synes ej, genom någondera af dessa skäl kunna fulleligen lösas; utan häldre genom vår Guds aldeles oinskränkta rättfärdighet, som omöjeligen kunde lämna et sådant förderf, som liknar en qvick rot, hvaraf alla värksynder upskjuta, ostraffad, utan nödgades belägga den med et så svårt straff, som den i sin egen natur kan förtjena. Och om vi än däremot ville invända, at vi ju icke kunna rå för de fel, dem vi ej sjelfve begått, och därföre ej eller synas med rätta kunna umgälla dem, så häfves hela denna svårighet därigenom, at Gud just därföre, nämligen at befria oss ifrån detta straff, uptänkt och i nåder öpnat oss en säker väg til befrielse genom vår store Medlare Jesum, hvilken därföre blifvit uphögd på korsets träd, at hvar och en som ville i trona anamma honom, det är, tilegna sig hans försoning, skulle ingalunda förgås, utan få evinnerligit lif,299 Joh. 3:1424bör troligen vara Joh 3:14–15 . emedan Gud hafver satt honom til en Nådastol, genom trona i hans blod. Rom. 3:25. Därföre säger ock Apostelen märkeligen, at Skriften hafver alt, ej allenast värksynderna, utan ock det medfödda förderfvet, beslutat under synd, det är, i sin helighet ansett alt för synd, på thet löftet skulle komma genom Jesu Christi tro, them som tro. Gal. 3:22.

*) Peccatum originans.25Peccatum originans.: lat. ursprungssynden; den synd som Adam och Eva begick

*) Peccatum originatum.26Peccatum originatum.: lat. den ärvda synden; den synd som inte består i något människan själv gör

1. avkomlingar
2. motspänstighet, tygellöshet
3. handlingar, ord eller tankar som står i strid med Guds vilja och avviker från hans lag
4. samma Epistels 7:de Capitel: åsyftar Rom 7
5. bör troligen vara Joh 3:14–15
6. Peccatum originans.: lat. ursprungssynden; den synd som Adam och Eva begick
7. Peccatum originatum.: lat. den ärvda synden; den synd som inte består i något människan själv gör

§ 6

Mutta kääntäkäämme huomiomme siihen, että opimme tuntemaan paremmin itse tämän turmeluksen luonteen, ja sen tarkemmaksi selvittämiseksi tarkastelemme erityisesti kolmea seikkaa, nimittäin 1) esivanhempiemme lankeemuksen syvyys, 2) periytyykö se meihin, heidän jälkeläisiinsä ja 3) voidaanko meitä rankaista tuosta synnistä. Mitä ensimmäiseen tulee, niin meidän on tarpeen291 nähdä tämän lankeemuksen syvyys, sillä monet pitävät sitä varsin vähäisenä ja merkityksettömänä, kun tarkastellaan sitä asiaa, johon heidän tekonsa ulkonaisesti liittyi tai jonka suhteen he tekivät väärin, nimittäin erään puun hedelmää paratiisissa. Mutta jos tarkastelemme asiaa lähemmin, niin kysymys ei ollut vain yhden tiedon puuta koskevan käskyn rikkomisesta, vaan siihen sisältyi se, että he samalla luopuivat kaikista velvollisuuksistaan Jumalaansa, itseään ja lähimmäistään kohtaan. Sillä jos meidän esivanhempamme olisivat oikein rakastaneet Jumalaansa ja Luojaansa, korkeinta hyvää, niin he eivät varmasti mistään hinnasta maailmassa olisi halunneet tehdä vastoin hänen käskyjään ja loukata häntä, joka oli antanut heille niin selkeän lain. Sillä sitähän Jumalan rakastaminen on, apostoli Johannes sanoo, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja itse totuuden suu vahvistaa saman asian nimenomaisesti monessa kohdassa, esimerkiksi Joh. 14:23: Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani sekä Joh. 14:24: Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani. Jos he olisivat oikealla tavalla pelänneet Jumalaa, niin he eivät olisi uskaltaneet polkea hänen käskyään jalkoihinsa, niin kuin he nyt kuitenkin tekivät. He tunsivat aivan hyvin Jumalan totuuden, vanhurskauden ja kaikkivaltiuden, mutta se kuviteltu hyvä, jonka saatana maalaili heidän silmiensä eteen292 sekä tämän hyvän tavoittelu, sai heidät unohtamaan tämän velvoittavan pelon, jota Jumala kuitenkin vaati niin täydellisyyden tilassa määräämällään rangaistuksella kuin lankeemuksen jälkeenkin antaessaan moraalilakia Siinainvuorella 2. Moos. 20:20. Tämän pelon ja rakkauden mukana he menettivät myös kaiken luottamuksen Jumalaan: Jumalan ikuinen totuus rangaistuksesta asetettiin tässä jo epäilyksenalaiseksi. He eivät enää uskoneet, että Jumala oli tehnyt ja tarkoittanut ihmiselle hyvää vaan päinvastoin ajattelivat, että ihminen voisi olla onnellisempi jossain toisessa tilassa kuin missä hän nyt todella oli, vaikka Jumala käskyllään olikin halunnut estää häneltä tien sellaiseen. Sanokaa siis, rakkaani eivätkö kaikki nämä asiat olekin vakavimpia loukkauksia suurta ja pyhää Jumalaa kohtaan? Mutta samalla ihminen loukkaa varsin pahoin myös itseään. Hänet oli asetettu etsimään ja nauttimaan todellista onneaan yhteydessä Jumalaansa, mutta hän itse rikkoi tämän siteen ja syöksi itsensä äärimmäiseen kurjuuteen. Eikä hän tehnyt sitä vain itselleen vaan johdatti lankeemuksellaan samaan kovin valitettavaan kurjuuteen kaikki ne lukemattomat ihmisten joukot, jotka hänestä tulisivat koko maailman aikana syntymään. Sillä vaikka silloin ei todellakaan ollut ketään muita ihmisiä kuin nuo kaksi, he tiesivät kuitenkin aivan hyvin Jumalan siunauksesta293 1. Moos. 1:28, että heidän jälkeläisensä tulisivat täyttämään maan. Järkevän harkinnan olisikin pitänyt saada heidät varovaisemmiksi, mutta he eivät piitanneet mistään, ja kuviteltu hyvä, joka kiihotti heidän himojaan, sai heidät laiminlyömään kaikkia velvollisuuksiaan. Tästä voidaan selvästi nähdä, miten iljettävä ja äärimmäisen paheellinen heidän luopumisensa Jumalasta oli.

Seuraavaksi meidän on tutkittava, periytyykö tämä esivanhempiemme rikkomus meihin, jotka olemme heidän jälkeläisiään. Selvittääksemme tätä oikein meidän tulee tietää, että heidän tekemäänsä lainrikkomusta *) itsessään ei mitenkään voi ulottaa heitä itseään pitemmälle. Sen sijaan kysymys on siitä, voiko tuo heissä ollut luonnollinen turmeltuneisuus, taipumus pahaan ja vastahakoisuus hyvää kohtaan **), joka oli lankeemuksen seuraus, voiko se, minä sanon, jollakin tavalla periytyä heidän jälkeläisiinsä. Tämä on kyllä aivan selvää, katsomme me tätä asiaa sitten järjen tai ilmoituksen valossa. Tiedämme, miten onnellisia ensimmäiset vanhempamme olivat paratiisissa: heidän sielussaan oli ihana valo ja heidän294 tahdossaan pyhä taipumus hyvään sekä kyky tehdä sitä. Tästä seurasi autuas yhteys Jumalan kanssa ja Jumalan kaltaisuus. Nyt meidän sitä vastoin täytyy todeta, että synkkä pimeys vallitsee ymmärryksessämme ja että tahtomme on vastahankainen. Jopa viisaimpien pakanoidenkin on täytynyt se tunnustaa, ja se jatkuu kaikissa sukupolvissa juuri sellaisena kuin Jumala jo ennen vedenpaisumusta valitti ihmisten keskuudessa tapahtuvan 1. Moos. 6:3,5. Ei siis voi olla epäilystäkään, etteikö tämä paha ole onneton perintö aina ensimmäisiltä kantavanhemmiltamme saakka. Tämän vahvistavat yhtä lailla monet Pyhän kirjan todistukset, joiden joukossa kuningas Daavidin tunnustus hänen vakavassa parannusrukouksessaan on merkittävä erityisesti siksi, että hän siinä hartaasti häveten ikään kuin näyttää saastaisen ja turmeltuneen sydämensä Jumalalle ja sanoo: Syntisestä siemenestä minä olen syntynyt, ja synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun271933/1992/muokattu Ps. 51:7. Näillä sanoilla hän ei tunnusta esi-isiensä syntejä vaan omat syntinsä, jotka hän on ikään kuin perintönä saanut vanhemmiltaan, eivätkä ne ole erilaisia kuin ruumiilliset viat, jotka myös kulkevat läpi koko sukukuntamme. Näin ollen on siis selvää, että luonnollinen paha kumpuaa sieltä ja on levittäytynyt kaikkiin maailman ihmisiin paitsi295 kalliiseen Vapahtajamme Jeesukseen, josta yksin sanotaan, että hän ei langennut syntiin Hepr. 4:15. Tämän siunattu Vapahtaja itse vahvistaa sanoessaan Nikodemokselle Joh. 3:6: Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa. Ensimmäinen viittaus lihaan ei tässä, kuten monissa muissakaan Raamatun kohdissa, ei tarkoita mitään muuta kuin ihmisiä, jotka ovat lihaa, kuten esimerkiksi Joh. 1:14, jossa sanotaan: Sana tuli lihaksi, mikä tarkoittaa samaa kuin että Jumalan Poika, varsinainen Sana, tuli ihmiseksi eli otti inhimillisen luonnon. Toisen kerran esiintyessään sana taas tarkoittaa luonnollista turmelusta, jossa merkityksessä tämä sana aina Raamatussa esiintyy silloin kun se asetetaan hengen vastakohdaksi, esimerkiksi Room. 8:13, Gal. 5:17 ja monessa muussa kohdassa. Jeesuksen sanat tarkoittavat siis sitä, että kukaan, joka syntyy syntisistä ihmisistä, ei voi koko luonnoltaan olla muuta kuin syntinen ja turmeltunut, ja näin ollen on selvää, ettei yksikään ihminen ole siitä vapaa. Siksi myös apostoli Paavali vakuuttaa: koko maailma, siis kaikki maailmassa elävät ihmiset, tulee syylliseksi Room. 3:19, mikä taas ei olisi mahdollista, jolleivat kaikki olisi turmeltuneita.

Lopuksi meidän on tässä selvitettävä, voidaanko meitä oikeutetusti pitää296 rikollisina Jumalan edessä ja voiko hän rangaista meitä synnynnäisestä pahasta, jota itse emme kuitenkaan voi sanoa aiheuttaneemme. Siitä, että Jumala todella pitää meitä rikollisina ja katsoo meidän ansaitsevan ankaran rangaistuksen synnynnäisestä perisynnistämme, ei ole pienintäkään epäilystä, siinäkään tapauksessa että emme olisi tehneet mitään synnin tekoja.28synnin tekoja: Alkutekstissä verksynd, jolla erotuksena perisynnistä tarkoitetaan tietoisesti ja tahallisesti tehtyä syntiä. Sen vahvistaa niin Raamattu kuin kokemuskin. Apostoli Paavali sanoo: Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä Room. 5:12. Tässä sanotaan, että synti on tullut maailmaan yhden ihmisen kautta. Kysymys ei voi olla tehdyistä synneistä, sillä Aadamin pahat teot eivät voisi siirtyä hänen jälkeläisiinsä, vaan sen täytyy tarkoittaa perisynnin turmiollisuutta. Sen sanotaan tulleen maailmaan hänen kauttaan ja juuri tämän kautta tuli kuolema, joka on synnin palkka. Juuri tämä synninpalkka on Paavalin mukaan tullut kaikkien osaksi, niin että kukaan ei ole siitä vapaa, eivät edes ne, jotka eivät ole vielä synnintekoja tehneet, ne jotka kuolevat jo synnytyksessä tai äidin kohdussa. Syyksi sanotaan nimenomaan se, että kaikki ovat syntisiä eli että kaikkien katsotaan perisynnin vuoksi olevan rikollisia ja ansaitsevan rangaistuksen. Saman kirjeen 7. luvussa apostoli kutsuu tätä luonnollista turmelustamme297 kymmenen eri kertaa synniksi, ja sellaiseksi synniksi, joka tuottaa kuoleman. Efesolaiskirjeensä luvussa 2:3 hän sanoo itsestään ja muista juutalaisista, että he, kuten pakanatkin, olivat luonnostaan vihan lapsia291933/muokattu Ef. 2:3. Vihan lapsilla hänen täytyy tarkoittaa niitä, jotka ovat Jumalan vihan ja kirouksen alaisia eli jotka hänen tuomioistuimessaan katsotaan rikollisiksi. Nyt hän sanoo ensinnäkin, että kaikki, niin juutalaiset kuin pakanatkin, ovat rikollisia. Jos tässä ei olisi mitään synnynnäistä pahaa, täytyisi ainakin jonkun olla vapaa. Sitten hän selvittää nimenomaisesti, mistä tämä rikollisuus kumpuaa, eli että sen taustalla eivät varsinaisesti ole heidän omat lainvastaiset tekonsa, vaan se tulee luonnostaan, siis että heidän rikoksensa on heissä synnynnäistä. Myös kokemus vahvistaa tämän hyvin, sillä näemmehän koko sukukuntamme sairauksien, onnettomuuksien ja itse kuoleman kautta olevan saman rangaistuksen alaisia kuin ensimmäiset vanhempamme, eikä tästä ole väärin päätellä, että olemme syyllistyneet heidän kanssaan samankaltaisiin rikoksiin. Kiperämmäksi kysymykseksi muodostuu se, onko oikeudenmukaista panna meidät vastaamaan turmiosta, jota meidän ei voi sanoa aiheuttaneen ja jonka torjuminen ei ole ollut meidän vallassamme? Vastaukseksi voimme sanoa, että Jumala oli tehnyt ensimmäisten vanhempiemme kanssa sellaisen liiton koko298 ihmiskunnan nimissä, että sen rikkominen tekisi myös koko sukukunnastamme rikollisen. Voitaisiin myös sanoa Jumalan voineen nähdä ennalta, että jos esivanhempamme eivät todella olisikaan langenneet syntiin, niin jokainen meistä olisi heidän asemassaan kuitenkin tehnyt saman kuin hekin, ja että siksi on oikein rangaista meitä rikoksesta, jonka kuitenkin olisimme heidän laillaan tehneet. Mutta kysymys ei silti näytä täysin ratkeavan kummallakaan näistä perusteista. Ratkaisu on pikemmin Jumalan täysin rajaton vanhurskaus, joka ei voi jättää rankaisematta sellaista turmelusta, joka on elinvoimaisen juuren kaltainen ja josta kaikki synninteot orastavat. Siitä on rangaistava niin ankarasti kuin se oman luontonsa vuoksi ansaitsee. Ja jos vielä tahtoisimme väittää vastaan, että emme voi mitään niille virheille, joita emme ole itse tehneet, eikä siksi näyttäisi oikealta panna meitä niitä myöskään sovittamaan, niin koko tämä ongelma poistuu sillä, että Jumala juuri tästä syystä, vapauttaaksemme meidät tästä rangaistuksesta, on suunnitellut ja armossaan avannut meille varman tien vapautukseen suuren Sovittajamme Jeesuksen kautta. Hänet nostettiin ristinpuulle siksi, ettei kukaan, joka tahtoisi uskossa ottaa vastaan hänet eli hänen sovituksensa, joutuisi kadotukseen vaan saisi ikuisen elämän299 Joh. 3:14–15. Sillä hänet Jumala on asettanut armonistuimeksi uskon kautta hänen veressään301938/muokattu Room. 3:25. Siksi apostoli sanookin nimenomaan: Pyhä kirjoitus on kaiken, eikä vain tehtyjä syntejä vaan myös synnynnäisen turmeluksen, sulkenut synnin vankilaan, siis pyhyydessään katsonut kaiken synniksi, sitä varten että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen Gal. 3:22.

*) Peccatum originans31Peccatum originans: lat. alkuperäinen synti; Aadamin ja Eevan tekemä synti

**) Peccatum originatum32Peccatum originatum.: lat. perisynti; synti joka on olemassa ihmisen teoista riippumatta

1. 1933/1992/muokattu
2. synnin tekoja: Alkutekstissä verksynd, jolla erotuksena perisynnistä tarkoitetaan tietoisesti ja tahallisesti tehtyä syntiä.
3. 1933/muokattu
4. 1938/muokattu
5. Peccatum originans: lat. alkuperäinen synti; Aadamin ja Eevan tekemä synti
6. Peccatum originatum.: lat. perisynti; synti joka on olemassa ihmisen teoista riippumatta

Unfortunately this content isn't available in English