Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 24
Seuraava jakso:
§ 25
Sovellutus
Rakkaat kuulijani Herrassamme Jeesuksessa! Tässä ovat tärkeimmät velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, mutta miten me niitä noudatamme? Sydämen pohjasta täyty valittaa meidän kristikunnassamme varsin yleistä tietämättömyyttä. Vanhemmillakin on usein sangen heikot tiedot kristinopista, ja mikä vielä pahempaa, heidän vähäinenkin tietonsa on täysin kuolleena heidän sydämissään, vailla tunnetta, kunnioitusta ja rakkautta Jumalaansa kohtaan. Suullaan he kyllä tunnustavat yhden Jumalan, mutta sydämissään he palvovat monia jumalia: He uhraavat verkoilleen, polttavat suitsuketta pyydyksilleen Hab. 1:16, mutta Herraa he eivät tunne. Mitä voidaankaan silloin odottaa kasvavasta nuorisosta? Omena ei putoa kauas puusta: vanhempien ajatukset ja käsitykset ikään kuin muovailevat heidän lapsiensa mieltä. Yleensä he pitävät hyvänä ja arvossa sitä, mistä he kuulevat vanhempiensa puhuvan arvostavasti ja kunnioittavasti. Näin monet vanhemmat valitettavasti jo sylilapsi-iässä juurruttavat monia epäjumalia heidän sydämiinsä, kun he puhuvat ihastuneina kunniasta, nautinnosta ja rikkauksista, mutta eivät sano sanaakaan tai eivät ainakaan asiaan kuuluvan kunnioittavasti puhu suuresta Jumalasta, joka kuitenkin yksin hallitsee kaikkia heidän kohtaloitaan. Tällaiset epäjumalaopit juurtuvat lujasti heidän sydämiinsä eikä niitä poista se, että lapset pannaan lukemaan katkismustaan ulkoa tai korkeintaan ymmärryksen työnä, ilman että se koskettaa heidän vakaumustaan, tahdosta puhumattakaan. Joskus mennään niin pitkälle, että vanhemmat, jotka itse sydämissään ovat ilman Jumalaa, pitävät jopa jonkinlaisena kunnia-asianaan (kukapa voi puhua tällaisesta kauhistumatta), että he itse pilkkaavat Jumalan sanaa lastensa läsnäollessa, ja että he omalla paheellisella elämällään tuhoavat lapsistaan kaikki terveet käsitykset hyveistä ja paheista, ja että näistä tehdään niin ylimielisiä muiden ihmisten suhteen, että he eivät usko mihinkään. Mutta Siionin vartijat eivät tässä ikävässä tilanteessa saa vierittää kaikkea vastuuta itseltään vanhemmille. Mehän olemme isiä: katsahtakaamme itseemme, olemmeko opettaneet kuulijoillemme Jumalan sanaa niin kunnioittavasti kuin se vaatii? Olemmeko me tehneet sen niin tunnollisesti ja vakavasti kuin asian tärkeys ja meidän virkamme vaatii, vai olemmeko tyytyneet tiettyihin vaadittuihin saarnoihin ja hätäisiin katekismuskuulusteluihin? Ovatko keskustelumme sanankuulijoidemme kanssa olleet heille mieltä ylentäviä hetkiä, ja onko meidän koko vaelluksemme meille uskottujen sielujen kannalta vakuuttava todiste siitä, että me täysin uskomme siihen, mitä vaadimme heitä uskomaan? Olemmeko me kaikessa olleet, niin kuin apostoli Paavali koskettavasti kehottaa oppilastaan Timoteusta, hyvänä esimerkkinä heille puheissa, elämäntavoissa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa?1 1. Tim. 4:12. Virkaveljet! Miten vastaamme Jumalan ja omantuntomme edessä näihin kysymyksiin? Käykö päinsä sysätä kaikki vastuu toisille ja puolustaa itseään jollain laimeilla selityksillä, sanoen: olemmehan me saarnanneet ja toimittaneet virkatoimemme, mitä muuta meidän olisi pitänyt tehdä? Tai mahdammeko suuttua, kun näemme oman säätymme paheita niin kovasti moitittavan? Voi ei! Sellainen ei toki käy päinsä. Asia on hyvin valitettava, myös meidän puolellamme, eikä sitä voi mitenkään puolustella, mutta se on myös liian arkaluontoinen enempää käsiteltäväksi. Minä omalta vähäiseltä osaltani katson parhaaksi toivoa, että hyvät veljet haluaisivat kanssani Danielin tavoin heittäytyä suuren ja kauhistuttavan Jumalan eteen, joka pitää liittonsa ja armahtaa ne, jotka häntä rakastavat ja hänen käskynsä pitävät, ja sanoa: Herra, me ja isämme olemme saaneet häpeän osaksemme, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan2 Dan. 9:8, emmekä ole hoitaneet kallista virkaamme niin uutterasti ja hyvin kuin meidän olisi pitänyt. Mutta sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet armollinen ja voit antaa meille anteeksi. Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa temppelillesi.3 Rakenna uudelleen Siionin hävitetyt muurit oman itsesi vuoksi, sillä me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme vaan sinun suureen armoosi luottaen Dan. 9:9,17–18. Herra suokoon meille armonsa, jotta me itse täysin ja elävästä vakaumuksesta tuntisimme suuren Jumalan ja hänen äärettömän hyvyytensä, ja antakoon meille pyhää intoa, jotta antaisimme syvän jäljen tästä kaikesta myös sanankuulijoidemme sydämiin. Täyttäköön pyhä kunnioitus Herran suurta majesteettisuutta kohtaan aina meidän sielumme ja näkyköön se kaikissa puheissamme ja teoissamme, niin että se niistä leviäisi kuulijoidemme sydämiin. Olkoon sydämemme niin Jumalan rakkautta täysi ja siitä palava, että puheemme ja tekomme sytyttäisivät saman siunatun liekin kuulijoihimme, ja että meidän oman mielemme rauha, Jumalan ihmeellisessä johdatuksessa, olisi puhutteleva todiste kaikille niille, jotka tuntevat meidät siitä, miten kallisarvoista on turvata Herraan. Aamen.
Jatkoa näille saarnoille julkaistaan seuraavassa vihkossa.
Suom. Eero Ojanen
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 24
Seuraava jakso:
paikat:
Henkilöt: Daniel Paavali Timoteus
Raamatunkohdat:
Aiheet: