Edellinen jakso: Maastamuutto, § 15
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 17
§ 16
Kaivostyössämme on yhtä paljon pakkoa kuin muissakin ammateissa.
Pakko kohdistuu ensinnäkin köyhiin ruukinomistajiin, joilla ei ole tarpeeksi pääomaa ruukin pyörittämiseen. Valtakunnan kunnianarvoisissa säädyissä heräsi myötätunto heidän ahdinkoaan kohtaan ja heidän tuekseen perustettiin rautakonttori1. Mutta laadittaessa sille sääntöjä mukaan tuli tiettyjä asioita tarkkasilmäisten ja rehellisten vastustuksesta huolimatta.
Näiden sääntöjen ja pankin helposti myöntämien lainojen avulla varakkaat pystyivät tekemään korkeimmat tarjoukset ruukeista ja hankkimaan niitä itselleen sekä ryhtymään toisten rahoittajiksi. Ja koska kyse oli samoista henkilöistä, jotka vaikuttivat vaihtokurssiin sietämättömän kalliilla lainoilla, se aiheutti vielä murheellisemmat seuraukset.
Nämä pääomalainojen antajat, jotka olivat samalla viejiä ja vekselien asettajia, tekivät kirjallisia sopimuksia tietyistä toimituksista ja tietystä taalerimäärästä kutakin kippuntaa kohti silloin kun vaihtokurssi oli vielä siedettävä. Sopimukset tehtiin kymmeneksi vuodeksi ja pitemmäksikin ajaksi. Mutta heti kun sopimus oli tehty, kurssin annettiin nousta yli 100 markkaan riikintaalerilta. Taaleri, joka siedettävän kurssin aikana48 oli vastannut kahdettatoista osaa riikintaalerista, kutistui nyt pelkäksi kahdeskymmenesneljäsosaksi. Köyhä ruukinomistaja joutui siis myymään rautansa puolella sovitusta hinnasta, vaikka saikin saman taalerimäärän.
Kun tällaisen sopimuksen tehnyt ruukinomistaja on parin vuoden kuluttua vajonnut taloudellisiin hankaluuksiin, ei hyvä ystävä voi antaa hänelle parempaa neuvoa kuin että hänen on paras jättää kaikki varakkaampien käsiin ja etsiä turvaansa muualta.
2) Ruukkien sepät ja työntekijät pakotetaan tyytymään aivan liian alhaisiin palkkoihin.
Hehän nimenomaan tekevät työt, joten heidän on saatava sopivaa ja ravitsevaa ruokaa ja tarvittava toimeentulo, muutoin he kyllästyvät, muuttuvat laiskottelijoiksi, varkaiksi ja lohtua köyhyytensä etsiessään mitä surkeimmiksi juopoiksi. Kokeneita työntekijöitä ei saada ulkopuolelta. Kun työteliäät huomaavat, ettei heidän ahkeruudelleen anneta juuri arvoa, he katsovat joutuneensa orjuuteen. Riksdags-Tidningarista2 voi lukea joitakin heidän valitusvirsiään. Välipuheet ja sopimukset on kuitenkin pidettävä, vaikka itse asiat ovatkin muuttuneet. Elleivät työntekijät tyydy tähän, he saavat etsiä parempia oloja muualta. Se ei kuitenkaan paljon lohduta sen jälkeen kun he ovat saaneet vaimon, lapsia ja jonkinlaisen asuinsijan, etenkään kun Ruotsin vuorityö on joutunut kovin harvojen omistukseen.
Pohjolan kylmät talvet vievät ravinnon kesän linnuiltamme ja ajavat49 ne joukoittain maistelemaan etelän iloja. Nälkä ja köyhyys, joihin ei helpotusta löydy, ohjaavat monet ruukintyöläisemme samalle tielle.
3) Kaivoksiimme liittyy vielä yksi pakko, joka kohdistuu erityisesti niiden ympärillä asuvaan rahvaaseen, ja vaikka asia ei näykään varsinaisesti vahingoittavan ruukkeja, on silti selvää ettei kaivostoiminta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa voi perustua maanviljelijöiden joutumiseen perikatoon.
Jokainen ihminen, jolla on hiukankin helliä tunteita isänmaataan kohtaan, tietää kyllä miten nämä asiat meillä voivat olla. Tässä ei tarvitse arvailla miten asiat ovat, mitään ei tarvitse vahvistaa vanhoilla tapauksilla eikä yksipuolisilla valituksilla. Asian pitäisi olla ratkaistavissa päivänselvien totuuksien pohjalta. Tiedän ruukin, joka rannikolla maksaa vain 3 kuparitaaleria hiililästistä, kun lästi muutaman kymmenen kilometrin päässä maksaa 10–12 kuparitaaleria. Täydellisimmin vakuutuin tästä pakosta luettuani viimeksi pidetyillä valtiopäivillä julkaistun Riksdags-Tidningar -lehden numerosta 963 muutamien verotalonpoikien kahdeksanvuotisesta orjuudesta, urheasta vastarinnasta ja laihasta voitosta. Tapaus kannattaa pitää muistissa.
Heidät velvoitettiin 20 hopeataalerin sakon uhalla myymään hiililästi 5–6 kuparitaaleria alle markkinahinnan. Seuraavaksi he joutuivat väärän oikeusistuimen tuomitsemiksi. Kun he valittivat tuomiostaan, heille määrättiin sakot. Valitus menetti merkityksensä kun ensimmäinen tuomio määrättiin pantavaksi täytäntöön. Nyt he50 vaativat, että kaikkia asianomistajia oli kuultava asiassa, mutta vaatimus hylättiin. He valittivat, mutta saivat uudet sakot. Kun sitten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt julistivat virkamiesten ja kuninkaallisten kollegioiden toimet asiassa täysin laittomiksi ja lakia selvästi rikkoviksi, verotalonpojat saivat vihdoin maksamansa sakot takaisin, mutta pitkästä oikeudenkäynnistään he eivät saaneet mitään korvausta, eikä liioin siitä, että olivat 8 vuoden aikana menettäneet 5–6 taaleria jokaiselta lästiltä, jonka olivat joutuneet myymään.
§. 16.
Wåra Bärgwärck ligga intet mindre under twång än andra näringar.
Derwid twingas först fattiga Bruks-ägare, som ej hafwa tilräckeligit förlag sjelfwa, at drifwa wercket med. Riksens Höglofl. Ständer behjertade deras nöd, och i afsigt at understödja dem inrättades Järn-Contoiret4. Men wid denna författnings reglerande inflöt något emot skarpsyntas och redligas protest.
Derigenom sattes de förmögna i stånd, jämte faciliterade5 lån i Banken, at igenom högst budit pris tilhandla sig Bruks-egendomar, och blifwa förlags-män för de öfriga. Och emedan de woro de samma, som genom odrägeliga lån influerade på Wäxel-Coursen hände derigenom det som ännu bedröfweligare war.
Dessa Förlags-män, som tillika woro Exporteurer och Trasenter6 faststälde genom skrifteliga Contracter under en dräglig Wäxel-Cours en wiss lefwerants och et wist Daler-tal för hwart Skeppund, som skulle wara i tio och flera år. Men så snart detta war bestält7, lät man Coursen rasa öfwer 100 mark per Riksdalern hwarigenom en daler, som wid drägelig Cours48 war en tolftedel af en Riksdaler, blef nu allenast en tjugufjerdedel deraf. Den fattiga Bruks-ägaren nödgades således sälja sit Järn til hälften af det acorderade wärdet, fast han hade samma Daler-tal i behåll.
När nu en Bruks-ägare genom sådant Contract fördjupat sig inom några års förlopp i widlöftighet8, mån någon upriktig wän kunde råda honom bättre, än lemna alt i de förmögnares händer, och söka annorstäds sin säkerhet.
2) Twingas Bruks-smedar och arbetare igenom alt för knappa löner.
Det äro egenteligen de, som drifwa arbetet, de böra derföre hafwa tjenlig och styrckande föda, och tarflig utkomst, annars ledsna de, blifwa lättingar, tjufwar och til en tröst i sin fattigdom de liderligaste fyllhundar. Inga förfarna arbetare fås in utifrån. Idoga, som märcka sin flit här gemenligen föga skattas räkna sin lefnad för träldom. I wåra Riksdags-Tidningar9 läsas några af deras sorge-läten10; Men ord och aftal måste stå, fast sakerna i sig sjelf förändrat sig. Åtnöjas de ej dermed få de söka sig bättre hwilckor annorstädes, hwilcken tröst likwäl, sedan de fådt hustru och barn, och något hemwist ej tycks särdeles betyda, hälst sedan alla Swenska bärgwärck kommit i så få mäns händer.
Nordens kalla wintrar, som gömma födan undan för wåra Sommar-foglar drifwa49 dem hopetals, at smaka de Södra länders nöjen. Hunger och armod utan undsättning wisa ofta wåra Bruks-arbetare samma wäg.
3) Wåra Bärgwerck hafwa ännu et twång i följe med sig, som i synnerhet rörer den omliggande Almogen, och ehuru det intet egenteligen tyckes skada Bruken är dock klart, at inga Bärgwärck i et wälbestält samfund kunna grundas på Landtmannens undergång.
Huru härutinnan hos oss må wara beskaffat, kan ingom wara obekant, som minsta ömhet hyser för sit Fosterland. Här behöfwas intet några gissningar: Det är onödigt, at bestyrcka något med gamla händelser eller ensidiga klagomål: middags-sanningar11 skola afgöra saken. Jag wet det bruk, som intet betalar mer än 3 Daler Kopp:mt för Kål-stigen utmed sjökanten12, fast den några mil derifrån kåstar 10 a 12 Dal. Kopp:mt. Men ingen ting har så fullkomligen öfwertygat mig om detta twång, som den i Riksdags-Tidningarne N:o 96 för sistledne Riksdag införda berättelsen13 om några Skatte-bönders 8 åra träldom, tappra motstånd och magra seger: Det är wärt at hafwa i minnet.
De förplicktades at wid 20 Daler Sölfwermynts wite sälja Kål-stigen til 5 a 6 Daler Kopp:mt mindre än markgången14 war: de dömmas wid orätt forum: när de wädja deremot, bötfällas de: deras wad15 göres onyttigt genom den första domens anbefalta wärckställighet: de50 påstå widare, at alla sakägande måtte höras, men det afslås: de wädja, men de blifwa derföre ånyo pliktfälda. Och när Riksens Höglofliga Ständer förklara Ämbetsmännernas och Kongl. Collegii domar och göromål härwid för aldeles olagliga och emot klar Lag stridande, få de ändteligen sina ådömda böter tilbaka, men ingen ting för sin långwariga rättegång eller någon ersättning, för det de i 8 års tid på hwar stig kål de nödgats sälja förlorat 5 a 6 Daler.
§ 16
Kaivostyössämme on yhtä paljon pakkoa kuin muissakin ammateissa.
Pakko kohdistuu ensinnäkin köyhiin ruukinomistajiin, joilla ei ole tarpeeksi pääomaa ruukin pyörittämiseen. Valtakunnan kunnianarvoisissa säädyissä heräsi myötätunto heidän ahdinkoaan kohtaan ja heidän tuekseen perustettiin rautakonttori16. Mutta laadittaessa sille sääntöjä mukaan tuli tiettyjä asioita tarkkasilmäisten ja rehellisten vastustuksesta huolimatta.
Näiden sääntöjen ja pankin helposti myöntämien lainojen avulla varakkaat pystyivät tekemään korkeimmat tarjoukset ruukeista ja hankkimaan niitä itselleen sekä ryhtymään toisten rahoittajiksi. Ja koska kyse oli samoista henkilöistä, jotka vaikuttivat vaihtokurssiin sietämättömän kalliilla lainoilla, se aiheutti vielä murheellisemmat seuraukset.
Nämä pääomalainojen antajat, jotka olivat samalla viejiä ja vekselien asettajia, tekivät kirjallisia sopimuksia tietyistä toimituksista ja tietystä taalerimäärästä kutakin kippuntaa kohti silloin kun vaihtokurssi oli vielä siedettävä. Sopimukset tehtiin kymmeneksi vuodeksi ja pitemmäksikin ajaksi. Mutta heti kun sopimus oli tehty, kurssin annettiin nousta yli 100 markkaan riikintaalerilta. Taaleri, joka siedettävän kurssin aikana48 oli vastannut kahdettatoista osaa riikintaalerista, kutistui nyt pelkäksi kahdeskymmenesneljäsosaksi. Köyhä ruukinomistaja joutui siis myymään rautansa puolella sovitusta hinnasta, vaikka saikin saman taalerimäärän.
Kun tällaisen sopimuksen tehnyt ruukinomistaja on parin vuoden kuluttua vajonnut taloudellisiin hankaluuksiin, ei hyvä ystävä voi antaa hänelle parempaa neuvoa kuin että hänen on paras jättää kaikki varakkaampien käsiin ja etsiä turvaansa muualta.
2) Ruukkien sepät ja työntekijät pakotetaan tyytymään aivan liian alhaisiin palkkoihin.
Hehän nimenomaan tekevät työt, joten heidän on saatava sopivaa ja ravitsevaa ruokaa ja tarvittava toimeentulo, muutoin he kyllästyvät, muuttuvat laiskottelijoiksi, varkaiksi ja lohtua köyhyytensä etsiessään mitä surkeimmiksi juopoiksi. Kokeneita työntekijöitä ei saada ulkopuolelta. Kun työteliäät huomaavat, ettei heidän ahkeruudelleen anneta juuri arvoa, he katsovat joutuneensa orjuuteen. Riksdags-Tidningarista17 voi lukea joitakin heidän valitusvirsiään. Välipuheet ja sopimukset on kuitenkin pidettävä, vaikka itse asiat ovatkin muuttuneet. Elleivät työntekijät tyydy tähän, he saavat etsiä parempia oloja muualta. Se ei kuitenkaan paljon lohduta sen jälkeen kun he ovat saaneet vaimon, lapsia ja jonkinlaisen asuinsijan, etenkään kun Ruotsin vuorityö on joutunut kovin harvojen omistukseen.
Pohjolan kylmät talvet vievät ravinnon kesän linnuiltamme ja ajavat49 ne joukoittain maistelemaan etelän iloja. Nälkä ja köyhyys, joihin ei helpotusta löydy, ohjaavat monet ruukintyöläisemme samalle tielle.
3) Kaivoksiimme liittyy vielä yksi pakko, joka kohdistuu erityisesti niiden ympärillä asuvaan rahvaaseen, ja vaikka asia ei näykään varsinaisesti vahingoittavan ruukkeja, on silti selvää ettei kaivostoiminta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa voi perustua maanviljelijöiden joutumiseen perikatoon.
Jokainen ihminen, jolla on hiukankin helliä tunteita isänmaataan kohtaan, tietää kyllä miten nämä asiat meillä voivat olla. Tässä ei tarvitse arvailla miten asiat ovat, mitään ei tarvitse vahvistaa vanhoilla tapauksilla eikä yksipuolisilla valituksilla. Asian pitäisi olla ratkaistavissa päivänselvien totuuksien pohjalta. Tiedän ruukin, joka rannikolla maksaa vain 3 kuparitaaleria hiililästistä, kun lästi muutaman kymmenen kilometrin päässä maksaa 10–12 kuparitaaleria. Täydellisimmin vakuutuin tästä pakosta luettuani viimeksi pidetyillä valtiopäivillä julkaistun Riksdags-Tidningar -lehden numerosta 9618 muutamien verotalonpoikien kahdeksanvuotisesta orjuudesta, urheasta vastarinnasta ja laihasta voitosta. Tapaus kannattaa pitää muistissa.
Heidät velvoitettiin 20 hopeataalerin sakon uhalla myymään hiililästi 5–6 kuparitaaleria alle markkinahinnan. Seuraavaksi he joutuivat väärän oikeusistuimen tuomitsemiksi. Kun he valittivat tuomiostaan, heille määrättiin sakot. Valitus menetti merkityksensä kun ensimmäinen tuomio määrättiin pantavaksi täytäntöön. Nyt he50 vaativat, että kaikkia asianomistajia oli kuultava asiassa, mutta vaatimus hylättiin. He valittivat, mutta saivat uudet sakot. Kun sitten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt julistivat virkamiesten ja kuninkaallisten kollegioiden toimet asiassa täysin laittomiksi ja lakia selvästi rikkoviksi, verotalonpojat saivat vihdoin maksamansa sakot takaisin, mutta pitkästä oikeudenkäynnistään he eivät saaneet mitään korvausta, eikä liioin siitä, että olivat 8 vuoden aikana menettäneet 5–6 taaleria jokaiselta lästiltä, jonka olivat joutuneet myymään.
§ 16
Our mining industry is under no less constraint than other branches of the economy.
In this regard, those principally constrained are impoverished owners of metalworks who do not themselves have the funds with which to conduct the enterprise. The honourable Estates of the Realm took their distress to heart, and in order to assist them the Ironmasters’ Association was established. But when that regulation was implemented, a certain measure was adopted against the protests of clear-sighted and upright individuals.
By means of that the wealthy, with easy loans from the Bank, were enabled to purchase iron-working estates as the highest bidders and to become suppliers of credit to the others. And because they were the same men who by unacceptable borrowing conditions influenced the exchange rate, that caused something even more deplorable to happen.
These creditors, who were at the same time exporters and financiers, stipulated by written contracts, at a reasonable exchange rate, a certain level of production and payment of so many daler for every skeppund of iron, which was to apply for ten years or more. But as soon as that had been done, they let the exchange rate rise to more than 100 mark per riksdaler, whereby one daler, which at a reasonable exchange rate48 was one-twelfth of a riksdaler, now amounted to only a twenty-fourth of one. The impoverished owner of the metalworks was thus obliged to sell his iron for half of the agreed value, although he received the same number of daler.
When the owner, due to such a contract, was within a few years facing financial ruin, a sincere friend could hardly have given him better advice than to abandon everything to the wealthier men and look to his security elsewhere.
Second, the smiths and labourers at the metalworks are constrained by inadequate wages.
It is in effect they who do the work, and they should therefore be provided with suitable and nourishing food and a living wage, for otherwise they will become dissatisfied and turn into idlers, thieves and, as a consolation in their poverty, the most debauched drunkards. No skilled workers can be obtained from outside. Industrious men who notice that their diligence is not generally highly valued here regard their life as one of servitude. Some of their lamentations may be read in our Riksdags-Tidningar,19 but agreements and contracts have to be maintained even if things themselves have changed. If they do not accept that, they have to look for better conditions elsewhere, a consolation, however, that does not appear to mean very much once they have a wife and children and somewhere to live, especially since all the Swedish mines have been concentrated in the hands of so few men.
The cold winters of the North that conceal the food from our summer birds drive49 them in flocks to enjoy the pleasures of the southern lands. Hunger and poverty without relief often indicate the same road to the workers at our metalworks.
Third, our mines are encumbered by another constraint, which especially affects the surrounding rural population, and although it does not appear to harm the iron-working estates directly, it is nonetheless obvious that no mining industry in a well-ordered society can be based on the ruin of the countryman.
How these matters stand among us cannot be unknown to anyone who cares in the slightest for his native country. There is no need of guesswork here. It is unnecessary to corroborate anything with old events or one-sided complaints: obvious truths will decide the question. I know of an iron-working estate that pays no more than 3 daler kmt for a stig of charcoal along the coast, although it costs 10 or 12 daler kmt a few mil from there. But nothing has so completely convinced me of this constraint as the story inserted in no. 96 of the Riksdags-Tidningar during the last Diet concerning the eight years of servitude, courageous resistance and meagre victory of some farmers paying land tax; it is worth keeping in mind.
They were obliged on pains of a fine of 20 daler smt to sell the stig of charcoal for 5 or 6 daler kmt less than its market price; they were convicted in the wrong court; when they appealed against that, they were fined; their notice of appeal was nullified by the execution of the original judgment, as ordered; they50 then claimed that all the plaintiffs should be heard, but that was rejected; they appealed but were again fined for that. And when the honourable Estates of the Realm declared the judgments and actions of the officials and the Royal Board to be wholly unlawful and contrary to manifest law, they finally had their fines repaid but received nothing for their protracted lawsuit nor any compensation for having lost 5 or 6 daler on every stig of charcoal that they had been obliged to sell over a period of eight years.
§. 16.
Wåra Bärgwärck ligga intet mindre under twång än andra näringar.
Derwid twingas först fattiga Bruks-ägare, som ej hafwa tilräckeligit förlag sjelfwa, at drifwa wercket med. Riksens Höglofl. Ständer behjertade deras nöd, och i afsigt at understödja dem inrättades Järn-Contoiret20. Men wid denna författnings reglerande inflöt något emot skarpsyntas och redligas protest.
Derigenom sattes de förmögna i stånd, jämte faciliterade21 lån i Banken, at igenom högst budit pris tilhandla sig Bruks-egendomar, och blifwa förlags-män för de öfriga. Och emedan de woro de samma, som genom odrägeliga lån influerade på Wäxel-Coursen hände derigenom det som ännu bedröfweligare war.
Dessa Förlags-män, som tillika woro Exporteurer och Trasenter22 faststälde genom skrifteliga Contracter under en dräglig Wäxel-Cours en wiss lefwerants och et wist Daler-tal för hwart Skeppund, som skulle wara i tio och flera år. Men så snart detta war bestält23, lät man Coursen rasa öfwer 100 mark per Riksdalern hwarigenom en daler, som wid drägelig Cours48 war en tolftedel af en Riksdaler, blef nu allenast en tjugufjerdedel deraf. Den fattiga Bruks-ägaren nödgades således sälja sit Järn til hälften af det acorderade wärdet, fast han hade samma Daler-tal i behåll.
När nu en Bruks-ägare genom sådant Contract fördjupat sig inom några års förlopp i widlöftighet24, mån någon upriktig wän kunde råda honom bättre, än lemna alt i de förmögnares händer, och söka annorstäds sin säkerhet.
2) Twingas Bruks-smedar och arbetare igenom alt för knappa löner.
Det äro egenteligen de, som drifwa arbetet, de böra derföre hafwa tjenlig och styrckande föda, och tarflig utkomst, annars ledsna de, blifwa lättingar, tjufwar och til en tröst i sin fattigdom de liderligaste fyllhundar. Inga förfarna arbetare fås in utifrån. Idoga, som märcka sin flit här gemenligen föga skattas räkna sin lefnad för träldom. I wåra Riksdags-Tidningar25 läsas några af deras sorge-läten26; Men ord och aftal måste stå, fast sakerna i sig sjelf förändrat sig. Åtnöjas de ej dermed få de söka sig bättre hwilckor annorstädes, hwilcken tröst likwäl, sedan de fådt hustru och barn, och något hemwist ej tycks särdeles betyda, hälst sedan alla Swenska bärgwärck kommit i så få mäns händer.
Nordens kalla wintrar, som gömma födan undan för wåra Sommar-foglar drifwa49 dem hopetals, at smaka de Södra länders nöjen. Hunger och armod utan undsättning wisa ofta wåra Bruks-arbetare samma wäg.
3) Wåra Bärgwerck hafwa ännu et twång i följe med sig, som i synnerhet rörer den omliggande Almogen, och ehuru det intet egenteligen tyckes skada Bruken är dock klart, at inga Bärgwärck i et wälbestält samfund kunna grundas på Landtmannens undergång.
Huru härutinnan hos oss må wara beskaffat, kan ingom wara obekant, som minsta ömhet hyser för sit Fosterland. Här behöfwas intet några gissningar: Det är onödigt, at bestyrcka något med gamla händelser eller ensidiga klagomål: middags-sanningar27 skola afgöra saken. Jag wet det bruk, som intet betalar mer än 3 Daler Kopp:mt för Kål-stigen utmed sjökanten28, fast den några mil derifrån kåstar 10 a 12 Dal. Kopp:mt. Men ingen ting har så fullkomligen öfwertygat mig om detta twång, som den i Riksdags-Tidningarne N:o 96 för sistledne Riksdag införda berättelsen29 om några Skatte-bönders 8 åra träldom, tappra motstånd och magra seger: Det är wärt at hafwa i minnet.
De förplicktades at wid 20 Daler Sölfwermynts wite sälja Kål-stigen til 5 a 6 Daler Kopp:mt mindre än markgången30 war: de dömmas wid orätt forum: när de wädja deremot, bötfällas de: deras wad31 göres onyttigt genom den första domens anbefalta wärckställighet: de50 påstå widare, at alla sakägande måtte höras, men det afslås: de wädja, men de blifwa derföre ånyo pliktfälda. Och när Riksens Höglofliga Ständer förklara Ämbetsmännernas och Kongl. Collegii domar och göromål härwid för aldeles olagliga och emot klar Lag stridande, få de ändteligen sina ådömda böter tilbaka, men ingen ting för sin långwariga rättegång eller någon ersättning, för det de i 8 års tid på hwar stig kål de nödgats sälja förlorat 5 a 6 Daler.
§ 16
Kaivostyössämme on yhtä paljon pakkoa kuin muissakin ammateissa.
Pakko kohdistuu ensinnäkin köyhiin ruukinomistajiin, joilla ei ole tarpeeksi pääomaa ruukin pyörittämiseen. Valtakunnan kunnianarvoisissa säädyissä heräsi myötätunto heidän ahdinkoaan kohtaan ja heidän tuekseen perustettiin rautakonttori32. Mutta laadittaessa sille sääntöjä mukaan tuli tiettyjä asioita tarkkasilmäisten ja rehellisten vastustuksesta huolimatta.
Näiden sääntöjen ja pankin helposti myöntämien lainojen avulla varakkaat pystyivät tekemään korkeimmat tarjoukset ruukeista ja hankkimaan niitä itselleen sekä ryhtymään toisten rahoittajiksi. Ja koska kyse oli samoista henkilöistä, jotka vaikuttivat vaihtokurssiin sietämättömän kalliilla lainoilla, se aiheutti vielä murheellisemmat seuraukset.
Nämä pääomalainojen antajat, jotka olivat samalla viejiä ja vekselien asettajia, tekivät kirjallisia sopimuksia tietyistä toimituksista ja tietystä taalerimäärästä kutakin kippuntaa kohti silloin kun vaihtokurssi oli vielä siedettävä. Sopimukset tehtiin kymmeneksi vuodeksi ja pitemmäksikin ajaksi. Mutta heti kun sopimus oli tehty, kurssin annettiin nousta yli 100 markkaan riikintaalerilta. Taaleri, joka siedettävän kurssin aikana48 oli vastannut kahdettatoista osaa riikintaalerista, kutistui nyt pelkäksi kahdeskymmenesneljäsosaksi. Köyhä ruukinomistaja joutui siis myymään rautansa puolella sovitusta hinnasta, vaikka saikin saman taalerimäärän.
Kun tällaisen sopimuksen tehnyt ruukinomistaja on parin vuoden kuluttua vajonnut taloudellisiin hankaluuksiin, ei hyvä ystävä voi antaa hänelle parempaa neuvoa kuin että hänen on paras jättää kaikki varakkaampien käsiin ja etsiä turvaansa muualta.
2) Ruukkien sepät ja työntekijät pakotetaan tyytymään aivan liian alhaisiin palkkoihin.
Hehän nimenomaan tekevät työt, joten heidän on saatava sopivaa ja ravitsevaa ruokaa ja tarvittava toimeentulo, muutoin he kyllästyvät, muuttuvat laiskottelijoiksi, varkaiksi ja lohtua köyhyytensä etsiessään mitä surkeimmiksi juopoiksi. Kokeneita työntekijöitä ei saada ulkopuolelta. Kun työteliäät huomaavat, ettei heidän ahkeruudelleen anneta juuri arvoa, he katsovat joutuneensa orjuuteen. Riksdags-Tidningarista33 voi lukea joitakin heidän valitusvirsiään. Välipuheet ja sopimukset on kuitenkin pidettävä, vaikka itse asiat ovatkin muuttuneet. Elleivät työntekijät tyydy tähän, he saavat etsiä parempia oloja muualta. Se ei kuitenkaan paljon lohduta sen jälkeen kun he ovat saaneet vaimon, lapsia ja jonkinlaisen asuinsijan, etenkään kun Ruotsin vuorityö on joutunut kovin harvojen omistukseen.
Pohjolan kylmät talvet vievät ravinnon kesän linnuiltamme ja ajavat49 ne joukoittain maistelemaan etelän iloja. Nälkä ja köyhyys, joihin ei helpotusta löydy, ohjaavat monet ruukintyöläisemme samalle tielle.
3) Kaivoksiimme liittyy vielä yksi pakko, joka kohdistuu erityisesti niiden ympärillä asuvaan rahvaaseen, ja vaikka asia ei näykään varsinaisesti vahingoittavan ruukkeja, on silti selvää ettei kaivostoiminta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa voi perustua maanviljelijöiden joutumiseen perikatoon.
Jokainen ihminen, jolla on hiukankin helliä tunteita isänmaataan kohtaan, tietää kyllä miten nämä asiat meillä voivat olla. Tässä ei tarvitse arvailla miten asiat ovat, mitään ei tarvitse vahvistaa vanhoilla tapauksilla eikä yksipuolisilla valituksilla. Asian pitäisi olla ratkaistavissa päivänselvien totuuksien pohjalta. Tiedän ruukin, joka rannikolla maksaa vain 3 kuparitaaleria hiililästistä, kun lästi muutaman kymmenen kilometrin päässä maksaa 10–12 kuparitaaleria. Täydellisimmin vakuutuin tästä pakosta luettuani viimeksi pidetyillä valtiopäivillä julkaistun Riksdags-Tidningar -lehden numerosta 9634 muutamien verotalonpoikien kahdeksanvuotisesta orjuudesta, urheasta vastarinnasta ja laihasta voitosta. Tapaus kannattaa pitää muistissa.
Heidät velvoitettiin 20 hopeataalerin sakon uhalla myymään hiililästi 5–6 kuparitaaleria alle markkinahinnan. Seuraavaksi he joutuivat väärän oikeusistuimen tuomitsemiksi. Kun he valittivat tuomiostaan, heille määrättiin sakot. Valitus menetti merkityksensä kun ensimmäinen tuomio määrättiin pantavaksi täytäntöön. Nyt he50 vaativat, että kaikkia asianomistajia oli kuultava asiassa, mutta vaatimus hylättiin. He valittivat, mutta saivat uudet sakot. Kun sitten valtakunnan kunnianarvoisat säädyt julistivat virkamiesten ja kuninkaallisten kollegioiden toimet asiassa täysin laittomiksi ja lakia selvästi rikkoviksi, verotalonpojat saivat vihdoin maksamansa sakot takaisin, mutta pitkästä oikeudenkäynnistään he eivät saaneet mitään korvausta, eikä liioin siitä, että olivat 8 vuoden aikana menettäneet 5–6 taaleria jokaiselta lästiltä, jonka olivat joutuneet myymään.
§ 16
Our mining industry is under no less constraint than other branches of the economy.
In this regard, those principally constrained are impoverished owners of metalworks who do not themselves have the funds with which to conduct the enterprise. The honourable Estates of the Realm took their distress to heart, and in order to assist them the Ironmasters’ Association was established. But when that regulation was implemented, a certain measure was adopted against the protests of clear-sighted and upright individuals.
By means of that the wealthy, with easy loans from the Bank, were enabled to purchase iron-working estates as the highest bidders and to become suppliers of credit to the others. And because they were the same men who by unacceptable borrowing conditions influenced the exchange rate, that caused something even more deplorable to happen.
These creditors, who were at the same time exporters and financiers, stipulated by written contracts, at a reasonable exchange rate, a certain level of production and payment of so many daler for every skeppund of iron, which was to apply for ten years or more. But as soon as that had been done, they let the exchange rate rise to more than 100 mark per riksdaler, whereby one daler, which at a reasonable exchange rate48 was one-twelfth of a riksdaler, now amounted to only a twenty-fourth of one. The impoverished owner of the metalworks was thus obliged to sell his iron for half of the agreed value, although he received the same number of daler.
When the owner, due to such a contract, was within a few years facing financial ruin, a sincere friend could hardly have given him better advice than to abandon everything to the wealthier men and look to his security elsewhere.
Second, the smiths and labourers at the metalworks are constrained by inadequate wages.
It is in effect they who do the work, and they should therefore be provided with suitable and nourishing food and a living wage, for otherwise they will become dissatisfied and turn into idlers, thieves and, as a consolation in their poverty, the most debauched drunkards. No skilled workers can be obtained from outside. Industrious men who notice that their diligence is not generally highly valued here regard their life as one of servitude. Some of their lamentations may be read in our Riksdags-Tidningar,35 but agreements and contracts have to be maintained even if things themselves have changed. If they do not accept that, they have to look for better conditions elsewhere, a consolation, however, that does not appear to mean very much once they have a wife and children and somewhere to live, especially since all the Swedish mines have been concentrated in the hands of so few men.
The cold winters of the North that conceal the food from our summer birds drive49 them in flocks to enjoy the pleasures of the southern lands. Hunger and poverty without relief often indicate the same road to the workers at our metalworks.
Third, our mines are encumbered by another constraint, which especially affects the surrounding rural population, and although it does not appear to harm the iron-working estates directly, it is nonetheless obvious that no mining industry in a well-ordered society can be based on the ruin of the countryman.
How these matters stand among us cannot be unknown to anyone who cares in the slightest for his native country. There is no need of guesswork here. It is unnecessary to corroborate anything with old events or one-sided complaints: obvious truths will decide the question. I know of an iron-working estate that pays no more than 3 daler kmt for a stig of charcoal along the coast, although it costs 10 or 12 daler kmt a few mil from there. But nothing has so completely convinced me of this constraint as the story inserted in no. 96 of the Riksdags-Tidningar during the last Diet concerning the eight years of servitude, courageous resistance and meagre victory of some farmers paying land tax; it is worth keeping in mind.
They were obliged on pains of a fine of 20 daler smt to sell the stig of charcoal for 5 or 6 daler kmt less than its market price; they were convicted in the wrong court; when they appealed against that, they were fined; their notice of appeal was nullified by the execution of the original judgment, as ordered; they50 then claimed that all the plaintiffs should be heard, but that was rejected; they appealed but were again fined for that. And when the honourable Estates of the Realm declared the judgments and actions of the officials and the Royal Board to be wholly unlawful and contrary to manifest law, they finally had their fines repaid but received nothing for their protracted lawsuit nor any compensation for having lost 5 or 6 daler on every stig of charcoal that they had been obliged to sell over a period of eight years.
Edellinen jakso: Maastamuutto, § 15
Seuraava jakso: Maastamuutto, § 17
paikat: Finspång Itä-Götanmaa Norrköping Regna Risinge Ruotsi Skedevi
Henkilöt: Nordencrantz (vuoteen 1743 Bachmanson), Anders
Raamatunkohdat:
Aiheet: