Yhdeksännessä saarnassaan Chydenius tarkastelee kahdeksatta käskyä: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Tulkinnan lähtökohtina ovat käsitteet kunnia, totuus ja hyve. Kunnian merkitys korostui jo Chydeniuksen tarkastellessa ihmisen hengen, kunnian ja omaisuuden loukkaamattomuutta ensimmäisessä saarnassa. Kunnia ilmenee tässä siis yhtä keskeisenä asiana ihmiselle kuin hänen henkensä ja omaisuutensa. Tämän jälkeen kunnia on noussut usein esiin Chydeniuksen saarnoissa. Tässä saarnassa hän tarkastelee sitä vielä perusteellisemmin kuin aiemmissa yhteyksissä.
Saarnan johdannon tarkoituksena on samoin kuin useissa edellisissäkin saarnoissa ankkuroida saarnan aihe luonnolliseen ja itsestään selvään tietoon, sellaisena kuin se ilmenee järjen ja kokemuksen maailmassa. Vasta sen jälkeen Chydenius siirtyy ilmoituksena saadun kirjoitetun lain luomiin teologisiin lähtökohtiin. Näin toimimalla saarnan sanomaa vahvistetaan Raamatun ulkopuolelta otetuilla perusteilla. Tuloksena on sekä Raamatun sisältämän totuuden paikkansapitävyyden vahvistaminen että kokemukseen perustuvan ajatussisällön teologisointi.
Johdannossa Chydenius sanoo, että kunnian jaloin muoto perustuu ihmisen hyveellisyyteen. Hyveellisyys saa hänen mukaansa alkunsa ihmisen sydämestä, ja siitä syystä tämä kunnian muoto perustuu hänen sisäisiin ominaisuuksiinsa. Ulkonäkö, rikkaus ja muu sellainen, mikä voi tuottaa omistajalleen kunniaa, ei merkitse tässä yhteydessä mitään. Chydenius jakaa hyveeseen perustuvan kunnian kahteen ilmenemismuotoon – sisäiseen ja ulkonaiseen kunniaan. Tärkein on sisäinen kunnia, joka määräytyy siitä, noudattaako ihminen lakia ajatuksissaan, tunteissaan, sanoissaan ja toiminnassaan (niin sisäisissä kuin ulkonaisissakin teoissa). Sisäinen kunnia perustuu kaikkeen, mitä ihminen on tehnyt, myös seikkoihin, joita muu maailma ei tunne.
Termit sisäinen ja ulkonainen kunnia eivät olleet perinteisiä teologisia käsitteitä. Ainoa teologiassa mainittu kunnia kuului Jumalalle. Chydenius puolestaan lähtee kunnian käsitettä selittäessään ihmisten yhteiselämästä ja heidän erilaisista tavoistaan suhtautua toistensa yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan. Hän kuitenkin yhdistää tämän maallisen kunniakäsitteen uskoon. Ihminen, jolla on todellinen sisäinen kunnia, on myös todellinen kristitty. Molemmat termit – sisäinen ja ulkonainen kunnia – johtavat yhteiskunnallisesta ja maailmallisesta kielenkäytöstä juontuvan kunniakäsitteen teologisointiin tässä saarnassa.
Ulkonaisessa kunniassa on sen sijaan kyse siitä, miten ympäröivä maailma arvioi ihmisen ominaisuuksia. Ihmisen tavoitteena on oltava tila, jossa sisäinen ja ulkonainen kunnia vastaavat toisiaan. Jos ihmistä pidetään hyveellisenä, ulkonaisen kunnian pitää perustua hänen todellisiin ominaisuuksiinsa. Jos tämä periaate hylätään, ihmistä voidaan verrata kolikkoon, johon lyöty ulkonainen leima ei vastaa rahan todellista arvoa. Kaikkea muuta hallitsevaksi sanomaksi tässä Chydeniuksen saarnassa kohoaa totuudellisuuden merkitys – ihmisestä ei saa tulla väärä raha.
Ryhtyessään erittelemään kunnian merkityksiä saarnan johdannossa Chydenius tarkastelee siis kahta asiaa. Ensin hän hylkää sen kunnian muodon, joka nojautuu ensisijaisesti ulkonäköön, rahoihin ja valtaan, ja nostaa esiin hyveeseen perustuvan kunnian merkityksen. Sitten hän siirtyy käsittelemään hyveeseen pohjautuvaa kunniaa ja kuvailee, millaisiin vaikeuksiin joutuu, kun yrittää saada todenmukaisen käsityksen ihmisen hyveellisyydestä. Tarkastelemalla kunniaa kahdesta näkökulmasta, joista sisäinen kunnia on hyveeseen perustuvan kunnian todellinen perusta, Chydenius luo mallin, jonka pohjalta hän pystyy käsittelemään perinpohjaisesti ihmisen psykologian, hänen tekojensa ja ympäristön hänestä saaman käsityksen välisiä suhteita. Hän pystyy siis yhdistämään ihmisen sisäisen näkökulman häntä ulkopuolelta tarkkailevien lähimmäisten näkökulmaan. Sisäinen näkökulma ei kuitenkaan ole ihmisen yksityinen salaisuus – Jumalalla on kaikki tieto hänen sisäisistä ja ulkonaisista teoistaan. Tämä menettely antaa Chydeniukselle mahdollisuuden tarkastella ihmisen omantunnon ja hänen sosiaalisessa kanssakäymisessä näkyvän käyttäytymisensä välistä suhdetta.
Chydeniuksen mielestä kunniaa ei ratkaise ympäristö, vaan se on seuraus ihmisen omasta hyveellisyydestä. Ihmisen voisi sanoa kantavan kunniaansa sisällään. Hän voi menettää ympäristön hänelle suoman kunnian, mutta säilyttää silti todellisen kunniansa, jonka hän on itse luonteellaan ja teoillaan tuottanut. Siten syntyy sisäiseen olemukseen ylimääräinen tila, jossa itsetunto voi kasvaa – tila, jossa ihminen itse määrää kunniansa ja arvonsa, eivätkä sitä määrää yksinomaan naapurit, kyläläiset tai muut hänen lähellään olevat ihmiset. Tämän kunniakäsitteen juuret ovat teologisessa mielikuvamaailmassa. Se rakentuu ihmisen kokemuksellisen jumalasuhteen ympärille.
Käskyä tulkitessaan Chydenius yhdistää kunnian käsitteen tiiviisti totuudellisuuden velvollisuuteen. Oikea kunnia merkitsee hänen mukaansa läpinäkyvyyttä, valheellisuus taas on teeskentelyä ja siis sisimpänsä salaamista. Moraalinen läpinäkyvyys on sekä maallinen että hengellinen vaatimus. Koko tämän tarkastelun Chydenius suorittaa mainitsematta käsitettä rehellisyys. Hän määrittelee sen sijaan käskyssä ilmaistun käsitteen väärä todistus. Rehellisyyden (ärlighet) käsite ja sen vastakohta – epärehellisyys (oärlighet) – palautuvat sen sijaan käsitteeseen kunnia (ära), joka tarkoittaa ihmisen ympäristöltään osakseen saamaa kunnioitusta ja arvostusta. Rehellinen toiminta tuo kunniaa, epärehelliset teot taas tuottavat ihmiselle häpeää, esimerkiksi valehtelu, petos sekä siveettömät ja rikolliset teot. Totuudellisuus on siis kunniaa tuottava ominaisuus. Rehellinen mies on mies, jolla on kunniansa.
Käsitteellä ärlighet oli 1700-luvulla erilaisia merkityksiä. Usein sitä käytettiin kuvaamaan henkilöä, joka oli suuren kunnioituksen kohteena (hade stor ära), mutta se voitiin myös yhdistää totuudellisuuteen. Chydenius puolustaa saarnassaan totuudellisuuden merkitystä kunnialle ja tarkastelee totuuden käsitteen rajoja sen vastakohtien epätotuus ja valhe kautta. Sanaa ärlig hän kuitenkin käyttää saarnassa vain kerran ja tarkoittaa sillä miestä, jolla on kunnia tallella.
Saarnan ensimmäisessä osassa selvitetään, mitä Jumala kahdeksannessa käskyssä kieltää. Chydenius aloittaa määrittelemällä käsitteiden epätotuus ja valhe välisen eron. Sitten hän määrittelee ja luokittelee erilaisia puheakteja erottaakseen sallitut ja kielletyt toisistaan. Erottamalla toisistaan kielletyn valheen ja sallitun epätotuuden hän avaa itselleen mahdollisuuden yhdistää totuudellisuuden vaatimus tietynlaisten epätotuuksien hyväksymiseen.
Epätotuuksia ovat Chydeniuksen mukaan esitykset, lausunnot ja väitteet, jotka eivät vastaa todellisia tilanteita. Valheet ovat epätotuuksia, joita käytetään Jumalan kunnian loukkaamiseen tai lähimmäisen tai oman minän vahingoittamiseen. Päätelmäksi saadaan, että tietyt epätotuudet ovat sallittuja. Esimerkiksi runoissa ilmaistut epätotuudet ovat sekä hyödyllisiä että mieltä ylentäviä. Toisinaan ihmisen on myös pakko sanoa epätotuuksia hyvässä tarkoituksessa. Kyseessä voi olla puhujalle luottamuksellisesti uskotun totuuden säilyttäminen luottamuksellisena. Tämä epätotuus on sallittu, kunhan se kerrotaan Jumalan ja toisen ihmisen oikean kunnian suojelemiseksi. Valhe on sen sijaan aina kielletty. Puhujan tarkoitus siis ratkaisee, onko epätotuus sallittu vai ei. Kielletty epätotuus määritellään valheeksi.
Tämän jälkeen Chydenius siirtyy tutkimaan käsitettä väärä todistus. Hänen mielestään on itsestään selvää, että valheet eli epätotuudet, jotka esitetään toisen ihmisen vahingoittamiseksi, ovat tuomittavia. Hän huomauttaa myös, että Aristoteles on kuvannut tämän kirjassaan Nikomakhoksen etiikka. Hän viittaa myös pariin Uuden testamentin kohtaan, joissa valhe tuomitaan. Teologisen käsityksen mukaan paholainen on valheen isä (Joh. 8:44), koska hän toi valheen maailmaan. Ihmisten valehtelun juuret Chydenius löytää ihmisen psyykestä, siihen kuuluvista tahdosta ja järjestä. Itserakkauden ja ylpeyden vaikutuksesta tahto voi johtaa järjen harhaan, ja järki taas voi epäonnistua oikeiden arvioiden tekemisessä. Tahalliset valheet, joissa tahto johtaa järjen toteuttamaan sydämen pahoja tarkoituksia, ovat valehtelun pahin muoto.
Selitettyään valheen ja epätotuuden välisen eron Chydenius siirtyy tarkastelemaan väärää todistusta, joka saatetaan antaa oikeudenkäynnissä. Kiellettyjä ovat syyttömiin kohdistetut väärät syytökset, mutta kiellettyä on myös pidättyminen syyttämästä selvästi rikoksen tehneitä vastaan. Lisäksi tosiasioiden vääristely ja totuuden salaaminen ovat kiellettyjä. Totuuden sanomiseen eivät kuitenkaan ole velvoitettuja pelkästään todistajat. Chydeniuksen mukaan tämä käsky säätää myös tuomareiden toiminnasta. Se kieltää tuomareita langettamasta vääriä tuomioita, uhkaamasta syyttömiä ja hoitamasta tehtäväänsä leväperäisesti, niin etteivät tuomiot ole oikeudenmukaisia.
Tämän jälkeen Chydenius ottaa esiin muualla yhteiskunnassa tapahtuvan valehtelun. Hänen mielestään monet ihmiset valehtelevat siitä syystä, ettei heitä ole koskaan kasvatettu erottamaan totuutta ja valhetta toisistaan. Sellaiset ihmiset valehtelevat minkään heitä siitä estämättä ja tekevät näin korostaakseen omaa tärkeyttään muiden kustannuksella. Toisten panetteleminen on kuitenkin kiellettyä. Ylpeys, kateus ja katkeruus ovat tunteita, jotka voivat johtaa tuollaiseen valehteluun. Chydenius väittää kuitenkin myös, että yhtä paha asia on toisen kiitteleminen silloin, kun hän ei kiitosta ansaitse. Sellaisissa tilanteissa motiivit voivat olla aivan toisenlaisia. Kun on täytettävä virkoja tai ollaan solmimassa avioliittoa, ihmiset saattavat esittää perusteettomia imarteluja ohjatakseen asioita mieleiseensä suuntaan. Tällaiseen petollisuuteen eivät voi oikeuttaa sukulaisuus, ystävyys eivätkä muutkaan suhteet.
Toinen valehtelun muoto on ympäristön pettäminen eleillä. Tällä Chydenius tarkoittaa ihmisten tapaa esiintyä ympäristössään. Hän arvostelee esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat suhtautuvinaan ystävällisesti ja solmivat ystävyyssuhteita muiden kanssa, mutta oikeastaan halveksivat uusia ystäviään. Näin he toimivat petollisesti. Hän arvostelee myös sellaisia ihmisiä, jotka vaikenevat, kun tehdään huonoja päätöksiä, ja näin hyväksyvät ne epäsuorasti. Passiivinen suhtautuminen jumalattomiin tekoihin vahvistaa synnintekijän paheellisuutta. Jos katselee pahoja tekoja vaieten sivusta, on myötäsyyllinen rikoksiin. Chydenius vaatii todistajia sen sijaan toimimaan siten, että he sanoin ja elein osoittavat paheksuvansa tekeillä olevaa pahaa.
Chydenius käsittelee vielä yhtä kahdeksannen käskyn ulottuvuutta. Kyseessä on toisen ihmisen kavaltamisen kieltäminen. Tässä hän ottaa lähtökohdakseen Lutherin Vähässä katekismuksessa esittämän tulkinnan. Kavaltaminen tapahtuu Chydeniuksen mukaan, kun ihminen hankkiutuu läheisiin suhteisiin jonkun kanssa, hankkii hänen luottamuksensa ja sitten pettää hänet. Tämä toisen osoittaman luottamuksen väärinkäyttäminen perustuu petolliseen käyttäytymiseen, jossa valehtelulla on tärkeä osansa.
Tarkasteltuaan petollisuutta Chydenius siirtyy käsittelemään panettelua. Tässä hän ottaa esiin Lutherin Isossa katekismuksessa antaman panettelemisen kiellon. Chydenius tulkitsee tämän kiellon kohdistuvan sellaiseen kierouteen, että ihmisestä puhutaan pahaa hänen selkänsä takana. Arvosteleminen ei ole kiellettyä, mutta se on esitettävä suoraan arvostelun kohteelle itselleen. Vasta sen jälkeen arvostelun voi esittää myös muissa yhteyksissä. Viimeinen valehtelun muoto, jonka kahdeksas käsky Chydeniuksen mukaan kieltää, on väärien huhujen levittäminen muista ihmisistä.
Näin Chydenius siis tulkitsee kahdeksannen käskyn kieltävän muihin ihmisiin kohdistuvat pahantahtoiset epätotuudet kaikissa tilanteissa. Chydeniuksen valehtelulle antama määritelmä voidaan tiivistää seuraavasti: Epätotuus on lausuma, joka ei vastaa todellisuutta. Epätosia lausumia on kahdenlaisia – sallittuja ja kiellettyjä. Sallittu epätotuus on totuudenvastainen lausuma siitä riippumatta, uskooko sanoja lausumaansa vai ei. Kiellettyjä epätotuuksia sanotaan valheiksi, ja ne ovat lausumia, jotka esitetään Jumalan kunnian loukkaamiseksi tai toisen ihmisen tai sanojan itsensä vahingoittamiseksi. Sanoja voi uskoa omiin sanoihinsa tai pahimmassa tapauksessa sanoa ne vastoin parempaa tietoaan. Sanojan oma käsitys ei kuitenkaan ratkaise, onko lausuma valhe, vaan ratkaiseva on hänen vahingoittamistarkoituksensa. Jos väittää syytöntä varkaaksi uskoen väitteen pitävän paikkansa, esittää valheen, selittää Chydenius.
Merkityksellisiä seikkoja on kaksi, ensinnäkin vahingoittamistarkoitus ja toiseksi lausuman todenmukaisuus tai totuudenvastaisuus. Jos siis ihminen esittää jonkin kannanoton täysin vakuuttuneena lausumansa todenmukaisuudesta, hän esittää silti epätotuuden, jos lausuma ei pidä paikkaansa. Tästä seuraa, että monenmoisia epätotuuksia, jotka esitetään ilman vahingoittamistarkoitusta, tulkitaan sallituiksi epätotuuksiksi ja rinnastetaan siis hyvässä uskossa esitettyihin epätotuuksiin. Tämä merkitsee myös, että on sekä tietoisia että tiedostamattomia valheita. Tietoiset ovat pahimpia, ja niistä väärä vala on pahin valhe, jonka ihminen voi esittää.
Merkillinen piirre Chydeniuksen valehtelua koskevassa selvittelyssä on, ettei hän käsittele lainkaan valhetta, joka syntyy puhujan tietoisesti vääristellessä totuutta. Hänen valheen määrittelyään on tämän takia aihetta pitää pikemminkin osana hänen tulkintaansa Jumalan antamasta väärän todistuksen antamisen kiellosta kuin yleisenä valheen määritelmänä. Tavoitteena oli keskittyä ihmisen tapaan suhtautua omaansa ja muiden ihmisen kunniaan ja sosiaaliseen asemaan. Kun Chydenius sisällyttää kiellon piiriin teeskentelyn, panettelun, huhujen levittämisen ja imartelun, tämä osoittaa, että hän haluaa kieltää sosiaalisen pelin, kunniakäsitysten ja ihmisen itserakkauden aiheuttamat juonet ja konfliktit.
Chydenius käsittelee kahdeksannen käskyn käskevää osuutta saarnan loppuosassa. Koska hän on edellä todennut, että valhe kielletään, on helppoa havaita, että ihmisten on pysyttävä totuudessa. Ihmisen on etsittävä totuutta kaikissa tilanteissa. Chydeniuksen mukaan tämä merkitsee asioiden objektiivista tarkastelua ja pyrkimystä asioiden näkemiseen sellaisina kuin ne ovat todella tapahtuneet. Ihmisen on myös oltava eleissään vilpitön ja vältettävä mielistelyä ja epäaitoutta esiintymisessään. Lisäksi hänen on oltava aina rehellinen. Hänen on sanottava mitä ajattelee ja ajateltava mitä sanoo. Totuudellisuusvaatimus, jonka Chydenius esittää tuomarien ja todistajien noudatettavaksi, koskee siis koko yhteiskuntaa. Lopuksi myös ihmisen tekojen on oltava totuudellisia. Tämä merkitsee, että puheessa ilmaistavan vilpittömyyden ja todenmukaisuuden on hallittava myös ihmisen tekoja. On siis tehtävä totuutta, ja tämä tapahtuu toimimalla avuliaasti, tekemällä rakkaudellisia palveluksia ja noudattamalla uskollisuutta.
Chydenius esittää totuutta koskevassa tarkastelussaan ihanteen, joka vaatii vielä voimakkaammin totuudellisuutta kuin saarnan ensimmäinen osa. Selviää myös, että hän käyttää sanaa totuus monessa eri merkityksessä. Totuuksia on ainakin kahdenlaisia: suun puheen ja sydämen tuntemusten vastaavuus sekä lausuman ja todellisuuden välinen yhteys. Ensiksi mainittua totuuden lajia sanotaan vilpittömyydeksi, ja sen vastakohta on vilpillisyys. Toista totuutta sanotaankin totuudeksi, ja sen vastakohta on valhe. Chydenius pyrkii saamaan nämä yhdistymään, niin että ihminen on vilpitön ja aito sekä totuudellinen ja objektiivinen.
Erottamalla teot ja eleet erilaisiksi totuuden ilmenemismuodoiksi Chydenius pystyy myös osoittamaan ajatuksen/tunteen, sanojen ja toiminnan välisen yhteyden. Totuudellinen on vain sellainen ihminen, joka sanoo mitä ajattelee ja tekee minkä on sanonut tekevänsä. Näin Chydenius tekee saarnan toisesta osasta totuuden ylistyksen. Tämä on samalla hänen jumalakuvansa keskeinen osa. Totuuden Jumala ei voi vaatia ihmisiltä muuta kuin totuutta. Näin Chydenius siis käsittää pyrkimyksen todenmukaisuuteen ja vilpittömyyteen tavaksi kulkea kohti tavoittelemisen arvoista onnellisuutta, autuutta.
Chydenius siirtää kahdeksannen käskyn tulkinnan periaatetasolle, jolloin kyse on ihmisten lausumien suhteesta ympäröivään todellisuuteen, ja toimii tässä toisin kuin Luther. Chydeniukselle totuus on kaikkein tärkein tavoite. Hän esittää eettisen normin, jonka peruskäsitteitä ovat uskollisuus, totuudenmukaisuus ja vilpittömyys. Sen vastakohtia ovat epäluotettavuus, mielistely, petos ja valhe. Tämä nostaa esiin myös totuudellisuuden velvollisuuden ja rakastamisen velvollisuuden välisen ristiriidan. Totuudellisuuden merkitystä korostaessaan Chydenius asettuu samalla Lutherin rinnalle vakuuttaen, että rakkauden lain on vallittava silloin, kun lähimmäisestä puhutaan. Tämä velvollisuus toteutuu vain siinä tapauksessa, että ihminen todellakin tuntee näin kohdatessaan toisen ihmisen. Velvollisuus on kaksiosainen. Ensinnäkin on puolustettava lähimmäistä, jota parjataan, ja toiseksi ajatusten ja puheen on vastattava toisiaan. Niinpä Luther on Chydeniuksen mielestä oikeassa kirjoittaessaan Isossa katekismuksessa, että Jumala on kehottanut ihmistä ajattelemaan ja puhumaan lähimmäisestään hyvää. Chydenius kuitenkin hieman korjaa Lutherin tulkintaa. Hänen mielestään on tärkeätä pyrkiä vilpittömästi myönteiseen käsitykseen niin lähimmäisistä kuin omasta itsestäänkin. Kun minäkuva on realistinen ja nöyrä, lähimmäisiä voidaan tarkastella suvaitsevammin. Muuten ihmisten itserakkaus ja ylpeys erottavat heitä toisistaan ja värittävät heidän käsityksiään. Jos ihmiset onnistuvat toimimaan näin, he voivat suhtautua toisiinsa kunnioittavasti, koska kukaan ei ole niin surkea ja paha, ettei hän ansaitse lähimmäisiltään tällaista suhtautumista. Kun ihminen on alkanut ajatella myönteisesti lähimmäisestään, ajatusten esittäminen sanoin ei ole vaikeaa. Näin ihminen voi totuudenmukaisuutta ja vilpittömyyttä loukkaamatta puhua myönteisesti lähimmäisistään, sellaisistakin, joita hän ei arvosta. Chydenius korostaa, että tällainen käyttäytyminen on myös tarkoituksenmukaista, koska näin esiintyvä saa hyvän maineen. Tällainen rakkaudellinen mielentila on myös myönteinen kokemus, koska rakkauden vallitessa sielu voi hyvin.
Samalla Chydenius vakuuttaa, että lähimmäisen kunnian voi kyseenalaistaa, jos se, mitä sanotaan, on todella tarkistettua ja totuudenmukaista tietoa. Tässä hän luopuu Lutherin kehotuksesta puhua kaikista hyvää ja arvioi, että käskyä on pikemminkin tulkittava siten, että ihmisellä on velvollisuus etsiä totuutta kuulemiensa huhujen takaa ja pidättyä aina huhujen levittämisestä eteenpäin.
Tässä saarnassa Chydenius viittaa Aristoteleeseen – mikä on hyvin harvinaista hänen muissa saarnoissaan. Viittaus vie Nikomakhoksen etiikan neljänteen kirjaan. Siinä Aristoteles selvittelee vilpittömyydeksi sanottua hyvettä. Chydenius muodostaa saarnassaan synteesin luterilaisesta rakkauden sanelemasta velvollisuudesta puhua lähimmäisestään hyvää ja Aristoteleen kehotuksesta vilpittömyyteen. Tuloksena on mukailtu vilpittömyys, jota noudattava puhuja ei koskaan sano mitään olematta varma asiastaan. Lisäksi tällainen puhuja pyrkii ilmaisemaan sanottavansa mahdollisimman vilpittömästi pyrkiessään samalla ohjaamaan tulkintaansa omasta itsestään ja ympäristöstään suvaitsevampaan ja rakkaudellisempaan suuntaan. Jos hän kuitenkin havaitsee jotakin väärää, hänen on myös sanottava se. Totuus ja rakkaus on yhdistettävä – tämä on Chydeniuksen suositteleman suhtautumistavan ydin.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen