Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 16
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 18
§ 17
Olemme näin käsitelleet tärkeimpiä Pyhän Hengen toimia meidän autuutemme hyväksi, joista osa tapahtuu armonajassa, osa159 sen ulkopuolella, mutta me tunnustamme tässä uskonkappaleessa myös pyhän ja yhteisen kirkon ja pyhien yhteyden, mitä kohtaa autuas tohtori Luther selittää Isossa katekismuksessaan näin: Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta.1 Seurakunta ei siten ole muuta kuin Vapahtajamme Kristuksen itse perustama erityinen valtakunta, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat yhdistyneet Kristuksen, heidän päänsä ja kuninkaansa, alaisuudessa etsimään ikuista autuutta hänen kauttaan. Tässä huomaamme ensinnäkin, että Kristus itse on yksin tämän seurakunnan pää, kuten apostoli Paavali selvästi vahvistaa sanoessaan: Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja Ef. 5:23. Siksi Jeesus käyttää tätä kuvaa monissa vertauksissa. Hän kutsuu itseään kuninkaaksi Joh. 18:37, paimeneksi Hes. 34:15–16, Joh. 10:11, tosi viinipuuksi,2 jonka oksia kaikki uskovat ovat Joh. 15:5. ym. Apostoli Paavali sanoo tästä oikeudesta, että Jeesus on sangen kalliisti sen itselleen lunastanut, nimittäin omalla verellään, eli hän on tämän valtakunnan saadakseen pannut alttiiksi sekä henkensä että verensä Ap. t. 20:28. Toiseksi huomaamme, ketkä ovat tämän seurakunnan jäseniä, nimittäin160 kaikki ne, jotka vilpittömin sydämin ottavat vastaan ja tunnustavat Jeesuksen Herrakseen, siis Vapahtajakseen, opettajakseen ja hallitsijakseen, tai mikä on sama asia, omaksuvat hänet ylipapikseen, profeetakseen ja kuninkaakseen, tai niin kuin Vapahtaja itse sitä kuvaa: jokainen, joka on totuudesta tai antaa kertoa itselleen taivaallisista totuuksista, hyväksyy ne täysin vakuuttuneena ja tottelee niitä elämässään. Tästä nähdään heti, etteivät sen paremmin juutalaiset, turkkilaiset kuin pakanatkaan voi kuulua tähän Kristuksen valtakuntaan tai hänen seurakuntaansa, vaan siihen kuuluvat ne, jotka tunnustavat Kristuksen uskoa. Ja koska nämä seurakunnan jäsenet ovat sellaisia, jotka joko vielä etsivät autuutta Vapahtajansa kautta tai ovat jo päässeet siitä todella nauttimaan, niin tästä syntyy kahdenlainen seurakunta, nimittäin taisteleva ja voittoa juhliva seurakunta. Kumpaankin niistä täytyy kuulua suuri joukko ihmisiä, ja edellistä kutsutaan taistelevaksi seurakunnaksi, koska sillä on monia mahtavia vihollisia vastustajinaan Ef. 6:12, ja sen jäseniä kehotetaan taistelemaan näitä vastaan 2. Tim. 2:3. Tästä syystä heitä kutsutaan myös sotilaiksi 2. Tim. 2:4. Hän kutsuu tätä taistelua kamppailemiseksi ja vertaa sitä kilparadalla juoksemiseen, ruumiin kurittamiseen ja lihan eli aistillisten himojen kukistamiseen 1. Kor. 9:24–27, ja sanoo vihdoin taistelun lopuksi uskovan rohkeudella: Olen kilpaillut hyvän kilpailun,161 olen juossut perille 2. Tim. 4:7. Voittoa juhlivaksi seurakunnaksi kutsutaan sitä, joka koostuu kuoleman kautta tästä taistelusta vapautetuista sieluista, jotka taivaassa ovat Jumalan ja Karitsan istuimen edessä, ja heidän kuvataan olevan yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa, ja he loputtomasti ylistävät Jumalaa Jeesuksen kautta saavuttamastaan voitosta Ilm. 7:9–10. Taistelevan seurakunnan jäsenistä on tarpeen muistaa, että heitä on kahdenlaisia, nimittäin aitoja ja petollisia. Jonkin valtakunnan alamaisten joukossa on kyllä monia, jotka todistavat uskollisuuttaan oikealle yliherralleen, mutta toiset vain ulkonaisesti ja valheellisesta kuuliaisuudesta elätellen samalla sydämessään ulkokultaisuutensa alle kätkettyä uskottomuutta. Samalla tavoin on Jeesuksen armon valtakunnassa ja seurakunnassa rehellisiä kristittyjä ja Jeesuksen nimen tunnustajia, jotka sydämessään ja teoillaan palvelevat Vapahtajaansa ja hänen kauttaan etsivät autuuttaan. He ovat hänen hengellisen valtakuntansa oikeita alamaisia ja hänen seurakuntansa eläviä jäseniä, jotka Herra yksin tuntee ja erottaa, ja siksi he muodostavat sen oikean näkymättömän seurakunnan. Mutta näiden uskovien joukossa asuu ja toimii myös monia ulkokullattuja, jotka kylläkin suullansa tunnustavat Jeesuksen Herrakseen mutta kieltävät hänet sydämessään. He käyttävät armon välineitä, mutta eivät oikein, sillä he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman 2. Tim. 3:5. Heitä ei yksikään ihminen voi kyllin tarkoin162 erottaa muista, vaan he ovat sekoittuneet näkymättömän seurakunnan jäsenten joukkoon. Ja kaikkien näiden uskovien sekä ulkokullattujen yhdessä sanotaan kuuluvan näkyvään seurakuntaan siksi, että se on helppo tunnistaa taivaallisen totuuden julistamisesta ja pyhien sakramenttien jakamisesta sen päämiehen oman käskyn mukaisesti. Sakramenttien käytössä Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää, pitää näkymättömän seurakunnan jäsenet Jeesuksen Kristuksen lähellä ja säilyttää heidät oikeassa uskossa.
Kolmanneksi huomautamme, että kuten kaikissa maallisissakin valtakunnissa ei ole vain yliherraa ja alamaisia, vaan on myös hallitsemista ohjaavat lait, niin myös Kristuksen seurakunnassa on omat lakinsa, joiden mukaan sitä ohjataan. Se ei tunnista mitään muuta lainsäätäjää, muuta tuomaria, muuta kostajaa kuin Jeesuksen Kristuksen, sen ainoan pään, josta Paavali sanoo: Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi Ef. 1:22. Ja kuten alamaiset ovat velvollisia uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen kuninkaalleen, niin myös Jumalan seurakunnan jokaisen jäsenen tulee totella ja noudattaa Vapahtajansa käskyjä ja määräyksiä, ja siksi sama apostoli sanookin seurakunnasta, että se on kuuliainen Kristukselle. Ja kuten alamaiset liittyvät yhteen yhden pään johtamaan yhteisöön siinä tarkoituksessa, että he siten turvaavat oman hyvinvointinsa, niin myös seurakunnan jäsenten tarkoitus on etsiä autuuttaan Vapahtajansa valtikan alla.163 Seurakunnan hallinto eroaa kuitenkin muiden valtakuntien hallinnosta tietyissä olennaisissa kohdissa, nimittäin ensinnäkin hallitusvallan suhteen. Maallisissa valtakunnissa valtaa ei kaikilta osin käytä hallitsija itse, vaan hänellä on virkamiehiä ja käskynhaltijoita, jotka hallitsevat hänen nimissään, mutta seurakunnan pää Kristus ei ole siirtänyt tätä valtaansa kenellekään toiselle, vaan hän hallitsee seurakuntaansa yksin, sillä sen enempää apostolit, piispat tai papitkaan eivät ole mitään muuta kuin Kristuksen palvelijoita, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet 1. Kor. 4:1, mutta eivät suinkaan hallitse kansaa herroina3 1. Piet. 5:3. Sillä Paavali sanoo itsestään ja muista seurakunnan opettajista: En tarkoita, että haluaisimme määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon 2. Kor. 1:24. Näiden tehtävä on siten julistaa ja selittää Vapahtajansa tahtoa ja määräyksiä, rohkaista ja kehottaa seurakunnan jäseniä noudattamaan velvollisuuksiaan sekä ylläpitää yleistä jumalanpalvelusta. Apostoli Pietari kehottaa tällä tavoin painokkaasti ja koskettavasti kaikkia muita pappeja: Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta 1. Piet. 5:2. Toiseksi Kristuksen valtakunta eroaa kaikista muista siinä, että maalliset hallitsijat vaativat käskyjensä ja määräystensä täydellistä noudattamista, mutta meidän Vapahtajamme vaatii meiltä vain164 elävää uskoa ja vilpitöntä pyrkimystä hänen tahtonsa noudattamiseen niin hyvin kuin pystymme, mihin hän myös itse antaa meille voimaa. Sitähän Jumalan rakastaminen on, sanoi apostoli Johannes, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa 1. Joh. 5:3. Ja kolmanneksi nämä valtakunnat eroavat toisistaan siinä, että maalliset ruhtinaat käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja, myös miekkaa ja tulta, valtakuntansa rajojen laajentamiseksi ja tehdäkseen itsensä suuriksi ja mahtaviksi. Seurakunnan päällä Jeesuksella on sama päämäärä, oman valtakuntansa laajentaminen ja nimensä kirkastaminen, mutta toisenlaisin keinoin, ei sodan tai väkivallan avulla vaan valaisemisen, perustelemisen ja rohkaisemisen kautta. Sillä hän sanoo selvästi: Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, – – – Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä Joh. 18:36.
§. 17.
Vi hafve således omrört de förnämsta den helga Andas verkningar til vår salighet, af hvilka en del ske i nådetiden, andra159 utom den samma; men vi bekänne äfven i denna Trones Artikel en helig och allmännelig Kyrka och de heligas Samfund, hvilket stycke sal. Doctor Luther så förklarar i sin större Cateches – Jag tror at på jorden gifves en helig Församling, som endast består af heliga människor, under et hufvud, nemligen Christus, sammankallade af den helga Ande, uti en tro, et sinne och mening, med många gåfvor beprydd, dock ens til sinnes i kärleken, utan parti och tvedrägt. Så at Församlingen således är intet annat än et af vår Frälsare Christo sjelf förvärfvat särskildt Rike, som består af människor, hvilka förenat sig, at under Christo sit hufvud och sin Konung söka sin eviga salighet genom honom. Hvarvid vi först märke, at Christus sjelf är allena denna församlingens Hufvud, såsom Apostelen Paulus sådant tydeligen bestyrker, då det heter: Christus är församlingens hufvud, han är ock sin kropps hälsa: Eph. 5:23.; derföre föreställer Jesus sig sådan under många liknelser. Han kallar sig sjelf Konung, Joh. 18:37. Herde, Hes. 34:15,16. Joh. 10:11. et sant vinträd,4 hvaruti alla trogne äro grenar, Cap. 15:5. med flere: hvilken rättighet Apostelen Paulus säger, at han ganska dyrt förvärfvat sig, nemligen med sit egit blod, det är, han har för at erhålla detta Rike vågat både lif och blod. Ap. G. 20:28. För det andra märke vi, hvilka äro lemmar i denna församling, nemligen160 alla de, som med upriktigt hjerta antaga och erkänna Jesum för sin Herre, det är sin Frälsare, sin lärare och styresman, eller som är det samma, omfatta honom såsom sin öfversta Präst, sin Prophete och sin Konung, eller som Frälsaren sjelf beskrifver detta: hvar och en som är af sanningen, eller låter underrätta sig om de himmelska sanningarne, antager dem med full öfvertygelse, och lyder dem uti sin vandel. Hvaraf straxt ses, at hvarken Judar, Turkar eller Hedningar kunna höra til detta Christi Rike eller hans Församling, utan de, hvilka Christi tro bekänna. Och emedan dessa lemmar i församlingen äro sådane, som antingen ännu söka saligheten genom sin Frälsare, eller ock redan hunnit til verkeligit åtnjutande deraf, så upkommer däraf en tväggehanda slags församling, nemligen en stridande och en triumpherande. Hvardera utaf dem måste utgöra en mängd af människor, och bär den förra namn af en stridande församling, emedan den hafver mägtiga fiender at strida emot, Eph. 6:12. och dess lemmar förmanas at strida emot dem, 2 Tim. 2:3. samt kallas därföre stridsmän, v. 4. Han kallar denna striden derföre et kämpande, och liknar det vid et löpande på vädjo-banen,5 et späkande af vår lekamen och köttets, det är; sinliga lustarnas underkufvande, 1 Cor. 9:24-27. och säger änteligen i en trones frimodighet vid slutet af striden: Jag hafver kämpat en god kamp,161 jag hafver fullbordat loppet; 2 Tim. 4:7. men triumpherande kallas den som består utaf de genom döden ifrån denna striden frälste själar, som i himmelen stå för Guds och Lambets stol, och föreställas såsom klädde i hvita kläder, och palmer i theras händer, hvarest de utan ända lofva Gud för sin genom Jesum ärhållne seger, Ap. G. 7:9,10.6 Om den stridande församlingens lemmar är nödigt, at vi erinra oss, det de äro af tväggehanda slag, nemligen sanskyllige eller ock bedrägelige; ty såsom bland undersåtare i et rike finnas väl många, som bevisa sin rätta Öfver-Herre all trohet, men andra allenast en utvärtes och falsk lydnad, och likväl hysa en trolöshet i sit hjerta, den de skyla under sit skrymteri, så gifvas äfven i Jesu nåderike och församling redelige Christne och Jesu namns bekännare, som med hjerta och gärning tjena sin Frälsare, och genom honom söka sin salighet, hvilka äro hans andeliga Rikes rätta undersåtare, och lefvande lemmar i hans församling, dem Herren sjelf allena känner och urskiljer, och hvilka derföre utgöra den rätta osynliga församlingen; men ibland dessa trogne bo och bygga äfven många skrymtare, som väl med munnen bekänna Jesum för sin Herra, men neka honom i sit hjerta, som nyttja nåde-medlen, men ej rätteliga, hvilka väl hafva et sken til Gudaktighet, men försaka des kraft: 2 Tim. 3:5. dem åter ingen människa så noga kan162 urskilja, utan äro med den osynliga församlingens lemmar inblandade. Och dessa trogne och skrymtare tilsammanstagne höra under den synliga församlingen derföre at den lätt igenkännes af den himmelska sanningens förkunnande och de heliga Sacramenternes utdelande efter sin hufvudmans egen instiktelse,7 under hvilkas bruk den helga Anda kallar, församlar, uplyser, helgar och när Jesu Christo behåller och bevarar den osynliga församlingens lemmar i en rätt tro.
För det tredje anmärke vi, at såsom alla jordiska riken icke allenast äga sin Öfver-Herre och undersåtare, utan ock sina styrelse-Lagar, så hafver ock Christi församling sina lagar, hvarefter den blifver styrd. Den ärkänner ingen annan Lagstiftare, ingen annan domare, ingen annan hämnare än Jesum Christum sit enda Hufvud; ty så talar Paulus härom: Gud hafver all ting lagt under hans fötter, och hafver satt honom församlingene til et hufvud öfver all ting. Eph. 1:22. Och såsom undersåtarena äro sin Konung tro och lydnad skyldige, så tilkommer ock hvarje Guds församlings ledamot at lyda och efterkomma sin Frälsares bud och befallningar, hvarföre samme Apostel säger om församlingen, at den är underdånig Christo. Äfven som undersåtare träda i samfund under et hufvud til den ändan, at därigenom befordra sin egen välfärd, så är ock församlingens lemmars afsigt, at under sin Frälsares spira söka sin salighet. Icke163 desto mindre skiljer sig församlingens styrelse ifrån andra rikens i vissa hufvudsakeliga mål, såsom först i styrelse-magten; den förvaltas icke uti jordiska riken til alla delar af Regenter sjelfve, utan hafver hon Öfverhets-Personer och Befälhafvare, som å hans vägnar styra; men församlingens hufvud Christus har icke meddelat af denna sin magt åt någon annan, utan styrer han sin församling allena, emedan både Apostlar, Biskopar och Lärare intet annat äro, än Christi tjenare och skaffare8 til Guds hemlighet; 1 Cor. 4:1. men ingalunda såsom Herrar öfver sit folk, 1 Pet. 5:3. ty Paulus säger om sig sjelf och andra församlingens lärare: Icke at vi äro Herrar öfver eder på trones vägnar; utan vi äro hjelpare til edra glädje. 2 Cor. 1:24. Hvilkas göromål således består deruti at förkunna och förklara sin Frälsares vilja och befallningar, at upmuntra och förmana församlingens lemmar til i akttagande af sina skyldigheter, såsom ock at underhålla den allmänna Gudstjensten. Ty så lyder Apostelens Petri märkeliga och rörande förmaning til alla andra Präster: Föder Guds hjord, som är ibland eder, och hafver akt på honom, icke nödige utan sjelf-viljande, icke för slem9 vinning, utan af god vilja. 1 Pet. 5:2. För det andra skiljer sig Christi rike ifrån alla andra däruti, at jordiska Regenter fordra en fullkomlig efterlefnad af sina bud och befallningar, men vår Frälsare fordrar af oss allenast164 en lefvande tro och et upriktigt bemödande, at vara honom til viljes, så långt vi förmå, hvartil han äfven sjelf gifver oss krafter. Thet är kärleken, sade Apostelen Johannes, at vi hållom hans bud, och thessa hans bud äro icke svåra. 1 Ep. 5:3. Och för det tredje skiljas dessa Riken än från hvarandra däruti, at verldsliga Förstar nyttja allehanda slags medel, til ock med svärd och brand, at utvidga sine rikens gränsor, at göra sig store och mäktige. Jesus, församlingens hufvud, hafver samma ändamål, at utvidga sit rike, och förhärliga sit namn, men genom andre medel, och ingalunda genom örlig10 eller våld, utan genom uplysningar, skäl och upmuntringar. Ty han säger tydeligen: Mit rike är icke af thenna verlden: Om mit rike vore af thenna verlden, så fäktade ju mine tjenare therom; - - men mit rike är icke af thenna verlden. Joh. 18:36.
§ 17
Olemme näin käsitelleet tärkeimpiä Pyhän Hengen toimia meidän autuutemme hyväksi, joista osa tapahtuu armonajassa, osa159 sen ulkopuolella, mutta me tunnustamme tässä uskonkappaleessa myös pyhän ja yhteisen kirkon ja pyhien yhteyden, mitä kohtaa autuas tohtori Luther selittää Isossa katekismuksessaan näin: Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta.11 Seurakunta ei siten ole muuta kuin Vapahtajamme Kristuksen itse perustama erityinen valtakunta, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat yhdistyneet Kristuksen, heidän päänsä ja kuninkaansa, alaisuudessa etsimään ikuista autuutta hänen kauttaan. Tässä huomaamme ensinnäkin, että Kristus itse on yksin tämän seurakunnan pää, kuten apostoli Paavali selvästi vahvistaa sanoessaan: Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja Ef. 5:23. Siksi Jeesus käyttää tätä kuvaa monissa vertauksissa. Hän kutsuu itseään kuninkaaksi Joh. 18:37, paimeneksi Hes. 34:15–16, Joh. 10:11, tosi viinipuuksi,12 jonka oksia kaikki uskovat ovat Joh. 15:5. ym. Apostoli Paavali sanoo tästä oikeudesta, että Jeesus on sangen kalliisti sen itselleen lunastanut, nimittäin omalla verellään, eli hän on tämän valtakunnan saadakseen pannut alttiiksi sekä henkensä että verensä Ap. t. 20:28. Toiseksi huomaamme, ketkä ovat tämän seurakunnan jäseniä, nimittäin160 kaikki ne, jotka vilpittömin sydämin ottavat vastaan ja tunnustavat Jeesuksen Herrakseen, siis Vapahtajakseen, opettajakseen ja hallitsijakseen, tai mikä on sama asia, omaksuvat hänet ylipapikseen, profeetakseen ja kuninkaakseen, tai niin kuin Vapahtaja itse sitä kuvaa: jokainen, joka on totuudesta tai antaa kertoa itselleen taivaallisista totuuksista, hyväksyy ne täysin vakuuttuneena ja tottelee niitä elämässään. Tästä nähdään heti, etteivät sen paremmin juutalaiset, turkkilaiset kuin pakanatkaan voi kuulua tähän Kristuksen valtakuntaan tai hänen seurakuntaansa, vaan siihen kuuluvat ne, jotka tunnustavat Kristuksen uskoa. Ja koska nämä seurakunnan jäsenet ovat sellaisia, jotka joko vielä etsivät autuutta Vapahtajansa kautta tai ovat jo päässeet siitä todella nauttimaan, niin tästä syntyy kahdenlainen seurakunta, nimittäin taisteleva ja voittoa juhliva seurakunta. Kumpaankin niistä täytyy kuulua suuri joukko ihmisiä, ja edellistä kutsutaan taistelevaksi seurakunnaksi, koska sillä on monia mahtavia vihollisia vastustajinaan Ef. 6:12, ja sen jäseniä kehotetaan taistelemaan näitä vastaan 2. Tim. 2:3. Tästä syystä heitä kutsutaan myös sotilaiksi 2. Tim. 2:4. Hän kutsuu tätä taistelua kamppailemiseksi ja vertaa sitä kilparadalla juoksemiseen, ruumiin kurittamiseen ja lihan eli aistillisten himojen kukistamiseen 1. Kor. 9:24–27, ja sanoo vihdoin taistelun lopuksi uskovan rohkeudella: Olen kilpaillut hyvän kilpailun,161 olen juossut perille 2. Tim. 4:7. Voittoa juhlivaksi seurakunnaksi kutsutaan sitä, joka koostuu kuoleman kautta tästä taistelusta vapautetuista sieluista, jotka taivaassa ovat Jumalan ja Karitsan istuimen edessä, ja heidän kuvataan olevan yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa, ja he loputtomasti ylistävät Jumalaa Jeesuksen kautta saavuttamastaan voitosta Ilm. 7:9–10. Taistelevan seurakunnan jäsenistä on tarpeen muistaa, että heitä on kahdenlaisia, nimittäin aitoja ja petollisia. Jonkin valtakunnan alamaisten joukossa on kyllä monia, jotka todistavat uskollisuuttaan oikealle yliherralleen, mutta toiset vain ulkonaisesti ja valheellisesta kuuliaisuudesta elätellen samalla sydämessään ulkokultaisuutensa alle kätkettyä uskottomuutta. Samalla tavoin on Jeesuksen armon valtakunnassa ja seurakunnassa rehellisiä kristittyjä ja Jeesuksen nimen tunnustajia, jotka sydämessään ja teoillaan palvelevat Vapahtajaansa ja hänen kauttaan etsivät autuuttaan. He ovat hänen hengellisen valtakuntansa oikeita alamaisia ja hänen seurakuntansa eläviä jäseniä, jotka Herra yksin tuntee ja erottaa, ja siksi he muodostavat sen oikean näkymättömän seurakunnan. Mutta näiden uskovien joukossa asuu ja toimii myös monia ulkokullattuja, jotka kylläkin suullansa tunnustavat Jeesuksen Herrakseen mutta kieltävät hänet sydämessään. He käyttävät armon välineitä, mutta eivät oikein, sillä he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman 2. Tim. 3:5. Heitä ei yksikään ihminen voi kyllin tarkoin162 erottaa muista, vaan he ovat sekoittuneet näkymättömän seurakunnan jäsenten joukkoon. Ja kaikkien näiden uskovien sekä ulkokullattujen yhdessä sanotaan kuuluvan näkyvään seurakuntaan siksi, että se on helppo tunnistaa taivaallisen totuuden julistamisesta ja pyhien sakramenttien jakamisesta sen päämiehen oman käskyn mukaisesti. Sakramenttien käytössä Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää, pitää näkymättömän seurakunnan jäsenet Jeesuksen Kristuksen lähellä ja säilyttää heidät oikeassa uskossa.
Kolmanneksi huomautamme, että kuten kaikissa maallisissakin valtakunnissa ei ole vain yliherraa ja alamaisia, vaan on myös hallitsemista ohjaavat lait, niin myös Kristuksen seurakunnassa on omat lakinsa, joiden mukaan sitä ohjataan. Se ei tunnista mitään muuta lainsäätäjää, muuta tuomaria, muuta kostajaa kuin Jeesuksen Kristuksen, sen ainoan pään, josta Paavali sanoo: Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi Ef. 1:22. Ja kuten alamaiset ovat velvollisia uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen kuninkaalleen, niin myös Jumalan seurakunnan jokaisen jäsenen tulee totella ja noudattaa Vapahtajansa käskyjä ja määräyksiä, ja siksi sama apostoli sanookin seurakunnasta, että se on kuuliainen Kristukselle. Ja kuten alamaiset liittyvät yhteen yhden pään johtamaan yhteisöön siinä tarkoituksessa, että he siten turvaavat oman hyvinvointinsa, niin myös seurakunnan jäsenten tarkoitus on etsiä autuuttaan Vapahtajansa valtikan alla.163 Seurakunnan hallinto eroaa kuitenkin muiden valtakuntien hallinnosta tietyissä olennaisissa kohdissa, nimittäin ensinnäkin hallitusvallan suhteen. Maallisissa valtakunnissa valtaa ei kaikilta osin käytä hallitsija itse, vaan hänellä on virkamiehiä ja käskynhaltijoita, jotka hallitsevat hänen nimissään, mutta seurakunnan pää Kristus ei ole siirtänyt tätä valtaansa kenellekään toiselle, vaan hän hallitsee seurakuntaansa yksin, sillä sen enempää apostolit, piispat tai papitkaan eivät ole mitään muuta kuin Kristuksen palvelijoita, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet 1. Kor. 4:1, mutta eivät suinkaan hallitse kansaa herroina13 1. Piet. 5:3. Sillä Paavali sanoo itsestään ja muista seurakunnan opettajista: En tarkoita, että haluaisimme määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon 2. Kor. 1:24. Näiden tehtävä on siten julistaa ja selittää Vapahtajansa tahtoa ja määräyksiä, rohkaista ja kehottaa seurakunnan jäseniä noudattamaan velvollisuuksiaan sekä ylläpitää yleistä jumalanpalvelusta. Apostoli Pietari kehottaa tällä tavoin painokkaasti ja koskettavasti kaikkia muita pappeja: Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta 1. Piet. 5:2. Toiseksi Kristuksen valtakunta eroaa kaikista muista siinä, että maalliset hallitsijat vaativat käskyjensä ja määräystensä täydellistä noudattamista, mutta meidän Vapahtajamme vaatii meiltä vain164 elävää uskoa ja vilpitöntä pyrkimystä hänen tahtonsa noudattamiseen niin hyvin kuin pystymme, mihin hän myös itse antaa meille voimaa. Sitähän Jumalan rakastaminen on, sanoi apostoli Johannes, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa 1. Joh. 5:3. Ja kolmanneksi nämä valtakunnat eroavat toisistaan siinä, että maalliset ruhtinaat käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja, myös miekkaa ja tulta, valtakuntansa rajojen laajentamiseksi ja tehdäkseen itsensä suuriksi ja mahtaviksi. Seurakunnan päällä Jeesuksella on sama päämäärä, oman valtakuntansa laajentaminen ja nimensä kirkastaminen, mutta toisenlaisin keinoin, ei sodan tai väkivallan avulla vaan valaisemisen, perustelemisen ja rohkaisemisen kautta. Sillä hän sanoo selvästi: Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, – – – Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä Joh. 18:36.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 17.
Vi hafve således omrört de förnämsta den helga Andas verkningar til vår salighet, af hvilka en del ske i nådetiden, andra159 utom den samma; men vi bekänne äfven i denna Trones Artikel en helig och allmännelig Kyrka och de heligas Samfund, hvilket stycke sal. Doctor Luther så förklarar i sin större Cateches – Jag tror at på jorden gifves en helig Församling, som endast består af heliga människor, under et hufvud, nemligen Christus, sammankallade af den helga Ande, uti en tro, et sinne och mening, med många gåfvor beprydd, dock ens til sinnes i kärleken, utan parti och tvedrägt. Så at Församlingen således är intet annat än et af vår Frälsare Christo sjelf förvärfvat särskildt Rike, som består af människor, hvilka förenat sig, at under Christo sit hufvud och sin Konung söka sin eviga salighet genom honom. Hvarvid vi först märke, at Christus sjelf är allena denna församlingens Hufvud, såsom Apostelen Paulus sådant tydeligen bestyrker, då det heter: Christus är församlingens hufvud, han är ock sin kropps hälsa: Eph. 5:23.; derföre föreställer Jesus sig sådan under många liknelser. Han kallar sig sjelf Konung, Joh. 18:37. Herde, Hes. 34:15,16. Joh. 10:11. et sant vinträd,14 hvaruti alla trogne äro grenar, Cap. 15:5. med flere: hvilken rättighet Apostelen Paulus säger, at han ganska dyrt förvärfvat sig, nemligen med sit egit blod, det är, han har för at erhålla detta Rike vågat både lif och blod. Ap. G. 20:28. För det andra märke vi, hvilka äro lemmar i denna församling, nemligen160 alla de, som med upriktigt hjerta antaga och erkänna Jesum för sin Herre, det är sin Frälsare, sin lärare och styresman, eller som är det samma, omfatta honom såsom sin öfversta Präst, sin Prophete och sin Konung, eller som Frälsaren sjelf beskrifver detta: hvar och en som är af sanningen, eller låter underrätta sig om de himmelska sanningarne, antager dem med full öfvertygelse, och lyder dem uti sin vandel. Hvaraf straxt ses, at hvarken Judar, Turkar eller Hedningar kunna höra til detta Christi Rike eller hans Församling, utan de, hvilka Christi tro bekänna. Och emedan dessa lemmar i församlingen äro sådane, som antingen ännu söka saligheten genom sin Frälsare, eller ock redan hunnit til verkeligit åtnjutande deraf, så upkommer däraf en tväggehanda slags församling, nemligen en stridande och en triumpherande. Hvardera utaf dem måste utgöra en mängd af människor, och bär den förra namn af en stridande församling, emedan den hafver mägtiga fiender at strida emot, Eph. 6:12. och dess lemmar förmanas at strida emot dem, 2 Tim. 2:3. samt kallas därföre stridsmän, v. 4. Han kallar denna striden derföre et kämpande, och liknar det vid et löpande på vädjo-banen,15 et späkande af vår lekamen och köttets, det är; sinliga lustarnas underkufvande, 1 Cor. 9:24-27. och säger änteligen i en trones frimodighet vid slutet af striden: Jag hafver kämpat en god kamp,161 jag hafver fullbordat loppet; 2 Tim. 4:7. men triumpherande kallas den som består utaf de genom döden ifrån denna striden frälste själar, som i himmelen stå för Guds och Lambets stol, och föreställas såsom klädde i hvita kläder, och palmer i theras händer, hvarest de utan ända lofva Gud för sin genom Jesum ärhållne seger, Ap. G. 7:9,10.16 Om den stridande församlingens lemmar är nödigt, at vi erinra oss, det de äro af tväggehanda slag, nemligen sanskyllige eller ock bedrägelige; ty såsom bland undersåtare i et rike finnas väl många, som bevisa sin rätta Öfver-Herre all trohet, men andra allenast en utvärtes och falsk lydnad, och likväl hysa en trolöshet i sit hjerta, den de skyla under sit skrymteri, så gifvas äfven i Jesu nåderike och församling redelige Christne och Jesu namns bekännare, som med hjerta och gärning tjena sin Frälsare, och genom honom söka sin salighet, hvilka äro hans andeliga Rikes rätta undersåtare, och lefvande lemmar i hans församling, dem Herren sjelf allena känner och urskiljer, och hvilka derföre utgöra den rätta osynliga församlingen; men ibland dessa trogne bo och bygga äfven många skrymtare, som väl med munnen bekänna Jesum för sin Herra, men neka honom i sit hjerta, som nyttja nåde-medlen, men ej rätteliga, hvilka väl hafva et sken til Gudaktighet, men försaka des kraft: 2 Tim. 3:5. dem åter ingen människa så noga kan162 urskilja, utan äro med den osynliga församlingens lemmar inblandade. Och dessa trogne och skrymtare tilsammanstagne höra under den synliga församlingen derföre at den lätt igenkännes af den himmelska sanningens förkunnande och de heliga Sacramenternes utdelande efter sin hufvudmans egen instiktelse,17 under hvilkas bruk den helga Anda kallar, församlar, uplyser, helgar och när Jesu Christo behåller och bevarar den osynliga församlingens lemmar i en rätt tro.
För det tredje anmärke vi, at såsom alla jordiska riken icke allenast äga sin Öfver-Herre och undersåtare, utan ock sina styrelse-Lagar, så hafver ock Christi församling sina lagar, hvarefter den blifver styrd. Den ärkänner ingen annan Lagstiftare, ingen annan domare, ingen annan hämnare än Jesum Christum sit enda Hufvud; ty så talar Paulus härom: Gud hafver all ting lagt under hans fötter, och hafver satt honom församlingene til et hufvud öfver all ting. Eph. 1:22. Och såsom undersåtarena äro sin Konung tro och lydnad skyldige, så tilkommer ock hvarje Guds församlings ledamot at lyda och efterkomma sin Frälsares bud och befallningar, hvarföre samme Apostel säger om församlingen, at den är underdånig Christo. Äfven som undersåtare träda i samfund under et hufvud til den ändan, at därigenom befordra sin egen välfärd, så är ock församlingens lemmars afsigt, at under sin Frälsares spira söka sin salighet. Icke163 desto mindre skiljer sig församlingens styrelse ifrån andra rikens i vissa hufvudsakeliga mål, såsom först i styrelse-magten; den förvaltas icke uti jordiska riken til alla delar af Regenter sjelfve, utan hafver hon Öfverhets-Personer och Befälhafvare, som å hans vägnar styra; men församlingens hufvud Christus har icke meddelat af denna sin magt åt någon annan, utan styrer han sin församling allena, emedan både Apostlar, Biskopar och Lärare intet annat äro, än Christi tjenare och skaffare18 til Guds hemlighet; 1 Cor. 4:1. men ingalunda såsom Herrar öfver sit folk, 1 Pet. 5:3. ty Paulus säger om sig sjelf och andra församlingens lärare: Icke at vi äro Herrar öfver eder på trones vägnar; utan vi äro hjelpare til edra glädje. 2 Cor. 1:24. Hvilkas göromål således består deruti at förkunna och förklara sin Frälsares vilja och befallningar, at upmuntra och förmana församlingens lemmar til i akttagande af sina skyldigheter, såsom ock at underhålla den allmänna Gudstjensten. Ty så lyder Apostelens Petri märkeliga och rörande förmaning til alla andra Präster: Föder Guds hjord, som är ibland eder, och hafver akt på honom, icke nödige utan sjelf-viljande, icke för slem19 vinning, utan af god vilja. 1 Pet. 5:2. För det andra skiljer sig Christi rike ifrån alla andra däruti, at jordiska Regenter fordra en fullkomlig efterlefnad af sina bud och befallningar, men vår Frälsare fordrar af oss allenast164 en lefvande tro och et upriktigt bemödande, at vara honom til viljes, så långt vi förmå, hvartil han äfven sjelf gifver oss krafter. Thet är kärleken, sade Apostelen Johannes, at vi hållom hans bud, och thessa hans bud äro icke svåra. 1 Ep. 5:3. Och för det tredje skiljas dessa Riken än från hvarandra däruti, at verldsliga Förstar nyttja allehanda slags medel, til ock med svärd och brand, at utvidga sine rikens gränsor, at göra sig store och mäktige. Jesus, församlingens hufvud, hafver samma ändamål, at utvidga sit rike, och förhärliga sit namn, men genom andre medel, och ingalunda genom örlig20 eller våld, utan genom uplysningar, skäl och upmuntringar. Ty han säger tydeligen: Mit rike är icke af thenna verlden: Om mit rike vore af thenna verlden, så fäktade ju mine tjenare therom; - - men mit rike är icke af thenna verlden. Joh. 18:36.
§ 17
Olemme näin käsitelleet tärkeimpiä Pyhän Hengen toimia meidän autuutemme hyväksi, joista osa tapahtuu armonajassa, osa159 sen ulkopuolella, mutta me tunnustamme tässä uskonkappaleessa myös pyhän ja yhteisen kirkon ja pyhien yhteyden, mitä kohtaa autuas tohtori Luther selittää Isossa katekismuksessaan näin: Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta.21 Seurakunta ei siten ole muuta kuin Vapahtajamme Kristuksen itse perustama erityinen valtakunta, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat yhdistyneet Kristuksen, heidän päänsä ja kuninkaansa, alaisuudessa etsimään ikuista autuutta hänen kauttaan. Tässä huomaamme ensinnäkin, että Kristus itse on yksin tämän seurakunnan pää, kuten apostoli Paavali selvästi vahvistaa sanoessaan: Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja Ef. 5:23. Siksi Jeesus käyttää tätä kuvaa monissa vertauksissa. Hän kutsuu itseään kuninkaaksi Joh. 18:37, paimeneksi Hes. 34:15–16, Joh. 10:11, tosi viinipuuksi,22 jonka oksia kaikki uskovat ovat Joh. 15:5. ym. Apostoli Paavali sanoo tästä oikeudesta, että Jeesus on sangen kalliisti sen itselleen lunastanut, nimittäin omalla verellään, eli hän on tämän valtakunnan saadakseen pannut alttiiksi sekä henkensä että verensä Ap. t. 20:28. Toiseksi huomaamme, ketkä ovat tämän seurakunnan jäseniä, nimittäin160 kaikki ne, jotka vilpittömin sydämin ottavat vastaan ja tunnustavat Jeesuksen Herrakseen, siis Vapahtajakseen, opettajakseen ja hallitsijakseen, tai mikä on sama asia, omaksuvat hänet ylipapikseen, profeetakseen ja kuninkaakseen, tai niin kuin Vapahtaja itse sitä kuvaa: jokainen, joka on totuudesta tai antaa kertoa itselleen taivaallisista totuuksista, hyväksyy ne täysin vakuuttuneena ja tottelee niitä elämässään. Tästä nähdään heti, etteivät sen paremmin juutalaiset, turkkilaiset kuin pakanatkaan voi kuulua tähän Kristuksen valtakuntaan tai hänen seurakuntaansa, vaan siihen kuuluvat ne, jotka tunnustavat Kristuksen uskoa. Ja koska nämä seurakunnan jäsenet ovat sellaisia, jotka joko vielä etsivät autuutta Vapahtajansa kautta tai ovat jo päässeet siitä todella nauttimaan, niin tästä syntyy kahdenlainen seurakunta, nimittäin taisteleva ja voittoa juhliva seurakunta. Kumpaankin niistä täytyy kuulua suuri joukko ihmisiä, ja edellistä kutsutaan taistelevaksi seurakunnaksi, koska sillä on monia mahtavia vihollisia vastustajinaan Ef. 6:12, ja sen jäseniä kehotetaan taistelemaan näitä vastaan 2. Tim. 2:3. Tästä syystä heitä kutsutaan myös sotilaiksi 2. Tim. 2:4. Hän kutsuu tätä taistelua kamppailemiseksi ja vertaa sitä kilparadalla juoksemiseen, ruumiin kurittamiseen ja lihan eli aistillisten himojen kukistamiseen 1. Kor. 9:24–27, ja sanoo vihdoin taistelun lopuksi uskovan rohkeudella: Olen kilpaillut hyvän kilpailun,161 olen juossut perille 2. Tim. 4:7. Voittoa juhlivaksi seurakunnaksi kutsutaan sitä, joka koostuu kuoleman kautta tästä taistelusta vapautetuista sieluista, jotka taivaassa ovat Jumalan ja Karitsan istuimen edessä, ja heidän kuvataan olevan yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa, ja he loputtomasti ylistävät Jumalaa Jeesuksen kautta saavuttamastaan voitosta Ilm. 7:9–10. Taistelevan seurakunnan jäsenistä on tarpeen muistaa, että heitä on kahdenlaisia, nimittäin aitoja ja petollisia. Jonkin valtakunnan alamaisten joukossa on kyllä monia, jotka todistavat uskollisuuttaan oikealle yliherralleen, mutta toiset vain ulkonaisesti ja valheellisesta kuuliaisuudesta elätellen samalla sydämessään ulkokultaisuutensa alle kätkettyä uskottomuutta. Samalla tavoin on Jeesuksen armon valtakunnassa ja seurakunnassa rehellisiä kristittyjä ja Jeesuksen nimen tunnustajia, jotka sydämessään ja teoillaan palvelevat Vapahtajaansa ja hänen kauttaan etsivät autuuttaan. He ovat hänen hengellisen valtakuntansa oikeita alamaisia ja hänen seurakuntansa eläviä jäseniä, jotka Herra yksin tuntee ja erottaa, ja siksi he muodostavat sen oikean näkymättömän seurakunnan. Mutta näiden uskovien joukossa asuu ja toimii myös monia ulkokullattuja, jotka kylläkin suullansa tunnustavat Jeesuksen Herrakseen mutta kieltävät hänet sydämessään. He käyttävät armon välineitä, mutta eivät oikein, sillä he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman 2. Tim. 3:5. Heitä ei yksikään ihminen voi kyllin tarkoin162 erottaa muista, vaan he ovat sekoittuneet näkymättömän seurakunnan jäsenten joukkoon. Ja kaikkien näiden uskovien sekä ulkokullattujen yhdessä sanotaan kuuluvan näkyvään seurakuntaan siksi, että se on helppo tunnistaa taivaallisen totuuden julistamisesta ja pyhien sakramenttien jakamisesta sen päämiehen oman käskyn mukaisesti. Sakramenttien käytössä Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää, pitää näkymättömän seurakunnan jäsenet Jeesuksen Kristuksen lähellä ja säilyttää heidät oikeassa uskossa.
Kolmanneksi huomautamme, että kuten kaikissa maallisissakin valtakunnissa ei ole vain yliherraa ja alamaisia, vaan on myös hallitsemista ohjaavat lait, niin myös Kristuksen seurakunnassa on omat lakinsa, joiden mukaan sitä ohjataan. Se ei tunnista mitään muuta lainsäätäjää, muuta tuomaria, muuta kostajaa kuin Jeesuksen Kristuksen, sen ainoan pään, josta Paavali sanoo: Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi Ef. 1:22. Ja kuten alamaiset ovat velvollisia uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen kuninkaalleen, niin myös Jumalan seurakunnan jokaisen jäsenen tulee totella ja noudattaa Vapahtajansa käskyjä ja määräyksiä, ja siksi sama apostoli sanookin seurakunnasta, että se on kuuliainen Kristukselle. Ja kuten alamaiset liittyvät yhteen yhden pään johtamaan yhteisöön siinä tarkoituksessa, että he siten turvaavat oman hyvinvointinsa, niin myös seurakunnan jäsenten tarkoitus on etsiä autuuttaan Vapahtajansa valtikan alla.163 Seurakunnan hallinto eroaa kuitenkin muiden valtakuntien hallinnosta tietyissä olennaisissa kohdissa, nimittäin ensinnäkin hallitusvallan suhteen. Maallisissa valtakunnissa valtaa ei kaikilta osin käytä hallitsija itse, vaan hänellä on virkamiehiä ja käskynhaltijoita, jotka hallitsevat hänen nimissään, mutta seurakunnan pää Kristus ei ole siirtänyt tätä valtaansa kenellekään toiselle, vaan hän hallitsee seurakuntaansa yksin, sillä sen enempää apostolit, piispat tai papitkaan eivät ole mitään muuta kuin Kristuksen palvelijoita, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet 1. Kor. 4:1, mutta eivät suinkaan hallitse kansaa herroina23 1. Piet. 5:3. Sillä Paavali sanoo itsestään ja muista seurakunnan opettajista: En tarkoita, että haluaisimme määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon 2. Kor. 1:24. Näiden tehtävä on siten julistaa ja selittää Vapahtajansa tahtoa ja määräyksiä, rohkaista ja kehottaa seurakunnan jäseniä noudattamaan velvollisuuksiaan sekä ylläpitää yleistä jumalanpalvelusta. Apostoli Pietari kehottaa tällä tavoin painokkaasti ja koskettavasti kaikkia muita pappeja: Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta 1. Piet. 5:2. Toiseksi Kristuksen valtakunta eroaa kaikista muista siinä, että maalliset hallitsijat vaativat käskyjensä ja määräystensä täydellistä noudattamista, mutta meidän Vapahtajamme vaatii meiltä vain164 elävää uskoa ja vilpitöntä pyrkimystä hänen tahtonsa noudattamiseen niin hyvin kuin pystymme, mihin hän myös itse antaa meille voimaa. Sitähän Jumalan rakastaminen on, sanoi apostoli Johannes, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa 1. Joh. 5:3. Ja kolmanneksi nämä valtakunnat eroavat toisistaan siinä, että maalliset ruhtinaat käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja, myös miekkaa ja tulta, valtakuntansa rajojen laajentamiseksi ja tehdäkseen itsensä suuriksi ja mahtaviksi. Seurakunnan päällä Jeesuksella on sama päämäärä, oman valtakuntansa laajentaminen ja nimensä kirkastaminen, mutta toisenlaisin keinoin, ei sodan tai väkivallan avulla vaan valaisemisen, perustelemisen ja rohkaisemisen kautta. Sillä hän sanoo selvästi: Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, – – – Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä Joh. 18:36.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 16
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 18
paikat:
Henkilöt: Johannes Luther, Martti Paavali Pietari
Raamatunkohdat:
Aiheet: