§ 4
Tämän yleisen perustan laskemisen jälkeen lähestymme kyseenalaisena pidettyä maakauppaa. Saamme tällöin piankin nähdä, miten se ensinnäkin merkittävästi kasvattaa yksityisille kertyvää voittoa.
Maamiehellä on myytävänään vaihtelevia määriä useitakin maatalouden tuotteita, kuten viljaa, voita, talia, teurasnautoja ym., tai käsityön tuotteita, kuten kudonnaisia, sukkia, monenlaisia puuesineitä ja muuta samantapaista tavaraa. Toisaalta hän tarvitsee monenlaisia kaupungeista saatavia eli kauppiaiden myymiä tavaroita.22 Tosin maaseudulla tarpeet eivät ole yhtä suuria kuin kaupungeissa, joissa yltäkylläisyys vallitsee, mutta maaseudulla asuvan herrasväen keskuudessa vain hivenen pienempiä. Tarvitseehan varsinainen rahvaskin monenmoista, mm. suolaa, tupakkaa, rautaa ja erilaisia pikkutavaroita ym.
Ajatelkaamme hetken verran sadan talonpojan asuttamaa maaseutupaikkakuntaa, jolta on kuusi peninkulman matka lähimpään kaupunkiin. Yksi heistä voi esim. kesäkuukausien aikana myydä kuukausittain voita puoli leiviskää, toinen kolme neljännestä, kolmas yhden leiviskän, neljäs kaksi ja viides kolme leiviskää, ja kaupunki taas tarvitsee tämän määrän joko omiin tarpeisiinsa tai myytäväksi edelleen. Säädösten mukaan jokaisen noista talonpojista on itse kuljetettava tuotantonsa kaupunkiin ja myytävä se torilla. Niinpä näistä talonpojista jokaiselta kuluu kuukausittain 3 päivää23 kaupunkimatkaan, mikä merkitsee kiireimpänä työaikana 300 matkapäivää kuussa, ja jos päivän arvoksi määritellään 10 markkaa, niiden yhteinen arvo on siis 750 kuparitaaleria. Jos koko voimääräksi oletetaan 120 leiviskää kuussa, sen kuljetuskustannukset kohoavat siis 750 taaleriin varakkaammilta tähän kuluvia hevosten työpäiviä lukuun ottamatta. Jos torihinnaksi oletetaan 12 kuparitaaleria, vaikka pienissä kaupungeissa hinta jää usein pienemmäksi, koko voierän tuottama summa on 1 440 taaleria, ja kun säädösten takia 750 taaleriin väistämättä nousevat kuljetuskustannukset tästä vähennetään, maamiesten tuottamistaan 120 voileiviskästä saama todellinen vastike on 690 taaleria eli hieman alle 6 taaleria leiviskältä.
Kuulen vastaväitteen: vaikka maakauppa on kiellettyä, maamies voi kuitenkin24 lähettää voinsa myytäväksi muiden kanssa yhdessä, koska useammat voivat sopia keskenään siitä, että yksi kuljettaa voin perille noin pitkän matkan takaa. Mutta kuka maamies ottaisi tuollaisen vaivan niskoilleen toisen puolesta? Ja jos hänet saataisiinkin taivutelluksi siihen, miten hän pystyisi pitämään kirjaa kaikesta? Määrien, laatujen, hintojen ja painojen vaihtelun takia hän ei pysty tekemään kaupoistaan tiliä useille omistajille eivätkä nämä halua uskoa tavaraansa hänen käsiinsä. Mutta vaikka yksi mies voisikin kuljettaa kahden talonpojan voin ja kuljetuskustannukset saataisiin näin puolitetuksi, niihin kuluisi kuitenkin vähintään 375 taaleria. Kelpo summa!
Mutta katsoaksemme asiaa toiselta kannalta vapauttakaamme nyt ajatuksissamme tämä maaseutupaikkakunta kauppakaaren 6. luvun määräyksistä.1 Kolme maaseudulla toimivaa kauppiasta tai kauppiaan asiamiestä vierailee tällä paikkakunnalla, ja25 kukin heistä ostaa 40 leiviskää voita ja jokainen kuljettaa ne 3 hevos- ja miestyöpäivänä eli kaikkiaan 9 työpäivän panoksella kaupunkiin, jolloin 120 leiviskän kuljetuskustannuksiksi 6 peninkulman takaa koituu 36 taaleria, jos työpäivän arvo on 4 taaleria. Jos he maksavat tuolla paikkakunnalla leiviskästä 11 taaleria 16 äyriä, sikäläinen rahvas saa 690 taalerin sijasta nettohintana alterum tantum2 eli 1 380 taaleria, asiamiehet saavat omat ja hevostensa päivätyöt korvatuksi sekä pienen voiton, 6 2/5 äyriä leiviskältä eli 8 taaleria kuormalta, ja kaupunki silti nämä 120 leiviskää voita 12 taalerin hintaan leiviskältä.
Vielä suuremman voiton nämä kauppa-asiamiehet kuitenkin saavat, jos heillä on mukanaan myös tupakkaa ja lyhyttavaraa maaseudun asukkaiden palvelemiseksi.
§. 4.
Sedan denna allmänna grundval är lagd, komme vi närmare til den i fråga stälda Landthandel. Då få vi snart se, huru den först märkeligen bidrager til enskild vinst.
Landtmannen hafver åtskilliga slags varor af landtbrukets afkastningar at föryttra, i större eller mindre mängd, såsom spannemål, smör, talg, slagtnöt, med flera: eller slögdade varor, såsom väfnader, strumpor, allehanda trä-saker och annat dylikt. Deremot äro hans behof af stads- eller köpmanna-varor mångfal22dige, om ej så aldeles vidsträckte som i städerna, der yppigheten är rådande, dock föga mindre, der Herrskaper bo ute på landsbygden; fast sielfva Allmogen äfven betarfvar3 åtskilligt, såsom salt, tobak, jern och vissa kramvaror, med mera.
Lät oss då för en stund antaga, en, ifrån närmsta köpstad 6 mil belägen landtbygd, bebodd af 100 Bönder. Den ene af dem kan aflåta, til exempel uti sommar-månaderna, et halft, den andre tre fierdedels, den tredie et, den fierde tu, den femte try4 lispund smör uti hvarje månad, dem staden äfven, antingen för eget behof, eller afsalu, månateligen behöfver. Enligt författningarna, bör en och hvar af dessa bönder, sielf föra sin afvel til staden, och afsälja den på torget. Härvid åtgå för dessa bönder, 3 dagar i hvarje månad,23 på en resa til staden, som i den brådaste arbets-tiden, gör 300 resedagar i månaden, hvilka, värderade til 10 mark hvar dag, bestiga sig til en summa af 750 daler kopp:mt. Lät hela smörposten5 bestiga sig til 120 lispund uti månaden, så blifver forlön6 för dem, öke-dagsverken7 oberäknade, som de förmögnare måste bruka, 750 dal. Lät torgpriset vara 12 dal. kopp:mt, fast det i smärre köpstäder ofta går derunder, så belöper sig summan för hela smörposten til 1 440 daler: och när forlön, som genom författningarna nödgas stiga til 750 daler, afdrages derifrån, blifver 690 dal. rätta värdet som landtman får för 120 lispund smör, eller något mindre än 6 dal. för lispundet.
Man invänder häremot: fast Landthandel är förbuden, får en landtman likväl i commission, 24 sända sit smör med andra, då flere kunna förena sig om en, som på så lång väg nedforslar det. Men hvilken landtman ville väl åtaga sig sådant besvär för en annan? Eller om han ock kunde förmås dertil, huru skal han gå ut med den räkningen? Olika quantiteter, af olika godhet, til olika pris och olika afvigter,8 sätta honom utur stånd, at liquidera9 med flera egare, och dem at förtro honom sin vara. Men lät ock vara, at en man kunde nedföra tvänne bönders smör, och derigenom skedde en afprutning på hälften, så är dock forlön i det minsta 375 dal. Vackert så!
Men lät oss nu på andra sidan, lösa i våra tankar denna landsbygd, ifrån Handels-Balkens 6:te Cap.10 Trenne Landthandlare, eller Köpmans Expediter, besöka denna ort, och25 uphandla hvardera der 40 lisp:d smör, och afhemta dem med 3 öke- och karl-dagsverken hvardera, tilsammans 9 dagsverken, hvilka, à 4 dal. om dagen, göra en forlön för 120 lisp:d, på 6 mils väg, af 36 daler. Om de nu betala deruppe 11 dal. 16 öre för lispundet, får denna Allmoge, i stället för 690 dal. netto alterum tantum,11 neml. 1 380 dal., expediterne sina och öke-dagsverken betalta, och en liten vinst à 6 2/5 öre på lispundet, eller 8 dal. på lasset, och Staden dessa 120 lispund smör lika väl à 12 dal. lispundet.
Men ännu större blifver dessa expediters vinst, om de tillika hafva tobak och kram med sig, och dermed betiena landets inbyggare.
§ 4
Tämän yleisen perustan laskemisen jälkeen lähestymme kyseenalaisena pidettyä maakauppaa. Saamme tällöin piankin nähdä, miten se ensinnäkin merkittävästi kasvattaa yksityisille kertyvää voittoa.
Maamiehellä on myytävänään vaihtelevia määriä useitakin maatalouden tuotteita, kuten viljaa, voita, talia, teurasnautoja ym., tai käsityön tuotteita, kuten kudonnaisia, sukkia, monenlaisia puuesineitä ja muuta samantapaista tavaraa. Toisaalta hän tarvitsee monenlaisia kaupungeista saatavia eli kauppiaiden myymiä tavaroita.22 Tosin maaseudulla tarpeet eivät ole yhtä suuria kuin kaupungeissa, joissa yltäkylläisyys vallitsee, mutta maaseudulla asuvan herrasväen keskuudessa vain hivenen pienempiä. Tarvitseehan varsinainen rahvaskin monenmoista, mm. suolaa, tupakkaa, rautaa ja erilaisia pikkutavaroita ym.
Ajatelkaamme hetken verran sadan talonpojan asuttamaa maaseutupaikkakuntaa, jolta on kuusi peninkulman matka lähimpään kaupunkiin. Yksi heistä voi esim. kesäkuukausien aikana myydä kuukausittain voita puoli leiviskää, toinen kolme neljännestä, kolmas yhden leiviskän, neljäs kaksi ja viides kolme leiviskää, ja kaupunki taas tarvitsee tämän määrän joko omiin tarpeisiinsa tai myytäväksi edelleen. Säädösten mukaan jokaisen noista talonpojista on itse kuljetettava tuotantonsa kaupunkiin ja myytävä se torilla. Niinpä näistä talonpojista jokaiselta kuluu kuukausittain 3 päivää23 kaupunkimatkaan, mikä merkitsee kiireimpänä työaikana 300 matkapäivää kuussa, ja jos päivän arvoksi määritellään 10 markkaa, niiden yhteinen arvo on siis 750 kuparitaaleria. Jos koko voimääräksi oletetaan 120 leiviskää kuussa, sen kuljetuskustannukset kohoavat siis 750 taaleriin varakkaammilta tähän kuluvia hevosten työpäiviä lukuun ottamatta. Jos torihinnaksi oletetaan 12 kuparitaaleria, vaikka pienissä kaupungeissa hinta jää usein pienemmäksi, koko voierän tuottama summa on 1 440 taaleria, ja kun säädösten takia 750 taaleriin väistämättä nousevat kuljetuskustannukset tästä vähennetään, maamiesten tuottamistaan 120 voileiviskästä saama todellinen vastike on 690 taaleria eli hieman alle 6 taaleria leiviskältä.
Kuulen vastaväitteen: vaikka maakauppa on kiellettyä, maamies voi kuitenkin24 lähettää voinsa myytäväksi muiden kanssa yhdessä, koska useammat voivat sopia keskenään siitä, että yksi kuljettaa voin perille noin pitkän matkan takaa. Mutta kuka maamies ottaisi tuollaisen vaivan niskoilleen toisen puolesta? Ja jos hänet saataisiinkin taivutelluksi siihen, miten hän pystyisi pitämään kirjaa kaikesta? Määrien, laatujen, hintojen ja painojen vaihtelun takia hän ei pysty tekemään kaupoistaan tiliä useille omistajille eivätkä nämä halua uskoa tavaraansa hänen käsiinsä. Mutta vaikka yksi mies voisikin kuljettaa kahden talonpojan voin ja kuljetuskustannukset saataisiin näin puolitetuksi, niihin kuluisi kuitenkin vähintään 375 taaleria. Kelpo summa!
Mutta katsoaksemme asiaa toiselta kannalta vapauttakaamme nyt ajatuksissamme tämä maaseutupaikkakunta kauppakaaren 6. luvun määräyksistä.12 Kolme maaseudulla toimivaa kauppiasta tai kauppiaan asiamiestä vierailee tällä paikkakunnalla, ja25 kukin heistä ostaa 40 leiviskää voita ja jokainen kuljettaa ne 3 hevos- ja miestyöpäivänä eli kaikkiaan 9 työpäivän panoksella kaupunkiin, jolloin 120 leiviskän kuljetuskustannuksiksi 6 peninkulman takaa koituu 36 taaleria, jos työpäivän arvo on 4 taaleria. Jos he maksavat tuolla paikkakunnalla leiviskästä 11 taaleria 16 äyriä, sikäläinen rahvas saa 690 taalerin sijasta nettohintana alterum tantum13 eli 1 380 taaleria, asiamiehet saavat omat ja hevostensa päivätyöt korvatuksi sekä pienen voiton, 6 2/5 äyriä leiviskältä eli 8 taaleria kuormalta, ja kaupunki silti nämä 120 leiviskää voita 12 taalerin hintaan leiviskältä.
Vielä suuremman voiton nämä kauppa-asiamiehet kuitenkin saavat, jos heillä on mukanaan myös tupakkaa ja lyhyttavaraa maaseudun asukkaiden palvelemiseksi.
§ 4
Once that general foundation has been laid, we come closer to the rural trade that is here in question. We shall then soon see how, in the first place, it markedly contributes to individual profit.
From the yield of agriculture, the countryman has a variety of goods to sell, in larger or smaller quantities, such as grain, butter, tallow, beef cattle and others, or craft products such as textiles, stockings, all kinds of wooden goods and the like. On the other hand, his need for urban or mercantile goods is manifold,22 if not quite as extensive as in the towns, where extravagance prevails, though not much less where gentry reside in the countryside, although the country people themselves also require a number of things, such as salt, tobacco, iron and certain small-wares, etc.
Let us then imagine for a moment a rural area situated 6 mil from the nearest market town, inhabited by 100 farmers. One of them can, for example during the summer months, sell ½, another ¾, the third 1, the fourth 2, the fifth 3 lispund of butter every month, which is also the monthly requirement of the town either for its own needs or for onward sale. According to the regulations, each of these farmers should personally take his produce to the town and sell it in the marketplace. For that purpose these farmers use three days every month23 for a journey to the town, which amounts to 300 days of travelling a month during the busiest season of labour, which, if valued at 10 mark each day, amounts to a sum of 750 daler kmt. Let the entire quantity of butter be 120 lispund a month, then the cartage cost for it, not including the obligatory carriage days owed to the more affluent, will be 750 daler. Let the market price be 12 daler kmt, though it is often less in smaller market towns, then the sum for the entire quantity of butter will come to 1,140 daler, and when the cartage costs, which, by the regulations, must amount to 750 daler, are subtracted from that, 690 daler will be the actual price that the countrymen receive for the 120 lispund of butter, or somewhat less than 6 daler per lispund.
It is objected to this that, despite the prohibition on rural trade, a countryman is nonetheless allowed to send his butter on commission24 with other people, when several can combine to entrust it to one who will carry it such a long distance. But what countryman would want to take such trouble on behalf of another? Or even if he could be persuaded to do so, how is he to draw up the account? Different quantities, of varying quality, at different prices and diverse weights, make it impossible for him to settle with several owners and for them to entrust their goods to him. But let us suppose that one man could carry the butter of two farmers and that the cost would thereby be reduced by half, then the cartage cost would still be at least 375 daler. That is something at least!
But let us now instead in our minds exempt this rural area from chapter 6 of the Commercial Code.14 Three rural traders or buying agents visit this area and25 each buys 40 lispund of butter and collects it by means of 3 days’ work per horse and man, altogether nine days’ work, which at 4 daler a day amounts to a cartage cost of 36 daler for 120 lispund, over a distance of 6 mil. If they now pay 11 daler 16 öre per lispund out there, the country people will, instead of 690 daler net, receive alterum tantum,15 namely 1,380 daler, the agents recover the cost of their days of carting and a small profit of 6 2/5 öre per lispund, or 8 daler a load, while the town still obtains these 120 lispund of butter for 12 daler per lispund.
But the profit of these agents will be even larger if they also carry with them tobacco and small-wares and supply the country-dwellers with those.
Edellinen jakso: Maakauppa, § 3
Seuraava jakso: Maakauppa, § 5
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: