Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 16
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 18
213
§ 17
Niin selvä ja niin juhlallisesti annettu kuin tämä velvollisuus onkin, niin minun on kuitenkin huomautettava rakkauden olevan luonteeltaan sellainen, ettei se anna pakottaa itseään. Tilanherra voi toki käskeä orjansa tekemään sitä tai tätä ja jopa pakottaa tämän kaikkeen mikä on mahdollista, jopa käyttäytymään niin kuin hän rakastaisi herraansa. Mutta hän ei kaikesta vallastaan huolimatta voi saada tai pakottaa tätä todella rakastamaan itseään. Siihen vaaditaan aivan toisenlaisia syitä. Siksi myöskään rakkautemme Jumalaan ei riipu suinkaan vain hänen käskystään, sillä rakkaus on sielun täysin pakoton taipumus hyvän kunnioittamiseen. Siksi onkin tässä paikallaan tutkailla niitä lähteitä, joista tämä sydämen harras taipumus Jumalaa kohti meissä kumpuaa. Tätä tärkeää asiaa tarkemmin tutkiessamme havaitsemme pian kolme pääasiallista perustetta rakkaudellemme Jumalaa kohtaan. Niistä kaksi on Jumalan puolelta, kolmas taas meidän puoleltamme. Ensimmäinen, joka herättää rakkautemme häntä kohtaan on epäilemättä hänen suuri ja ääretön täydellisyytensä ja erityisesti hänen hyvyytensä. Ihmissydän on sellainen, että se tuntee mieltymystä ja rakkautta sellaisiin asioihin, joissa me havaitsemme täydellisyyttä.214 Kaunis ulkomuoto valloittaa meidät, kaunis kukka miellyttää meitä ja eloisa kuvaus upeasta huvitarhasta koskettaa meitä. Eikö siis Jumala, kaikkein täydellisin olemus, ihastuttaisi sydäntämme, kunhan vain opimme tuntemaan hänet? Koko luonto puhuu meille selkeästi mestarinsa viisaudesta ja kaikkivallasta niin, että meidän täytyy huudahtaa Daavidin tavoin: Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen, mittaamaton on hänen viisautensa Ps. 147:5. Mutta aivan erityisesti hyvyys on se, joka meidät valloittaa. Se loistaa hänen kaikkiin luotuihin kohdistamastaan ihmeteltävästä huolenpidosta, kurjien ruokkimisesta ja pienimmänkin matosen ylläpidosta, niin kuin Daavid todistaa samassa psalmissa: Hän on kurjien tuki ja turva. Hän antaa karjalle ravinnon, hän ruokkii korpin pojat, jotka huutavat nälissään1 Ps. 147:6,9. Siksi Daavid rakastavan kunnioituksen liikuttamana kannustaa itseään ja muita kiittämään hyväätekevää Jumalaa ja sanoo: Vuoroin veisatkaat Herralle kiitosvirsi, soittakaa lyyralla kiitosta Jumalallemme2 Ps. 147:7. Mutta missään muualla Jumalan yleinen hyvyys ei näytä samalla tavalla lumoavan häntä kuin psalmissa 136, jossa hän luettelee Herran suuret ihmeet ja laulaa 26 eri kertaa, että ”iäti kestää hänen armonsa”. Ps. 136. Se onkin todella niin suuri, ettei yksikään, joka sen tuntee, voi muuta kuin rakastaa häntä.215
Toinen lähde, josta meidän rakkautemme häntä kohtaan kumpuaa, ovat hänen lukemattomat meihin kohdistamansa hyvät teot, jotka ovat hänen äskenmainitun hyvyytensä seurausta ja vaikutusta. Hyvät teot kesyttävät julmimmankin eläimen villiyden ja ikään kuin luonnollisen vietin johdattamana ne rakastavat hyväntekijöitään. Eikö siis ihminen, järjellinen olento, johtuisi rakastamaan Jumalaansa? Ihmiseen sisältyy monta asiaa; kaiken mitä hänellä on, kaikki mitä hän käyttää hyväkseen tai mitä hän toivoo, suo hänelle hyvää tekevä Jumala. Jumalan hyvät teot ovat niin suuret ja moninaiset, että on vaikea kuvitella kenenkään ihmisen olevan niin villi ja taipumaton, etteikö hän taipuisi rakastamaan häntä, kunhan hän vain oppisi tuntemaan kunnolla hänen hyvyytensä ja hellän sydämensä, joiden avulla hän on tuhannet kerrat koonnut tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Hänen ystävänsä tuntevat hyvät teot, vaikkeivat he koskaan opi kaikkia tuntemaan; siksi heidän sydämissään palaakin rakkaus häntä kohtaan, niin että he usein puhkeavat Daavidin tavoin sanomaan: Minä rakastan sydämestäni sinua, Herra, minun voimani. Herra, minun kallioni, linnani ja Vapahtajani. Minun Jumalani, sinuun minä turvaudun: olet kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varustukseni3 Ps. 18:2–3.216
Kolmas perussyy, jonka täytyy saada meidät rakastamaan Jumalaa, tulee meidän puoleltamme, ja se perustuu koko olemuksemme ja hyvinvointimme riippuvuuteen Jumalasta. Häneltä on se, että me olemme ja mitä me olemme. Hyvät teot taivuttavat toki aina sydäntämme rakkauteen, mutta niiden vaikutukset meissä vaihtelevat sen mukaan, kuinka enemmän tai vähemmän välttämättömiä ne ovat meille. Jos tulemme toimeen ilmankin niitä, niiden vaikutus on vähäisempi; mutta jos olemme sellaisessa tilanteessa, että koko hyvinvointimme on hukassa ilman niitä, niin niiden arvo meille moninkertaistuu. Voi! Mitä me sitten olisimmekaan ilman Jumalaa! Emme mitään, ja vaikka olisimmekin olemassa, joutuisimme silmänräpäyksessä tuhoon ilman häntä. Mutta sieluhan on kuolematon, sinä sanot. Minä vastaan: olkoon vain, mitä se sitten on? Synnin orja, saatanan vanki ja ikuisesti palava helvetin tuli. Voi surkeuksien surkeus! Sillä ilman Jeesustani näännyn, ilman hänen armoaan joudun tuskaan kauheaan.4 Vasta hädässä hyvä teko saa oikean luonteensa ja sano silloin, oi ihminen! kuinka korkeaksi pitääkään arvostaa se hyvyys, jota Jumala osoittaa näin kurjia, onnettomia ja arvottomia kohtaan? Mahtaisiko niin kovaa ja hillitöntä sydäntä löytyä yhdestäkään ihmisrinnasta, joka ei syttyisi rakastamaan kaikissa asioissa hyvää tekevää Jumalaa ja armahtavaa Vapahtajaa. Näistä kolmesta lähteestä nousee rakkautemme Jumalaan.
213
§. 17.
Så tydelig, och så högtideligen anbefalt, som denna pligten är, bör jag likväl därvid anmärka, at kärlekens egen natur är sådan, at den ej låter tvinga sig. En egendoms Herre kan väl befalla sin slaf eller lifegne, at göra det eller något annat, som han vill, och äfven tvinga honom till alt hvad möjeligit är, äfven at ställa sig såsom han älskade sin Herre; men han kan med all sin magt ej förmå eller truga honom, at uprigtigt älska sig; därtil fordras helt andra grunder. Således beror ock vår kärlek till Gud ingalunda blott af Hans befallningar; ty kärleken är en aldeles otvungen själens böjelse, at högakta det goda, derföre är det ganska angeläget at här upsöka de källor, hvarifrån denna hjertats lifliga verkan emot Gud upkommer hos oss. Vid närmare undersökning af denna vigtiga sak, blifva vi snart varse tre hufvudgrunder till vår kärlek emot Gud; af hvilka tvenne äro på Guds sida, men den tredje på vår egen. Den första, som upväcker vår kärlek till Honom, äro otvifvelaktigt Hans stora och oändeliga fullkomligheter, och i synnerhet Hans godhet. Menniskohjertat är så beskaffat, at det fattar behag och kärlek till de ting, hos hvilka vi blifve varse några fullkomlig214heter. Et vackert ansigte intager oss, en täck blomma behagar oss, och en liflig beskrifning om en prägtig lustgård rörer oss; skulle då icke Gud det aldrafullkomligaste väsendet förtjusa vårt hjerta, då vi allenast rätt lära känna Honom? Hela naturen talar för oss uttryckeligen om sin mästares visdom och allmagt; så at vi måste utbrista med David och säga: Vår Herre är stor, och stor är Hans magt, och thet är obegripeligit huru Han regerar. Ps. 147:5. Men det är i synnerhet godheten, som intager oss: den lyser öfver alt uti Hans undransvärda försorg för alla sina skapade ting, för den uslas föda, och det minsta kräkets underhåll, såsom David ytterligare bekänner i samma Psalm: Herren uprätter the elända. Han gifver boskapenom sitt foder, them unga korpomen,5 som ropa till Honom, v. 6,9. och derföre rörd af kärleksfull vördnad upmuntrar sig och andra till denna välgörande Gudens lof, och säger: Sjunger til skiftes Herranom - - och lofver vår Gud med harpo. v. 7. Men ingenstädes synes denna Guds allmänna godhet hafva så intagit honom, som i den 136 Psalmen, där han upräknar Herrans stora under, och sjunger 26 särskilta gångor, at Hans godhet varar evinnerliga. Ps. 136. Den är ock i sanning så stor, at hvar och en, som känner den, ej annat kan, än älska Honom.215
Den andra källan, hvarutur vår kärlek emot Honom härflyter, är mängden af Hans otaliga oss bevista välgärningar, såsom verkningar och påfölgder af Hans nyss omtalta godhet. De grymmaste djurens vildhet tämjas med välgärningar, och de ledas lika som med en naturlig drift, at älska sina välgörare. Skulle då menniskan, det förnuftiga väsendet, icke ledas at älska sin Gud? Hennes begrep äro många: alt hvad hon hafver, njuter eller önskar sig, tilldelas henne af den välgörande Guden. Hans välgärningar äro så stora och mångfalliga, at man svårligen kan föreställa sig någon menniska så vild och obevekelig, som ej bögdes at älska Honom, allenast hon kände rätt Hans godhet och ömma hjertelag emot sig, hvarmed Han många tusende gångor samlat glödande kohl på sina ovänners hufvud. Hans vänner känna dem, fast de aldrig hinna alla kännas; derföre lågar ock kärleken i deras hjertan emot Honom; så at de ofta utbrista med David, och säga: Hjerteliga kär hafver jag tig, Herre min starkhet, Herre min klippa, min borg, min Förlossare, min Gud, min tröst, then jag mig vid håller: min sköld och mins salighets horn, och mitt beskydd. Ps. 18:2,3.216
Den tredje grundorsaken, som måste förmå oss, at älska Gud, är på vår sida, och består i hela vårt väsendes och välfärds beroende utaf Gud. Af Honom hafve vi, at vi äro och hvad vi äro. Välgärningar böja väl altid vårt hjerta till kärlek; men deras intryck hos oss blifver olika, alt som de äro oss mera eller mindre oumgängelige. Kunna vi umbära dem, är deras värkan mindre; men äro vi i sådant tillstånd, at hela vår välfärd är förlorad utom dem, få de et mångdubbelt värde hos oss. Ack! hvad äre vi dock utan Gud? Et intet, och om vi änn vore till; så måste vi ju i et ögnablick förgås utan Honom. Men, säger du, själen är ju odödelig: Jag svarar, lät den vara, hvad är den då? En syndaträl, en satans fånge, och en afgrunds brand i alla evighet. Ack! jämmer öfver all jämmer! ty utan Jesu jag förderfvas, utan Jesu nådesken, är mig alt till ångst och mehn.6 I nöden får välgärningen först sin rätta stämpel; säg då! o menniska, huru högt värde bör icke den godhet få, som bevises af Gud emot så usla, olyckeliga och ovärdiga? Månn så hårdt, så vildt hjerta kunna finnas i et menniskobröst, som icke skulle itändas at älska sin i all ting välgörande Gud och förbarmande Frälsare? Af dessa tre källor flyter kärleken till vår Gud.
213
§ 17
Niin selvä ja niin juhlallisesti annettu kuin tämä velvollisuus onkin, niin minun on kuitenkin huomautettava rakkauden olevan luonteeltaan sellainen, ettei se anna pakottaa itseään. Tilanherra voi toki käskeä orjansa tekemään sitä tai tätä ja jopa pakottaa tämän kaikkeen mikä on mahdollista, jopa käyttäytymään niin kuin hän rakastaisi herraansa. Mutta hän ei kaikesta vallastaan huolimatta voi saada tai pakottaa tätä todella rakastamaan itseään. Siihen vaaditaan aivan toisenlaisia syitä. Siksi myöskään rakkautemme Jumalaan ei riipu suinkaan vain hänen käskystään, sillä rakkaus on sielun täysin pakoton taipumus hyvän kunnioittamiseen. Siksi onkin tässä paikallaan tutkailla niitä lähteitä, joista tämä sydämen harras taipumus Jumalaa kohti meissä kumpuaa. Tätä tärkeää asiaa tarkemmin tutkiessamme havaitsemme pian kolme pääasiallista perustetta rakkaudellemme Jumalaa kohtaan. Niistä kaksi on Jumalan puolelta, kolmas taas meidän puoleltamme. Ensimmäinen, joka herättää rakkautemme häntä kohtaan on epäilemättä hänen suuri ja ääretön täydellisyytensä ja erityisesti hänen hyvyytensä. Ihmissydän on sellainen, että se tuntee mieltymystä ja rakkautta sellaisiin asioihin, joissa me havaitsemme täydellisyyttä.214 Kaunis ulkomuoto valloittaa meidät, kaunis kukka miellyttää meitä ja eloisa kuvaus upeasta huvitarhasta koskettaa meitä. Eikö siis Jumala, kaikkein täydellisin olemus, ihastuttaisi sydäntämme, kunhan vain opimme tuntemaan hänet? Koko luonto puhuu meille selkeästi mestarinsa viisaudesta ja kaikkivallasta niin, että meidän täytyy huudahtaa Daavidin tavoin: Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen, mittaamaton on hänen viisautensa Ps. 147:5. Mutta aivan erityisesti hyvyys on se, joka meidät valloittaa. Se loistaa hänen kaikkiin luotuihin kohdistamastaan ihmeteltävästä huolenpidosta, kurjien ruokkimisesta ja pienimmänkin matosen ylläpidosta, niin kuin Daavid todistaa samassa psalmissa: Hän on kurjien tuki ja turva. Hän antaa karjalle ravinnon, hän ruokkii korpin pojat, jotka huutavat nälissään7 Ps. 147:6,9. Siksi Daavid rakastavan kunnioituksen liikuttamana kannustaa itseään ja muita kiittämään hyväätekevää Jumalaa ja sanoo: Vuoroin veisatkaat Herralle kiitosvirsi, soittakaa lyyralla kiitosta Jumalallemme8 Ps. 147:7. Mutta missään muualla Jumalan yleinen hyvyys ei näytä samalla tavalla lumoavan häntä kuin psalmissa 136, jossa hän luettelee Herran suuret ihmeet ja laulaa 26 eri kertaa, että ”iäti kestää hänen armonsa”. Ps. 136. Se onkin todella niin suuri, ettei yksikään, joka sen tuntee, voi muuta kuin rakastaa häntä.215
Toinen lähde, josta meidän rakkautemme häntä kohtaan kumpuaa, ovat hänen lukemattomat meihin kohdistamansa hyvät teot, jotka ovat hänen äskenmainitun hyvyytensä seurausta ja vaikutusta. Hyvät teot kesyttävät julmimmankin eläimen villiyden ja ikään kuin luonnollisen vietin johdattamana ne rakastavat hyväntekijöitään. Eikö siis ihminen, järjellinen olento, johtuisi rakastamaan Jumalaansa? Ihmiseen sisältyy monta asiaa; kaiken mitä hänellä on, kaikki mitä hän käyttää hyväkseen tai mitä hän toivoo, suo hänelle hyvää tekevä Jumala. Jumalan hyvät teot ovat niin suuret ja moninaiset, että on vaikea kuvitella kenenkään ihmisen olevan niin villi ja taipumaton, etteikö hän taipuisi rakastamaan häntä, kunhan hän vain oppisi tuntemaan kunnolla hänen hyvyytensä ja hellän sydämensä, joiden avulla hän on tuhannet kerrat koonnut tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Hänen ystävänsä tuntevat hyvät teot, vaikkeivat he koskaan opi kaikkia tuntemaan; siksi heidän sydämissään palaakin rakkaus häntä kohtaan, niin että he usein puhkeavat Daavidin tavoin sanomaan: Minä rakastan sydämestäni sinua, Herra, minun voimani. Herra, minun kallioni, linnani ja Vapahtajani. Minun Jumalani, sinuun minä turvaudun: olet kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varustukseni9 Ps. 18:2–3.216
Kolmas perussyy, jonka täytyy saada meidät rakastamaan Jumalaa, tulee meidän puoleltamme, ja se perustuu koko olemuksemme ja hyvinvointimme riippuvuuteen Jumalasta. Häneltä on se, että me olemme ja mitä me olemme. Hyvät teot taivuttavat toki aina sydäntämme rakkauteen, mutta niiden vaikutukset meissä vaihtelevat sen mukaan, kuinka enemmän tai vähemmän välttämättömiä ne ovat meille. Jos tulemme toimeen ilmankin niitä, niiden vaikutus on vähäisempi; mutta jos olemme sellaisessa tilanteessa, että koko hyvinvointimme on hukassa ilman niitä, niin niiden arvo meille moninkertaistuu. Voi! Mitä me sitten olisimmekaan ilman Jumalaa! Emme mitään, ja vaikka olisimmekin olemassa, joutuisimme silmänräpäyksessä tuhoon ilman häntä. Mutta sieluhan on kuolematon, sinä sanot. Minä vastaan: olkoon vain, mitä se sitten on? Synnin orja, saatanan vanki ja ikuisesti palava helvetin tuli. Voi surkeuksien surkeus! Sillä ilman Jeesustani näännyn, ilman hänen armoaan joudun tuskaan kauheaan.10 Vasta hädässä hyvä teko saa oikean luonteensa ja sano silloin, oi ihminen! kuinka korkeaksi pitääkään arvostaa se hyvyys, jota Jumala osoittaa näin kurjia, onnettomia ja arvottomia kohtaan? Mahtaisiko niin kovaa ja hillitöntä sydäntä löytyä yhdestäkään ihmisrinnasta, joka ei syttyisi rakastamaan kaikissa asioissa hyvää tekevää Jumalaa ja armahtavaa Vapahtajaa. Näistä kolmesta lähteestä nousee rakkautemme Jumalaan.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 16
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 18
paikat:
Henkilöt: Daavid
Raamatunkohdat:
Aiheet: