Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 24
Seuraava jakso:
§ 25
Sovellutus
Rakkaat kuulijani Herrassamme Jeesuksessa! Tässä ovat tärkeimmät velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, mutta miten me niitä noudatamme? Sydämen pohjasta täyty valittaa meidän kristikunnassamme varsin yleistä tietämättömyyttä. Vanhemmillakin on usein sangen heikot tiedot kristinopista, ja mikä vielä pahempaa, heidän vähäinenkin tietonsa on täysin kuolleena heidän sydämissään, vailla tunnetta, kunnioitusta ja rakkautta Jumalaansa kohtaan. Suullaan he kyllä tunnustavat yhden Jumalan, mutta sydämissään he palvovat monia jumalia: He uhraavat verkoilleen, polttavat suitsuketta pyydyksilleen Hab. 1:16, mutta Herraa he eivät tunne. Mitä voidaankaan silloin odottaa kasvavasta nuorisosta? Omena ei putoa kauas puusta: vanhempien ajatukset ja käsitykset ikään kuin muovailevat heidän lapsiensa mieltä.243 Yleensä he pitävät hyvänä ja arvossa sitä, mistä he kuulevat vanhempiensa puhuvan arvostavasti ja kunnioittavasti. Näin monet vanhemmat valitettavasti jo sylilapsi-iässä juurruttavat monia epäjumalia heidän sydämiinsä, kun he puhuvat ihastuneina kunniasta, nautinnosta ja rikkauksista, mutta eivät sano sanaakaan tai eivät ainakaan asiaan kuuluvan kunnioittavasti puhu suuresta Jumalasta, joka kuitenkin yksin hallitsee kaikkia heidän kohtaloitaan. Tällaiset epäjumalaopit juurtuvat lujasti heidän sydämiinsä eikä niitä poista se, että lapset pannaan lukemaan katkismustaan ulkoa tai korkeintaan ymmärryksen työnä, ilman että se koskettaa heidän vakaumustaan, tahdosta puhumattakaan. Joskus mennään niin pitkälle, että vanhemmat, jotka itse sydämissään ovat ilman Jumalaa, pitävät jopa jonkinlaisena kunnia-asianaan (kukapa voi puhua tällaisesta kauhistumatta), että he itse pilkkaavat Jumalan sanaa lastensa läsnäollessa, ja että he omalla paheellisella elämällään tuhoavat lapsistaan kaikki terveet käsitykset hyveistä ja paheista, ja että näistä tehdään niin ylimielisiä muiden ihmisten suhteen, että he eivät usko mihinkään. Mutta Siionin vartijat eivät tässä ikävässä tilanteessa saa vierittää kaikkea vastuuta itseltään vanhemmille. Mehän olemme isiä: katsahtakaamme244 itseemme, olemmeko opettaneet kuulijoillemme Jumalan sanaa niin kunnioittavasti kuin se vaatii? Olemmeko me tehneet sen niin tunnollisesti ja vakavasti kuin asian tärkeys ja meidän virkamme vaatii, vai olemmeko tyytyneet tiettyihin vaadittuihin saarnoihin ja hätäisiin katekismuskuulusteluihin? Ovatko keskustelumme sanankuulijoidemme kanssa olleet heille mieltä ylentäviä hetkiä, ja onko meidän koko vaelluksemme meille uskottujen sielujen kannalta vakuuttava todiste siitä, että me täysin uskomme siihen, mitä vaadimme heitä uskomaan? Olemmeko me kaikessa olleet, niin kuin apostoli Paavali koskettavasti kehottaa oppilastaan Timoteusta, hyvänä esimerkkinä heille puheissa, elämäntavoissa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa?1 1. Tim. 4:12. Virkaveljet! Miten vastaamme Jumalan ja omantuntomme edessä näihin kysymyksiin? Käykö päinsä sysätä kaikki vastuu toisille ja puolustaa itseään jollain laimeilla selityksillä, sanoen: olemmehan me saarnanneet ja toimittaneet virkatoimemme, mitä muuta meidän olisi pitänyt tehdä? Tai mahdammeko suuttua, kun näemme oman säätymme paheita niin kovasti moitittavan? Voi ei! Sellainen ei toki käy päinsä. Asia on hyvin valitettava, myös meidän puolellamme, eikä sitä voi mitenkään puolustella, mutta se on myös liian arkaluontoinen enempää käsiteltäväksi.245 Minä omalta vähäiseltä osaltani katson parhaaksi toivoa, että hyvät veljet haluaisivat kanssani Danielin tavoin heittäytyä suuren ja kauhistuttavan Jumalan eteen, joka pitää liittonsa ja armahtaa ne, jotka häntä rakastavat ja hänen käskynsä pitävät, ja sanoa: Herra, me ja isämme olemme saaneet häpeän osaksemme, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan2 Dan. 9:8, emmekä ole hoitaneet kallista virkaamme niin uutterasti ja hyvin kuin meidän olisi pitänyt. Mutta sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet armollinen ja voit antaa meille anteeksi. Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa temppelillesi.3 Rakenna uudelleen Siionin hävitetyt muurit oman itsesi vuoksi, sillä me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme vaan sinun suureen armoosi luottaen Dan. 9:9,17–18. Herra suokoon meille armonsa, jotta me itse täysin ja elävästä vakaumuksesta tuntisimme suuren Jumalan ja hänen äärettömän hyvyytensä, ja antakoon meille pyhää intoa, jotta antaisimme syvän jäljen tästä kaikesta myös sanankuulijoidemme sydämiin. Täyttäköön pyhä kunnioitus Herran suurta majesteettisuutta kohtaan aina meidän sielumme ja näkyköön se kaikissa puheissamme ja teoissamme, niin että se niistä leviäisi kuulijoidemme sydämiin. Olkoon sydämemme niin Jumalan rakkautta täysi ja siitä palava, että puheemme ja tekomme sytyttäisivät246 saman siunatun liekin kuulijoihimme, ja että meidän oman mielemme rauha, Jumalan ihmeellisessä johdatuksessa, olisi puhutteleva todiste kaikille niille, jotka tuntevat meidät siitä, miten kallisarvoista on turvata Herraan. Aamen.
Jatkoa näille saarnoille julkaistaan seuraavassa vihkossa.
Suom. Eero Ojanen
§. 25.
Tillämpningen.
Mina i Herranom Jesu älskade Åhörare! dessa äro våra hufvudpligter emot vår Gud; men huru blifva de efterkomna af oss? Man måste af hjertat beklaga en nog allmän okunnoghet i vår Christenhet. Föräldrarne äga ofta sjelfva en nog svag kunskap i sin Christendom, och det som ännu värre är, ligger det lilla de dock veta, aldeles dödt i deras hjerta, utan känsla och utan vördnad eller kärlek till sin Gud. De bekänna ändteligen med sin mun en Gud; men dyrka i sitt hjerta många Gudar; De offra sinom nätom, och rökja sinom garnom; Hab. 1:16.4 men Herren känna de icke. Hvad kan man då vänta af vår upväxande ungdom? Äpplet faller icke långt ifrån trädet: barnens begrep och tankesätt lika som tilldanas243 af föräldrarnas. De anse gemenligen det för högt och godt, som de höra föräldrarna med vördnad och högaktning tala om; här inplanta beklageligen många föräldrar, redan i späda åren, många afgudar i deras hjertan, då de tala för dem med förtjusning om äran, om vällusten och rikedomar; men nämna knapt et ord, åtminstone ej med den vördnad som vederbör, om den stora Guden, som likväl är den enda, hvilken styrer alla deras öden. Dessa afgudiska begrep slå djupa rötter i hjertat, och upryckas ingalunda med det man låter sina barn läsa Catechesen, som et minnes eller högst förståndets verk, utan at röra öfvertygelsen, än mindre villjan, och det går ibland så långt, at Föräldrar, som sjelfva i sina egna hjertan äro utan Gud, sätta ock en slags heder däruti, (men hvem kan tala därom utan fasa) at försmäda sjelfva Gudaläran i sina barns närvaro, at genom egen lastfull lefnad leda sina barn ifrån alla sunda begrep om dygd och last, och at göra dem så högtänkta5 öfver den allmänna hopen, at de tro ingen ting. Men Zions väcktare må i denna vår beklageliga belägenhet ej kasta all skulden ifrån sig på föräldrarna. Vi äro ock fäder: lät oss ransaka oss244 sjelfva: hafve vi väl med den vördnad, som vederbör, för våra Åhörare drifvit Gudaläran? hafve vi gjordt det med den flit och alfvare, som sakens vigt och vårt ämbete kräfver, eller har det stannat alt innom vissa pålagda predikningar, och förhastade Catechismi förhör? Hafva våra samtal med våra Åhörare varit upbyggelse-stunder för dem, och hela vår vandel et öfvertygande bevis för de oss anförtrodda själar därpå, at vi aldeles tro det, som vi pålägga dem at tro? Hafve vi uti alt, efter Apostelens Pauli rörande förmaning till sin lärjunge Timotheum, varit them trognom en eftersyn, i ord, i umgängelse, i kärlek, i andanom, i trone, i kyskhet? 1 Tim. 4:12. Medbröder i ämbetet! hvad skole vi svara Gud och vårt samvete på dessa frågor? Går det väl ann, at skjuta all skulden på andra, at försvara oss med några lama ursäkter, och säga: Vi hafve ju predikat och gjordt våra sysslor, hvad vill man hafva mera af oss? eller månne vi skola förargas, då vi se lasten hos vårt stånd så hårdt häcklas? Ack nej! sådant duger visst icke. Saken är i högsta måtto beklagansvärd, äfven å vår sida, och kan aldrig med skäl försvaras; men den är ock för öm at mycket röra vid.245 Jag för min ringa del finner för rådligast, ack! om mine Medbröder ville göra et med mig, at med en Daniel kasta oss ned för den stora och förskräckeliga Guden, som håller förbund och nåde dem, som Honom älska och hålla Hans bud, och säga: Herre, vi och vårom Fäder måstom skämma oss, at vi hafve syndat emot tig, Dan. 9:8,9,17,18. och ej vårdat vårt dyra Ämbete med den redelighet och flit, som oss vederbordt; Men hos tig Herre vår Gud är barmhertighet och förlåtelse.6 Och nu vår Gud, hör tina tjenares bön och begäran, och var miskundsam öfver tin helgedom; upbygg ännu Zions förstörda murar för din egen skull; ty vi ligge inför tig med våra böner, icke uppå vår rättfärdighet, utan på tin stora barmhertighet. Herren gifve oss nåd, at sjelfva med full och liflig öfvertygelse känna den stora Guden och Hans oändeliga godhet, och et heligt nit, at äfven gifva djupa intryck däraf i våra Åhörares hjertan. En helig vördnad för Herrans stora Majestät intage altid vår själ, och röje sig så i alt vårt tal och företaganden, at den därifrån sprider sig i alla våra åhörares hjertan. Vare vårt hjerta så intagit och brinnande af Guds kärlek, at alt vårt tal och företagande måtte up246tända samma välsignade låga hos våra Åhörare, och vårt eget sinnes lugn, under Guds underbara styrelse, vara et talande bevis hos alla dem, som känna oss derpå, huru kosteligt7 det är, at förtrösta uppå Herran! Amen.
Fortsättning af dessa Predikningar skall meddelas i nästa Stycke.
§ 25
Sovellutus
Rakkaat kuulijani Herrassamme Jeesuksessa! Tässä ovat tärkeimmät velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, mutta miten me niitä noudatamme? Sydämen pohjasta täyty valittaa meidän kristikunnassamme varsin yleistä tietämättömyyttä. Vanhemmillakin on usein sangen heikot tiedot kristinopista, ja mikä vielä pahempaa, heidän vähäinenkin tietonsa on täysin kuolleena heidän sydämissään, vailla tunnetta, kunnioitusta ja rakkautta Jumalaansa kohtaan. Suullaan he kyllä tunnustavat yhden Jumalan, mutta sydämissään he palvovat monia jumalia: He uhraavat verkoilleen, polttavat suitsuketta pyydyksilleen Hab. 1:16, mutta Herraa he eivät tunne. Mitä voidaankaan silloin odottaa kasvavasta nuorisosta? Omena ei putoa kauas puusta: vanhempien ajatukset ja käsitykset ikään kuin muovailevat heidän lapsiensa mieltä.243 Yleensä he pitävät hyvänä ja arvossa sitä, mistä he kuulevat vanhempiensa puhuvan arvostavasti ja kunnioittavasti. Näin monet vanhemmat valitettavasti jo sylilapsi-iässä juurruttavat monia epäjumalia heidän sydämiinsä, kun he puhuvat ihastuneina kunniasta, nautinnosta ja rikkauksista, mutta eivät sano sanaakaan tai eivät ainakaan asiaan kuuluvan kunnioittavasti puhu suuresta Jumalasta, joka kuitenkin yksin hallitsee kaikkia heidän kohtaloitaan. Tällaiset epäjumalaopit juurtuvat lujasti heidän sydämiinsä eikä niitä poista se, että lapset pannaan lukemaan katkismustaan ulkoa tai korkeintaan ymmärryksen työnä, ilman että se koskettaa heidän vakaumustaan, tahdosta puhumattakaan. Joskus mennään niin pitkälle, että vanhemmat, jotka itse sydämissään ovat ilman Jumalaa, pitävät jopa jonkinlaisena kunnia-asianaan (kukapa voi puhua tällaisesta kauhistumatta), että he itse pilkkaavat Jumalan sanaa lastensa läsnäollessa, ja että he omalla paheellisella elämällään tuhoavat lapsistaan kaikki terveet käsitykset hyveistä ja paheista, ja että näistä tehdään niin ylimielisiä muiden ihmisten suhteen, että he eivät usko mihinkään. Mutta Siionin vartijat eivät tässä ikävässä tilanteessa saa vierittää kaikkea vastuuta itseltään vanhemmille. Mehän olemme isiä: katsahtakaamme244 itseemme, olemmeko opettaneet kuulijoillemme Jumalan sanaa niin kunnioittavasti kuin se vaatii? Olemmeko me tehneet sen niin tunnollisesti ja vakavasti kuin asian tärkeys ja meidän virkamme vaatii, vai olemmeko tyytyneet tiettyihin vaadittuihin saarnoihin ja hätäisiin katekismuskuulusteluihin? Ovatko keskustelumme sanankuulijoidemme kanssa olleet heille mieltä ylentäviä hetkiä, ja onko meidän koko vaelluksemme meille uskottujen sielujen kannalta vakuuttava todiste siitä, että me täysin uskomme siihen, mitä vaadimme heitä uskomaan? Olemmeko me kaikessa olleet, niin kuin apostoli Paavali koskettavasti kehottaa oppilastaan Timoteusta, hyvänä esimerkkinä heille puheissa, elämäntavoissa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa?8 1. Tim. 4:12. Virkaveljet! Miten vastaamme Jumalan ja omantuntomme edessä näihin kysymyksiin? Käykö päinsä sysätä kaikki vastuu toisille ja puolustaa itseään jollain laimeilla selityksillä, sanoen: olemmehan me saarnanneet ja toimittaneet virkatoimemme, mitä muuta meidän olisi pitänyt tehdä? Tai mahdammeko suuttua, kun näemme oman säätymme paheita niin kovasti moitittavan? Voi ei! Sellainen ei toki käy päinsä. Asia on hyvin valitettava, myös meidän puolellamme, eikä sitä voi mitenkään puolustella, mutta se on myös liian arkaluontoinen enempää käsiteltäväksi.245 Minä omalta vähäiseltä osaltani katson parhaaksi toivoa, että hyvät veljet haluaisivat kanssani Danielin tavoin heittäytyä suuren ja kauhistuttavan Jumalan eteen, joka pitää liittonsa ja armahtaa ne, jotka häntä rakastavat ja hänen käskynsä pitävät, ja sanoa: Herra, me ja isämme olemme saaneet häpeän osaksemme, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan9 Dan. 9:8, emmekä ole hoitaneet kallista virkaamme niin uutterasti ja hyvin kuin meidän olisi pitänyt. Mutta sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet armollinen ja voit antaa meille anteeksi. Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa temppelillesi.10 Rakenna uudelleen Siionin hävitetyt muurit oman itsesi vuoksi, sillä me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme vaan sinun suureen armoosi luottaen Dan. 9:9,17–18. Herra suokoon meille armonsa, jotta me itse täysin ja elävästä vakaumuksesta tuntisimme suuren Jumalan ja hänen äärettömän hyvyytensä, ja antakoon meille pyhää intoa, jotta antaisimme syvän jäljen tästä kaikesta myös sanankuulijoidemme sydämiin. Täyttäköön pyhä kunnioitus Herran suurta majesteettisuutta kohtaan aina meidän sielumme ja näkyköön se kaikissa puheissamme ja teoissamme, niin että se niistä leviäisi kuulijoidemme sydämiin. Olkoon sydämemme niin Jumalan rakkautta täysi ja siitä palava, että puheemme ja tekomme sytyttäisivät246 saman siunatun liekin kuulijoihimme, ja että meidän oman mielemme rauha, Jumalan ihmeellisessä johdatuksessa, olisi puhutteleva todiste kaikille niille, jotka tuntevat meidät siitä, miten kallisarvoista on turvata Herraan. Aamen.
Jatkoa näille saarnoille julkaistaan seuraavassa vihkossa.
Suom. Eero Ojanen
Unfortunately this content isn't available in English
§. 25.
Tillämpningen.
Mina i Herranom Jesu älskade Åhörare! dessa äro våra hufvudpligter emot vår Gud; men huru blifva de efterkomna af oss? Man måste af hjertat beklaga en nog allmän okunnoghet i vår Christenhet. Föräldrarne äga ofta sjelfva en nog svag kunskap i sin Christendom, och det som ännu värre är, ligger det lilla de dock veta, aldeles dödt i deras hjerta, utan känsla och utan vördnad eller kärlek till sin Gud. De bekänna ändteligen med sin mun en Gud; men dyrka i sitt hjerta många Gudar; De offra sinom nätom, och rökja sinom garnom; Hab. 1:16.11 men Herren känna de icke. Hvad kan man då vänta af vår upväxande ungdom? Äpplet faller icke långt ifrån trädet: barnens begrep och tankesätt lika som tilldanas243 af föräldrarnas. De anse gemenligen det för högt och godt, som de höra föräldrarna med vördnad och högaktning tala om; här inplanta beklageligen många föräldrar, redan i späda åren, många afgudar i deras hjertan, då de tala för dem med förtjusning om äran, om vällusten och rikedomar; men nämna knapt et ord, åtminstone ej med den vördnad som vederbör, om den stora Guden, som likväl är den enda, hvilken styrer alla deras öden. Dessa afgudiska begrep slå djupa rötter i hjertat, och upryckas ingalunda med det man låter sina barn läsa Catechesen, som et minnes eller högst förståndets verk, utan at röra öfvertygelsen, än mindre villjan, och det går ibland så långt, at Föräldrar, som sjelfva i sina egna hjertan äro utan Gud, sätta ock en slags heder däruti, (men hvem kan tala därom utan fasa) at försmäda sjelfva Gudaläran i sina barns närvaro, at genom egen lastfull lefnad leda sina barn ifrån alla sunda begrep om dygd och last, och at göra dem så högtänkta12 öfver den allmänna hopen, at de tro ingen ting. Men Zions väcktare må i denna vår beklageliga belägenhet ej kasta all skulden ifrån sig på föräldrarna. Vi äro ock fäder: lät oss ransaka oss244 sjelfva: hafve vi väl med den vördnad, som vederbör, för våra Åhörare drifvit Gudaläran? hafve vi gjordt det med den flit och alfvare, som sakens vigt och vårt ämbete kräfver, eller har det stannat alt innom vissa pålagda predikningar, och förhastade Catechismi förhör? Hafva våra samtal med våra Åhörare varit upbyggelse-stunder för dem, och hela vår vandel et öfvertygande bevis för de oss anförtrodda själar därpå, at vi aldeles tro det, som vi pålägga dem at tro? Hafve vi uti alt, efter Apostelens Pauli rörande förmaning till sin lärjunge Timotheum, varit them trognom en eftersyn, i ord, i umgängelse, i kärlek, i andanom, i trone, i kyskhet? 1 Tim. 4:12. Medbröder i ämbetet! hvad skole vi svara Gud och vårt samvete på dessa frågor? Går det väl ann, at skjuta all skulden på andra, at försvara oss med några lama ursäkter, och säga: Vi hafve ju predikat och gjordt våra sysslor, hvad vill man hafva mera af oss? eller månne vi skola förargas, då vi se lasten hos vårt stånd så hårdt häcklas? Ack nej! sådant duger visst icke. Saken är i högsta måtto beklagansvärd, äfven å vår sida, och kan aldrig med skäl försvaras; men den är ock för öm at mycket röra vid.245 Jag för min ringa del finner för rådligast, ack! om mine Medbröder ville göra et med mig, at med en Daniel kasta oss ned för den stora och förskräckeliga Guden, som håller förbund och nåde dem, som Honom älska och hålla Hans bud, och säga: Herre, vi och vårom Fäder måstom skämma oss, at vi hafve syndat emot tig, Dan. 9:8,9,17,18. och ej vårdat vårt dyra Ämbete med den redelighet och flit, som oss vederbordt; Men hos tig Herre vår Gud är barmhertighet och förlåtelse.13 Och nu vår Gud, hör tina tjenares bön och begäran, och var miskundsam öfver tin helgedom; upbygg ännu Zions förstörda murar för din egen skull; ty vi ligge inför tig med våra böner, icke uppå vår rättfärdighet, utan på tin stora barmhertighet. Herren gifve oss nåd, at sjelfva med full och liflig öfvertygelse känna den stora Guden och Hans oändeliga godhet, och et heligt nit, at äfven gifva djupa intryck däraf i våra Åhörares hjertan. En helig vördnad för Herrans stora Majestät intage altid vår själ, och röje sig så i alt vårt tal och företaganden, at den därifrån sprider sig i alla våra åhörares hjertan. Vare vårt hjerta så intagit och brinnande af Guds kärlek, at alt vårt tal och företagande måtte up246tända samma välsignade låga hos våra Åhörare, och vårt eget sinnes lugn, under Guds underbara styrelse, vara et talande bevis hos alla dem, som känna oss derpå, huru kosteligt14 det är, at förtrösta uppå Herran! Amen.
Fortsättning af dessa Predikningar skall meddelas i nästa Stycke.
§ 25
Sovellutus
Rakkaat kuulijani Herrassamme Jeesuksessa! Tässä ovat tärkeimmät velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, mutta miten me niitä noudatamme? Sydämen pohjasta täyty valittaa meidän kristikunnassamme varsin yleistä tietämättömyyttä. Vanhemmillakin on usein sangen heikot tiedot kristinopista, ja mikä vielä pahempaa, heidän vähäinenkin tietonsa on täysin kuolleena heidän sydämissään, vailla tunnetta, kunnioitusta ja rakkautta Jumalaansa kohtaan. Suullaan he kyllä tunnustavat yhden Jumalan, mutta sydämissään he palvovat monia jumalia: He uhraavat verkoilleen, polttavat suitsuketta pyydyksilleen Hab. 1:16, mutta Herraa he eivät tunne. Mitä voidaankaan silloin odottaa kasvavasta nuorisosta? Omena ei putoa kauas puusta: vanhempien ajatukset ja käsitykset ikään kuin muovailevat heidän lapsiensa mieltä.243 Yleensä he pitävät hyvänä ja arvossa sitä, mistä he kuulevat vanhempiensa puhuvan arvostavasti ja kunnioittavasti. Näin monet vanhemmat valitettavasti jo sylilapsi-iässä juurruttavat monia epäjumalia heidän sydämiinsä, kun he puhuvat ihastuneina kunniasta, nautinnosta ja rikkauksista, mutta eivät sano sanaakaan tai eivät ainakaan asiaan kuuluvan kunnioittavasti puhu suuresta Jumalasta, joka kuitenkin yksin hallitsee kaikkia heidän kohtaloitaan. Tällaiset epäjumalaopit juurtuvat lujasti heidän sydämiinsä eikä niitä poista se, että lapset pannaan lukemaan katkismustaan ulkoa tai korkeintaan ymmärryksen työnä, ilman että se koskettaa heidän vakaumustaan, tahdosta puhumattakaan. Joskus mennään niin pitkälle, että vanhemmat, jotka itse sydämissään ovat ilman Jumalaa, pitävät jopa jonkinlaisena kunnia-asianaan (kukapa voi puhua tällaisesta kauhistumatta), että he itse pilkkaavat Jumalan sanaa lastensa läsnäollessa, ja että he omalla paheellisella elämällään tuhoavat lapsistaan kaikki terveet käsitykset hyveistä ja paheista, ja että näistä tehdään niin ylimielisiä muiden ihmisten suhteen, että he eivät usko mihinkään. Mutta Siionin vartijat eivät tässä ikävässä tilanteessa saa vierittää kaikkea vastuuta itseltään vanhemmille. Mehän olemme isiä: katsahtakaamme244 itseemme, olemmeko opettaneet kuulijoillemme Jumalan sanaa niin kunnioittavasti kuin se vaatii? Olemmeko me tehneet sen niin tunnollisesti ja vakavasti kuin asian tärkeys ja meidän virkamme vaatii, vai olemmeko tyytyneet tiettyihin vaadittuihin saarnoihin ja hätäisiin katekismuskuulusteluihin? Ovatko keskustelumme sanankuulijoidemme kanssa olleet heille mieltä ylentäviä hetkiä, ja onko meidän koko vaelluksemme meille uskottujen sielujen kannalta vakuuttava todiste siitä, että me täysin uskomme siihen, mitä vaadimme heitä uskomaan? Olemmeko me kaikessa olleet, niin kuin apostoli Paavali koskettavasti kehottaa oppilastaan Timoteusta, hyvänä esimerkkinä heille puheissa, elämäntavoissa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa?15 1. Tim. 4:12. Virkaveljet! Miten vastaamme Jumalan ja omantuntomme edessä näihin kysymyksiin? Käykö päinsä sysätä kaikki vastuu toisille ja puolustaa itseään jollain laimeilla selityksillä, sanoen: olemmehan me saarnanneet ja toimittaneet virkatoimemme, mitä muuta meidän olisi pitänyt tehdä? Tai mahdammeko suuttua, kun näemme oman säätymme paheita niin kovasti moitittavan? Voi ei! Sellainen ei toki käy päinsä. Asia on hyvin valitettava, myös meidän puolellamme, eikä sitä voi mitenkään puolustella, mutta se on myös liian arkaluontoinen enempää käsiteltäväksi.245 Minä omalta vähäiseltä osaltani katson parhaaksi toivoa, että hyvät veljet haluaisivat kanssani Danielin tavoin heittäytyä suuren ja kauhistuttavan Jumalan eteen, joka pitää liittonsa ja armahtaa ne, jotka häntä rakastavat ja hänen käskynsä pitävät, ja sanoa: Herra, me ja isämme olemme saaneet häpeän osaksemme, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan16 Dan. 9:8, emmekä ole hoitaneet kallista virkaamme niin uutterasti ja hyvin kuin meidän olisi pitänyt. Mutta sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet armollinen ja voit antaa meille anteeksi. Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa temppelillesi.17 Rakenna uudelleen Siionin hävitetyt muurit oman itsesi vuoksi, sillä me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme vaan sinun suureen armoosi luottaen Dan. 9:9,17–18. Herra suokoon meille armonsa, jotta me itse täysin ja elävästä vakaumuksesta tuntisimme suuren Jumalan ja hänen äärettömän hyvyytensä, ja antakoon meille pyhää intoa, jotta antaisimme syvän jäljen tästä kaikesta myös sanankuulijoidemme sydämiin. Täyttäköön pyhä kunnioitus Herran suurta majesteettisuutta kohtaan aina meidän sielumme ja näkyköön se kaikissa puheissamme ja teoissamme, niin että se niistä leviäisi kuulijoidemme sydämiin. Olkoon sydämemme niin Jumalan rakkautta täysi ja siitä palava, että puheemme ja tekomme sytyttäisivät246 saman siunatun liekin kuulijoihimme, ja että meidän oman mielemme rauha, Jumalan ihmeellisessä johdatuksessa, olisi puhutteleva todiste kaikille niille, jotka tuntevat meidät siitä, miten kallisarvoista on turvata Herraan. Aamen.
Jatkoa näille saarnoille julkaistaan seuraavassa vihkossa.
Suom. Eero Ojanen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 24
Seuraava jakso:
paikat:
Henkilöt: Daniel Paavali Timoteus
Raamatunkohdat:
Aiheet: