Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works

Kommentti: Puhe mestauspaikalla ja Puhe mestauspaikalla (uusi suomennos)



Anders Chydeniuksen säilyneisiin julkisiin puheisiin kuuluu puhe, jonka hän maaherra Adolf Tandefeltin käskystä ja lääninrovastin virkatehtävänä piti 12. huhtikuuta 1786 rovastikuntaansa kuuluvan naapuripitäjän Kruunupyyn mestauspaikalla. Sotamiehet Matts Hjelt, Abraham Frodig ja Petter Lindström olivat murhanneet lastenopettaja Johan Mattssonin ja hänen vaimonsa Anna Tammerinin ja syyllistyneet samalla ryöstöön ja murhapolttoon. Vaasan hovioikeus tuomitsi heidät näiden tekojensa takia menettämään oikean kätensä, mestattaviksi ja teilattaviksi. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan papin tehtävänä oli pitää teloituksen jälkeen puhe ja varoittaa siinä kansaa sortumasta rikoksiin, synteihin ja jumalattomuuteen sekä kannustaa läsnäolijoita kristilliseen ja säädylliseen vaellukseen. Hän ei saanut etsiä lieventäviä asianhaaroja eikä moittia syyllisen saamaa kuolemanrangaistusta. Chydeniuksen puhe painettiin sekä ruotsiksi että suomeksi luultavasti pelotustarkoituksessa, levittämään todenmukaista tietoa teoista ja rangaistuksista, jotka niistä seurasivat. Hyvin tunnepitoisessa puheessaan hän selvitti tapahtumat yksityiskohtaisesti osoittaen, miten raa’asti ja häikäilemättömästi rikoksentekijät olivat kohdelleet yhteiskuntaa palvelleita viattomia ihmisiä. Syylliset olivat jo kasteessa kummiensa välityksellä vannoneet luopuvansa paholaisesta ja kaikista hänen teoistaan ja uudistaneet henkilökohtaisesti tämän lupauksen konfirmaatiossa, ja lisäksi he olivat sotilaina vannoneet olevansa uskollisia kuninkaalle ja valtakunnalle ja puolustavansa maataan henkeen ja vereen. Siitä huolimatta he olivat askel askeleelta edenneet synnin tiellä yhä pitemmälle, kunnes heistä oli lopulta tullut ”raivokkaita villipetoja”. Tämä käyttäytymistapa oli johtanut murhiin, ryöstöön ja tuhopolttoon ja herättänyt lisäksi yhteiskunnassa pelkoa, että samoin voisi käydä muillekin viattomille ihmisille. Niin järki kuin Jumalan sanakin tuomitsivat yhdenmukaisesti tuollaiset ”kauheudet”. Tämän jälkeen Chydenius puhutteli erikseen läsnä olevia ihmisryhmiä: virkaveljiä, vanhempia, nuoria, sotilaita ja muuta seurakuntaa. Hän kertoi myös käyneensä rikoksentekijöitä tapaamassa vankilassa; nämä olivat tunnustaneet syntinsä ja lisäksi varoittaneet viikkoa aiemmin Kokkolan torille kokoontunutta väkeä noudattamasta heidän esimerkkiään.

Chydeniuksen aikana voimassa olleissa vuoden 1686 kirkkolaissa ja vuoden 1734 laissa rikosoikeuden keskeiset periaatteet olivat koston periaate ja pyrkimys pelotusvaikutukseen. Ensiksi mainittu periaate on ilmaistu selvästi Vanhassa testamentissa, viidennessä käskyssä ja sen Mooseksen kirjoihin sisältyvissä tulkinnoissa, joiden mukaan veriteko on sovitettavissa vain toisella veriteolla (3. Moos. 20 ja 4. Moos. 35:30–33). Chydenius siteerasi puheessaan jälkimmäistä raamatunkohtaa. Rikoksen sovittaminen vaati kostoa – rikoksen törkeysastetta vastaavaa rangaistusta – Jumalan lepyttämiseksi. Mielenkiintoista on, että Chydenius viittaa myös raamatunkohtaan, jossa sanotaan, ettei pidä kostaa. Tämä osoittanee, että hän suhtautui varauksellisesti kostoajatukseen, vaikka ei voinut avoimesti luopua siitä, koska se oli selvästi ilmaistu voimassa olevassa lainsäädännössä ja kirkkolaki suoraan kielsi häntä ottamasta kantaa rangaistukseen. Puheesta löytyy useita osoituksia siitä, että hän itse asiassa suosi pelotusajatusta. Tämä luonnonoikeudesta vaikutteita saanut käsitys perustui päätelmään, että rangaistuksen tavoitteena oli maallisen elämänpiirin ja yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäminen eli järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikoksentekijän ohjaaminen parantamaan tapansa. Chydenius korosti, että sekä järki että Jumalan sana tuomitsivat julman rikoksen: hän ei siis tyytynyt luonnonoikeudelliseen näkemykseen. Hän kuvasi rikoksentekijöiden inhottavia rikoksia sangen konkreettisesti ja perinpohjaisesti. Hän halusi ”lisätä sitä puistatusta”, jota kuulijat jo tunsivat, ja korosti rikosten järkyttäneen koko yhteiskunnan turvallisuutta ja järjestystä ja tuottaneen vahinkoa, joka ulottui laajemmalle kuin murhatun pariskunnan kohtaloon. Hänen käsityksensä ansaitsee huomiota, sillä se poikkeaa pappissäädyn enemmistön mielipiteistä. Tämä kävi selvästi ilmi vuosien 1778–1779 valtiopäivillä, joilla mm. rikoslainsäädäntöä uudistettiin merkittävästi. Tällöin esiin nousi myös kysymys kuolemanrangaistuksesta. Pappissäädyn periaatekannan mukaan kuolemanrangaistus olisi pidettävä voimassa ikuisesti, koska se oli säädetty Jumalan laissa ja koska rangaistuksen pelotevaikutusta pidettiin tärkeänä. Chydeniuksen ensisijaisen kiinnostuksen kohteina noilla valtiopäivillä olivat muut kysymykset, mm. palkollissääntö ja uskonnonvapaus, mutta hän pystyi tietysti seuraamaan asiasta käytyä keskustelua ja saamaan käsityksen kuolemanrangaistukseen liittyneistä ongelmista. Luultavasti häneen vaikutti myös Kustaa III:n noille valtiopäiville antama esitys kuolemanrangaistuksen poistamisesta eräiden rikosten, mm. lapsenmurhan ja noituusrikosten, osalta. Euroopan valistuneet valtakunnat olivat jo poistaneet tuon rangaistuksen noituusrikosten osalta, eikä kuninkaan mielestä Ruotsille ollut kunniaksi, että sen lainsäädäntöön sisältyi yhä rangaistus asioista, jotka perustuivat kuvitteluun.

 

Mestauspuheen suomenkielisen version kieli on valtaosaltaan oman aikansa tyypillistä kirjakieltä. Oikeinkirjoitus on vakiintumatonta, esimerkiksi vokaalien pituutta ei ole merkitty johdonmukaisesti varsinkaan ensi tavua kauempana. Kaksinkertainen w on tavanomainen v-konsonantin merkki, ja ks-yhtymää merkitään aina x-kirjaimella. Eräissä konsonanttiyhtymissä käytetään pehmeitä klusiilimerkkejä: esiwalda, kuinga, omatundo. Yhdyssanat kirjoitetaan välillä yhteen, välillä erikseen: mestaus paikalla, wiina kupin, myllyn kiwi. Monikon 3. persoonan imperfektimuodoissa on päätteenä pelkkä –t, esimerkiksi he ilmoitit, neuwottelit, päätit.

Lauserakenteessa on monia ruotsista omaksuttuja piirteitä, joita tähän aikaan on pidetty normaaliin kirjasuomeen kuuluvina. Paikoin käytetään esimerkiksi emfaattista jälkipronominia: Murhajat he anowat ruokaa; nämät rauhan ja wapauden wartijat, he itse pistäwät puukon. Tekstissä on passiivirakenteita, joihin sisältyy suomen kielelle vieras agentti: Nytt arkut ja lukut murhailda awattiin; He herätettiin murhamiesten kolinalda. Viimeksi mainitun kohdan käännös ei vastaa aivan sanatarkasti alkuperäistä tekstiä ”De wäckas af bullret”. Tämä ja muut vastaavanlaiset kohdat osoittavat, ettei teksti ole orjallinen käännös, jollaisia esimerkiksi kuninkaan kanslian viralliset translaattorit tekivät näihin aikoihin.

Mestauspuheen suomennos sisältää monia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä pohjalaisille kirjoittajille. Vokaalien välissä on usein säilynyt h, joka useimmista muista murteista ja suomen yleiskielestä on kadonnut, esimerkiksi murtanehet, rikkahan, seurahansa. Sananloppuisesta k-konsonantista syntyneen jäännöslopukkeen merkkinä voi olla t, kuten otsikon sanassa puhet, kun vastaava muoto suomen yleiskielessä kirjoitetaan vokaaliloppuisena puhe. Yleiskielen ts-yhtymää voi mestauspuheessa vastata murteellinen tt, kuten sanoissa askaroittemaan, ittepintaisuudessansa, ylittenne. Yleiskielen vokaaliyhtymiä –ea, – vastaavat pohjalaiset –ia, –: hirwiä, kauhiasta, wiriästi.

Edellä mainittuja murrepiirteitä esiintyy vanhassa kirjakielessä monilla kirjoittajilla, mutta mestauspuheen sanastosta löytyy myös harvinaisia sanoja, joita myöhemmin on merkitty muistiin erityisesti pohjalaismurteista. Näitä ovat esimerkiksi kammauttaa ’pelästyttää’, kauhittaa ’kauhistuttaa’ ja peräseltään ’i rad, efter varandra’. Muutamia sanoja ei tunneta mistään muista vanhoista lähteistä. Tällaisia ovat verbi kesustua ’kesyyntyä’ ja innokasta kortinpelaajaa merkitsevä korttipoko. Näitä ei ole edes Rantsilan kappalaisen Christfrid Gananderin suuressa suomalais-ruotsalaisen sanakirjan käsikirjoituksessa, joka valmistui suurin piirtein samaan aikaan kuin mestauspuhe.

Uskonnolliselle kielelle ominaisia, vanhakantaisia kirjoitustapoja edustavat huudahdussanat ach ja o! sekä adverbi nytt. Lounaismurteisiin perustuvalle uskonnolliselle kielelle ominaisia piirteitä ovat myös heikkoasteiset konditionaalimuodot, kuten en minä tahdois (= tahtoisi), he ymmärräisit (= ymmärtäisivät), sekä ehkä-sanan käyttö merkityksessä ’vaikka’. Uskonnollisessa kielessä erittäin yleinen on ollut pitää tekemän -tyyppinen rakenne, joka esiintyy tiheästi mestauspuheen raamatunsitaateissa ja muuallakin tekstissä: Ei sinun pidä warastaman, ei sinun pidä tappaman; murha ja ryöwäys piti salattaman.

Nykysuomen kannalta oudoista kielenpiirteistä huolimatta tekstistä näkee selvästi, että sen kirjoittaja on osannut puhua suomen kieltä täydellisesti. Painovirheitä lukuun ottamatta tekstissä ei ole varsinaisia kielivirheitä. Sanonta on voimakasta ja värikästä. Taivutusmuotojen valinta ja muodostustapa perustuvat syntyperäisen puhujan kielitajuun. Suomenkielisen vertailuaineiston puuttuessa on mahdotonta sitovasti todistaa, että suomenkielinen teksti on itsensä Anders Chydeniuksen kirjoittamaa, mutta sen yksilölliset piirteet antavat aiheen uskoa, että se on varsin todennäköistä.

Gustav Björkstrand ja Kaisa Häkkinen

Suom. Heikki Eskelinen

Kirjallisuus

Björkstrand, Gustav, Försök till ny redaction af kyrko lag för Finland. En källkritisk utgåva av ärkebiskop Jacob Tengströms kyrkolagsförslag 1825 och 1829 jämte Förslag till ny Prestvalsförordning i Finland, Helsingfors: Finska kyrkohistoriska samfundet 1998.

Björkstrand, Gustav, En kyrkolag i samklang med tidens verkliga behov. Den av ärkebiskop Jacob Tengström ledda kyrkolagskommitténs försök att utforma en ny kyrkolag för Finland i komparativt perspektiv, Helsingfors: Finska kyrkohistoriska samfundet 2007.

Kongl. maj:ts kyrckio-lag och ordning 13.9.1686.

Nordbäck, Carola, Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82, Åbo: Åbo Akademis förlag 2009.

Sweriges rikes lag gillad och antagen på riksdagen 1734, Stockholm: Hartwig Gercken 1736.