Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 11
§ 10
Nämä meidän nyt esittämämme armonvaikutukset kutsu, valaistuminen ja uudestisyntymä tapahtuvat Jumalan toimesta ja vievät meidät osallisiksi sovituksesta, mutta on myös tarpeen tuntea tarkemmin niitä muutoksia, joita ne saavat meissä aikaan itse kääntymyksessä. Tähän kuuluu kaksi kohtaa, nimittäin ensinnäkin oikeanlainen synninsuru ja toiseksi elävä usko Vapahtajaan. Nämä112 olivat meidän Vapahtajamme omien saarnojen pääsisältöä. Aika on täyttynyt, hän sanoo, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!1 Tämä tarkoittaa: nyt on käsillä se aika, jolloin Jumala omalta puoleltaan työskentelee uutterasti voittaakseen syntiset itselleen ja saattaakseen heidät totiseen kääntymykseen. Nyt hän kutsuu uskollisesti, nyt hän välittää ihmisten ymmärrykseen armonsa kirkkaimpia säteitä, jotta he ymmärtäisivät taivaalliset totuudet selkeämmin, kirkkaampia kuin koskaan ennen. Nyt hän vaikuttaa voimakkaasti heidän tahtoonsa synnyttääkseen heidät uudelleen, ja niin on Jumalan valtakunta käsillä. Nyt on teidän asianne, oi ihmiset, pitää huolta siitä, että te ette tukahduta näitä vaikutuksia itsessänne vaan annatte niiden voimistua ja vaikuttaa oikeanlaiseen sielun muutokseen. Tehkää siis parannus, muuttukaa sielunne hengessä. Suhtautukaa inhoten ja karttaen aiempaan syntiseen olemukseenne ja koko vaellukseenne, ja kääntykää elävässä uskossa koko maailman Vapahtajan puoleen, hänen, joka julistaa teille pelkkää evankeliumia. Molemmat nämä puolet näemme publikaanissa, josta Vapahtaja itse kertoo Luuk. 18:13. Kun tämä sisimmässään suuria syntejään häveten ei uskaltanut astua sisään temppeliin vaan seisoi kaukana siitä, ja riuduttavan surun vallassa ja rauhattomana löi rintoihinsa, mutta siitä huolimatta kääntyi hädässään Jumalansa puoleen Välittäjän sovitustyön vuoksi ja huudahti: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Mutta meidän tulee tarkemmin selittää kumpaistakin.113
Oikea synnin suru syntyy varsinaisesti lain vaikutuksesta, mutta se ylevöityy ja ikään kuin jalostuu opissa Kristuksesta, ja se koostuu merkittävästä muutoksesta molemmissa sielun päävoimissa. Laki valaisee ymmärrystä niin, että me siitä ensiksi opimme tuntemaan velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Varmat syntiset2 tuntevat toki usein jollain tapaa Jumalan vaatimukset, mutta tieto niistä on heissä kuollutta, kun taas Jumalan Hengen valaistumisessa aikaansaama tieto on voimakasta, minkä ansiosta meidän syntimme ovat omantunnon taululla elävästi ilmoitettuna. Toiseksi meille kerrotaan ankarasta velvollisuudestamme noudattaa näitä käskyjä ja määräyksiä, osin siksi, että velvollisuutemme luotuina totella ja palvella Luojaamme, osin myös siksi, että oma onnellisuutemme riippuu tästä tottelemisesta. Kolmanneksi tähän kuuluu tarkka ja vilpitön tieto rikkomuksistamme, mikä ei suinkaan sisällä vain suullista tunnustusta siitä, että olemme syntisiä, eikä myöskään tämän ikävän totuuden kylmäkiskoista myöntämistä sydämissämme, vaan sitä, että syntimme ovat omantunnon taululla niin monilukuisina ja mustat, että ne tuottavat tuskallisen tunteen ja valituksen, niin että sanomme Daavidin tavoin: Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni Ps. 51:5. Neljänneksi laki tässä näyttää suututetun Jumalan kauhistuttavan vihan, joka roikkuu syntisen päällä: siinä avautuu helvetin kuilu, eikä hän tiedä, minä hetkenä Jumalan viha114 syöksee syntisen ikuiseen turmioon. Kaiken tämän laki näyttää, mutta evankeliumi eli oppi Jumalan ikuisesta armahtavaisuudesta ja Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä syntisen sijasta säteilee kaikkiin näihin tietoihin suuremman valon. Velvollisuus totella näin äärettömän hyvää tekevää Jumalaa tulee vahvemmaksi, ja rikkomukset näyttäytyvät nyt sitäkin kauhistuttavimpina syntisen silmissä, kun hän näkee kuinka julmasti oikeamielinen Jumala on niiden vuoksi piinannut omaa Poikaansa, ja kuinka hän itse tahallisilla synneillään on ikään kuin uudestaan ristiinnaulinnut ikuisen armahtajansa. Kun tämä valo nyt saa näin tunkeutua ymmärrykseemme, se synnyttää voimakkaita tahdon liikutuksia. Siitä syntyy sydämeen häpeä, joka on sangen tuntuva niin monien suurien rikkomusten vuoksi, että hän ei uskalla kohottaa katsettaan. Omatunto tuntee tuskaisesti syvät haavansa, Jumalan viha ja kosto tulee syntiselle salamaniskuna sydämeen ja hänen ansaitsemansa piinat ovat häntä jo melkeinpä polttavan lähellä. Ja kun lisäksi ihminen näkee kuinka mahdotonta hänen on auttaa itseään pois tästä häntä uhkaavasta kurjuudesta, sieluun syntyy suru ja kauhu, joka lähenee jo epätoivoa, niin että hän alkaa Daavidin tavoin hädissään huutaa: Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivaudessasi minua kurita! Sinun nuolesi ovat tunkeutuneet minuun, sinun kätesi on painanut minut maahan. Ruumiissani ei ole tervettä paikkaa, koska sinä115 olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät jäseneni saa rauhaa. Syntieni kuorma käy yli voimieni, se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa Ps. 38:2–5. Ja tällainen on siis synninsuru luonteeltaan, vaikka sitä ei voikaan määritellä minkään tietyn murheiden määrän mukaan, eikä ole myöskään mitään määrättyä aikamäärää, mikä sen tulisi kestää kääntymyksen aikana, vaan se riippuu osin syntisen vilpittömyydestä, osin myös Jumalan armollisesta sallimuksesta ja johdatuksesta syntisen parhaaksi, mitä meillä ei tässä kuitenkaan ole aikaa selvittää. On vain huomattava, että tämä suru on luonteeltaan hyvin erilaista riippuen siitä, onko se vain laista johtuvaa vai onko se evankeliumin jalostamaa. Lain tuskan alla syntisen on kai tunnustettava velvollisuutensa totella Luojaansa, mutta salaa hän nurisee kovista vaatimuksista, jotka riistävät häneltä kaikki aistilliset huvit ja nautinnot. Hän kyllä kauhistuu syntiä, mutta ei suinkaan synnin vuoksi, sillä hänellä on salainen viehtymys siihen, vaan sen ankaran rangaistuksen vuoksi, joka rikkomuksiin erottamattomasti liittyy. Lain tuottama suru vie syntisen kyllä parannukseen, jonkinlaiseen hyveen harjoittamiseen ja jollain tapaa kurinalaisempaan elämään, mutta se ei koskaan oikealla tavalla nöyrrytä ylpeää ihmissydäntä, ja estää sitä ottamasta vastaan ansaitsematonta armoa tyhjän edestä, siis ilman että siihen liittyisi mitään omia hyviä tekoja, niin että ihmissydän salassa ainakin niiden kautta voisi tehdä itsensä armon arvoiseksi.116 Evankeliumin synnyttämä suru sen sijaan on aivan toisenlaista. Siinä suru ei synny vain ansaitusta rangaistuksesta, vaan vielä enemmän siitä, että armollinen ja hyväätekevä Jumala on niin moninkertaisesti ja syvästi suututettu. Itse synti ja hairahdus näyttävät silloin silmissämme iljettävämmiltä kuin rangaistus. Kaikki selitykset katoavat, omantunnon soimaukset ja tuomio pääsevät oikeuksiinsa, suru pahenee pahenemistaan, mutta ilouutinen Jeesuksen täydellisestä sovituksesta ja siitä uskollisuudestaan, jolla hän paimenen lailla kokoaa yhteen ja palauttaa eksyneet lampaansa, saa aikaan sen, ettei syntinen etsi muita pakoteitä vaan heittäytyy armahtajansa käsivarsille ja huutaa apua.
§. 10.
De nu af oss anförda Nådeverkningar, kallelsen, uplysningen och nya födelsen, äro egenteligen på Guds sida, at föra oss til försoningens delaktighet; men det är ock nödigt at närmare känna de förändringar, som genom dem hos oss åstadkommas uti sjelfva omvändelsen. Hit höra tvenne stycken, nemligen först en rätt sorg öfver synden och för det andra, en lefvande tro på Frälsaren. Dessa112 voro hufvud innehållet af vår Frälsares egna Predikningar, Tiden är fullkomnad, säger han, och Guds rike är för handen, bätrer eder och tror Evangelio.3 Detta vill så mycket säga: nu är den tiden för handen, på hvilken Gud på sin sida arbetar med alfvare at vinna syndare til sig och bringa dem til en sann omvändelse: nu kallar han troligen: nu meddelar han klarare strålar af sitt ljus i menniskornas förstånd, at fatta de himmelska sanningarne än någonsin tilförene: nu verkar han kraftigt på deras vilja, at föda dem på nytt; och således är Guds Rike för handen. Nu ankommer det på eder o! menniskor, at I icke förqväfven dessa verkningar hos eder, utan låten dem blifva kraftiga til en rättskaffens sinnes förändring. Bätrer eder derföre, förändrer eder i edor sinnes anda. Fatter en styggelse och afsky för edert förra syndiga väsende och för hela eder vandel, och vänder eder med en lefvande tro til hela verldenes Frälsare, som Evangelium allena förkunnar eder. Båda dessa stycken finne vi hos den Publikanen, som Frälsaren sjelf omtalar, Luc. 18:13. Då han af innerlig skam öfver sina stora synder icke vågade sig fram i templet, utan stod långt ifrån, och af en tärande sorg och oro slog sig för sit bröst, men icke desto mindre vände sig i sin nöd til sin Gud för Medlarens försonings skull och ropade: Gud miskunda4 tig öfver mig syndare. Men hvardera stycket måste af oss närmare förklaras.113
Den rätta synda-sorgen verkas väl egenteligen af lagen, men förhöjes och likasom förädlas genom läran om Christo, och består i en märkelig förändring uti båda själenes hufvudkrafter. Förståndet uplyses af lagen, at vi deraf först läre känna våra pligter emot Gud och Nästan. Säkre syndare5 känna väl ock ofta någorlunda Guds fordringar, men denna kännedomen är hos dem död; däremot är den af Guds Ande i uplysningen verkade kraftig, hvarigenom våra pligter stå på samvetets tafla helt lifligen afmålade. För det andra uplyses vi om vår starka förbindelse at efterkomma dessa bud och befallningar, dels af vår skyldighet, at såsom kreatur lyda och tjena vår Skapare, dels ock af vår egen med denna lydnan förknippade lycksalighet. För det tredje hörer hit en noga och uprigtig kännedom af våra öfverträdelser, som ingalunda består i en blott muns bekännelse at vi äre syndare, ej heller et kallsinnigt bejakande af denna beklageliga sanning i vårt hjerta, utan deruti at de stå på samvets taflan så många och svarta afmålade, at de verka en smärtefull känning och klagan, så at vi säga med David: Jag känner mina missgjerning och min synd är altid för mig, Ps. 51:5. För det fjerde visar sig här af lagen den förtörnade Gudens grufveliga vrede, såsom hängande syndaren öfver hufvudet: här öpnar helvetet sit gap och han vet icke hvad ögnablick Guds vrede114 vil störta syndaren i det eviga förderfvet. Alt detta visar lagen, men Evangelium, det är läran om Guds eviga förbarmande och Jesu bitra lidande i syndarenas ställe, bestrålar alla dessa kunskaper med et större ljus: förbindelsen at lyda en så oändeligt välgörande Gud blifver kraftigare: öfverträdelserna synas nu så mycket faseligare i syndarens ögon, när han ser huru grufveligen den rättfärdige Guden för deras skull plågat sin egen Son, och huru han genom sina upsåteliga synder likasom på nytt korsfästat sin evige förbarmare. När detta ljus nu får således tränga sig til förståndet, upkommer deraf de kraftigaste rörelser i viljan. Där upkommer en skam och blygd i hjertat, som blir ganska känbar för så många och stora öfverträdelser, at han ej vågar lyfta sina ögon up, samvetet känner med smärta sina djupa sår: Guds vrede och hämd blir för syndaren et dunderslag i hjertat och de plågor han förtjent stå honom så nära, at de redan synas börja at bränna. Och när därtil kommer at menniskan ser omöjeligheten at kunna hjelpa sig ifrån detta öfverhängande elände, upkommer i själen en sorg och förskräckelse, som går närmast til förtviflan, så at hon börjar med en David at ömkeligen ropa: Herre straffa mig icke i tine vrede, och näps mig icke i tine grymhet, ty tin skott äro fastnat i mig och tin hand trycker mig. Thet är intet helbregda på min kropp för titt115 hot skull, och ingen frid är i minom benom för mina synders skull; Ty mina synder gå öfver mit hufvud, såsom en tung börda äro the mig för svåra vordna. Ps. 38:2,3,4,5. Och så beskaffad är nu syndasorgen, ehuru den ej kan afmätas til något visst mått af bedröfvelse, ej heller til någon viss tid, som den bör vara uti omvändelsen, utan beror dels på syndarens redlighet, dels ock på Guds nådiga skickelse och ledande til syndarens bästa, hvilket ej tiden tillåter at här förklara. Det allenast böre vi anmärka, at denna sorgen är i sin egen natur alt för olika i afseende derpå om den är blott lagisk eller om den är förädlad af Evangelio. Under den lagiska måste väl syndaren ärkänna sin skyldighet at lyda sin Skapare, men knotar hemligen öfver så svåra fordringar, hvarigenom honom beröfvas alla dess sinliga nöjen och välluster. Han fasar väl för synden, men ingalunda för syndenes skull, ty han har et hemligt behag til henne, utan för det svåra straffet som är oskiljaktigt ifrån öfverträdelserna. Den lagiska bringar väl syndaren til förbätring, til några dygde-öfningar och någon slags strängare lefnad; men ödmjukar aldrig rätt det stolta mennisko hjertat, och afhåller det ifrån den oförtjenta nådens anammande för intet, det är, utan at hafva några egna goda gjerningar med sig, at i hemlighet åtminstone genom dem göra sig värdig til nåden. Men däremot är den116 Evangeliska sorgen af helt annan natur. Då upkommer icke allenast sorg öfver det ådragna straffet, utan fast mera deröfver, at den nådige och välgörande Guden är så mångfalligt och så svårligen förtörnad: sjelfva synden och afvikelsen blifver styggare i våra ögon än straffet: här försvinna alla ursäkter, samvetets anklagan och dom får här full rätt, sorgen blir ganska svår, men den glada tidning6 om Jesu fullgiltiga försoning, om hans herda-trohet at samla och återföra sina förvillade får, gör at syndaren ej söker andra undanflygter, utan kastar sig i sin förbarmares armar och ropar om hjelp.
§ 10
Nämä meidän nyt esittämämme armonvaikutukset kutsu, valaistuminen ja uudestisyntymä tapahtuvat Jumalan toimesta ja vievät meidät osallisiksi sovituksesta, mutta on myös tarpeen tuntea tarkemmin niitä muutoksia, joita ne saavat meissä aikaan itse kääntymyksessä. Tähän kuuluu kaksi kohtaa, nimittäin ensinnäkin oikeanlainen synninsuru ja toiseksi elävä usko Vapahtajaan. Nämä112 olivat meidän Vapahtajamme omien saarnojen pääsisältöä. Aika on täyttynyt, hän sanoo, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!7 Tämä tarkoittaa: nyt on käsillä se aika, jolloin Jumala omalta puoleltaan työskentelee uutterasti voittaakseen syntiset itselleen ja saattaakseen heidät totiseen kääntymykseen. Nyt hän kutsuu uskollisesti, nyt hän välittää ihmisten ymmärrykseen armonsa kirkkaimpia säteitä, jotta he ymmärtäisivät taivaalliset totuudet selkeämmin, kirkkaampia kuin koskaan ennen. Nyt hän vaikuttaa voimakkaasti heidän tahtoonsa synnyttääkseen heidät uudelleen, ja niin on Jumalan valtakunta käsillä. Nyt on teidän asianne, oi ihmiset, pitää huolta siitä, että te ette tukahduta näitä vaikutuksia itsessänne vaan annatte niiden voimistua ja vaikuttaa oikeanlaiseen sielun muutokseen. Tehkää siis parannus, muuttukaa sielunne hengessä. Suhtautukaa inhoten ja karttaen aiempaan syntiseen olemukseenne ja koko vaellukseenne, ja kääntykää elävässä uskossa koko maailman Vapahtajan puoleen, hänen, joka julistaa teille pelkkää evankeliumia. Molemmat nämä puolet näemme publikaanissa, josta Vapahtaja itse kertoo Luuk. 18:13. Kun tämä sisimmässään suuria syntejään häveten ei uskaltanut astua sisään temppeliin vaan seisoi kaukana siitä, ja riuduttavan surun vallassa ja rauhattomana löi rintoihinsa, mutta siitä huolimatta kääntyi hädässään Jumalansa puoleen Välittäjän sovitustyön vuoksi ja huudahti: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Mutta meidän tulee tarkemmin selittää kumpaistakin.113
Oikea synnin suru syntyy varsinaisesti lain vaikutuksesta, mutta se ylevöityy ja ikään kuin jalostuu opissa Kristuksesta, ja se koostuu merkittävästä muutoksesta molemmissa sielun päävoimissa. Laki valaisee ymmärrystä niin, että me siitä ensiksi opimme tuntemaan velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Varmat syntiset8 tuntevat toki usein jollain tapaa Jumalan vaatimukset, mutta tieto niistä on heissä kuollutta, kun taas Jumalan Hengen valaistumisessa aikaansaama tieto on voimakasta, minkä ansiosta meidän syntimme ovat omantunnon taululla elävästi ilmoitettuna. Toiseksi meille kerrotaan ankarasta velvollisuudestamme noudattaa näitä käskyjä ja määräyksiä, osin siksi, että velvollisuutemme luotuina totella ja palvella Luojaamme, osin myös siksi, että oma onnellisuutemme riippuu tästä tottelemisesta. Kolmanneksi tähän kuuluu tarkka ja vilpitön tieto rikkomuksistamme, mikä ei suinkaan sisällä vain suullista tunnustusta siitä, että olemme syntisiä, eikä myöskään tämän ikävän totuuden kylmäkiskoista myöntämistä sydämissämme, vaan sitä, että syntimme ovat omantunnon taululla niin monilukuisina ja mustat, että ne tuottavat tuskallisen tunteen ja valituksen, niin että sanomme Daavidin tavoin: Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni Ps. 51:5. Neljänneksi laki tässä näyttää suututetun Jumalan kauhistuttavan vihan, joka roikkuu syntisen päällä: siinä avautuu helvetin kuilu, eikä hän tiedä, minä hetkenä Jumalan viha114 syöksee syntisen ikuiseen turmioon. Kaiken tämän laki näyttää, mutta evankeliumi eli oppi Jumalan ikuisesta armahtavaisuudesta ja Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä syntisen sijasta säteilee kaikkiin näihin tietoihin suuremman valon. Velvollisuus totella näin äärettömän hyvää tekevää Jumalaa tulee vahvemmaksi, ja rikkomukset näyttäytyvät nyt sitäkin kauhistuttavimpina syntisen silmissä, kun hän näkee kuinka julmasti oikeamielinen Jumala on niiden vuoksi piinannut omaa Poikaansa, ja kuinka hän itse tahallisilla synneillään on ikään kuin uudestaan ristiinnaulinnut ikuisen armahtajansa. Kun tämä valo nyt saa näin tunkeutua ymmärrykseemme, se synnyttää voimakkaita tahdon liikutuksia. Siitä syntyy sydämeen häpeä, joka on sangen tuntuva niin monien suurien rikkomusten vuoksi, että hän ei uskalla kohottaa katsettaan. Omatunto tuntee tuskaisesti syvät haavansa, Jumalan viha ja kosto tulee syntiselle salamaniskuna sydämeen ja hänen ansaitsemansa piinat ovat häntä jo melkeinpä polttavan lähellä. Ja kun lisäksi ihminen näkee kuinka mahdotonta hänen on auttaa itseään pois tästä häntä uhkaavasta kurjuudesta, sieluun syntyy suru ja kauhu, joka lähenee jo epätoivoa, niin että hän alkaa Daavidin tavoin hädissään huutaa: Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivaudessasi minua kurita! Sinun nuolesi ovat tunkeutuneet minuun, sinun kätesi on painanut minut maahan. Ruumiissani ei ole tervettä paikkaa, koska sinä115 olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät jäseneni saa rauhaa. Syntieni kuorma käy yli voimieni, se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa Ps. 38:2–5. Ja tällainen on siis synninsuru luonteeltaan, vaikka sitä ei voikaan määritellä minkään tietyn murheiden määrän mukaan, eikä ole myöskään mitään määrättyä aikamäärää, mikä sen tulisi kestää kääntymyksen aikana, vaan se riippuu osin syntisen vilpittömyydestä, osin myös Jumalan armollisesta sallimuksesta ja johdatuksesta syntisen parhaaksi, mitä meillä ei tässä kuitenkaan ole aikaa selvittää. On vain huomattava, että tämä suru on luonteeltaan hyvin erilaista riippuen siitä, onko se vain laista johtuvaa vai onko se evankeliumin jalostamaa. Lain tuskan alla syntisen on kai tunnustettava velvollisuutensa totella Luojaansa, mutta salaa hän nurisee kovista vaatimuksista, jotka riistävät häneltä kaikki aistilliset huvit ja nautinnot. Hän kyllä kauhistuu syntiä, mutta ei suinkaan synnin vuoksi, sillä hänellä on salainen viehtymys siihen, vaan sen ankaran rangaistuksen vuoksi, joka rikkomuksiin erottamattomasti liittyy. Lain tuottama suru vie syntisen kyllä parannukseen, jonkinlaiseen hyveen harjoittamiseen ja jollain tapaa kurinalaisempaan elämään, mutta se ei koskaan oikealla tavalla nöyrrytä ylpeää ihmissydäntä, ja estää sitä ottamasta vastaan ansaitsematonta armoa tyhjän edestä, siis ilman että siihen liittyisi mitään omia hyviä tekoja, niin että ihmissydän salassa ainakin niiden kautta voisi tehdä itsensä armon arvoiseksi.116 Evankeliumin synnyttämä suru sen sijaan on aivan toisenlaista. Siinä suru ei synny vain ansaitusta rangaistuksesta, vaan vielä enemmän siitä, että armollinen ja hyväätekevä Jumala on niin moninkertaisesti ja syvästi suututettu. Itse synti ja hairahdus näyttävät silloin silmissämme iljettävämmiltä kuin rangaistus. Kaikki selitykset katoavat, omantunnon soimaukset ja tuomio pääsevät oikeuksiinsa, suru pahenee pahenemistaan, mutta ilouutinen Jeesuksen täydellisestä sovituksesta ja siitä uskollisuudestaan, jolla hän paimenen lailla kokoaa yhteen ja palauttaa eksyneet lampaansa, saa aikaan sen, ettei syntinen etsi muita pakoteitä vaan heittäytyy armahtajansa käsivarsille ja huutaa apua.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 10.
De nu af oss anförda Nådeverkningar, kallelsen, uplysningen och nya födelsen, äro egenteligen på Guds sida, at föra oss til försoningens delaktighet; men det är ock nödigt at närmare känna de förändringar, som genom dem hos oss åstadkommas uti sjelfva omvändelsen. Hit höra tvenne stycken, nemligen först en rätt sorg öfver synden och för det andra, en lefvande tro på Frälsaren. Dessa112 voro hufvud innehållet af vår Frälsares egna Predikningar, Tiden är fullkomnad, säger han, och Guds rike är för handen, bätrer eder och tror Evangelio.9 Detta vill så mycket säga: nu är den tiden för handen, på hvilken Gud på sin sida arbetar med alfvare at vinna syndare til sig och bringa dem til en sann omvändelse: nu kallar han troligen: nu meddelar han klarare strålar af sitt ljus i menniskornas förstånd, at fatta de himmelska sanningarne än någonsin tilförene: nu verkar han kraftigt på deras vilja, at föda dem på nytt; och således är Guds Rike för handen. Nu ankommer det på eder o! menniskor, at I icke förqväfven dessa verkningar hos eder, utan låten dem blifva kraftiga til en rättskaffens sinnes förändring. Bätrer eder derföre, förändrer eder i edor sinnes anda. Fatter en styggelse och afsky för edert förra syndiga väsende och för hela eder vandel, och vänder eder med en lefvande tro til hela verldenes Frälsare, som Evangelium allena förkunnar eder. Båda dessa stycken finne vi hos den Publikanen, som Frälsaren sjelf omtalar, Luc. 18:13. Då han af innerlig skam öfver sina stora synder icke vågade sig fram i templet, utan stod långt ifrån, och af en tärande sorg och oro slog sig för sit bröst, men icke desto mindre vände sig i sin nöd til sin Gud för Medlarens försonings skull och ropade: Gud miskunda10 tig öfver mig syndare. Men hvardera stycket måste af oss närmare förklaras.113
Den rätta synda-sorgen verkas väl egenteligen af lagen, men förhöjes och likasom förädlas genom läran om Christo, och består i en märkelig förändring uti båda själenes hufvudkrafter. Förståndet uplyses af lagen, at vi deraf först läre känna våra pligter emot Gud och Nästan. Säkre syndare11 känna väl ock ofta någorlunda Guds fordringar, men denna kännedomen är hos dem död; däremot är den af Guds Ande i uplysningen verkade kraftig, hvarigenom våra pligter stå på samvetets tafla helt lifligen afmålade. För det andra uplyses vi om vår starka förbindelse at efterkomma dessa bud och befallningar, dels af vår skyldighet, at såsom kreatur lyda och tjena vår Skapare, dels ock af vår egen med denna lydnan förknippade lycksalighet. För det tredje hörer hit en noga och uprigtig kännedom af våra öfverträdelser, som ingalunda består i en blott muns bekännelse at vi äre syndare, ej heller et kallsinnigt bejakande af denna beklageliga sanning i vårt hjerta, utan deruti at de stå på samvets taflan så många och svarta afmålade, at de verka en smärtefull känning och klagan, så at vi säga med David: Jag känner mina missgjerning och min synd är altid för mig, Ps. 51:5. För det fjerde visar sig här af lagen den förtörnade Gudens grufveliga vrede, såsom hängande syndaren öfver hufvudet: här öpnar helvetet sit gap och han vet icke hvad ögnablick Guds vrede114 vil störta syndaren i det eviga förderfvet. Alt detta visar lagen, men Evangelium, det är läran om Guds eviga förbarmande och Jesu bitra lidande i syndarenas ställe, bestrålar alla dessa kunskaper med et större ljus: förbindelsen at lyda en så oändeligt välgörande Gud blifver kraftigare: öfverträdelserna synas nu så mycket faseligare i syndarens ögon, när han ser huru grufveligen den rättfärdige Guden för deras skull plågat sin egen Son, och huru han genom sina upsåteliga synder likasom på nytt korsfästat sin evige förbarmare. När detta ljus nu får således tränga sig til förståndet, upkommer deraf de kraftigaste rörelser i viljan. Där upkommer en skam och blygd i hjertat, som blir ganska känbar för så många och stora öfverträdelser, at han ej vågar lyfta sina ögon up, samvetet känner med smärta sina djupa sår: Guds vrede och hämd blir för syndaren et dunderslag i hjertat och de plågor han förtjent stå honom så nära, at de redan synas börja at bränna. Och när därtil kommer at menniskan ser omöjeligheten at kunna hjelpa sig ifrån detta öfverhängande elände, upkommer i själen en sorg och förskräckelse, som går närmast til förtviflan, så at hon börjar med en David at ömkeligen ropa: Herre straffa mig icke i tine vrede, och näps mig icke i tine grymhet, ty tin skott äro fastnat i mig och tin hand trycker mig. Thet är intet helbregda på min kropp för titt115 hot skull, och ingen frid är i minom benom för mina synders skull; Ty mina synder gå öfver mit hufvud, såsom en tung börda äro the mig för svåra vordna. Ps. 38:2,3,4,5. Och så beskaffad är nu syndasorgen, ehuru den ej kan afmätas til något visst mått af bedröfvelse, ej heller til någon viss tid, som den bör vara uti omvändelsen, utan beror dels på syndarens redlighet, dels ock på Guds nådiga skickelse och ledande til syndarens bästa, hvilket ej tiden tillåter at här förklara. Det allenast böre vi anmärka, at denna sorgen är i sin egen natur alt för olika i afseende derpå om den är blott lagisk eller om den är förädlad af Evangelio. Under den lagiska måste väl syndaren ärkänna sin skyldighet at lyda sin Skapare, men knotar hemligen öfver så svåra fordringar, hvarigenom honom beröfvas alla dess sinliga nöjen och välluster. Han fasar väl för synden, men ingalunda för syndenes skull, ty han har et hemligt behag til henne, utan för det svåra straffet som är oskiljaktigt ifrån öfverträdelserna. Den lagiska bringar väl syndaren til förbätring, til några dygde-öfningar och någon slags strängare lefnad; men ödmjukar aldrig rätt det stolta mennisko hjertat, och afhåller det ifrån den oförtjenta nådens anammande för intet, det är, utan at hafva några egna goda gjerningar med sig, at i hemlighet åtminstone genom dem göra sig värdig til nåden. Men däremot är den116 Evangeliska sorgen af helt annan natur. Då upkommer icke allenast sorg öfver det ådragna straffet, utan fast mera deröfver, at den nådige och välgörande Guden är så mångfalligt och så svårligen förtörnad: sjelfva synden och afvikelsen blifver styggare i våra ögon än straffet: här försvinna alla ursäkter, samvetets anklagan och dom får här full rätt, sorgen blir ganska svår, men den glada tidning12 om Jesu fullgiltiga försoning, om hans herda-trohet at samla och återföra sina förvillade får, gör at syndaren ej söker andra undanflygter, utan kastar sig i sin förbarmares armar och ropar om hjelp.
§ 10
Nämä meidän nyt esittämämme armonvaikutukset kutsu, valaistuminen ja uudestisyntymä tapahtuvat Jumalan toimesta ja vievät meidät osallisiksi sovituksesta, mutta on myös tarpeen tuntea tarkemmin niitä muutoksia, joita ne saavat meissä aikaan itse kääntymyksessä. Tähän kuuluu kaksi kohtaa, nimittäin ensinnäkin oikeanlainen synninsuru ja toiseksi elävä usko Vapahtajaan. Nämä112 olivat meidän Vapahtajamme omien saarnojen pääsisältöä. Aika on täyttynyt, hän sanoo, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!13 Tämä tarkoittaa: nyt on käsillä se aika, jolloin Jumala omalta puoleltaan työskentelee uutterasti voittaakseen syntiset itselleen ja saattaakseen heidät totiseen kääntymykseen. Nyt hän kutsuu uskollisesti, nyt hän välittää ihmisten ymmärrykseen armonsa kirkkaimpia säteitä, jotta he ymmärtäisivät taivaalliset totuudet selkeämmin, kirkkaampia kuin koskaan ennen. Nyt hän vaikuttaa voimakkaasti heidän tahtoonsa synnyttääkseen heidät uudelleen, ja niin on Jumalan valtakunta käsillä. Nyt on teidän asianne, oi ihmiset, pitää huolta siitä, että te ette tukahduta näitä vaikutuksia itsessänne vaan annatte niiden voimistua ja vaikuttaa oikeanlaiseen sielun muutokseen. Tehkää siis parannus, muuttukaa sielunne hengessä. Suhtautukaa inhoten ja karttaen aiempaan syntiseen olemukseenne ja koko vaellukseenne, ja kääntykää elävässä uskossa koko maailman Vapahtajan puoleen, hänen, joka julistaa teille pelkkää evankeliumia. Molemmat nämä puolet näemme publikaanissa, josta Vapahtaja itse kertoo Luuk. 18:13. Kun tämä sisimmässään suuria syntejään häveten ei uskaltanut astua sisään temppeliin vaan seisoi kaukana siitä, ja riuduttavan surun vallassa ja rauhattomana löi rintoihinsa, mutta siitä huolimatta kääntyi hädässään Jumalansa puoleen Välittäjän sovitustyön vuoksi ja huudahti: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Mutta meidän tulee tarkemmin selittää kumpaistakin.113
Oikea synnin suru syntyy varsinaisesti lain vaikutuksesta, mutta se ylevöityy ja ikään kuin jalostuu opissa Kristuksesta, ja se koostuu merkittävästä muutoksesta molemmissa sielun päävoimissa. Laki valaisee ymmärrystä niin, että me siitä ensiksi opimme tuntemaan velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Varmat syntiset14 tuntevat toki usein jollain tapaa Jumalan vaatimukset, mutta tieto niistä on heissä kuollutta, kun taas Jumalan Hengen valaistumisessa aikaansaama tieto on voimakasta, minkä ansiosta meidän syntimme ovat omantunnon taululla elävästi ilmoitettuna. Toiseksi meille kerrotaan ankarasta velvollisuudestamme noudattaa näitä käskyjä ja määräyksiä, osin siksi, että velvollisuutemme luotuina totella ja palvella Luojaamme, osin myös siksi, että oma onnellisuutemme riippuu tästä tottelemisesta. Kolmanneksi tähän kuuluu tarkka ja vilpitön tieto rikkomuksistamme, mikä ei suinkaan sisällä vain suullista tunnustusta siitä, että olemme syntisiä, eikä myöskään tämän ikävän totuuden kylmäkiskoista myöntämistä sydämissämme, vaan sitä, että syntimme ovat omantunnon taululla niin monilukuisina ja mustat, että ne tuottavat tuskallisen tunteen ja valituksen, niin että sanomme Daavidin tavoin: Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni Ps. 51:5. Neljänneksi laki tässä näyttää suututetun Jumalan kauhistuttavan vihan, joka roikkuu syntisen päällä: siinä avautuu helvetin kuilu, eikä hän tiedä, minä hetkenä Jumalan viha114 syöksee syntisen ikuiseen turmioon. Kaiken tämän laki näyttää, mutta evankeliumi eli oppi Jumalan ikuisesta armahtavaisuudesta ja Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä syntisen sijasta säteilee kaikkiin näihin tietoihin suuremman valon. Velvollisuus totella näin äärettömän hyvää tekevää Jumalaa tulee vahvemmaksi, ja rikkomukset näyttäytyvät nyt sitäkin kauhistuttavimpina syntisen silmissä, kun hän näkee kuinka julmasti oikeamielinen Jumala on niiden vuoksi piinannut omaa Poikaansa, ja kuinka hän itse tahallisilla synneillään on ikään kuin uudestaan ristiinnaulinnut ikuisen armahtajansa. Kun tämä valo nyt saa näin tunkeutua ymmärrykseemme, se synnyttää voimakkaita tahdon liikutuksia. Siitä syntyy sydämeen häpeä, joka on sangen tuntuva niin monien suurien rikkomusten vuoksi, että hän ei uskalla kohottaa katsettaan. Omatunto tuntee tuskaisesti syvät haavansa, Jumalan viha ja kosto tulee syntiselle salamaniskuna sydämeen ja hänen ansaitsemansa piinat ovat häntä jo melkeinpä polttavan lähellä. Ja kun lisäksi ihminen näkee kuinka mahdotonta hänen on auttaa itseään pois tästä häntä uhkaavasta kurjuudesta, sieluun syntyy suru ja kauhu, joka lähenee jo epätoivoa, niin että hän alkaa Daavidin tavoin hädissään huutaa: Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivaudessasi minua kurita! Sinun nuolesi ovat tunkeutuneet minuun, sinun kätesi on painanut minut maahan. Ruumiissani ei ole tervettä paikkaa, koska sinä115 olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät jäseneni saa rauhaa. Syntieni kuorma käy yli voimieni, se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa Ps. 38:2–5. Ja tällainen on siis synninsuru luonteeltaan, vaikka sitä ei voikaan määritellä minkään tietyn murheiden määrän mukaan, eikä ole myöskään mitään määrättyä aikamäärää, mikä sen tulisi kestää kääntymyksen aikana, vaan se riippuu osin syntisen vilpittömyydestä, osin myös Jumalan armollisesta sallimuksesta ja johdatuksesta syntisen parhaaksi, mitä meillä ei tässä kuitenkaan ole aikaa selvittää. On vain huomattava, että tämä suru on luonteeltaan hyvin erilaista riippuen siitä, onko se vain laista johtuvaa vai onko se evankeliumin jalostamaa. Lain tuskan alla syntisen on kai tunnustettava velvollisuutensa totella Luojaansa, mutta salaa hän nurisee kovista vaatimuksista, jotka riistävät häneltä kaikki aistilliset huvit ja nautinnot. Hän kyllä kauhistuu syntiä, mutta ei suinkaan synnin vuoksi, sillä hänellä on salainen viehtymys siihen, vaan sen ankaran rangaistuksen vuoksi, joka rikkomuksiin erottamattomasti liittyy. Lain tuottama suru vie syntisen kyllä parannukseen, jonkinlaiseen hyveen harjoittamiseen ja jollain tapaa kurinalaisempaan elämään, mutta se ei koskaan oikealla tavalla nöyrrytä ylpeää ihmissydäntä, ja estää sitä ottamasta vastaan ansaitsematonta armoa tyhjän edestä, siis ilman että siihen liittyisi mitään omia hyviä tekoja, niin että ihmissydän salassa ainakin niiden kautta voisi tehdä itsensä armon arvoiseksi.116 Evankeliumin synnyttämä suru sen sijaan on aivan toisenlaista. Siinä suru ei synny vain ansaitusta rangaistuksesta, vaan vielä enemmän siitä, että armollinen ja hyväätekevä Jumala on niin moninkertaisesti ja syvästi suututettu. Itse synti ja hairahdus näyttävät silloin silmissämme iljettävämmiltä kuin rangaistus. Kaikki selitykset katoavat, omantunnon soimaukset ja tuomio pääsevät oikeuksiinsa, suru pahenee pahenemistaan, mutta ilouutinen Jeesuksen täydellisestä sovituksesta ja siitä uskollisuudestaan, jolla hän paimenen lailla kokoaa yhteen ja palauttaa eksyneet lampaansa, saa aikaan sen, ettei syntinen etsi muita pakoteitä vaan heittäytyy armahtajansa käsivarsille ja huutaa apua.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Kolmas katekismussaarna, § 9
Seuraava jakso: Kolmas katekismussaarna, § 11
paikat:
Henkilöt: Daavid
Raamatunkohdat:
Aiheet: