Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 19
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
§ 20
Myös kristikunnassa on aivan liian paljon sellaisia, jotka eivät vain toisille ihmisille, vaan myös oman omantuntonsa edessä sanovat: Minä rakastan Jumalaa1 1. Joh. 4:20, ja silti ovat valehtelijoita. Siksi tämän velvollisuuden tärkeys näyttää vaativan minua antamaan teille kuulijoilleni, joiden hyvinvointi on niin lähellä sydäntäni, joitain yksinkertaisia ja selkeitä tuntomerkkejä, joiden avulla jokainen teistä, joka ei halua tietoisesti tuhota iankaikkista hyväänsä, voi varmasti päätellä,222 rakastaako hän Jumalaa todella vai ei. Sellaisia voidaan luetella monia, mutta tulen tässä esittämään vain muutamia rakkauden omaan luonteeseen perustuvia ja niistä sellaisia, joiden avulla sinä, oi ihminen, pystyt pienelläkin harkinnalla arvioimaan itseäsi. Heti kun huomaamme rakastavamme jotain asiaa, on varmaa, että ajatuksemme mielellään viipyvät siinä asiassa. Rakastaa ja unohtaa, se on ihmismielelle mahdotonta. Ajatuksemme rakastamastamme asiasta eivät ole mitään kylmää kuvittelua, vaan rakkautemme kohteen elävää ja iloista muistelua. Kallis Vapahtajamme ilmaisee tämän ajatuksen lyhyesti ja voimakkaasti sanoessaan: Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne Luuk. 12:34. Ja tämä onkin, oi ihminen, ensimmäinen asia, jolla rakkauttasi Jumalaasi kohtaan koetellaan. Missä sinun ajatuksesi enimmäkseen viipyvät? Ovatko ne itsessäsi, niin että ajattelet omaa täydellisyyttäsi, haluat nostaa omaa kunniaasi ja etsit keinoja polkea maahan ne, jotka ovat sinun tavoitteidesi tiellä? Ajattelepa vähän, mihin ajatuksesi ikään kuin itsestään suuntautuvat silloin kun sinulla on vähän vapaata virkasi ja työsi huolista. Karkaavatko ne ikään kuin tietämättä usein tämän maailman tavaroihin, niin että joko tavoittelet niitä, iloitset niistä, tai sitten olet huolissasi jostain juuri tapahtuneesta tai223 uhkaavasta menetyksestä? Tai suuntautuvatko halusi kaikenlaisiin aistillisiin nautintoihin ja iloihin? Silloin on valitettavan totta, ettei rakkaus Jumalaan asu sydämessäsi, sillä näin sanoo Jeesuksen omassa koulussa oppinsa ammentanut ja hänen rakkaudestaan niin palava apostoli Johannes: Jos joku rakastaa maailmaa, jota ovat lihan himo, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa2 1. Joh. 2:15–16. Mutta jos sydämessäsi käyt usein Jumalasi luona, niin että Daavidin tavoin sinun on hyvä aamulla julistaa Herran armoa ja illalla hänen totuuttaan Ps. 92:2–3, ja voit sanoa hänen kerallaan: Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Yöllä minä ajattelen sinun nimeäsi, Herra, ja minä noudatan sinun lakiasi3 Ps. 119:103,55, niin on varmaa, että rakkaus Jumalaan asuu siellä. Toinen koe, jonka avulla voimme päätellä, rakastammeko häntä ja josta myös muut voivat useasti sen huomata on se, puhummeko me usein ja mielellään hänestä toisten ihmisten kanssa, ja kuuntelemmeko mielellään, kun toiset ylistävät Herran suuria tekoja. En tarkoita tässä mitään oppineita ja usein vaikeatajuisia keskusteluja autuudenopista, joiden tarkoitus usein on vain sydämen ulkopuolelle jäävän kuolleen kirjatiedon lisääminen tai sitten puhujan pröystaily omalla oppineisuudellaan. Enkä tarkoita suuremmissa tai pienemmissä kokoontumisissa pidettäviä224 seikkaperäisiä puheita tai saarnoja vaan niitä, jotka vapaasti ja pakottamatta nousevat Jumalan puoleen kääntyneestä sydämestä. Herra Jeesus itse antaa meidän käsiimme tämän koetinkiven, ja sen täytyy siksi olla erityisen luotettava, sillä hän sanoo: Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa Matt. 12:34–35. Tämän vahvistaa myös kokemus. Se, joka rakastaa jotain, kääntää helposti puheensa muiden seurassa sydämensä taipumuksen suuntaan, ainakin jos hänellä ei ole näiden taholta mitään pelättävää. Puhetta rakkauden kohteesta kuuntelee mielellään, ja jos jokin toinen puheenaihe aiheuttaakin keskeytyksen, niin pian palataan takaisin samaan mieluiseen asiaan. Tästä voi helposti päätellä, mitä kristinuskosta oikein ajatellaan, mutta silloin joutuu suuresti valittamaan, miten jääkylmä sydän useimmilla meidän aikamme kristityillä on Jumalaansa ja Luojaansa kohtaan. Meidän seuranpidossamme ei yleensä viikkokausiin kuule parhaiden ystäviemme puhuvan mitään Jumalasta tai jotain, mikä ylentää omaa ja toisten mieltä. Sen sijaan heidän suustaan tulee solkenaan noitumista ja kirouksia, häpeällisiä panetteluja lähimmäistä kohtaan ja häijyimpiä kevytmielisyyksiä, ja heillä on niin suuri menestys, että monet oikein kilpailevat keskenään225 pahan puhumisessa. Ja seurueen parhaat ja hurskaimmat, jotka eivät itse halua saastuttaa huuliaan jumalattomuuksilla, osoittavat kuitenkin olevansa niistä sydämellisesti huvittuneita. Voi, arvioikaa itse, oi kuulijani, kuinka kaukana täytyykään Jumalan rakkauden sellaisista sydämistä olla ja kuinka surkeita lohikäärmeenluolia ovatkaan ne, joissa jumalattomuus niin herkästi ryöppyää täysin yli äyräiden. Mutta pyydän teitä Jeesuksen nimen tähden, älkää tuomitko niin paljon toisia, vaan tuomitkaa itseänne. Kun me, rakkaat Herrassa, jäämme vaille sitä, mitä olemme rakastaneet, se aiheuttaa meissä aina tuskaa, ja ystäviemme poismeno satuttaa meitä. Kun juutalaiset näkivät Jeesuksen seisovan Lasaruksen haudalla ja itkevän, he päättelivät siitä: Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli Joh. 11:36. Selvää onkin, että jos joku menettää toisen ilman minkäänlaista surun tuntemusta, hän ei ole tätä koskaan rakastanutkaan. Tästä pääsemmekin kolmanteen kokeeseen. Kun uskovat, joiden ilo aina on Herrassa, joko vaikean ja rasittavan ruumiillisen työn tai hyödyttömän seuran vuoksi estyvät tavanmukaisesti uskollisesta yhteydenpidostaan Jumalan kanssa, niin he usein tuntevat usein kaipausta sitä kohtaan, joka on ollut heidän sielulleen rakas. He tuntevat tuskaa, jota226 muutoin kutsumme ikäväksi, ja käyvät Marian tavoin huolissaan etsimään Jeesustaan Luuk. 2:48. Joskus käy niinkin, että sen jälkeen kun Herra Jumala on jonkin aikaa suloisella läsnäolollaan ilahduttanut lapsiaan, hän kätkeytyy heiltä niin että heidän sielunsa jää kaipaamaan hänen virvoitustaan ja lohdutustaan ja heidän sydämensä jää vaille hänen taivaallista lämpöään. Heidän rukouksissaan ei ole voimaa, he eivät saa vastausta huokauksiinsa, joihin heillä kuitenkin on jo pitkään ollut tapana turvautua. Silloin heissä nousee surun pilvi, ja pelko valtaa heidän sydämensä. Niin huolestuttavaa kuin kaikki tämä uskovien kannalta onkin, se on kuitenkin kiistaton todiste heidän rakkaudestaan Jumalaansa kohtaan; kun toiset sitä vastoin eivät tunne minkäänlaista kaipausta tai surua, vaikkeivat he usein ehkä pitkiin aikoihin muistakaan häntä. Jos kuulijani asettavat nyt itsensä näiden ohjeiden mukaisesti koetteelle, niin ainakin osa heistä (suokoon Jumala ettei heitä olisi liian monta) huomaa, etteivät he kaikessa luulotellussa jumalisuudessaan vielä koskaan ole rakastaneet Jumalaa. Mutta jotkut etsivät ja huolekkaat sielut saavat sen lohdun, että heidän surunsa ja kaipauksensa on heille ilahduttava todiste siitä, että he yhä rakastavat kaipaamaansa Vapahtajaa. Neljäs kiistaton tunnusmerkki rakkaudestamme Jumalaa kohtaan on lopuksi se, että227 huomaamme itsessämme vilpittömän halun ja vakavan pyrkimyksen noudattaa hänen käskyjään ja olla joka asiassa hänen tahtonsa mukaisia. Tämän vakuutuksen saamme kokonaisuudessaan kalleimman Vapahtajamme Jeesuksen omasta suusta, sillä näin hän sanoi viimeisessä keskustelussaan opetuslapsiensa kanssa juuri ennen kuolemaansa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani” Joh. 14:23–24. Toisessa kohdassa saman keskustelun aikana hän sanoo: ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani” Joh. 15:10. Tämä onkin rakkauden oikea luonne. Jos on jotain, jota me sydämestämme rakastamme ja kunnioitamme (sillä rakkauteen liittyy aina kunnioitus), niin yritämme tietenkin olla kaikessa hänen tahtonsa mukaisia. Katsomme hänen silmiään, seuraamme hänen eleitään, ja koetamme niiden perusteella päästä selville mitä hän toivoo, ja jos voimme tämän avulla ymmärtää, mitä hän haluaa, emme suinkaan odota hänen käskyjään, vaan pyrimme mieluummin niin paljon kuin mahdollista ehtimään ennen häntä. Tässä on merkillepantavaa, että vaikeimmatkin teot ja vaivalloisimmatkin hankkeet tulevat tämän rakkauden kautta vallan kepeiksi ja miellyttäviksi. Rakkaat kuulijat! Haluan, että te todella harkitsisitte ja kiinnittäisitte tähän huomionne. Kristinuskon pilkkaajat, jotka oleskelevat keskuudessamme ja228 jotka eivät suinkaan aina kuulu vähiten arvostettuihin yhteiskunnassa, närkästyvät usein sitä, että kristinusko vaatii meiltä mahdottomia. Myönnän, että sen vaatimukset ovatkin sellaisia vanhalle Aatamille, eli niiden sydämille, jossa vanha Aatami yhä on etusijalla. Siksi en pidäkään tätä heidän valitustaan muuna kuin laiskan ja vastahakoisen palvelijan ruikutuksena siitä, miten isäntä vaatii häneltä mahdottomia, kun taas halukas ja isäntäänsä rakastava palkollinen tekee kaiken iloisesti. Ja tässä juuri onkin arvoituksen ratkaisu. Tällä tavoin näki rakas Johannes tämän asian kun hän sanoi: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja huomatkaamme, miten hän jatkaa: eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Rakkaus häneen tekee hänen käskynsä aivan helpoiksi ja miellyttäviksi, niin että toisten valittaessa liiallisia vaatimuksia me voimme Daavidin tavoin laulaa ja sanoa: Herra, katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi! Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä Ps. 119:159,112. Mutta meidän täytyy jättää tämä miellyttävä aiheemme ja rientää eteenpäin.
§. 20.
Då nu alt för många gifvas äfven i christenheten, som säga ej allenast för andra menniskor, utan ock för sitt eget samvete: Jag älskar Gud, 1 Joh. 4:20. och likväl äro ljugare: synes angelägenheten af denna pligt äfven kräfva af mig, at upgifva för eder mina Åhörare, hvars välfärd ligger mig så ömt om hjertat, några enkla och tydeliga kännetecken, hvaraf en och hvar af eder, som ej med öpna ögon vill förstöra sitt eviga väl, må med säkerhet kunna sluta,222 om han verkeligen älskar Gud, eller ock intet. De kunna anföras många; men jag skall bjuda till at upsöka af kärlekens egen natur allenast några få, och af dem sådana, af hvilka du o! menniska vid minsta eftertanka skall kunna dömma dig sjelf. Så snart vi fattat kärlek för någodt ting, är det visst, at vår tanka gärna vistas där; ty at älska och förgäta är en orimmelighet för mennisko-hjertat, och denna vår tanka vid det älskade tinget är ingalunda någon kall föreställning, utan en liflig, en glädande hogkomst af det älskade. Vår dyraste Frälsare uttrycker ganska starkt och kort denna tanka, då Han säger: Där eder skatt är, där blifver ock edart hjerta. Luc. 12:34. Och detta är nu o! menniska det första profvet af din kärlek till din Gud. Hvar vistas du mästedels med dina tankar? Är det hos dig sjelf, at betrakta dina egna fullkomligheter, at uphöja din egen ära, och at upsöka medel, at trampa dem ned, som stå dina afsigter i vägen? eftersinna litet hvartut dina tankar liksom sjelfmant falla vid någon ledighet ifrån dina ämbets och arbets bekymmer: löpa de liksom ovetandes ofta bort till denna verldenes ägodelar, at antingen söka dem, eller fägna sig öfver dem, eller ock at sörja öfver någon timad eller223 hotande förlust, leker din hog på allehanda slags sinliga nöjen och välluster; så är det beklageligen sant, at Guds kärlek ej bor i dit hjerta, ty så säger den i Jesu egen skola upammade, och af Hans kärlek så brinnande Apostelen Johannes: Den der älskar verldena, nemligen, köttsens begärelse, och ögonens begärelse, och et högfärdigt lefverne, i honom är icke Fadrens kärlek. 1. Joh. 2:15,16.4 Men vistas du ofta hos din Gud med ditt hjerta, så at du med David håller det för et kosteligit ting, at om morgonen förkunna Herrans nåd, och om aftonen Hans sanning, Ps. 92:2,3, och kan säga med honom: Tin ord äro minom mun sötare än hannog:5 Herre jag tänker om nattena på titt namn, och håller tin lag; Ps. 119:103,55. så är det visst, at Guds kärlek bor där. Det andra profvet, hvaraf vi kunna sluta om vi älska Honom, och hvaraf äfven andra ofta kunna finna det, är, om vi gärna och ofta tala med andra menniskor om Honom, och med fägnad höra andra beprisa Herrans stora verk. Jag förstår här intet lärda och ofta konstiga6 samtal i salighets läran, som blott anställas, at antingen öka en utom hjertat blifvande bokstafvelig och död kundskap, eller ock at skryta af sin lärdom, icke eller några i större eller mindre sammankomster hållne or224denteliga tal eller predikningar, utan dem, som af et till Gud uplyftat hjerta ske tillfälligt vis och otvunget: Herren Jesus sjelf räcker oss denna profstenen i händerna, och måste den derföre vara aldeles pålitelig; ty så säger Han: Der hjertat med fullt är, deraf talar munnen. En god menniska bär godt fram af hjertans goda fatabur,7 och en ond menniska bär ondt fram af en en ond fatabur. Mat. 12:34,35. Detta bestyrker äfven förfarenheten. En, som är kär i något, vänder snart talet i umgänge med andra, hälst dem man ej fruktar före, åt den sidan dit dess hjerta lutar, man hör gärna talas därom, och om någon afbrytning sker genom annat tal, är man ändock snart tillbaka i samma kära ämne. Häraf kan man lätt sluta; men man kan ej göra det utan at i högsta måtto beklaga de flesta vår tids Christnas iskalla hjerta emot sin Gud och Skapare, hvad tankar man må göra sig om vår Christendom då man i de mästa våra sällskaper på flera veckor knapt hör de bästa vänner tala något om Gud, eller till egen och andras upbyggelse; men finner däremot flöda utur deras munnar eder och svordomar, skändeliga förtal emot nästan, och de styggaste lättfärdigheter, med så stor framgång, at många täfla med hvarannan225 om företrädet i det onda, och de bästa, de frommaste i sällskapet, som ej sjelfva vilja smutsa sina läppar med Gudlösheter, visa sig dock af alt sådant hjerteligen vara roade. Ack! dömmer sjelf mina Åhörare, huru långt borta måste icke Guds kärlek vara ifrån sådana hjertan, och hvad grufveliga draka boningar lära icke de vara, där ogudaktigheten så ömnogt8 rinner öfver alla bräddar. Men jag beder eder för Jesu namns skull, dömmer icke så mycket andra, men dömmer eder sjelfva. När vi, älskade i Herranom! komma i mistning af det, som vi älskat, förordsakar det altid en smärta hos oss, och våra vänners bortgång sårar oss. När Judarna sågo Jesum stå vid Lazari graf och gråta, gjorde de däraf den slutsats: Si huru kär hade han honom, Joh. 11:36. och det blifver helt visst, at den, som utan någon känning af sorg mister något, har ingalundat älskat det samma. Här få vi igen det tredje profvet. Det händer ofta, at de trogna, som altid hafva sin lust i Herranom antingen genom brydsamma och trägna lekamliga göromål, eller onyttiga sälskaper blifva hindrade ifrån sitt vanliga förtrogna umgänge med sin Gud, då känna de ofta en längtan efter den, som deras själ kär hade, och et slags qval, som226 vi annors kalla långsamhet,9 och gå med Maria, och söka sin Jesum sörjande. Luc. 2:48. Stundom händer ock det, at Herren Gud, sedan Han en tid med sin ljufva närvarelse gladt sina barn, gömmer bort sig för dem; så at de sakna Hans hugsvalelse och tröst i själen, Hans himmelska värma i sit hjerta. De känna ingen kraft i bönen, de få intet svar på sina suckningar, det de dock ofta en lång tid bort åt plägat få hugna sig af. Då upgår hos dem ett sorge moln, och en ängslan intager deras hjerta. Så bekymmersamt som nu alt detta är för de trogna; så blifver det likväl et osvikeligit prof af deras kärlek til sin Gud; då däremot andra hvarken känna någon saknad eller sorg hos sig, fast de ofta på längre eller kortare tider knapt komma i hog Honom. Ställe sig nu mina åhörare åter efter denna anvisning på prof; så skola visst en del (gifve Gud! at de ej voro alt för många) blifva varse, at de med all inbildning om sin Gudaktiget ännu aldrig älskat Gud; och några sökande och sörjande själar skola få den tröst, at deras sorg och saknad är det gladaste bevis för dem därtil, at de ännu älska sin saknade Frälsare. Ändteligen blifver det fjerde osvikeliga kännemärket till vår kärlek emot Gud den up227rigtiga åhåga, och det alfvarliga bemödande vi märka hos oss, at lyda Hans bud, och i all ting vara Honom till viljes. Detta prof taga vi äfven helt och hållet utur vår dyraste Frälsares Jesu egen mun; ty så sade Han i sit sidsta samtal med sina lärjungar näst för sin död: Den mig älskar, han varder hållandes min ord; men den mig icke älskar, han håller icke min ord. Joh. 14:23,24. Och en annan gång i samma samtal: Om I hållen min bud; så blifven I i minom kärlek. Cap. 15:10. Sådan är ock kärlekens rätta art och natur. Är det någon, som vi i vårt hjerta älska och högakta (ty kärleken hafver altid en högaktning med sig) så vinlägga vi oss visst, at i all ting vara honom till viljes; vi se på hans ögon, vi taga vara på hans åtbörder, och märka om vi däraf kunde utleta hvad han åstundade, och om vi däraf förstå hvad han vill, vänta vi ingalunda på hans befallningar, utan söka heldre så mycket hos oss står, at förekomma honom, och det är härvid märkeligit,10 at äfven de svåraste göromål och de besvärligaste företaganden blifva genom kärleken helt lätta och behageliga. Älskade Åhörare! Jag ville, at I rätt eftersinnaden ock anmärkten detta. Den Christna Religionens bespottare, som bo midt ibland oss, och228 ingalunda altid äro de minst ansedda i Samhället, stöta sig allmänt därvid, at den Christna läran begärar af oss omöjeligheter, och jag medger, at dess fordringar äro sådana för gamla Adam, det är för deras hjerta, där han ännu intager högsätet; och jag föreställer mig denna deras klagan icke annorlunda, än en lat och hoglös tjenares knot, at dess husbonde begärer af honom omöjeligheter, då den villiga, som fattat kärlek för sin husbonde, gör alt med största nöje. Och just här är nykelen till denna gåta. Så ansåg den kära Johannes denna sak, då han sade: Det är kärleken till Gud, at vi hållom Hans bud, 1. Joh. 5:11 och märkom hvad han säger mera, och Hans bud äro icke svår. Genom kärleken till Honom blifva Hans bud helt lätta och behageliga; så at vi kunna, under det andra klaga at man fordrar för mycket, sjunga med David och säga: Si jag älskar tina befallningar Herre. Jag böjer mit hjerta efter tina rätter altid och evinnerliga. Ps. 119:159,112. Men vi måste slita oss lös ifrån et så behageligit ämne, och skynda oss, at i
§ 20
Myös kristikunnassa on aivan liian paljon sellaisia, jotka eivät vain toisille ihmisille, vaan myös oman omantuntonsa edessä sanovat: Minä rakastan Jumalaa12 1. Joh. 4:20, ja silti ovat valehtelijoita. Siksi tämän velvollisuuden tärkeys näyttää vaativan minua antamaan teille kuulijoilleni, joiden hyvinvointi on niin lähellä sydäntäni, joitain yksinkertaisia ja selkeitä tuntomerkkejä, joiden avulla jokainen teistä, joka ei halua tietoisesti tuhota iankaikkista hyväänsä, voi varmasti päätellä,222 rakastaako hän Jumalaa todella vai ei. Sellaisia voidaan luetella monia, mutta tulen tässä esittämään vain muutamia rakkauden omaan luonteeseen perustuvia ja niistä sellaisia, joiden avulla sinä, oi ihminen, pystyt pienelläkin harkinnalla arvioimaan itseäsi. Heti kun huomaamme rakastavamme jotain asiaa, on varmaa, että ajatuksemme mielellään viipyvät siinä asiassa. Rakastaa ja unohtaa, se on ihmismielelle mahdotonta. Ajatuksemme rakastamastamme asiasta eivät ole mitään kylmää kuvittelua, vaan rakkautemme kohteen elävää ja iloista muistelua. Kallis Vapahtajamme ilmaisee tämän ajatuksen lyhyesti ja voimakkaasti sanoessaan: Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne Luuk. 12:34. Ja tämä onkin, oi ihminen, ensimmäinen asia, jolla rakkauttasi Jumalaasi kohtaan koetellaan. Missä sinun ajatuksesi enimmäkseen viipyvät? Ovatko ne itsessäsi, niin että ajattelet omaa täydellisyyttäsi, haluat nostaa omaa kunniaasi ja etsit keinoja polkea maahan ne, jotka ovat sinun tavoitteidesi tiellä? Ajattelepa vähän, mihin ajatuksesi ikään kuin itsestään suuntautuvat silloin kun sinulla on vähän vapaata virkasi ja työsi huolista. Karkaavatko ne ikään kuin tietämättä usein tämän maailman tavaroihin, niin että joko tavoittelet niitä, iloitset niistä, tai sitten olet huolissasi jostain juuri tapahtuneesta tai223 uhkaavasta menetyksestä? Tai suuntautuvatko halusi kaikenlaisiin aistillisiin nautintoihin ja iloihin? Silloin on valitettavan totta, ettei rakkaus Jumalaan asu sydämessäsi, sillä näin sanoo Jeesuksen omassa koulussa oppinsa ammentanut ja hänen rakkaudestaan niin palava apostoli Johannes: Jos joku rakastaa maailmaa, jota ovat lihan himo, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa13 1. Joh. 2:15–16. Mutta jos sydämessäsi käyt usein Jumalasi luona, niin että Daavidin tavoin sinun on hyvä aamulla julistaa Herran armoa ja illalla hänen totuuttaan Ps. 92:2–3, ja voit sanoa hänen kerallaan: Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Yöllä minä ajattelen sinun nimeäsi, Herra, ja minä noudatan sinun lakiasi14 Ps. 119:103,55, niin on varmaa, että rakkaus Jumalaan asuu siellä. Toinen koe, jonka avulla voimme päätellä, rakastammeko häntä ja josta myös muut voivat useasti sen huomata on se, puhummeko me usein ja mielellään hänestä toisten ihmisten kanssa, ja kuuntelemmeko mielellään, kun toiset ylistävät Herran suuria tekoja. En tarkoita tässä mitään oppineita ja usein vaikeatajuisia keskusteluja autuudenopista, joiden tarkoitus usein on vain sydämen ulkopuolelle jäävän kuolleen kirjatiedon lisääminen tai sitten puhujan pröystaily omalla oppineisuudellaan. Enkä tarkoita suuremmissa tai pienemmissä kokoontumisissa pidettäviä224 seikkaperäisiä puheita tai saarnoja vaan niitä, jotka vapaasti ja pakottamatta nousevat Jumalan puoleen kääntyneestä sydämestä. Herra Jeesus itse antaa meidän käsiimme tämän koetinkiven, ja sen täytyy siksi olla erityisen luotettava, sillä hän sanoo: Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa Matt. 12:34–35. Tämän vahvistaa myös kokemus. Se, joka rakastaa jotain, kääntää helposti puheensa muiden seurassa sydämensä taipumuksen suuntaan, ainakin jos hänellä ei ole näiden taholta mitään pelättävää. Puhetta rakkauden kohteesta kuuntelee mielellään, ja jos jokin toinen puheenaihe aiheuttaakin keskeytyksen, niin pian palataan takaisin samaan mieluiseen asiaan. Tästä voi helposti päätellä, mitä kristinuskosta oikein ajatellaan, mutta silloin joutuu suuresti valittamaan, miten jääkylmä sydän useimmilla meidän aikamme kristityillä on Jumalaansa ja Luojaansa kohtaan. Meidän seuranpidossamme ei yleensä viikkokausiin kuule parhaiden ystäviemme puhuvan mitään Jumalasta tai jotain, mikä ylentää omaa ja toisten mieltä. Sen sijaan heidän suustaan tulee solkenaan noitumista ja kirouksia, häpeällisiä panetteluja lähimmäistä kohtaan ja häijyimpiä kevytmielisyyksiä, ja heillä on niin suuri menestys, että monet oikein kilpailevat keskenään225 pahan puhumisessa. Ja seurueen parhaat ja hurskaimmat, jotka eivät itse halua saastuttaa huuliaan jumalattomuuksilla, osoittavat kuitenkin olevansa niistä sydämellisesti huvittuneita. Voi, arvioikaa itse, oi kuulijani, kuinka kaukana täytyykään Jumalan rakkauden sellaisista sydämistä olla ja kuinka surkeita lohikäärmeenluolia ovatkaan ne, joissa jumalattomuus niin herkästi ryöppyää täysin yli äyräiden. Mutta pyydän teitä Jeesuksen nimen tähden, älkää tuomitko niin paljon toisia, vaan tuomitkaa itseänne. Kun me, rakkaat Herrassa, jäämme vaille sitä, mitä olemme rakastaneet, se aiheuttaa meissä aina tuskaa, ja ystäviemme poismeno satuttaa meitä. Kun juutalaiset näkivät Jeesuksen seisovan Lasaruksen haudalla ja itkevän, he päättelivät siitä: Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli Joh. 11:36. Selvää onkin, että jos joku menettää toisen ilman minkäänlaista surun tuntemusta, hän ei ole tätä koskaan rakastanutkaan. Tästä pääsemmekin kolmanteen kokeeseen. Kun uskovat, joiden ilo aina on Herrassa, joko vaikean ja rasittavan ruumiillisen työn tai hyödyttömän seuran vuoksi estyvät tavanmukaisesti uskollisesta yhteydenpidostaan Jumalan kanssa, niin he usein tuntevat usein kaipausta sitä kohtaan, joka on ollut heidän sielulleen rakas. He tuntevat tuskaa, jota226 muutoin kutsumme ikäväksi, ja käyvät Marian tavoin huolissaan etsimään Jeesustaan Luuk. 2:48. Joskus käy niinkin, että sen jälkeen kun Herra Jumala on jonkin aikaa suloisella läsnäolollaan ilahduttanut lapsiaan, hän kätkeytyy heiltä niin että heidän sielunsa jää kaipaamaan hänen virvoitustaan ja lohdutustaan ja heidän sydämensä jää vaille hänen taivaallista lämpöään. Heidän rukouksissaan ei ole voimaa, he eivät saa vastausta huokauksiinsa, joihin heillä kuitenkin on jo pitkään ollut tapana turvautua. Silloin heissä nousee surun pilvi, ja pelko valtaa heidän sydämensä. Niin huolestuttavaa kuin kaikki tämä uskovien kannalta onkin, se on kuitenkin kiistaton todiste heidän rakkaudestaan Jumalaansa kohtaan; kun toiset sitä vastoin eivät tunne minkäänlaista kaipausta tai surua, vaikkeivat he usein ehkä pitkiin aikoihin muistakaan häntä. Jos kuulijani asettavat nyt itsensä näiden ohjeiden mukaisesti koetteelle, niin ainakin osa heistä (suokoon Jumala ettei heitä olisi liian monta) huomaa, etteivät he kaikessa luulotellussa jumalisuudessaan vielä koskaan ole rakastaneet Jumalaa. Mutta jotkut etsivät ja huolekkaat sielut saavat sen lohdun, että heidän surunsa ja kaipauksensa on heille ilahduttava todiste siitä, että he yhä rakastavat kaipaamaansa Vapahtajaa. Neljäs kiistaton tunnusmerkki rakkaudestamme Jumalaa kohtaan on lopuksi se, että227 huomaamme itsessämme vilpittömän halun ja vakavan pyrkimyksen noudattaa hänen käskyjään ja olla joka asiassa hänen tahtonsa mukaisia. Tämän vakuutuksen saamme kokonaisuudessaan kalleimman Vapahtajamme Jeesuksen omasta suusta, sillä näin hän sanoi viimeisessä keskustelussaan opetuslapsiensa kanssa juuri ennen kuolemaansa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani” Joh. 14:23–24. Toisessa kohdassa saman keskustelun aikana hän sanoo: ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani” Joh. 15:10. Tämä onkin rakkauden oikea luonne. Jos on jotain, jota me sydämestämme rakastamme ja kunnioitamme (sillä rakkauteen liittyy aina kunnioitus), niin yritämme tietenkin olla kaikessa hänen tahtonsa mukaisia. Katsomme hänen silmiään, seuraamme hänen eleitään, ja koetamme niiden perusteella päästä selville mitä hän toivoo, ja jos voimme tämän avulla ymmärtää, mitä hän haluaa, emme suinkaan odota hänen käskyjään, vaan pyrimme mieluummin niin paljon kuin mahdollista ehtimään ennen häntä. Tässä on merkillepantavaa, että vaikeimmatkin teot ja vaivalloisimmatkin hankkeet tulevat tämän rakkauden kautta vallan kepeiksi ja miellyttäviksi. Rakkaat kuulijat! Haluan, että te todella harkitsisitte ja kiinnittäisitte tähän huomionne. Kristinuskon pilkkaajat, jotka oleskelevat keskuudessamme ja228 jotka eivät suinkaan aina kuulu vähiten arvostettuihin yhteiskunnassa, närkästyvät usein sitä, että kristinusko vaatii meiltä mahdottomia. Myönnän, että sen vaatimukset ovatkin sellaisia vanhalle Aatamille, eli niiden sydämille, jossa vanha Aatami yhä on etusijalla. Siksi en pidäkään tätä heidän valitustaan muuna kuin laiskan ja vastahakoisen palvelijan ruikutuksena siitä, miten isäntä vaatii häneltä mahdottomia, kun taas halukas ja isäntäänsä rakastava palkollinen tekee kaiken iloisesti. Ja tässä juuri onkin arvoituksen ratkaisu. Tällä tavoin näki rakas Johannes tämän asian kun hän sanoi: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja huomatkaamme, miten hän jatkaa: eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Rakkaus häneen tekee hänen käskynsä aivan helpoiksi ja miellyttäviksi, niin että toisten valittaessa liiallisia vaatimuksia me voimme Daavidin tavoin laulaa ja sanoa: Herra, katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi! Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä Ps. 119:159,112. Mutta meidän täytyy jättää tämä miellyttävä aiheemme ja rientää eteenpäin.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 20.
Då nu alt för många gifvas äfven i christenheten, som säga ej allenast för andra menniskor, utan ock för sitt eget samvete: Jag älskar Gud, 1 Joh. 4:20. och likväl äro ljugare: synes angelägenheten af denna pligt äfven kräfva af mig, at upgifva för eder mina Åhörare, hvars välfärd ligger mig så ömt om hjertat, några enkla och tydeliga kännetecken, hvaraf en och hvar af eder, som ej med öpna ögon vill förstöra sitt eviga väl, må med säkerhet kunna sluta,222 om han verkeligen älskar Gud, eller ock intet. De kunna anföras många; men jag skall bjuda till at upsöka af kärlekens egen natur allenast några få, och af dem sådana, af hvilka du o! menniska vid minsta eftertanka skall kunna dömma dig sjelf. Så snart vi fattat kärlek för någodt ting, är det visst, at vår tanka gärna vistas där; ty at älska och förgäta är en orimmelighet för mennisko-hjertat, och denna vår tanka vid det älskade tinget är ingalunda någon kall föreställning, utan en liflig, en glädande hogkomst af det älskade. Vår dyraste Frälsare uttrycker ganska starkt och kort denna tanka, då Han säger: Där eder skatt är, där blifver ock edart hjerta. Luc. 12:34. Och detta är nu o! menniska det första profvet af din kärlek till din Gud. Hvar vistas du mästedels med dina tankar? Är det hos dig sjelf, at betrakta dina egna fullkomligheter, at uphöja din egen ära, och at upsöka medel, at trampa dem ned, som stå dina afsigter i vägen? eftersinna litet hvartut dina tankar liksom sjelfmant falla vid någon ledighet ifrån dina ämbets och arbets bekymmer: löpa de liksom ovetandes ofta bort till denna verldenes ägodelar, at antingen söka dem, eller fägna sig öfver dem, eller ock at sörja öfver någon timad eller223 hotande förlust, leker din hog på allehanda slags sinliga nöjen och välluster; så är det beklageligen sant, at Guds kärlek ej bor i dit hjerta, ty så säger den i Jesu egen skola upammade, och af Hans kärlek så brinnande Apostelen Johannes: Den der älskar verldena, nemligen, köttsens begärelse, och ögonens begärelse, och et högfärdigt lefverne, i honom är icke Fadrens kärlek. 1. Joh. 2:15,16.15 Men vistas du ofta hos din Gud med ditt hjerta, så at du med David håller det för et kosteligit ting, at om morgonen förkunna Herrans nåd, och om aftonen Hans sanning, Ps. 92:2,3, och kan säga med honom: Tin ord äro minom mun sötare än hannog:16 Herre jag tänker om nattena på titt namn, och håller tin lag; Ps. 119:103,55. så är det visst, at Guds kärlek bor där. Det andra profvet, hvaraf vi kunna sluta om vi älska Honom, och hvaraf äfven andra ofta kunna finna det, är, om vi gärna och ofta tala med andra menniskor om Honom, och med fägnad höra andra beprisa Herrans stora verk. Jag förstår här intet lärda och ofta konstiga17 samtal i salighets läran, som blott anställas, at antingen öka en utom hjertat blifvande bokstafvelig och död kundskap, eller ock at skryta af sin lärdom, icke eller några i större eller mindre sammankomster hållne or224denteliga tal eller predikningar, utan dem, som af et till Gud uplyftat hjerta ske tillfälligt vis och otvunget: Herren Jesus sjelf räcker oss denna profstenen i händerna, och måste den derföre vara aldeles pålitelig; ty så säger Han: Der hjertat med fullt är, deraf talar munnen. En god menniska bär godt fram af hjertans goda fatabur,18 och en ond menniska bär ondt fram af en en ond fatabur. Mat. 12:34,35. Detta bestyrker äfven förfarenheten. En, som är kär i något, vänder snart talet i umgänge med andra, hälst dem man ej fruktar före, åt den sidan dit dess hjerta lutar, man hör gärna talas därom, och om någon afbrytning sker genom annat tal, är man ändock snart tillbaka i samma kära ämne. Häraf kan man lätt sluta; men man kan ej göra det utan at i högsta måtto beklaga de flesta vår tids Christnas iskalla hjerta emot sin Gud och Skapare, hvad tankar man må göra sig om vår Christendom då man i de mästa våra sällskaper på flera veckor knapt hör de bästa vänner tala något om Gud, eller till egen och andras upbyggelse; men finner däremot flöda utur deras munnar eder och svordomar, skändeliga förtal emot nästan, och de styggaste lättfärdigheter, med så stor framgång, at många täfla med hvarannan225 om företrädet i det onda, och de bästa, de frommaste i sällskapet, som ej sjelfva vilja smutsa sina läppar med Gudlösheter, visa sig dock af alt sådant hjerteligen vara roade. Ack! dömmer sjelf mina Åhörare, huru långt borta måste icke Guds kärlek vara ifrån sådana hjertan, och hvad grufveliga draka boningar lära icke de vara, där ogudaktigheten så ömnogt19 rinner öfver alla bräddar. Men jag beder eder för Jesu namns skull, dömmer icke så mycket andra, men dömmer eder sjelfva. När vi, älskade i Herranom! komma i mistning af det, som vi älskat, förordsakar det altid en smärta hos oss, och våra vänners bortgång sårar oss. När Judarna sågo Jesum stå vid Lazari graf och gråta, gjorde de däraf den slutsats: Si huru kär hade han honom, Joh. 11:36. och det blifver helt visst, at den, som utan någon känning af sorg mister något, har ingalundat älskat det samma. Här få vi igen det tredje profvet. Det händer ofta, at de trogna, som altid hafva sin lust i Herranom antingen genom brydsamma och trägna lekamliga göromål, eller onyttiga sälskaper blifva hindrade ifrån sitt vanliga förtrogna umgänge med sin Gud, då känna de ofta en längtan efter den, som deras själ kär hade, och et slags qval, som226 vi annors kalla långsamhet,20 och gå med Maria, och söka sin Jesum sörjande. Luc. 2:48. Stundom händer ock det, at Herren Gud, sedan Han en tid med sin ljufva närvarelse gladt sina barn, gömmer bort sig för dem; så at de sakna Hans hugsvalelse och tröst i själen, Hans himmelska värma i sit hjerta. De känna ingen kraft i bönen, de få intet svar på sina suckningar, det de dock ofta en lång tid bort åt plägat få hugna sig af. Då upgår hos dem ett sorge moln, och en ängslan intager deras hjerta. Så bekymmersamt som nu alt detta är för de trogna; så blifver det likväl et osvikeligit prof af deras kärlek til sin Gud; då däremot andra hvarken känna någon saknad eller sorg hos sig, fast de ofta på längre eller kortare tider knapt komma i hog Honom. Ställe sig nu mina åhörare åter efter denna anvisning på prof; så skola visst en del (gifve Gud! at de ej voro alt för många) blifva varse, at de med all inbildning om sin Gudaktiget ännu aldrig älskat Gud; och några sökande och sörjande själar skola få den tröst, at deras sorg och saknad är det gladaste bevis för dem därtil, at de ännu älska sin saknade Frälsare. Ändteligen blifver det fjerde osvikeliga kännemärket till vår kärlek emot Gud den up227rigtiga åhåga, och det alfvarliga bemödande vi märka hos oss, at lyda Hans bud, och i all ting vara Honom till viljes. Detta prof taga vi äfven helt och hållet utur vår dyraste Frälsares Jesu egen mun; ty så sade Han i sit sidsta samtal med sina lärjungar näst för sin död: Den mig älskar, han varder hållandes min ord; men den mig icke älskar, han håller icke min ord. Joh. 14:23,24. Och en annan gång i samma samtal: Om I hållen min bud; så blifven I i minom kärlek. Cap. 15:10. Sådan är ock kärlekens rätta art och natur. Är det någon, som vi i vårt hjerta älska och högakta (ty kärleken hafver altid en högaktning med sig) så vinlägga vi oss visst, at i all ting vara honom till viljes; vi se på hans ögon, vi taga vara på hans åtbörder, och märka om vi däraf kunde utleta hvad han åstundade, och om vi däraf förstå hvad han vill, vänta vi ingalunda på hans befallningar, utan söka heldre så mycket hos oss står, at förekomma honom, och det är härvid märkeligit,21 at äfven de svåraste göromål och de besvärligaste företaganden blifva genom kärleken helt lätta och behageliga. Älskade Åhörare! Jag ville, at I rätt eftersinnaden ock anmärkten detta. Den Christna Religionens bespottare, som bo midt ibland oss, och228 ingalunda altid äro de minst ansedda i Samhället, stöta sig allmänt därvid, at den Christna läran begärar af oss omöjeligheter, och jag medger, at dess fordringar äro sådana för gamla Adam, det är för deras hjerta, där han ännu intager högsätet; och jag föreställer mig denna deras klagan icke annorlunda, än en lat och hoglös tjenares knot, at dess husbonde begärer af honom omöjeligheter, då den villiga, som fattat kärlek för sin husbonde, gör alt med största nöje. Och just här är nykelen till denna gåta. Så ansåg den kära Johannes denna sak, då han sade: Det är kärleken till Gud, at vi hållom Hans bud, 1. Joh. 5:22 och märkom hvad han säger mera, och Hans bud äro icke svår. Genom kärleken till Honom blifva Hans bud helt lätta och behageliga; så at vi kunna, under det andra klaga at man fordrar för mycket, sjunga med David och säga: Si jag älskar tina befallningar Herre. Jag böjer mit hjerta efter tina rätter altid och evinnerliga. Ps. 119:159,112. Men vi måste slita oss lös ifrån et så behageligit ämne, och skynda oss, at i
§ 20
Myös kristikunnassa on aivan liian paljon sellaisia, jotka eivät vain toisille ihmisille, vaan myös oman omantuntonsa edessä sanovat: Minä rakastan Jumalaa23 1. Joh. 4:20, ja silti ovat valehtelijoita. Siksi tämän velvollisuuden tärkeys näyttää vaativan minua antamaan teille kuulijoilleni, joiden hyvinvointi on niin lähellä sydäntäni, joitain yksinkertaisia ja selkeitä tuntomerkkejä, joiden avulla jokainen teistä, joka ei halua tietoisesti tuhota iankaikkista hyväänsä, voi varmasti päätellä,222 rakastaako hän Jumalaa todella vai ei. Sellaisia voidaan luetella monia, mutta tulen tässä esittämään vain muutamia rakkauden omaan luonteeseen perustuvia ja niistä sellaisia, joiden avulla sinä, oi ihminen, pystyt pienelläkin harkinnalla arvioimaan itseäsi. Heti kun huomaamme rakastavamme jotain asiaa, on varmaa, että ajatuksemme mielellään viipyvät siinä asiassa. Rakastaa ja unohtaa, se on ihmismielelle mahdotonta. Ajatuksemme rakastamastamme asiasta eivät ole mitään kylmää kuvittelua, vaan rakkautemme kohteen elävää ja iloista muistelua. Kallis Vapahtajamme ilmaisee tämän ajatuksen lyhyesti ja voimakkaasti sanoessaan: Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne Luuk. 12:34. Ja tämä onkin, oi ihminen, ensimmäinen asia, jolla rakkauttasi Jumalaasi kohtaan koetellaan. Missä sinun ajatuksesi enimmäkseen viipyvät? Ovatko ne itsessäsi, niin että ajattelet omaa täydellisyyttäsi, haluat nostaa omaa kunniaasi ja etsit keinoja polkea maahan ne, jotka ovat sinun tavoitteidesi tiellä? Ajattelepa vähän, mihin ajatuksesi ikään kuin itsestään suuntautuvat silloin kun sinulla on vähän vapaata virkasi ja työsi huolista. Karkaavatko ne ikään kuin tietämättä usein tämän maailman tavaroihin, niin että joko tavoittelet niitä, iloitset niistä, tai sitten olet huolissasi jostain juuri tapahtuneesta tai223 uhkaavasta menetyksestä? Tai suuntautuvatko halusi kaikenlaisiin aistillisiin nautintoihin ja iloihin? Silloin on valitettavan totta, ettei rakkaus Jumalaan asu sydämessäsi, sillä näin sanoo Jeesuksen omassa koulussa oppinsa ammentanut ja hänen rakkaudestaan niin palava apostoli Johannes: Jos joku rakastaa maailmaa, jota ovat lihan himo, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa24 1. Joh. 2:15–16. Mutta jos sydämessäsi käyt usein Jumalasi luona, niin että Daavidin tavoin sinun on hyvä aamulla julistaa Herran armoa ja illalla hänen totuuttaan Ps. 92:2–3, ja voit sanoa hänen kerallaan: Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Yöllä minä ajattelen sinun nimeäsi, Herra, ja minä noudatan sinun lakiasi25 Ps. 119:103,55, niin on varmaa, että rakkaus Jumalaan asuu siellä. Toinen koe, jonka avulla voimme päätellä, rakastammeko häntä ja josta myös muut voivat useasti sen huomata on se, puhummeko me usein ja mielellään hänestä toisten ihmisten kanssa, ja kuuntelemmeko mielellään, kun toiset ylistävät Herran suuria tekoja. En tarkoita tässä mitään oppineita ja usein vaikeatajuisia keskusteluja autuudenopista, joiden tarkoitus usein on vain sydämen ulkopuolelle jäävän kuolleen kirjatiedon lisääminen tai sitten puhujan pröystaily omalla oppineisuudellaan. Enkä tarkoita suuremmissa tai pienemmissä kokoontumisissa pidettäviä224 seikkaperäisiä puheita tai saarnoja vaan niitä, jotka vapaasti ja pakottamatta nousevat Jumalan puoleen kääntyneestä sydämestä. Herra Jeesus itse antaa meidän käsiimme tämän koetinkiven, ja sen täytyy siksi olla erityisen luotettava, sillä hän sanoo: Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa Matt. 12:34–35. Tämän vahvistaa myös kokemus. Se, joka rakastaa jotain, kääntää helposti puheensa muiden seurassa sydämensä taipumuksen suuntaan, ainakin jos hänellä ei ole näiden taholta mitään pelättävää. Puhetta rakkauden kohteesta kuuntelee mielellään, ja jos jokin toinen puheenaihe aiheuttaakin keskeytyksen, niin pian palataan takaisin samaan mieluiseen asiaan. Tästä voi helposti päätellä, mitä kristinuskosta oikein ajatellaan, mutta silloin joutuu suuresti valittamaan, miten jääkylmä sydän useimmilla meidän aikamme kristityillä on Jumalaansa ja Luojaansa kohtaan. Meidän seuranpidossamme ei yleensä viikkokausiin kuule parhaiden ystäviemme puhuvan mitään Jumalasta tai jotain, mikä ylentää omaa ja toisten mieltä. Sen sijaan heidän suustaan tulee solkenaan noitumista ja kirouksia, häpeällisiä panetteluja lähimmäistä kohtaan ja häijyimpiä kevytmielisyyksiä, ja heillä on niin suuri menestys, että monet oikein kilpailevat keskenään225 pahan puhumisessa. Ja seurueen parhaat ja hurskaimmat, jotka eivät itse halua saastuttaa huuliaan jumalattomuuksilla, osoittavat kuitenkin olevansa niistä sydämellisesti huvittuneita. Voi, arvioikaa itse, oi kuulijani, kuinka kaukana täytyykään Jumalan rakkauden sellaisista sydämistä olla ja kuinka surkeita lohikäärmeenluolia ovatkaan ne, joissa jumalattomuus niin herkästi ryöppyää täysin yli äyräiden. Mutta pyydän teitä Jeesuksen nimen tähden, älkää tuomitko niin paljon toisia, vaan tuomitkaa itseänne. Kun me, rakkaat Herrassa, jäämme vaille sitä, mitä olemme rakastaneet, se aiheuttaa meissä aina tuskaa, ja ystäviemme poismeno satuttaa meitä. Kun juutalaiset näkivät Jeesuksen seisovan Lasaruksen haudalla ja itkevän, he päättelivät siitä: Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli Joh. 11:36. Selvää onkin, että jos joku menettää toisen ilman minkäänlaista surun tuntemusta, hän ei ole tätä koskaan rakastanutkaan. Tästä pääsemmekin kolmanteen kokeeseen. Kun uskovat, joiden ilo aina on Herrassa, joko vaikean ja rasittavan ruumiillisen työn tai hyödyttömän seuran vuoksi estyvät tavanmukaisesti uskollisesta yhteydenpidostaan Jumalan kanssa, niin he usein tuntevat usein kaipausta sitä kohtaan, joka on ollut heidän sielulleen rakas. He tuntevat tuskaa, jota226 muutoin kutsumme ikäväksi, ja käyvät Marian tavoin huolissaan etsimään Jeesustaan Luuk. 2:48. Joskus käy niinkin, että sen jälkeen kun Herra Jumala on jonkin aikaa suloisella läsnäolollaan ilahduttanut lapsiaan, hän kätkeytyy heiltä niin että heidän sielunsa jää kaipaamaan hänen virvoitustaan ja lohdutustaan ja heidän sydämensä jää vaille hänen taivaallista lämpöään. Heidän rukouksissaan ei ole voimaa, he eivät saa vastausta huokauksiinsa, joihin heillä kuitenkin on jo pitkään ollut tapana turvautua. Silloin heissä nousee surun pilvi, ja pelko valtaa heidän sydämensä. Niin huolestuttavaa kuin kaikki tämä uskovien kannalta onkin, se on kuitenkin kiistaton todiste heidän rakkaudestaan Jumalaansa kohtaan; kun toiset sitä vastoin eivät tunne minkäänlaista kaipausta tai surua, vaikkeivat he usein ehkä pitkiin aikoihin muistakaan häntä. Jos kuulijani asettavat nyt itsensä näiden ohjeiden mukaisesti koetteelle, niin ainakin osa heistä (suokoon Jumala ettei heitä olisi liian monta) huomaa, etteivät he kaikessa luulotellussa jumalisuudessaan vielä koskaan ole rakastaneet Jumalaa. Mutta jotkut etsivät ja huolekkaat sielut saavat sen lohdun, että heidän surunsa ja kaipauksensa on heille ilahduttava todiste siitä, että he yhä rakastavat kaipaamaansa Vapahtajaa. Neljäs kiistaton tunnusmerkki rakkaudestamme Jumalaa kohtaan on lopuksi se, että227 huomaamme itsessämme vilpittömän halun ja vakavan pyrkimyksen noudattaa hänen käskyjään ja olla joka asiassa hänen tahtonsa mukaisia. Tämän vakuutuksen saamme kokonaisuudessaan kalleimman Vapahtajamme Jeesuksen omasta suusta, sillä näin hän sanoi viimeisessä keskustelussaan opetuslapsiensa kanssa juuri ennen kuolemaansa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani” Joh. 14:23–24. Toisessa kohdassa saman keskustelun aikana hän sanoo: ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani” Joh. 15:10. Tämä onkin rakkauden oikea luonne. Jos on jotain, jota me sydämestämme rakastamme ja kunnioitamme (sillä rakkauteen liittyy aina kunnioitus), niin yritämme tietenkin olla kaikessa hänen tahtonsa mukaisia. Katsomme hänen silmiään, seuraamme hänen eleitään, ja koetamme niiden perusteella päästä selville mitä hän toivoo, ja jos voimme tämän avulla ymmärtää, mitä hän haluaa, emme suinkaan odota hänen käskyjään, vaan pyrimme mieluummin niin paljon kuin mahdollista ehtimään ennen häntä. Tässä on merkillepantavaa, että vaikeimmatkin teot ja vaivalloisimmatkin hankkeet tulevat tämän rakkauden kautta vallan kepeiksi ja miellyttäviksi. Rakkaat kuulijat! Haluan, että te todella harkitsisitte ja kiinnittäisitte tähän huomionne. Kristinuskon pilkkaajat, jotka oleskelevat keskuudessamme ja228 jotka eivät suinkaan aina kuulu vähiten arvostettuihin yhteiskunnassa, närkästyvät usein sitä, että kristinusko vaatii meiltä mahdottomia. Myönnän, että sen vaatimukset ovatkin sellaisia vanhalle Aatamille, eli niiden sydämille, jossa vanha Aatami yhä on etusijalla. Siksi en pidäkään tätä heidän valitustaan muuna kuin laiskan ja vastahakoisen palvelijan ruikutuksena siitä, miten isäntä vaatii häneltä mahdottomia, kun taas halukas ja isäntäänsä rakastava palkollinen tekee kaiken iloisesti. Ja tässä juuri onkin arvoituksen ratkaisu. Tällä tavoin näki rakas Johannes tämän asian kun hän sanoi: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä 1. Joh. 5:3, ja huomatkaamme, miten hän jatkaa: eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Rakkaus häneen tekee hänen käskynsä aivan helpoiksi ja miellyttäviksi, niin että toisten valittaessa liiallisia vaatimuksia me voimme Daavidin tavoin laulaa ja sanoa: Herra, katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi! Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä Ps. 119:159,112. Mutta meidän täytyy jättää tämä miellyttävä aiheemme ja rientää eteenpäin.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 19
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
paikat:
Henkilöt: Daavid Lasarus Maria
Raamatunkohdat:
Aiheet: