Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Toinen saarna Jumalan kymmenestä käskystä

Toinen saarna käskyistä, § 20

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

§ 20

Myös kristikunnassa on aivan liian paljon sellaisia, jotka eivät vain toisille ihmisille, vaan myös oman omantuntonsa edessä sanovat: Minä rakastan Jumalaa1 1. Joh. 4:20, ja silti ovat valehtelijoita. Siksi tämän velvollisuuden tärkeys näyttää vaativan minua antamaan teille kuulijoilleni, joiden hyvinvointi on niin lähellä sydäntäni, joitain yksinkertaisia ja selkeitä tuntomerkkejä, joiden avulla jokainen teistä, joka ei halua tietoisesti tuhota iankaikkista hyväänsä, voi varmasti päätellä, rakastaako hän Jumalaa todella vai ei. Sellaisia voidaan luetella monia, mutta tulen tässä esittämään vain muutamia rakkauden omaan luonteeseen perustuvia ja niistä sellaisia, joiden avulla sinä, oi ihminen, pystyt pienelläkin harkinnalla arvioimaan itseäsi. Heti kun huomaamme rakastavamme jotain asiaa, on varmaa, että ajatuksemme mielellään viipyvät siinä asiassa. Rakastaa ja unohtaa, se on ihmismielelle mahdotonta. Ajatuksemme rakastamastamme asiasta eivät ole mitään kylmää kuvittelua, vaan rakkautemme kohteen elävää ja iloista muistelua. Kallis Vapahtajamme ilmaisee tämän ajatuksen lyhyesti ja voimakkaasti sanoessaan: Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne Luuk. 12:34. Ja tämä onkin, oi ihminen, ensimmäinen asia, jolla rakkauttasi Jumalaasi kohtaan koetellaan. Missä sinun ajatuksesi enimmäkseen viipyvät? Ovatko ne itsessäsi, niin että ajattelet omaa täydellisyyttäsi, haluat nostaa omaa kunniaasi ja etsit keinoja polkea maahan ne, jotka ovat sinun tavoitteidesi tiellä? Ajattelepa vähän, mihin ajatuksesi ikään kuin itsestään suuntautuvat silloin kun sinulla on vähän vapaata virkasi ja työsi huolista. Karkaavatko ne ikään kuin tietämättä usein tämän maailman tavaroihin, niin että joko tavoittelet niitä, iloitset niistä, tai sitten olet huolissasi jostain juuri tapahtuneesta tai uhkaavasta menetyksestä? Tai suuntautuvatko halusi kaikenlaisiin aistillisiin nautintoihin ja iloihin? Silloin on valitettavan totta, ettei rakkaus Jumalaan asu sydämessäsi, sillä näin sanoo Jeesuksen omassa koulussa oppinsa ammentanut ja hänen rakkaudestaan niin palava apostoli Johannes: Jos joku rakastaa maailmaa, jota ovat lihan himo, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa2 1. Joh. 2:15–16. Mutta jos sydämessäsi käyt usein Jumalasi luona, niin että Daavidin tavoin sinun on hyvä aamulla julistaa Herran armoa ja illalla hänen totuuttaan Ps. 92:2–3, ja voit sanoa hänen kerallaan: Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Yöllä minä ajattelen sinun nimeäsi, Herra, ja minä noudatan sinun lakiasi3 Ps. 119:103,55, niin on varmaa, että rakkaus Jumalaan asuu siellä. Toinen koe, jonka avulla voimme päätellä, rakastammeko häntä ja josta myös muut voivat useasti sen huomata on se, puhummeko me usein ja mielellään hänestä toisten ihmisten kanssa, ja kuuntelemmeko mielellään, kun toiset ylistävät Herran suuria tekoja. En tarkoita tässä mitään oppineita ja usein vaikeatajuisia keskusteluja autuudenopista, joiden tarkoitus usein on vain sydämen ulkopuolelle jäävän kuolleen kirjatiedon lisääminen tai sitten puhujan pröystaily omalla oppineisuudellaan. Enkä tarkoita suuremmissa tai pienemmissä kokoontumisissa pidettäviä seikkaperäisiä puheita tai saarnoja vaan niitä, jotka vapaasti ja pakottamatta nousevat Jumalan puoleen kääntyneestä sydämestä. Herra Jeesus itse antaa meidän käsiimme tämän koetinkiven, ja sen täytyy siksi olla erityisen luotettava, sillä hän sanoo: Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa Matt. 12:34–35. Tämän vahvistaa myös kokemus. Se, joka rakastaa jotain, kääntää helposti puheensa muiden seurassa sydämensä taipumuksen suuntaan, ainakin jos hänellä ei ole näiden taholta mitään pelättävää. Puhetta rakkauden kohteesta kuuntelee mielellään, ja jos jokin toinen puheenaihe aiheuttaakin keskeytyksen, niin pian palataan takaisin samaan mieluiseen asiaan. Tästä voi helposti päätellä, mitä kristinuskosta oikein ajatellaan, mutta silloin joutuu suuresti valittamaan, miten jääkylmä sydän useimmilla meidän aikamme kristityillä on Jumalaansa ja Luojaansa kohtaan. Meidän seuranpidossamme ei yleensä viikkokausiin kuule parhaiden ystäviemme puhuvan mitään Jumalasta tai jotain, mikä ylentää omaa ja toisten mieltä. Sen sijaan heidän suustaan tulee solkenaan noitumista ja kirouksia, häpeällisiä panetteluja lähimmäistä kohtaan ja häijyimpiä kevytmielisyyksiä, ja heillä on niin suuri menestys, että monet oikein kilpailevat keskenään pahan puhumisessa. Ja seurueen parhaat ja hurskaimmat, jotka eivät itse halua saastuttaa huuliaan jumalattomuuksilla, osoittavat kuitenkin olevansa niistä sydämellisesti huvittuneita. Voi, arvioikaa itse, oi kuulijani, kuinka kaukana täytyykään Jumalan rakkauden sellaisista sydämistä olla ja kuinka surkeita lohikäärmeenluolia ovatkaan ne, joissa jumalattomuus niin herkästi ryöppyää täysin yli äyräiden. Mutta pyydän teitä Jeesuksen nimen tähden, älkää tuomitko niin paljon toisia, vaan tuomitkaa itseänne. Kun me, rakkaat Herrassa, jäämme vaille sitä, mitä olemme rakastaneet, se aiheuttaa meissä aina tuskaa, ja ystäviemme poismeno satuttaa meitä. Kun juutalaiset näkivät Jeesuksen seisovan Lasaruksen haudalla ja itkevän, he päättelivät siitä: Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli Joh. 11:36. Selvää onkin, että jos joku menettää toisen ilman minkäänlaista surun tuntemusta, hän ei ole tätä koskaan rakastanutkaan. Tästä pääsemmekin kolmanteen kokeeseen. Kun uskovat, joiden ilo aina on Herrassa, joko vaikean ja rasittavan ruumiillisen työn tai hyödyttömän seuran vuoksi estyvät tavanmukaisesti uskollisesta yhteydenpidostaan Jumalan kanssa, niin he usein tuntevat usein kaipausta sitä kohtaan, joka on ollut heidän sielulleen rakas. He tuntevat tuskaa, jota muutoin kutsumme ikäväksi, ja käyvät Marian tavoin huolissaan etsimään Jeesustaan Luuk. 2:48. Joskus käy niinkin, että sen jälkeen kun Herra Jumala on jonkin aikaa suloisella läsnäolollaan ilahduttanut lapsiaan, hän kätkeytyy heiltä niin että heidän sielunsa jää kaipaamaan hänen virvoitustaan ja lohdutustaan ja heidän sydämensä jää vaille hänen taivaallista lämpöään. Heidän rukouksissaan ei ole voimaa, he eivät saa vastausta huokauksiinsa, joihin heillä kuitenkin on jo pitkään ollut tapana turvautua. Silloin heissä nousee surun pilvi, ja pelko valtaa heidän sydämensä. Niin huolestuttavaa kuin kaikki tämä uskovien kannalta onkin, se on kuitenkin kiistaton todiste heidän rakkaudestaan Jumalaansa kohtaan; kun toiset sitä vastoin eivät tunne minkäänlaista kaipausta tai surua, vaikkeivat he usein ehkä pitkiin aikoihin muistakaan häntä. Jos kuulijani asettavat nyt itsensä näiden ohjeiden mukaisesti koetteelle, niin ainakin osa heistä (suokoon Jumala ettei heitä olisi liian monta) huomaa, etteivät he kaikessa luulotellussa jumalisuudessaan vielä koskaan ole rakastaneet Jumalaa. Mutta jotkut etsivät ja huolekkaat sielut saavat sen lohdun, että heidän surunsa ja kaipauksensa on heille ilahduttava todiste siitä, että he yhä rakastavat kaipaamaansa Vapahtajaa. Neljäs kiistaton tunnusmerkki rakkaudestamme Jumalaa kohtaan on lopuksi se, että huomaamme itsessämme vilpittömän halun ja vakavan pyrkimyksen noudattaa hänen käskyjään ja olla joka asiassa hänen tahtonsa mukaisia. Tämän vakuutuksen saamme kokonaisuudessaan kalleimman Vapahtajamme Jeesuksen omasta suusta, sillä näin hän sanoi viimeisessä keskustelussaan opetuslapsiensa kanssa juuri ennen kuolemaansa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani” Joh. 14:23–24. Toisessa kohdassa saman keskustelun aikana hän sanoo: ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani” Joh. 15:10. Tämä onkin rakkauden oikea luonne. Jos on jotain, jota me sydämestämme rakastamme ja kunnioitamme (sillä rakkauteen liittyy aina kunnioitus), niin yritämme tietenkin olla kaikessa hänen tahtonsa mukaisia. Katsomme hänen silmiään, seuraamme hänen eleitään, ja koetamme niiden perusteella päästä selville mitä hän toivoo, ja jos voimme tämän avulla ymmärtää, mitä hän haluaa, emme suinkaan odota hänen käskyjään, vaan pyrimme mieluummin niin paljon kuin mahdollista ehtimään ennen häntä. Tässä on merkillepantavaa, että vaikeimmatkin teot ja vaivalloisimmatkin hankkeet tulevat tämän rakkauden kautta vallan kepeiksi ja miellyttäviksi. Rakkaat kuulijat! Haluan, että te todella harkitsisitte ja kiinnittäisitte tähän huomionne. Kristinuskon pilkkaajat, jotka oleskelevat keskuudessamme ja jotka eivät suinkaan aina kuulu vähiten arvostettuihin yhteiskunnassa, närkästyvät usein sitä, että kristinusko vaatii meiltä mahdottomia. Myönnän, että sen vaatimukset ovatkin sellaisia vanhalle Aatamille, eli niiden sydämille, jossa vanha Aatami yhä on etusijalla. Siksi en pidäkään tätä heidän valitustaan muuna kuin laiskan ja vastahakoisen palvelijan ruikutuksena siitä, miten isäntä vaatii häneltä mahdottomia, kun taas halukas ja isäntäänsä rakastava palkollinen tekee kaiken iloisesti. Ja tässä juuri onkin arvoituksen ratkaisu. Tällä tavoin näki rakas Johannes tämän asian kun hän sanoi: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja huomatkaamme, miten hän jatkaa: eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Rakkaus häneen tekee hänen käskynsä aivan helpoiksi ja miellyttäviksi, niin että toisten valittaessa liiallisia vaatimuksia me voimme Daavidin tavoin laulaa ja sanoa: Herra, katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi! Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä Ps. 119:159,112. Mutta meidän täytyy jättää tämä miellyttävä aiheemme ja rientää eteenpäin.

  1. 1992/muokattu
  2. 1992/muokattu
  3. 1933/1992/muokattu

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: