Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Yhdestoista saarna Jumalan kymmenestä käskystä

Yhdestoista saarna käskyistä, § 6

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

§ 6

Mutta kääntäkäämme huomiomme siihen, että opimme tuntemaan paremmin itse tämän turmeluksen luonteen, ja sen tarkemmaksi selvittämiseksi tarkastelemme erityisesti kolmea seikkaa, nimittäin 1) esivanhempiemme lankeemuksen syvyys, 2) periytyykö se meihin, heidän jälkeläisiinsä ja 3) voidaanko meitä rankaista tuosta synnistä. Mitä ensimmäiseen tulee, niin meidän on tarpeen nähdä tämän lankeemuksen syvyys, sillä monet pitävät sitä varsin vähäisenä ja merkityksettömänä, kun tarkastellaan sitä asiaa, johon heidän tekonsa ulkonaisesti liittyi tai jonka suhteen he tekivät väärin, nimittäin erään puun hedelmää paratiisissa. Mutta jos tarkastelemme asiaa lähemmin, niin kysymys ei ollut vain yhden tiedon puuta koskevan käskyn rikkomisesta, vaan siihen sisältyi se, että he samalla luopuivat kaikista velvollisuuksistaan Jumalaansa, itseään ja lähimmäistään kohtaan. Sillä jos meidän esivanhempamme olisivat oikein rakastaneet Jumalaansa ja Luojaansa, korkeinta hyvää, niin he eivät varmasti mistään hinnasta maailmassa olisi halunneet tehdä vastoin hänen käskyjään ja loukata häntä, joka oli antanut heille niin selkeän lain. Sillä sitähän Jumalan rakastaminen on, apostoli Johannes sanoo, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja itse totuuden suu vahvistaa saman asian nimenomaisesti monessa kohdassa, esimerkiksi Joh. 14:23: Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani sekä Joh. 14:24: Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani. Jos he olisivat oikealla tavalla pelänneet Jumalaa, niin he eivät olisi uskaltaneet polkea hänen käskyään jalkoihinsa, niin kuin he nyt kuitenkin tekivät. He tunsivat aivan hyvin Jumalan totuuden, vanhurskauden ja kaikkivaltiuden, mutta se kuviteltu hyvä, jonka saatana maalaili heidän silmiensä eteen sekä tämän hyvän tavoittelu, sai heidät unohtamaan tämän velvoittavan pelon, jota Jumala kuitenkin vaati niin täydellisyyden tilassa määräämällään rangaistuksella kuin lankeemuksen jälkeenkin antaessaan moraalilakia Siinainvuorella 2. Moos. 20:20. Tämän pelon ja rakkauden mukana he menettivät myös kaiken luottamuksen Jumalaan: Jumalan ikuinen totuus rangaistuksesta asetettiin tässä jo epäilyksenalaiseksi. He eivät enää uskoneet, että Jumala oli tehnyt ja tarkoittanut ihmiselle hyvää vaan päinvastoin ajattelivat, että ihminen voisi olla onnellisempi jossain toisessa tilassa kuin missä hän nyt todella oli, vaikka Jumala käskyllään olikin halunnut estää häneltä tien sellaiseen. Sanokaa siis, rakkaani eivätkö kaikki nämä asiat olekin vakavimpia loukkauksia suurta ja pyhää Jumalaa kohtaan? Mutta samalla ihminen loukkaa varsin pahoin myös itseään. Hänet oli asetettu etsimään ja nauttimaan todellista onneaan yhteydessä Jumalaansa, mutta hän itse rikkoi tämän siteen ja syöksi itsensä äärimmäiseen kurjuuteen. Eikä hän tehnyt sitä vain itselleen vaan johdatti lankeemuksellaan samaan kovin valitettavaan kurjuuteen kaikki ne lukemattomat ihmisten joukot, jotka hänestä tulisivat koko maailman aikana syntymään. Sillä vaikka silloin ei todellakaan ollut ketään muita ihmisiä kuin nuo kaksi, he tiesivät kuitenkin aivan hyvin Jumalan siunauksesta 1. Moos. 1:28, että heidän jälkeläisensä tulisivat täyttämään maan. Järkevän harkinnan olisikin pitänyt saada heidät varovaisemmiksi, mutta he eivät piitanneet mistään, ja kuviteltu hyvä, joka kiihotti heidän himojaan, sai heidät laiminlyömään kaikkia velvollisuuksiaan. Tästä voidaan selvästi nähdä, miten iljettävä ja äärimmäisen paheellinen heidän luopumisensa Jumalasta oli.

Seuraavaksi meidän on tutkittava, periytyykö tämä esivanhempiemme rikkomus meihin, jotka olemme heidän jälkeläisiään. Selvittääksemme tätä oikein meidän tulee tietää, että heidän tekemäänsä lainrikkomusta *) itsessään ei mitenkään voi ulottaa heitä itseään pitemmälle. Sen sijaan kysymys on siitä, voiko tuo heissä ollut luonnollinen turmeltuneisuus, taipumus pahaan ja vastahakoisuus hyvää kohtaan **), joka oli lankeemuksen seuraus, voiko se, minä sanon, jollakin tavalla periytyä heidän jälkeläisiinsä. Tämä on kyllä aivan selvää, katsomme me tätä asiaa sitten järjen tai ilmoituksen valossa. Tiedämme, miten onnellisia ensimmäiset vanhempamme olivat paratiisissa: heidän sielussaan oli ihana valo ja heidän tahdossaan pyhä taipumus hyvään sekä kyky tehdä sitä. Tästä seurasi autuas yhteys Jumalan kanssa ja Jumalan kaltaisuus. Nyt meidän sitä vastoin täytyy todeta, että synkkä pimeys vallitsee ymmärryksessämme ja että tahtomme on vastahankainen. Jopa viisaimpien pakanoidenkin on täytynyt se tunnustaa, ja se jatkuu kaikissa sukupolvissa juuri sellaisena kuin Jumala jo ennen vedenpaisumusta valitti ihmisten keskuudessa tapahtuvan 1. Moos. 6:3,5. Ei siis voi olla epäilystäkään, etteikö tämä paha ole onneton perintö aina ensimmäisiltä kantavanhemmiltamme saakka. Tämän vahvistavat yhtä lailla monet Pyhän kirjan todistukset, joiden joukossa kuningas Daavidin tunnustus hänen vakavassa parannusrukouksessaan on merkittävä erityisesti siksi, että hän siinä hartaasti häveten ikään kuin näyttää saastaisen ja turmeltuneen sydämensä Jumalalle ja sanoo: Syntisestä siemenestä minä olen syntynyt, ja synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun1 Ps. 51:7. Näillä sanoilla hän ei tunnusta esi-isiensä syntejä vaan omat syntinsä, jotka hän on ikään kuin perintönä saanut vanhemmiltaan, eivätkä ne ole erilaisia kuin ruumiilliset viat, jotka myös kulkevat läpi koko sukukuntamme. Näin ollen on siis selvää, että luonnollinen paha kumpuaa sieltä ja on levittäytynyt kaikkiin maailman ihmisiin paitsi kalliiseen Vapahtajamme Jeesukseen, josta yksin sanotaan, että hän ei langennut syntiin Hepr. 4:15. Tämän siunattu Vapahtaja itse vahvistaa sanoessaan Nikodemokselle Joh. 3:6: Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa. Ensimmäinen viittaus lihaan ei tässä, kuten monissa muissakaan Raamatun kohdissa, ei tarkoita mitään muuta kuin ihmisiä, jotka ovat lihaa, kuten esimerkiksi Joh. 1:14, jossa sanotaan: Sana tuli lihaksi, mikä tarkoittaa samaa kuin että Jumalan Poika, varsinainen Sana, tuli ihmiseksi eli otti inhimillisen luonnon. Toisen kerran esiintyessään sana taas tarkoittaa luonnollista turmelusta, jossa merkityksessä tämä sana aina Raamatussa esiintyy silloin kun se asetetaan hengen vastakohdaksi, esimerkiksi Room. 8:13, Gal. 5:17 ja monessa muussa kohdassa. Jeesuksen sanat tarkoittavat siis sitä, että kukaan, joka syntyy syntisistä ihmisistä, ei voi koko luonnoltaan olla muuta kuin syntinen ja turmeltunut, ja näin ollen on selvää, ettei yksikään ihminen ole siitä vapaa. Siksi myös apostoli Paavali vakuuttaa: koko maailma, siis kaikki maailmassa elävät ihmiset, tulee syylliseksi Room. 3:19, mikä taas ei olisi mahdollista, jolleivat kaikki olisi turmeltuneita.

Lopuksi meidän on tässä selvitettävä, voidaanko meitä oikeutetusti pitää rikollisina Jumalan edessä ja voiko hän rangaista meitä synnynnäisestä pahasta, jota itse emme kuitenkaan voi sanoa aiheuttaneemme. Siitä, että Jumala todella pitää meitä rikollisina ja katsoo meidän ansaitsevan ankaran rangaistuksen synnynnäisestä perisynnistämme, ei ole pienintäkään epäilystä, siinäkään tapauksessa että emme olisi tehneet mitään synnin tekoja.2 Sen vahvistaa niin Raamattu kuin kokemuskin. Apostoli Paavali sanoo: Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä Room. 5:12. Tässä sanotaan, että synti on tullut maailmaan yhden ihmisen kautta. Kysymys ei voi olla tehdyistä synneistä, sillä Aadamin pahat teot eivät voisi siirtyä hänen jälkeläisiinsä, vaan sen täytyy tarkoittaa perisynnin turmiollisuutta. Sen sanotaan tulleen maailmaan hänen kauttaan ja juuri tämän kautta tuli kuolema, joka on synnin palkka. Juuri tämä synninpalkka on Paavalin mukaan tullut kaikkien osaksi, niin että kukaan ei ole siitä vapaa, eivät edes ne, jotka eivät ole vielä synnintekoja tehneet, ne jotka kuolevat jo synnytyksessä tai äidin kohdussa. Syyksi sanotaan nimenomaan se, että kaikki ovat syntisiä eli että kaikkien katsotaan perisynnin vuoksi olevan rikollisia ja ansaitsevan rangaistuksen. Saman kirjeen 7. luvussa apostoli kutsuu tätä luonnollista turmelustamme kymmenen eri kertaa synniksi, ja sellaiseksi synniksi, joka tuottaa kuoleman. Efesolaiskirjeensä luvussa 2:3 hän sanoo itsestään ja muista juutalaisista, että he, kuten pakanatkin, olivat luonnostaan vihan lapsia3 Ef. 2:3. Vihan lapsilla hänen täytyy tarkoittaa niitä, jotka ovat Jumalan vihan ja kirouksen alaisia eli jotka hänen tuomioistuimessaan katsotaan rikollisiksi. Nyt hän sanoo ensinnäkin, että kaikki, niin juutalaiset kuin pakanatkin, ovat rikollisia. Jos tässä ei olisi mitään synnynnäistä pahaa, täytyisi ainakin jonkun olla vapaa. Sitten hän selvittää nimenomaisesti, mistä tämä rikollisuus kumpuaa, eli että sen taustalla eivät varsinaisesti ole heidän omat lainvastaiset tekonsa, vaan se tulee luonnostaan, siis että heidän rikoksensa on heissä synnynnäistä. Myös kokemus vahvistaa tämän hyvin, sillä näemmehän koko sukukuntamme sairauksien, onnettomuuksien ja itse kuoleman kautta olevan saman rangaistuksen alaisia kuin ensimmäiset vanhempamme, eikä tästä ole väärin päätellä, että olemme syyllistyneet heidän kanssaan samankaltaisiin rikoksiin. Kiperämmäksi kysymykseksi muodostuu se, onko oikeudenmukaista panna meidät vastaamaan turmiosta, jota meidän ei voi sanoa aiheuttaneen ja jonka torjuminen ei ole ollut meidän vallassamme? Vastaukseksi voimme sanoa, että Jumala oli tehnyt ensimmäisten vanhempiemme kanssa sellaisen liiton koko ihmiskunnan nimissä, että sen rikkominen tekisi myös koko sukukunnastamme rikollisen. Voitaisiin myös sanoa Jumalan voineen nähdä ennalta, että jos esivanhempamme eivät todella olisikaan langenneet syntiin, niin jokainen meistä olisi heidän asemassaan kuitenkin tehnyt saman kuin hekin, ja että siksi on oikein rangaista meitä rikoksesta, jonka kuitenkin olisimme heidän laillaan tehneet. Mutta kysymys ei silti näytä täysin ratkeavan kummallakaan näistä perusteista. Ratkaisu on pikemmin Jumalan täysin rajaton vanhurskaus, joka ei voi jättää rankaisematta sellaista turmelusta, joka on elinvoimaisen juuren kaltainen ja josta kaikki synninteot orastavat. Siitä on rangaistava niin ankarasti kuin se oman luontonsa vuoksi ansaitsee. Ja jos vielä tahtoisimme väittää vastaan, että emme voi mitään niille virheille, joita emme ole itse tehneet, eikä siksi näyttäisi oikealta panna meitä niitä myöskään sovittamaan, niin koko tämä ongelma poistuu sillä, että Jumala juuri tästä syystä, vapauttaaksemme meidät tästä rangaistuksesta, on suunnitellut ja armossaan avannut meille varman tien vapautukseen suuren Sovittajamme Jeesuksen kautta. Hänet nostettiin ristinpuulle siksi, ettei kukaan, joka tahtoisi uskossa ottaa vastaan hänet eli hänen sovituksensa, joutuisi kadotukseen vaan saisi ikuisen elämän Joh. 3:14–15. Sillä hänet Jumala on asettanut armonistuimeksi uskon kautta hänen veressään4 Room. 3:25. Siksi apostoli sanookin nimenomaan: Pyhä kirjoitus on kaiken, eikä vain tehtyjä syntejä vaan myös synnynnäisen turmeluksen, sulkenut synnin vankilaan, siis pyhyydessään katsonut kaiken synniksi, sitä varten että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen Gal. 3:22.

 

*) Peccatum originans5

**) Peccatum originatum6

  1. 1933/1992/muokattu
  2. synnin tekoja: Alkutekstissä verksynd, jolla erotuksena perisynnistä tarkoitetaan tietoisesti ja tahallisesti tehtyä syntiä.
  3. 1933/muokattu
  4. 1938/muokattu
  5. Peccatum originans: lat. alkuperäinen synti; Aadamin ja Eevan tekemä synti
  6. Peccatum originatum.: lat. perisynti; synti joka on olemassa ihmisen teoista riippumatta

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: