Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Katekismussaarnoja: Kolmas saarna

Kolmas katekismussaarna, § 10

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

§ 10

Nämä meidän nyt esittämämme armonvaikutukset kutsu, valaistuminen ja uudestisyntymä tapahtuvat Jumalan toimesta ja vievät meidät osallisiksi sovituksesta, mutta on myös tarpeen tuntea tarkemmin niitä muutoksia, joita ne saavat meissä aikaan itse kääntymyksessä. Tähän kuuluu kaksi kohtaa, nimittäin ensinnäkin oikeanlainen synninsuru ja toiseksi elävä usko Vapahtajaan. Nämä olivat meidän Vapahtajamme omien saarnojen pääsisältöä. Aika on täyttynyt, hän sanoo, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!1 Tämä tarkoittaa: nyt on käsillä se aika, jolloin Jumala omalta puoleltaan työskentelee uutterasti voittaakseen syntiset itselleen ja saattaakseen heidät totiseen kääntymykseen. Nyt hän kutsuu uskollisesti, nyt hän välittää ihmisten ymmärrykseen armonsa kirkkaimpia säteitä, jotta he ymmärtäisivät taivaalliset totuudet selkeämmin, kirkkaampia kuin koskaan ennen. Nyt hän vaikuttaa voimakkaasti heidän tahtoonsa synnyttääkseen heidät uudelleen, ja niin on Jumalan valtakunta käsillä. Nyt on teidän asianne, oi ihmiset, pitää huolta siitä, että te ette tukahduta näitä vaikutuksia itsessänne vaan annatte niiden voimistua ja vaikuttaa oikeanlaiseen sielun muutokseen. Tehkää siis parannus, muuttukaa sielunne hengessä. Suhtautukaa inhoten ja karttaen aiempaan syntiseen olemukseenne ja koko vaellukseenne, ja kääntykää elävässä uskossa koko maailman Vapahtajan puoleen, hänen, joka julistaa teille pelkkää evankeliumia. Molemmat nämä puolet näemme publikaanissa, josta Vapahtaja itse kertoo Luuk. 18:13. Kun tämä sisimmässään suuria syntejään häveten ei uskaltanut astua sisään temppeliin vaan seisoi kaukana siitä, ja riuduttavan surun vallassa ja rauhattomana löi rintoihinsa, mutta siitä huolimatta kääntyi hädässään Jumalansa puoleen Välittäjän sovitustyön vuoksi ja huudahti: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Mutta meidän tulee tarkemmin selittää kumpaistakin.

Oikea synnin suru syntyy varsinaisesti lain vaikutuksesta, mutta se ylevöityy ja ikään kuin jalostuu opissa Kristuksesta, ja se koostuu merkittävästä muutoksesta molemmissa sielun päävoimissa. Laki valaisee ymmärrystä niin, että me siitä ensiksi opimme tuntemaan velvollisuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Varmat syntiset2 tuntevat toki usein jollain tapaa Jumalan vaatimukset, mutta tieto niistä on heissä kuollutta, kun taas Jumalan Hengen valaistumisessa aikaansaama tieto on voimakasta, minkä ansiosta meidän syntimme ovat omantunnon taululla elävästi ilmoitettuna. Toiseksi meille kerrotaan ankarasta velvollisuudestamme noudattaa näitä käskyjä ja määräyksiä, osin siksi, että velvollisuutemme luotuina totella ja palvella Luojaamme, osin myös siksi, että oma onnellisuutemme riippuu tästä tottelemisesta. Kolmanneksi tähän kuuluu tarkka ja vilpitön tieto rikkomuksistamme, mikä ei suinkaan sisällä vain suullista tunnustusta siitä, että olemme syntisiä, eikä myöskään tämän ikävän totuuden kylmäkiskoista myöntämistä sydämissämme, vaan sitä, että syntimme ovat omantunnon taululla niin monilukuisina ja mustat, että ne tuottavat tuskallisen tunteen ja valituksen, niin että sanomme Daavidin tavoin: Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni Ps. 51:5. Neljänneksi laki tässä näyttää suututetun Jumalan kauhistuttavan vihan, joka roikkuu syntisen päällä: siinä avautuu helvetin kuilu, eikä hän tiedä, minä hetkenä Jumalan viha syöksee syntisen ikuiseen turmioon. Kaiken tämän laki näyttää, mutta evankeliumi eli oppi Jumalan ikuisesta armahtavaisuudesta ja Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä syntisen sijasta säteilee kaikkiin näihin tietoihin suuremman valon. Velvollisuus totella näin äärettömän hyvää tekevää Jumalaa tulee vahvemmaksi, ja rikkomukset näyttäytyvät nyt sitäkin kauhistuttavimpina syntisen silmissä, kun hän näkee kuinka julmasti oikeamielinen Jumala on niiden vuoksi piinannut omaa Poikaansa, ja kuinka hän itse tahallisilla synneillään on ikään kuin uudestaan ristiinnaulinnut ikuisen armahtajansa. Kun tämä valo nyt saa näin tunkeutua ymmärrykseemme, se synnyttää voimakkaita tahdon liikutuksia. Siitä syntyy sydämeen häpeä, joka on sangen tuntuva niin monien suurien rikkomusten vuoksi, että hän ei uskalla kohottaa katsettaan. Omatunto tuntee tuskaisesti syvät haavansa, Jumalan viha ja kosto tulee syntiselle salamaniskuna sydämeen ja hänen ansaitsemansa piinat ovat häntä jo melkeinpä polttavan lähellä. Ja kun lisäksi ihminen näkee kuinka mahdotonta hänen on auttaa itseään pois tästä häntä uhkaavasta kurjuudesta, sieluun syntyy suru ja kauhu, joka lähenee jo epätoivoa, niin että hän alkaa Daavidin tavoin hädissään huutaa: Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivaudessasi minua kurita! Sinun nuolesi ovat tunkeutuneet minuun, sinun kätesi on painanut minut maahan. Ruumiissani ei ole tervettä paikkaa, koska sinä olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät jäseneni saa rauhaa. Syntieni kuorma käy yli voimieni, se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa Ps. 38:2–5. Ja tällainen on siis synninsuru luonteeltaan, vaikka sitä ei voikaan määritellä minkään tietyn murheiden määrän mukaan, eikä ole myöskään mitään määrättyä aikamäärää, mikä sen tulisi kestää kääntymyksen aikana, vaan se riippuu osin syntisen vilpittömyydestä, osin myös Jumalan armollisesta sallimuksesta ja johdatuksesta syntisen parhaaksi, mitä meillä ei tässä kuitenkaan ole aikaa selvittää. On vain huomattava, että tämä suru on luonteeltaan hyvin erilaista riippuen siitä, onko se vain laista johtuvaa vai onko se evankeliumin jalostamaa. Lain tuskan alla syntisen on kai tunnustettava velvollisuutensa totella Luojaansa, mutta salaa hän nurisee kovista vaatimuksista, jotka riistävät häneltä kaikki aistilliset huvit ja nautinnot. Hän kyllä kauhistuu syntiä, mutta ei suinkaan synnin vuoksi, sillä hänellä on salainen viehtymys siihen, vaan sen ankaran rangaistuksen vuoksi, joka rikkomuksiin erottamattomasti liittyy. Lain tuottama suru vie syntisen kyllä parannukseen, jonkinlaiseen hyveen harjoittamiseen ja jollain tapaa kurinalaisempaan elämään, mutta se ei koskaan oikealla tavalla nöyrrytä ylpeää ihmissydäntä, ja estää sitä ottamasta vastaan ansaitsematonta armoa tyhjän edestä, siis ilman että siihen liittyisi mitään omia hyviä tekoja, niin että ihmissydän salassa ainakin niiden kautta voisi tehdä itsensä armon arvoiseksi. Evankeliumin synnyttämä suru sen sijaan on aivan toisenlaista. Siinä suru ei synny vain ansaitusta rangaistuksesta, vaan vielä enemmän siitä, että armollinen ja hyväätekevä Jumala on niin moninkertaisesti ja syvästi suututettu. Itse synti ja hairahdus näyttävät silloin silmissämme iljettävämmiltä kuin rangaistus. Kaikki selitykset katoavat, omantunnon soimaukset ja tuomio pääsevät oikeuksiinsa, suru pahenee pahenemistaan, mutta ilouutinen Jeesuksen täydellisestä sovituksesta ja siitä uskollisuudestaan, jolla hän paimenen lailla kokoaa yhteen ja palauttaa eksyneet lampaansa, saa aikaan sen, ettei syntinen etsi muita pakoteitä vaan heittäytyy armahtajansa käsivarsille ja huutaa apua.


  1. Aika on täyttynyt, ... uskokaa evankeliumi!: Mark. 1:15 (1992/muokattu)
  2. Varmat syntiset: ihmiset jotka eivät ole huolissaan autuutensa takia eivätkä pelkää Jumalan rangaistusta]

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: