Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 23
§ 22
Nyt meidän on tarpeen lähemmin selvittää tätä asiaa ja antaa teille selkeä käsitys tämän velvollisuuden alasta ja luonteesta. Kun puhutaan luottamuksesta yleensä, niin terve harkinta sanoo, että se on tyytyväisyyttä tai nautintoa sielussamme, ja sen synnyttää jokin hyvä, jonka me joltisenkin varmasti voimme odottaa saavamme. Niin kauan kuin emme näe minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa toivomaamme hyvää, ei meillä voi olla sen paremmin toivoa kuin luottamustakaan, vaan mielessä vallitsee pelkkä tuska ja epätoivo. Mutta heti kun näemme edes jonkin mahdollisuuden saavuttaa toivomamme hyvä tai välttää uhkaava paha, niin myös meidän sydämessämme herää toivo. Mitä suuremmalta mahdollisuus näyttää, sitä suuremmaksi kasvaa heti myös toivomme ja päinvastoin. Tästä nähdään selvästi, ettei luottamus ole mitään muuta kuin sitä, että toivo haluamamme hyvän saamiseksi on suurimmillaan. Jos nyt sovellamme tätä yleistä käsitystä siihen toivoon ja luottamukseen, joka on kristillinen velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, niin se ei ole mitään muuta kuin varmuus, jonka turvin me jätämme itsemme ja oman hyvämme täysin niin ajassa kuin ikuisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, varmoina siitä, ettei hän, vaikka se meistä näyttääkin usein kovalta ja käsittämättömältä, anna meille tapahtua mitään muuta kuin sen, mikä meille on hyväksi ja hyödyksi täällä ajassa ja ennen muuta ikuisuudessa. Päivittäin voimme nähdä, kuinka välttämätöntä tällainen toivo Jumalaa kohtaan meille ihmisparoille on. Täällä me vaellamme murheenlaaksossa, täällä meitä kohtaavat päivittäin vaivat ja onnettomuudet, joita emme voi tietää ennalta ja joita emme pysty varomaan ja välttämään. Ilmoitus vakuuttaa meidät siitä, että kuolemassa meitä kohtaa ääretön ikuisuus, jossa meidän omista ansioistamme on jäljellä vain polttava tuska. Mitä siinä on tehtävissä? Jos emme halua toimia aivan kuten hullut ja sokeasti suistua kurjuuteen, tai emme halua kauhistuttavalla epätoivolla lisätä piinaamme, niin meidän on todellakin syytä kysyä, kuka tätä kaikkea kuitenkin ohjaa? On etsittävä sovitusta häneltä ja löydettävä turvapaikka hänen siipiensä suojassa. Sillä meidän täytyy Daavidin tavoin tunnustaa ja sanoa: ellei Herra olisi ollut puolellamme, kun ihmiset, ja myös onnettomuudet, nousivat meitä vastaan, meidät olisi nielty elävältä, vedet olisivat meidät vieneet, virta tulvisi meidän sielumme ylitse1 Ps. 124:2–4. Mutta silloin on ensi sijassa kysymys siitä, mihin tämä toivomme ja luottamuksemme Jumalaan perustuu. Jos se on luja ja horjumaton, niin myös toivomme on luja, mutta jos perustus on häilyvä, sellainen on myös toivomme. Toivollamme ei aivan epäilemättä ole mitään muuta perustaa kuin se varmuus, jonka voimme itsessämme tuntea siitä, että Jumala todellakin pitää tarkan huolen ihmisistä, ja, jos tämä pitää paikkansa, että hän todella voi ja tahtoo edistää heidän todellista hyväänsä. Mikä voisi paremmin vakuuttaa meidät Jumalan tarkasta huolenpidosta ihmisiä kohtaan kuin kalliin Vapahtajamme oma pyhä vakuutus, että Jumala itse myös pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin Matt. 6:30. Tästä voimme täysin varmasti tehdä saman johtopäätöksen kuin hänkin, nimittäin, että jos näin tapahtuu, mikä on täysin varmaa ja kiistatonta, niin tottahan hän teistä huolehtii, vaikka haluattekin pysyä niin vähäuskoisina Matt. 6:30. Ja kuinka ihmeellisesti Herra ruokkiikaan taivaan linnut ja kaikki muut eläimet, eikö hän siis vielä enemmän tekisi sitä meille, jotka olemme paljon enemmän arvoisia kuin ne2 Matt. 6:26. Voimme varmasti uskoa, ettei mitään tapahdu maailmassa sattumalta tai sokeasta kohtalosta, vaan Herra yksin on se, joka viisaudessaan ja kaikkivaltiudessaan ohjaa kaikkea. Tällä tavoin Jumala meille ilmenee kaikkialla Raamatussa, sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme Ap. t. 17:28. Toki jo vanhoina aikoina oli vapaa-ajattelijoita, jotka sanoivat: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” Sef. 1:12, mutta hän ei mitenkään salli, että ihmiset tällä tavoin puuttuvat hänen hallintoonsa ja astuvat hänen varpailleen, vaan kutsuu heitä niiksi, jotka juomisen pöhöttäminä lojuvat raskaan viininsä äärellä ja lupaa rangaista heitä. Edelleen kysymys on varsinaisesti siitä, haluaako ja voiko hän tehdä ihmisille hyvää. Nämä totuudet saavat täydellisen voimansa edellä, ensimmäisessä osassa todistetuista Jumalan suurista ominaisuuksista. Eikö tahtoisi hän, joka on itse hyvyys? Eikö voisi hän, joka on viisain ja samalla Kaikkivaltias? Meillä ei ole enempää aikaa tutkia näitä uskovien toivon järkkymättömiä perusteita, mutten voi kuitenkaan jättää esittämättä tuttua, mutta samalla hyvin vakuuttava tapausta, joka kuvataan Matteuksen 8. luvussa ja jota en milloinkaan voi ajatella ilman iloista mielenliikutusta. Spitaalinen mies tuli Jeesuksen luo ja sanoi pyytäen: ”Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut”, jolloin Jeesus välittömästi ojensi siunaavan Kaikkivaltiaan kätensä ja sanoi: ”Minä tahdon. Tule puhtaaksi” Matt. 8:2–3. Tämä tahtoo sanoa, että tässä meillä on täydellisin todistus kumpaisestakin, kun hän teki miehen samalla hetkellä terveeksi. Kuinka moni huolestunut sielu onkaan siitä lähtien saanut lohtua usein vähäiseen toivoonsa näistä Jeesuksen suloisimmista sanoista: ”Minä tahdon, minä tahdon”. Niihin voit turvallisesti luottaa: minä voin kaikkivaltiudessani tehdä kaiken mitä haluan. Mutta uskovat eivät saa näitä perustuksia koskevaa varmuutta yksin Jumalan sanasta ja hänen siinä ilmoitetuista ominaisuuksistaan; myös omat ja muiden kokemukset vahvistavat sielumme luottamusta merkittävästi ja tekevät sen ikään kuin elävämmäksi. Kun syntinen sielunsa hädässä ja suuressa lohdutuksen tarpeessa ollessaan on apostoli Paavalin tavoin kokenut armahduksen 1. Tim. 1:15–16, ja hän on saanut sieluunsa vakuuden Jumalan lapsen oikeudestaan, niin hän voi varmasti ja omasta kokemuksestaan sanoa: Ah! Se, että Jeesus armahtaa syntisen, on varma sana, jossa voi sekä elää että kuolla. Kun hän silloin katsoo taaksepäin aiempaan syntiseen vaellukseensa, hän heti ymmärtää Jumalan pitkämielisyyden tarjoamat rikkaudet. Kun hän astuu muutaman askeleen elämässään eteenpäin valppain ja tarkkaavaisin silmin, niin hän havaitsee päivittäin todisteita Jumalan hyvyydestä itseään kohtaan, mikä enemmän ja enemmän lujittaa hänen horjuvaa toivoaan. Mutta vaeltaja ei anna tämän asian perustua vain omaan kokemukseensa. Hän lukee suuresti iloiten Raamatusta ja muista kauniista kirjoista, miten Jumala on kaikkina aikoina tehnyt lapsilleen hyvää ja auttanut heitä hädästä. Hän kuuntelee mielellään muiden Jumalan lasten kertovan, miten Voimallinen on tehnyt heille suuria tekoja3 Luuk. 1:49. Kaikki tämä virittää uskovissa toivoa niin, että he rohkaisevat toisiaan Paavalin avulla, joka sai palavan luottamuksen niiden monien Vanhassa testamentissa esiintyvien Jumalan lasten esimerkeistä, jotka uskossa ovat voittaneet kaikki hänen juuri esittämänsä vaikeudet.4 Hänen laillaan voimme sanoa: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi – – – juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme Hepr. 12:1. Ja saman apostolin sanoin voimme eräänlaisina uskon sankareina sanoa: Koska meillä on tällainen toivo, olemme hyvin rohkeita5 2. Kor. 3:12.
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 23
paikat:
Raamatunkohdat:
Aiheet: