Salpietari oli Pohjanmaan talonpojille kirjaimellisesti elintärkeä kysymys. Tuolloin Korkeimman oikeuden jäsenenä toimineelle Matthias Caloniukselle Tukholmaan 12.4.1798 kirjoittamassaan kirjeessä turkulainen professori Henrik Gabriel Porthan kertoi vastikään perustetun Suomen Talousseuran jäsenten tuohtumuksesta ”pohjalaisten salpietarinvalmistukseen kohdistettujen toimien johdosta”. Hän mainitsi Caloniukselle, että Anders Chydeniuksen tästä asiasta 1795 julkaisema kirjanen on ”lukemisen arvoinen”. Porthania asia oli kuohuttanut jo pitkään. Hänen mielestään oli järkyttävää, etteivät talonpojat, joilla oli salpietaria myytäväksi, mutta pulaa leivästä, saaneet myydä tavaraansa ostajalle, joka oli valmis maksamaan sen hinnan heti rahassa tai viljana. Talonpojat pakotettiin myymään tavaransa kruunulle, joka maksoi hinnan vasta 4–5 vuoden kuluttua, mutta ei silti suostunut pohtimaankaan vastaavien veronalennusten myöntämistä, vaan vaati verot täysimääräisinä talonpoikien nähdessä nälkää. Tilanteen välittömänä taustana oli se, että Pohjanmaan talonpojat olivat uhmanneet kieltoa, jonka mukaan he eivät saaneet myydä tätä tuotettaan kotimaassa, ja tuoneet sitä myytäväksi Turkuun ja Turun maaherra oli tästä syystä määrännyt, että salpietari oli takavarikoitava kaupungin tullipuomeilla. Vuoden kuluttua Porthan kertoi Caloniukselle, että tilanne oli kutakuinkin ennallaan, mutta kruunu, joka oli aiemmin sitoutunut ostamaan vain tietyn määrän salpietaria, oli nyt luvannut ostaa kaiken, mitä talonpojilla myytävänä oli. Hän oletti kuitenkin, että nämä saisivat entiseen tapaan odottaa maksua vielä vuosikausia. Porthanin mielestä salpietarikaupan olisi pitänyt olla vapaata.
Salpietari on mustan ruudin tärkein ainesosa ja siis välttämätöntä sotilaallisesta toimintakyvystään huolehtivalle valtiovallalle. Asevoimien tarpeet täyttävän tuotannon ylläpitäminen kotimaassa oli strategisesti tärkeää. Ruotsissa salpietaria valmistettiin typpipitoisesta maasta, käytännössä tallien ja navettojen virtsassa lionneiden pohjien maaperästä. Tuon maa-aineksen käyttö oli jo Kustaa Vaasan päivistä asti regaali eli kruunun yksinoikeus. Valmistusprosessi oli monivaiheinen, ja kaikissa vaiheissa työn suorittajan oli tunnettava asia ja toimittava taitavasti. Maa-ainesta liotettiin vedessä. Sitten nestettä keitettiin suurissa kuparipannuissa, jolloin siitä poistettiin epäpuhtauksia, mm. muita suoloja, jotka voitiin joko kuoria pois pintavaahdossa tai ne painuivat pohjaan. Keittämisen tuloksena saatiin raakasalpietaria, joka kiteytyi liemen jäähtyessä. Salpietarin määrät mitattiin leivisköinä, ja tuote pakattiin tynnyreihin kuljetusta varten. Raakasalpietarin oli läpäistävä pakollinen laatutarkastus ennen myyntitapahtumaa. Seuraavassa vaiheessa ruutitehtaaseen kuljetettu raakasalpietari puhdistettiin liuottamalla se uudelleen veteen ja keittämällä liuosta vielä kerran. Keittämiseen tarvittiin runsaasti polttopuuta, joten metsäisillä alueilla, joilla karjan määrä oli suuri suhteessa peltopinta-alaan, oli parhaat mahdollisuudet salpietarin valmistukseen.
Valmistus alkoi jo 1400-luvulla, ja alkuvaiheessa kruunu valmistutti itse tai valmistusoikeuden vuokranneiden yrittäjien avulla salpietaria keittämöissä, joihin rahvas toimitti maa-ainesta ja polttopuuta ja joissa se teki päivätöitä. Velvollisuus maa-aineksen toimittamiseen ja keittotyöhön osallistumiseen muutettiin 1648 rahamaksuksi. Keittäminen siirrettiin 1600-luvulla maatilojen tehtäväksi, ja Kaarle XI:n ajasta lähtien se järjestettiin ruotujakolaitoksen tapaan. Selvitettiin, miten runsaasti salpietarin keittämiseen soveliasta maata oli saatavissa valtakunnan eri osissa. Ruotsi jaettiin salpietarinkeittoalueisiin ja nämä ”keittopiireihin”, joissa keittomestari renkeineen kävi maatiloilla kiinteän aikataulun mukaisesti, tavallisesti siten, että kunkin navetan alla olevasta maasta keitettiin salpietaria kuuden vuoden välein. Kruunun salpietarinkeittäjien oli toimitettava valtiolle tietty määrä salpietaria korvausta ja veroihin ja maksuihin myönnettyjä helpotuksia vastaan. Talonpojat olivat velvollisia ottamaan kruunun salpietarinkeittäjät vastaan, ja keittämiseen liittyi muitakin talonpojille koituvia hankaluuksia. Heidän oli kaivettava ojat navetan ympärille, jotta vesi ei pääsisi laimentamaan maaperän nesteitä, kuljetettava keittäjien työvälineet, järjestettävä käytettäväksi polttopuut (korvausta vastaan) ja kuljetettava valmis salpietari vastaanottajalle.
Talonpojat saivat 1723 mahdollisuuden keittää salpietaria itse sillä ehdolla, että se toimitettiin kruunun käyttöön sen määräämään hintaan. Tämä mahdollisuus sai rahvaan kiinnostumaan hyvän salpietarimaan kartuttamisesta, ja tämä onnistui salpietarilatojen avulla. Kruunu kannusti 1740-luvulta saakka tällaisten latojen rakentamista navettojen yhteyteen. Ladoissa oli savikerroksella peitetty puulattia. Sinne vietiin sopiva sekoitus maa-aineksia, ja tuota maapohjaa kasteltiin virtsalla ja käänneltiin. Näin luotiin mahdollisimman suotuisat olosuhteet salpietarin muodostumiselle, tosiasiassa pieneliöille, joiden toimintaan prosessi perustuu. Latojen käyttö sopi huonosti yhteen piirijakoisen järjestelmän kanssa, koska ne vaativat jatkuvaa hoitoa, jota ei voitu antaa kruunun salpietarinkeittäjien tehtäväksi, vaan talonväen oli itse huolehdittava ladostaan. Sotakollegio antoi 1747 ohjeet latojen rakentamisesta, ja niissä esiteltiin kaksi erilaista latotyyppiä, yksinkertaisempi smoolantilainen ja kehittyneempi pohjalainen malli.
Salpietarilato ja salpietarin keittäminen saivat 1700-luvun jälkipuoliskolla hyvin merkittävän aseman talonpoikien tulonlähteenä Pohjanmaan eteläosassa (vuodesta 1775 Vaasan lääni), josta tuli valtakunnan tärkein salpietarin tuotantoalue. Salpietarin tuotantoa rajoitettiin ensi kerran 1770-luvun lopulla. Jokaiselle tarkastusalueella määrättiin oma kiintiönsä. Vuonna 1783 tuotannolle määrättiin 30 000 leiviskän katto. Pohjanmaalla salpietaria tuotettiin runsaasti yli alueelle määrätyn kiintiön.
Kirjoituksessaan Salpietarinkeittämöistä, erityisesti Pohjanmaalla toimivista Chydenius todisteli, että salpietarin valmistuksen vapauttaminen kaikesta säätelystä oli sekä tuottajien että kruunun etujen mukaista. Tiukasti säädelty salpietarintuotanto oli hänen mielestään hyvä esimerkki elinkeinosta, jolla oli edellytykset nousta kukoistukseen, jos sille annettiin tähän vapaus. Chydenius tuo esiin Pohjanmaan talonpoikien tyytymättömyyden aiheita; kruunun salpietarinkeittäjien käynnit olivat maatiloilla pelkästään haitaksi, kruunulla oli käytännössä yksinoikeus talonpoikien salpietariin, heidän oli vuosikausia odotettava maksua luovuttamastaan tavarasta, he eivät saaneet itse puhdistaa salpietariaan lopputuotteeksi eikä heillä ollut mahdollisuutta seurata laadunvalvontaa, koska sitä ei tehty Pohjanmaalla. Kuvaan seuraavaksi lyhyesti tilannetta, joka sai Chydeniuksen tarttumaan kynään, ja elinkeinon ehtojen muuttumista, kunnes sitä saatiin harjoittaa vapaasti vuodesta 1805 lähtien.
Kuninkaan päätöksen mukaisesti säädettiin 1783, että kruunu maksaa 1 ½ riikintaaleria leiviskästä latojen tuottamaa raakasalpietaria joko ruutitehtaalle tai Suomessa lähimpään rannikkokaupunkiin toimitettuna. Laatuvaatimukseksi säädettiin, että salpietarin oli oltava niin puhdasta, että hävikki puhdistusprosessissa oli enintään 16 %. Tämä säädös oli voimassa, kun Chydenius kirjoitti kannanottonsa. Talonpoika sai suorittaa keittämisen omaa työvoimaansa käyttäen, mutta kruunun keittäjistä jonkun oli oltava paikalla. Kaikki ladoista saatu salpietari oli tarjottava ensin kruunulle. Ellei kruunu lunastanut itselleen kaikkea, rahvas sai vapaasti viedä tavaransa maasta. Kruunulla oli yksinoikeus salpietarikauppaan valtakunnan rajojen sisällä, ja tavaran vienti edellytti sotakollegion lupaa sekä vientitullin ja muiden vientiin liittyvien maksujen suorittamista.
Vaasan läänin rahvas lähetti jo vuoden 1786 valtiopäiville valituksen, ettei latojen aineista keitetystä salpietarista ollut saatu maksua. Sotakollegion selityksen mukaan tämä johtui kiintiömäärän ylittämisestä ja siitä, että salpietarin lunastamiseen oli useinkin ollut käytettävissä liian vähän varoja. Kun Chydenius kirjoitti tekstinsä Pohjanmaan salpietarintuotannosta, latojen maapohjista keitettyä salpietaria valmistui 12 000 leiviskää, ja suurin osa siitä tuli Pohjanmaalta (muilta alueilta kertyi kaikkiaan 2 000–3 000 leiviskää). Tuotantomäärä oli kaksinkertaistunut vuodesta 1782.
Kruunun maksusuoritusten hitaus pysyi edelleenkin pohjalaisten salpietarintuottajien ongelmana. Maakunnan rahvas odotti kesällä 1794 kruunulta 6 481 riikintaalerin suoritusta vuoden 1792 toimituksista ja 11 984 riikintaaleria vuoden 1793 salpietarista. Vielä keväällä 1795 valtiolla oli maksamatta 8 000–9 000 riikintaaleria vuonna 1793 toimitetusta salpietarista (arviolta vähintäänkin 5 000 leiviskän hinta). Kruununkin näkökannalta tämä oli kehno tilanne, koska tuotanto oli 1794 vähentynyt etenkin Pohjanmaalla, mutta kruunu tarvitsi lisää salpietaria korvatakseen ulkomaille hyvällä voitolla myymänsä erät. Kruunu oli toivonut saavansa tuona vuonna Pohjanmaalta lunastettavakseen 4 000–5 000 leiviskää enemmän kuin valtakunnalliseen 30 000 leiviskän kattomäärään sisältyi.
Vaasan läänin rahvas jätti Gävlen valtiopäiville 1792 valituksen, johon Chydenius yhtyi. Talonpojat anoivat oikeutta päästä eroon kruunun salpietarinkeittäjien käynneistä ja siis keittää salpietaria täysin omatoimisesti. Kruunun keittäjiä kuvailtiin huonotapaisiksi. He saapuivat keittämään silloin kun heille sopi eivätkä silloin, kun talonpojilla olisi ollut aikaa askareisiin heidän kanssaan. He eivät koskaan itse osallistuneet töihin, mutta vaativat talosta ruoan ja majoituksen. Lisäksi talonpojat halusivat, että aineen puhdistuksen ja laatutarkastuksen suorittaisi Pohjanmaalla yksi tähän tehtävään nimitettävä henkilö. Kuninkaallinen majesteetti halusi marraskuussa 1792 kuulla Vaasan läänin maaherran Adolf Tandefeltin käsityksen siitä, millaisia hankaluuksia vallitsevan järjestelmän mukainen salpietarinvalmistus aiheutti rahvaalle. Maaherra antoi lausuntonsa seuraavan vuoden maaliskuussa ja kertoi siinä kutsuneensa tilallisten edustajien kokouksen koolle joulukuussa 1792 keskustelemaan keinoista, joilla läänin maataloutta voitaisiin kehittää. Hän totesi, ettei hänellä ollut mitään lisättävää kokouksen esittämiin suosituksiin. Myös Anders Chydenius osallistui tuohon kokoukseen.
Kokous (”valtuutetut”) päätyi arvioon, että kruunu saisi halutessaan kymmenen vuoden kuluessa tai jopa aikaisemminkin koko salpietarintarpeensa täytetyksi Pohjanmaalta, jos maksu suoritettaisiin ”oikeaan aikaan” ja laatutarkastus suoritettaisiin läänin alueella, jolloin kansanmiesten kruunuun kohdistuva epäluottamus katoaisi. Läänin salpietarilatojen omistajat olivat jo aiemmin esittäneet sotakollegiolle käsityksensä tuotteen puhdistuksesta ja laatutarkastuksesta sekä toivomuksensa, että laatutarkastus tapahtuisi läänin pääkaupungissa. Rahvaan oikeudet saataisiin turvatuksi, jos joku lähimmän linnoituksen upseereista komennettaisiin läänin salpietarintarkastajaksi. Latojen ja ruutitehtaiden omistajat voisivat yhteisesti maksaa hänen matkakulunsa. Chydeniuksen kirjoituksesta päätellen tätä toimintatapaa käytettiin ainakin vuoden verran. Kokous ehdotti lisäksi, että kruunu siirtäisi vuosittain lääninhallinnolle rahaa riittävästi salpietarin lunastamiseen. Painokkaasti suositeltiin myös ruutitehtaan perustamista lääniin.
Tyytymättömyyden ilmaukset ja parannusehdotukset johtivat muutoksiin. Pohjanmaan salpietarin toimitusehdoista ja laatutarkastuksesta annettiin kuninkaallinen käskykirje 13.1.1796. Vuonna 1797 asetetun salpietarikomitean työ johti asiaa koskevaan asetukseen, joka annettiin 21.2.1798. Siinä talonpojat vapautettiin kruunun salpietarinkeittäjien vierailuista, sikäli kuin he eivät itse halunneet käyttää näiden palveluksia. Salpietarintuotannon piirijakoisuuden arvioitiin nyt aiheuttavan talonpojille hankaluuksia. Niinpä jokainen tilallinen sai tämän jälkeen huolehtia salpietarin keittämisestä itse, kunhan jokainen tila toimitti sille määrätyn kiintiön. Navettojen maapohja oli edelleenkin periaatteessa regaali, mutta talonpoika saattoi halutessaan siirtää sen omaan salpietarilatoonsa. Rahvaalla oli oikeus keittää salpietaria enemmän kuin tilalle määrätty kiintiö edellytti, mutta kaikki salpietari oli toimitettava kruunulle korvausta vastaan. Talonpojat eivät edelleenkään saaneet myydä salpietaria valtakunnan rajojen sisällä. Salpietaripiirijärjestelmä purettiin sitä mukaa kuin kruunun salpietarinkeittäjille myönnettiin ero tehtävästään, mutta palvelusaikansa loppuun saakka heidän oli kerättävä salpietari ja huolehdittava entiseen tapaan sen toimittamisesta kruunulle. Heidän oli myös valvottava sitä, että kaikkia sääntöjä noudatettiin eikä yksityistä salpietarikauppaa tapahtunut.
Vuoden 1798 asetuksen tarkoituksena oli ”poistaa ne väärinkäytökset ja sääntöjen rikkomukset, joita on ajoittain salavihkaa ilmaantunut valtakunnassa tapahtuvaan salpietarinvalmistukseen”, mutta kruunun salpietarintarve ja aineen valmistamisen edellytykset nousivat keskusteluun myös Norrköpingin valtiopäivillä 1800, jolloin pyrittiin löytämään joustavampi ja oikeudenmukaisempi järjestelmä. Asia ratkaistiin siten, että kruunu luopui vuodesta 1805 lähtien oikeudestaan navettojen alla olevaan salpietarimaahan, ja vastineeksi tilalliset velvoitettiin luovuttamaan vuosittain tietty salpietarimäärä. Luovutusvelvolliset saivat valmistaa salpietaria joko yksin tai yhteistoiminnassa muiden kanssa, miten heille vain parhaiten sopi. Tuotteen luovutus kruunulle ja laatutarkastus oli järjestettävä sillä tavalla, etteivät kuljetusmatkat olisi luovutusvelvollisille liian pitkiä ja että laatutarkastus suoritettaisiin moitteettomasti. Maaherrojen oli ostettava salpietari huutokauppatilaisuuksissa, joissa tilalliset saivat halutessaan myös ostaa vapautuksen luovutusvelvollisuudestaan. Vuodesta 1805 lähtien tilalliset saivat luovutusvelvollisuutensa täytettyään myydä salpietaria valtakunnassa vapaasti ”missä ja kenelle vain haluavat”. Chydeniuksen puoltama salpietarin tuotannon ja kaupan vapaus toteutui siis vuosikymmenen kuluttua hänen kirjoituksensa julkaisemisesta. Jo tämän kommenttini alussa totesin, että kirjoitusta luettiin. On kuitenkin vähintään vaikeata ellei mahdotonta määritellä, mitä vaikutusta sillä oli poliittiseen prosessiin.
NEV
Suom. HE
Painamattomat lähteet
Riksarkivet, Tukholma
Kommitterade för granskning av statssekreteraren Numers’ redogörelse för försäljning av krut och salpeter (Äldre kommittéer 316)
Statssekreterare C. von Numers 18.4.1795 med redogörelse för krut och salpeter han sålt 1794, Bilaga E
Redogörelse 16.12.1796 för åren 1795–1796, bilagorna H och 8
Äldre kommittéer 320
Hans Mickelssons och Henrik Grans besvär inlämnat 2.3.1792, fol. 80–81
Krigskollegium till KM:t om sjuderimanskapets villkor 10.4.1794, fol. 81–82
Krigskollegium till KM:t om salpeter från Österbotten 21.7.1794, fol. 89–90
Landshövding A. Tandefelts utlåtande 30.3.1793, fol. 519–520
Salpeterkommitténs betänkande 6.2.1798, fol. 4
Utdrag ur kommitterades betänkande 14.12.1792 om åkerbrukets och lanthushållningens upphjälpande i Vasa län, fol. 521–522
Painetut lähteet
Kongl. maj:ts nådiga förordning rörande saltpeter-tilwerkningen i riket 26.10.1801, Stockholm 1801.
Kongl. maj:ts nådige circulaire-bref til samtelige landshöfdingarne i Swerige och Finland angående saltpetter tillwerkningen 21.2.1798, Stockholm 1798.
Kongl. maj:ts och rikets krigs-collegii kungörelse, angående the förmoner, rättigheter och skyldigheter, som tilkomma saltpeter-ladu-anläggare … 29.4.1784, Stockholm 1784.
Porthan, Henrik Gabriel, Henrik Gabriel Porthans bref till Mathias Calonius, del 2, 1797–1800, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 5, Helsingfors 1886, s. 470–471, 551.
Kirjallisuus
Kaiserfeld, Thomas, Krigets salt. Salpetersjudning som politik och vetenskap i den svenska skattemilitära staten under frihetstid och gustaviansk tid, Lund: Sekel Bokförlag 2009.
Laine, Eevert, ”Salpietarinvalmistus ja ruutitehdaspuuhat 1810–1820-luvuilla”, Historiallinen Arkisto 46, Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1939, s. 295–365.
Villstrand, Nils Erik, ”En sjudande patriot. Kapten Carl Theodor Edman (1771–1820), krigen och salpetern”, Tom Gullberg & Kaj Sandberg (red.), Medströms–motströms. Individ och struktur i historien. Festskrift till Max Engman den 27 september 2005, Helsingfors/Stockholm: Söderströms/Atlantis 2005, s. 435–458.