Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 23
§ 22
Nyt meidän on tarpeen lähemmin selvittää tätä asiaa ja antaa teille selkeä käsitys tämän velvollisuuden alasta ja luonteesta. Kun puhutaan luottamuksesta yleensä, niin terve harkinta sanoo, että se on tyytyväisyyttä tai nautintoa sielussamme, ja sen synnyttää jokin hyvä, jonka me joltisenkin varmasti voimme odottaa saavamme. Niin kauan kuin emme näe minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa toivomaamme hyvää,232 ei meillä voi olla sen paremmin toivoa kuin luottamustakaan, vaan mielessä vallitsee pelkkä tuska ja epätoivo. Mutta heti kun näemme edes jonkin mahdollisuuden saavuttaa toivomamme hyvä tai välttää uhkaava paha, niin myös meidän sydämessämme herää toivo. Mitä suuremmalta mahdollisuus näyttää, sitä suuremmaksi kasvaa heti myös toivomme ja päinvastoin. Tästä nähdään selvästi, ettei luottamus ole mitään muuta kuin sitä, että toivo haluamamme hyvän saamiseksi on suurimmillaan. Jos nyt sovellamme tätä yleistä käsitystä siihen toivoon ja luottamukseen, joka on kristillinen velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, niin se ei ole mitään muuta kuin varmuus, jonka turvin me jätämme itsemme ja oman hyvämme täysin niin ajassa kuin ikuisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, varmoina siitä, ettei hän, vaikka se meistä näyttääkin usein kovalta ja käsittämättömältä, anna meille tapahtua mitään muuta kuin sen, mikä meille on hyväksi ja hyödyksi täällä ajassa ja ennen muuta ikuisuudessa. Päivittäin voimme nähdä, kuinka välttämätöntä tällainen toivo Jumalaa kohtaan meille ihmisparoille on. Täällä me vaellamme murheenlaaksossa, täällä meitä kohtaavat päivittäin vaivat ja onnettomuudet, joita emme voi tietää ennalta ja joita emme pysty varomaan ja välttämään. Ilmoitus vakuuttaa meidät siitä, että kuolemassa meitä kohtaa ääretön ikuisuus, jossa meidän omista ansioistamme on jäljellä vain233 polttava tuska. Mitä siinä on tehtävissä? Jos emme halua toimia aivan kuten hullut ja sokeasti suistua kurjuuteen, tai emme halua kauhistuttavalla epätoivolla lisätä piinaamme, niin meidän on todellakin syytä kysyä, kuka tätä kaikkea kuitenkin ohjaa? On etsittävä sovitusta häneltä ja löydettävä turvapaikka hänen siipiensä suojassa. Sillä meidän täytyy Daavidin tavoin tunnustaa ja sanoa: ellei Herra olisi ollut puolellamme, kun ihmiset, ja myös onnettomuudet, nousivat meitä vastaan, meidät olisi nielty elävältä, vedet olisivat meidät vieneet, virta tulvisi meidän sielumme ylitse1 Ps. 124:2–4. Mutta silloin on ensi sijassa kysymys siitä, mihin tämä toivomme ja luottamuksemme Jumalaan perustuu. Jos se on luja ja horjumaton, niin myös toivomme on luja, mutta jos perustus on häilyvä, sellainen on myös toivomme. Toivollamme ei aivan epäilemättä ole mitään muuta perustaa kuin se varmuus, jonka voimme itsessämme tuntea siitä, että Jumala todellakin pitää tarkan huolen ihmisistä, ja, jos tämä pitää paikkansa, että hän todella voi ja tahtoo edistää heidän todellista hyväänsä. Mikä voisi paremmin vakuuttaa meidät Jumalan tarkasta huolenpidosta ihmisiä kohtaan kuin kalliin Vapahtajamme234 oma pyhä vakuutus, että Jumala itse myös pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin Matt. 6:30. Tästä voimme täysin varmasti tehdä saman johtopäätöksen kuin hänkin, nimittäin, että jos näin tapahtuu, mikä on täysin varmaa ja kiistatonta, niin tottahan hän teistä huolehtii, vaikka haluattekin pysyä niin vähäuskoisina Matt. 6:30. Ja kuinka ihmeellisesti Herra ruokkiikaan taivaan linnut ja kaikki muut eläimet, eikö hän siis vielä enemmän tekisi sitä meille, jotka olemme paljon enemmän arvoisia kuin ne2 Matt. 6:26. Voimme varmasti uskoa, ettei mitään tapahdu maailmassa sattumalta tai sokeasta kohtalosta, vaan Herra yksin on se, joka viisaudessaan ja kaikkivaltiudessaan ohjaa kaikkea. Tällä tavoin Jumala meille ilmenee kaikkialla Raamatussa, sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme Ap. t. 17:28. Toki jo vanhoina aikoina oli vapaa-ajattelijoita, jotka sanoivat: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” Sef. 1:12, mutta hän ei mitenkään salli, että ihmiset tällä tavoin puuttuvat hänen hallintoonsa ja astuvat hänen varpailleen, vaan kutsuu heitä niiksi, jotka juomisen pöhöttäminä lojuvat raskaan viininsä äärellä ja lupaa rangaista heitä. Edelleen kysymys on varsinaisesti siitä, haluaako ja voiko hän tehdä ihmisille hyvää. Nämä totuudet235 saavat täydellisen voimansa edellä, ensimmäisessä osassa todistetuista Jumalan suurista ominaisuuksista. Eikö tahtoisi hän, joka on itse hyvyys? Eikö voisi hän, joka on viisain ja samalla Kaikkivaltias? Meillä ei ole enempää aikaa tutkia näitä uskovien toivon järkkymättömiä perusteita, mutten voi kuitenkaan jättää esittämättä tuttua, mutta samalla hyvin vakuuttava tapausta, joka kuvataan Matteuksen 8. luvussa ja jota en milloinkaan voi ajatella ilman iloista mielenliikutusta. Spitaalinen mies tuli Jeesuksen luo ja sanoi pyytäen: ”Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut”, jolloin Jeesus välittömästi ojensi siunaavan Kaikkivaltiaan kätensä ja sanoi: ”Minä tahdon. Tule puhtaaksi” Matt. 8:2–3. Tämä tahtoo sanoa, että tässä meillä on täydellisin todistus kumpaisestakin, kun hän teki miehen samalla hetkellä terveeksi. Kuinka moni huolestunut sielu onkaan siitä lähtien saanut lohtua usein vähäiseen toivoonsa näistä Jeesuksen suloisimmista sanoista: ”Minä tahdon, minä tahdon”. Niihin voit turvallisesti luottaa: minä voin kaikkivaltiudessani tehdä kaiken mitä haluan. Mutta uskovat eivät saa näitä perustuksia koskevaa varmuutta yksin Jumalan sanasta ja hänen siinä ilmoitetuista ominaisuuksistaan; myös omat ja muiden kokemukset vahvistavat sielumme luottamusta merkittävästi ja tekevät sen ikään236 kuin elävämmäksi. Kun syntinen sielunsa hädässä ja suuressa lohdutuksen tarpeessa ollessaan on apostoli Paavalin tavoin kokenut armahduksen 1. Tim. 1:15–16, ja hän on saanut sieluunsa vakuuden Jumalan lapsen oikeudestaan, niin hän voi varmasti ja omasta kokemuksestaan sanoa: Ah! Se, että Jeesus armahtaa syntisen, on varma sana, jossa voi sekä elää että kuolla. Kun hän silloin katsoo taaksepäin aiempaan syntiseen vaellukseensa, hän heti ymmärtää Jumalan pitkämielisyyden tarjoamat rikkaudet. Kun hän astuu muutaman askeleen elämässään eteenpäin valppain ja tarkkaavaisin silmin, niin hän havaitsee päivittäin todisteita Jumalan hyvyydestä itseään kohtaan, mikä enemmän ja enemmän lujittaa hänen horjuvaa toivoaan. Mutta vaeltaja ei anna tämän asian perustua vain omaan kokemukseensa. Hän lukee suuresti iloiten Raamatusta ja muista kauniista kirjoista, miten Jumala on kaikkina aikoina tehnyt lapsilleen hyvää ja auttanut heitä hädästä. Hän kuuntelee mielellään muiden Jumalan lasten kertovan, miten Voimallinen on tehnyt heille suuria tekoja3 Luuk. 1:49. Kaikki tämä virittää uskovissa toivoa niin, että he rohkaisevat toisiaan Paavalin avulla, joka sai palavan luottamuksen niiden monien Vanhassa testamentissa esiintyvien Jumalan lasten esimerkeistä,237 jotka uskossa ovat voittaneet kaikki hänen juuri esittämänsä vaikeudet.4 Hänen laillaan voimme sanoa: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi – – – juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme Hepr. 12:1. Ja saman apostolin sanoin voimme eräänlaisina uskon sankareina sanoa: Koska meillä on tällainen toivo, olemme hyvin rohkeita5 2. Kor. 3:12.
§. 22.
Nu vill det blifva nödigt för oss, at närmare förklara denna sak, och gifva eder tydeliga begrep om vidden och beskaffenheten af denna pligt. När man talar om förtröstan i gemen, säger oss en sund eftertanka, at den är en tillfridsställelse eller et nöje i vår själ, som upkommer hos oss öfver något godt, som vi med någon visshet se oss kunna erhålla. Så länge vi icke se möjelighet, at vinna det goda vi önska,232 kan hvarken hopp eller förtröstan finna rum hos oss, utan där råder idel qval och förtviflan; men så snart vi märka någon möjelighet, at ernå det önskade goda, eller undgå et hotande ondt; så upgår äfven et hopp i vårt hjerta: Ju större denna möjeligheten visar sig för oss, ju större blifver ock straxt vårt hopp, och tvertom; hvaraf tydeligen ses, at förtröstan är intet annat, än det högsta hopp om det önskade goda. Lämpa vi nu detta allmänna begrepet till det hopp och den förtröstan, som blifver vår Christeliga pligt emot Gud; så är den intet annat än den trygghet, hvarmed vi helt och hållna öfverlämna oss och vårt väl i tid och evighet i den alt rådande Gudens händer, med försäkran at han, ehuru det ofta för oss synes hårdt och obegripeligit, intet annat gör och låter oss hända, än det, som är oss gagneligit och godt både här i tiden och förnämligast i evigheten. Nödvändigheten för oss arma menniskor af et sådant hopp till Gud visar sig dageligen. Vi vandra här i en jämmerdal, där plågor och olyckor möta oss dageligen, utan at vi kunna förutse dem, eller med all vår försigtighet afböja. Af uppenbarelsen äro vi öfvertygade därom, at en oändelig evighet möter oss i döden, där efter all vår förtjenst intet annat233 förestår, än en brännande plåga; hvad står här då at göra? om vi icke vilja handla aldeles såsom dårar, och blindtvis störta oss i elände, eller med en förskräckelig förtviflan öka våra plågor; blifver ju för oss i högsta måtto oumgängeligit, at fråga efter: hvem är det dock, som styrer alt detta? söka försoning med honom, och taga vår tillflygt under Hans vingars skugga; Ty vi måste bekänna med en David, och säga, Om Herren icke med oss vore, när menniskor, och äfven olyckor sig emot oss sättja; så upsvolge6 the oss lefvande, så fördränckte oss vattn, strömmar ginge öfver våra själar. Ps. 124:2,3,4. Men det kommer förnämligast därpå an, hvad grund detta vårt hopp och förtröstan till Gud hvilar uppå. Är den fast och oryggelig; så blifver äfven vårt hopp fast; men är grunden svigtande, blifver äfven hoppet sådant. Grundvalen till detta vårt hopp blifver utan tvifvel ingen annan, än den försäkran vi kunna hafva innom oss därom, at Gud verkeligen noga vårdar sig om menniskorna, och i fall det är visst, at Han ock verkeligen både vill och kan befordra deras sanskylliga bästa. Hvad kan mera öfvertyga oss om Guds noga styrelse med menniskorna, än vår dyraste Fräl234sares egen heliga försäkran, at Gud sjelf äfven kläder gräset på markene, hvilket dock i dag står, och i morgon kastas i ugnen; Mat. 6:30. hvaraf vi med all tryghet kunna göra samma slutsats som han, nemligen, om nu så sker, hvilket är aldeles fast och oryggeligit, skulle Han icke mycket mer göra thet oss, som likväl vilja vara så klentrogna. Och huru underligen Herren föder foglarna under Himmelen, och alla andra lefvande djur; hvad skulle Han icke mycket mera göra thet oss, som äro mycket mera än thet? v. 26. Vi må väl med visshet tro, at intet något ting händer i verlden af en slump eller blind lycka, utan at det är Herren allena, som i sin vishet och allmagt styrer alt. Sådan föreställes Gud oss igenom hela Bibelen; ty i Honom lefvom vi, röroms, och hafvom vår varelse. Apost. Gärn. 17:28. Det funnos väl fritänkare redan i fordna tider, som sade: Herren varder hvarken godt eller ondt görandes; Zeph. 1:12. men Han tål ingalunda, at menniskorna så träda Hans styrelse och ära för när, utan kallar dem sådana som ännu ligga på sin drägg,7 och lofvar hemsöka dem. Vidare kommer det egenteligen därpå an, om han både vill och kan göra menniskor godt. Dessa sanningar hämta235 sin fullkomliga styrka ifrån de här ofvanföre i första delen bevista Guds stora egenskaper. Skulle Han ej vilja, som är sjelfva godheten? Skulle Han ej kunna, som är den visaste, och därjämte Allsmägtig? Vi få ej längre tid, at ransaka dessa oryggeliga hoppets stöder för de trogna; men jag kan dock icke afhålla mig, at anföra en bekant, men tillika ganska öfvertygande händelse, som beskrifves i Mat. 8:, den jag aldrig utan glädje rörelse kan tänka på. En Spetelsk man kommer til Jesum, och säger till Honom bedjande: Herre vilt tu, så kant tu göra mig renan; hvarpå Jesus straxt räkte ut sin välsignade Allmagts hand, och sade: Jag vill, var ren. Mat. 8:2,3. Här hafver du, vill han säga, det fullkomligaste bevis i händerna om båda två, i det Han gjorde honom i samma stunden helbregda. Huru mången bekymrad själ har icke alt ifrån den tiden fådt vederqväcka sit ofta nog klena hopp med detta aldrasötaste ordet utur Jesu mun: Jag vill, Jag vill, du må tryggt lita därpå; Jag kan ock i min Allmagt göra alt hvad jag vill. Men vissheten om dessa grundvalar hämtas ingalunda hos de trogna allenast af Guds ord, och hans där uppenbarade egenskaper; den bestyrkes ock märkeligen, och göres li236kasom lefvande i vår själ genom egen och andras förfarenhet. När syndaren i sin själa nöd, då honom om tröst varit stor ängslan, vederfarits med Apostelen Paulo barmhertighet, 1. Tim. 1:16,15. och han fått en försäkran i sin själ om barnaskapet,8 då kan han med trygghet och af egen erfarenhet säga: Ack! det är et fast ord,9 som man kan både lefva och dö uppå, at Jesus förbarmar sig öfver syndare. Han ser då tillbaka på sin förra synda vandel; så blifver han dervid straxt varse Guds långmodighets rikedomar. Stiger han några steg fram uti sin lefnad med vakande och upmärksamma ögon; så hämtar han dageliga prof af Guds godhet emot sig, som altid mer och mer styrker dess vaklande hopp. Men vandringsmannen låter icke denna sak allena bero uppå sin egen erfarenhet. Han läser med största nöje i Bibelen och andra vakra böcker, huru Gud i alla tider gjordt sina barn godt, och hulpit dem utur nöden: Han hör gärna andra Guds barn förtälja för sig huru den Allsmägtige hafver gjordt mägtig ting med dem.10 Luc. 1:49. Af alt sådant upeldas de trognas hopp; så at de upmuntra sig inbördes med en Paulo, hvilkens förtröstan blef, af de många exempel af Guds barn i gamla testamentet,237 som genom trona segrat öfver alla svårigheter, dem han nyss förut hade anfördt,11 helt brinnande, och säga med honom: Efter vi nu hafve om oss en så stor hop med vitne - - lät oss med tålamod löpa i den kamp, som oss förelagd är. Ebr. 12:1. Och med samma Apostel med et slags hjeltemod i trone säga: Efter vi nu sådant hopp hafve, äre vi mycket dristige.12
§ 22
Nyt meidän on tarpeen lähemmin selvittää tätä asiaa ja antaa teille selkeä käsitys tämän velvollisuuden alasta ja luonteesta. Kun puhutaan luottamuksesta yleensä, niin terve harkinta sanoo, että se on tyytyväisyyttä tai nautintoa sielussamme, ja sen synnyttää jokin hyvä, jonka me joltisenkin varmasti voimme odottaa saavamme. Niin kauan kuin emme näe minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa toivomaamme hyvää,232 ei meillä voi olla sen paremmin toivoa kuin luottamustakaan, vaan mielessä vallitsee pelkkä tuska ja epätoivo. Mutta heti kun näemme edes jonkin mahdollisuuden saavuttaa toivomamme hyvä tai välttää uhkaava paha, niin myös meidän sydämessämme herää toivo. Mitä suuremmalta mahdollisuus näyttää, sitä suuremmaksi kasvaa heti myös toivomme ja päinvastoin. Tästä nähdään selvästi, ettei luottamus ole mitään muuta kuin sitä, että toivo haluamamme hyvän saamiseksi on suurimmillaan. Jos nyt sovellamme tätä yleistä käsitystä siihen toivoon ja luottamukseen, joka on kristillinen velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, niin se ei ole mitään muuta kuin varmuus, jonka turvin me jätämme itsemme ja oman hyvämme täysin niin ajassa kuin ikuisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, varmoina siitä, ettei hän, vaikka se meistä näyttääkin usein kovalta ja käsittämättömältä, anna meille tapahtua mitään muuta kuin sen, mikä meille on hyväksi ja hyödyksi täällä ajassa ja ennen muuta ikuisuudessa. Päivittäin voimme nähdä, kuinka välttämätöntä tällainen toivo Jumalaa kohtaan meille ihmisparoille on. Täällä me vaellamme murheenlaaksossa, täällä meitä kohtaavat päivittäin vaivat ja onnettomuudet, joita emme voi tietää ennalta ja joita emme pysty varomaan ja välttämään. Ilmoitus vakuuttaa meidät siitä, että kuolemassa meitä kohtaa ääretön ikuisuus, jossa meidän omista ansioistamme on jäljellä vain233 polttava tuska. Mitä siinä on tehtävissä? Jos emme halua toimia aivan kuten hullut ja sokeasti suistua kurjuuteen, tai emme halua kauhistuttavalla epätoivolla lisätä piinaamme, niin meidän on todellakin syytä kysyä, kuka tätä kaikkea kuitenkin ohjaa? On etsittävä sovitusta häneltä ja löydettävä turvapaikka hänen siipiensä suojassa. Sillä meidän täytyy Daavidin tavoin tunnustaa ja sanoa: ellei Herra olisi ollut puolellamme, kun ihmiset, ja myös onnettomuudet, nousivat meitä vastaan, meidät olisi nielty elävältä, vedet olisivat meidät vieneet, virta tulvisi meidän sielumme ylitse13 Ps. 124:2–4. Mutta silloin on ensi sijassa kysymys siitä, mihin tämä toivomme ja luottamuksemme Jumalaan perustuu. Jos se on luja ja horjumaton, niin myös toivomme on luja, mutta jos perustus on häilyvä, sellainen on myös toivomme. Toivollamme ei aivan epäilemättä ole mitään muuta perustaa kuin se varmuus, jonka voimme itsessämme tuntea siitä, että Jumala todellakin pitää tarkan huolen ihmisistä, ja, jos tämä pitää paikkansa, että hän todella voi ja tahtoo edistää heidän todellista hyväänsä. Mikä voisi paremmin vakuuttaa meidät Jumalan tarkasta huolenpidosta ihmisiä kohtaan kuin kalliin Vapahtajamme234 oma pyhä vakuutus, että Jumala itse myös pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin Matt. 6:30. Tästä voimme täysin varmasti tehdä saman johtopäätöksen kuin hänkin, nimittäin, että jos näin tapahtuu, mikä on täysin varmaa ja kiistatonta, niin tottahan hän teistä huolehtii, vaikka haluattekin pysyä niin vähäuskoisina Matt. 6:30. Ja kuinka ihmeellisesti Herra ruokkiikaan taivaan linnut ja kaikki muut eläimet, eikö hän siis vielä enemmän tekisi sitä meille, jotka olemme paljon enemmän arvoisia kuin ne14 Matt. 6:26. Voimme varmasti uskoa, ettei mitään tapahdu maailmassa sattumalta tai sokeasta kohtalosta, vaan Herra yksin on se, joka viisaudessaan ja kaikkivaltiudessaan ohjaa kaikkea. Tällä tavoin Jumala meille ilmenee kaikkialla Raamatussa, sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme Ap. t. 17:28. Toki jo vanhoina aikoina oli vapaa-ajattelijoita, jotka sanoivat: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” Sef. 1:12, mutta hän ei mitenkään salli, että ihmiset tällä tavoin puuttuvat hänen hallintoonsa ja astuvat hänen varpailleen, vaan kutsuu heitä niiksi, jotka juomisen pöhöttäminä lojuvat raskaan viininsä äärellä ja lupaa rangaista heitä. Edelleen kysymys on varsinaisesti siitä, haluaako ja voiko hän tehdä ihmisille hyvää. Nämä totuudet235 saavat täydellisen voimansa edellä, ensimmäisessä osassa todistetuista Jumalan suurista ominaisuuksista. Eikö tahtoisi hän, joka on itse hyvyys? Eikö voisi hän, joka on viisain ja samalla Kaikkivaltias? Meillä ei ole enempää aikaa tutkia näitä uskovien toivon järkkymättömiä perusteita, mutten voi kuitenkaan jättää esittämättä tuttua, mutta samalla hyvin vakuuttava tapausta, joka kuvataan Matteuksen 8. luvussa ja jota en milloinkaan voi ajatella ilman iloista mielenliikutusta. Spitaalinen mies tuli Jeesuksen luo ja sanoi pyytäen: ”Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut”, jolloin Jeesus välittömästi ojensi siunaavan Kaikkivaltiaan kätensä ja sanoi: ”Minä tahdon. Tule puhtaaksi” Matt. 8:2–3. Tämä tahtoo sanoa, että tässä meillä on täydellisin todistus kumpaisestakin, kun hän teki miehen samalla hetkellä terveeksi. Kuinka moni huolestunut sielu onkaan siitä lähtien saanut lohtua usein vähäiseen toivoonsa näistä Jeesuksen suloisimmista sanoista: ”Minä tahdon, minä tahdon”. Niihin voit turvallisesti luottaa: minä voin kaikkivaltiudessani tehdä kaiken mitä haluan. Mutta uskovat eivät saa näitä perustuksia koskevaa varmuutta yksin Jumalan sanasta ja hänen siinä ilmoitetuista ominaisuuksistaan; myös omat ja muiden kokemukset vahvistavat sielumme luottamusta merkittävästi ja tekevät sen ikään236 kuin elävämmäksi. Kun syntinen sielunsa hädässä ja suuressa lohdutuksen tarpeessa ollessaan on apostoli Paavalin tavoin kokenut armahduksen 1. Tim. 1:15–16, ja hän on saanut sieluunsa vakuuden Jumalan lapsen oikeudestaan, niin hän voi varmasti ja omasta kokemuksestaan sanoa: Ah! Se, että Jeesus armahtaa syntisen, on varma sana, jossa voi sekä elää että kuolla. Kun hän silloin katsoo taaksepäin aiempaan syntiseen vaellukseensa, hän heti ymmärtää Jumalan pitkämielisyyden tarjoamat rikkaudet. Kun hän astuu muutaman askeleen elämässään eteenpäin valppain ja tarkkaavaisin silmin, niin hän havaitsee päivittäin todisteita Jumalan hyvyydestä itseään kohtaan, mikä enemmän ja enemmän lujittaa hänen horjuvaa toivoaan. Mutta vaeltaja ei anna tämän asian perustua vain omaan kokemukseensa. Hän lukee suuresti iloiten Raamatusta ja muista kauniista kirjoista, miten Jumala on kaikkina aikoina tehnyt lapsilleen hyvää ja auttanut heitä hädästä. Hän kuuntelee mielellään muiden Jumalan lasten kertovan, miten Voimallinen on tehnyt heille suuria tekoja15 Luuk. 1:49. Kaikki tämä virittää uskovissa toivoa niin, että he rohkaisevat toisiaan Paavalin avulla, joka sai palavan luottamuksen niiden monien Vanhassa testamentissa esiintyvien Jumalan lasten esimerkeistä,237 jotka uskossa ovat voittaneet kaikki hänen juuri esittämänsä vaikeudet.16 Hänen laillaan voimme sanoa: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi – – – juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme Hepr. 12:1. Ja saman apostolin sanoin voimme eräänlaisina uskon sankareina sanoa: Koska meillä on tällainen toivo, olemme hyvin rohkeita17 2. Kor. 3:12.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 22.
Nu vill det blifva nödigt för oss, at närmare förklara denna sak, och gifva eder tydeliga begrep om vidden och beskaffenheten af denna pligt. När man talar om förtröstan i gemen, säger oss en sund eftertanka, at den är en tillfridsställelse eller et nöje i vår själ, som upkommer hos oss öfver något godt, som vi med någon visshet se oss kunna erhålla. Så länge vi icke se möjelighet, at vinna det goda vi önska,232 kan hvarken hopp eller förtröstan finna rum hos oss, utan där råder idel qval och förtviflan; men så snart vi märka någon möjelighet, at ernå det önskade goda, eller undgå et hotande ondt; så upgår äfven et hopp i vårt hjerta: Ju större denna möjeligheten visar sig för oss, ju större blifver ock straxt vårt hopp, och tvertom; hvaraf tydeligen ses, at förtröstan är intet annat, än det högsta hopp om det önskade goda. Lämpa vi nu detta allmänna begrepet till det hopp och den förtröstan, som blifver vår Christeliga pligt emot Gud; så är den intet annat än den trygghet, hvarmed vi helt och hållna öfverlämna oss och vårt väl i tid och evighet i den alt rådande Gudens händer, med försäkran at han, ehuru det ofta för oss synes hårdt och obegripeligit, intet annat gör och låter oss hända, än det, som är oss gagneligit och godt både här i tiden och förnämligast i evigheten. Nödvändigheten för oss arma menniskor af et sådant hopp till Gud visar sig dageligen. Vi vandra här i en jämmerdal, där plågor och olyckor möta oss dageligen, utan at vi kunna förutse dem, eller med all vår försigtighet afböja. Af uppenbarelsen äro vi öfvertygade därom, at en oändelig evighet möter oss i döden, där efter all vår förtjenst intet annat233 förestår, än en brännande plåga; hvad står här då at göra? om vi icke vilja handla aldeles såsom dårar, och blindtvis störta oss i elände, eller med en förskräckelig förtviflan öka våra plågor; blifver ju för oss i högsta måtto oumgängeligit, at fråga efter: hvem är det dock, som styrer alt detta? söka försoning med honom, och taga vår tillflygt under Hans vingars skugga; Ty vi måste bekänna med en David, och säga, Om Herren icke med oss vore, när menniskor, och äfven olyckor sig emot oss sättja; så upsvolge18 the oss lefvande, så fördränckte oss vattn, strömmar ginge öfver våra själar. Ps. 124:2,3,4. Men det kommer förnämligast därpå an, hvad grund detta vårt hopp och förtröstan till Gud hvilar uppå. Är den fast och oryggelig; så blifver äfven vårt hopp fast; men är grunden svigtande, blifver äfven hoppet sådant. Grundvalen till detta vårt hopp blifver utan tvifvel ingen annan, än den försäkran vi kunna hafva innom oss därom, at Gud verkeligen noga vårdar sig om menniskorna, och i fall det är visst, at Han ock verkeligen både vill och kan befordra deras sanskylliga bästa. Hvad kan mera öfvertyga oss om Guds noga styrelse med menniskorna, än vår dyraste Fräl234sares egen heliga försäkran, at Gud sjelf äfven kläder gräset på markene, hvilket dock i dag står, och i morgon kastas i ugnen; Mat. 6:30. hvaraf vi med all tryghet kunna göra samma slutsats som han, nemligen, om nu så sker, hvilket är aldeles fast och oryggeligit, skulle Han icke mycket mer göra thet oss, som likväl vilja vara så klentrogna. Och huru underligen Herren föder foglarna under Himmelen, och alla andra lefvande djur; hvad skulle Han icke mycket mera göra thet oss, som äro mycket mera än thet? v. 26. Vi må väl med visshet tro, at intet något ting händer i verlden af en slump eller blind lycka, utan at det är Herren allena, som i sin vishet och allmagt styrer alt. Sådan föreställes Gud oss igenom hela Bibelen; ty i Honom lefvom vi, röroms, och hafvom vår varelse. Apost. Gärn. 17:28. Det funnos väl fritänkare redan i fordna tider, som sade: Herren varder hvarken godt eller ondt görandes; Zeph. 1:12. men Han tål ingalunda, at menniskorna så träda Hans styrelse och ära för när, utan kallar dem sådana som ännu ligga på sin drägg,19 och lofvar hemsöka dem. Vidare kommer det egenteligen därpå an, om han både vill och kan göra menniskor godt. Dessa sanningar hämta235 sin fullkomliga styrka ifrån de här ofvanföre i första delen bevista Guds stora egenskaper. Skulle Han ej vilja, som är sjelfva godheten? Skulle Han ej kunna, som är den visaste, och därjämte Allsmägtig? Vi få ej längre tid, at ransaka dessa oryggeliga hoppets stöder för de trogna; men jag kan dock icke afhålla mig, at anföra en bekant, men tillika ganska öfvertygande händelse, som beskrifves i Mat. 8:, den jag aldrig utan glädje rörelse kan tänka på. En Spetelsk man kommer til Jesum, och säger till Honom bedjande: Herre vilt tu, så kant tu göra mig renan; hvarpå Jesus straxt räkte ut sin välsignade Allmagts hand, och sade: Jag vill, var ren. Mat. 8:2,3. Här hafver du, vill han säga, det fullkomligaste bevis i händerna om båda två, i det Han gjorde honom i samma stunden helbregda. Huru mången bekymrad själ har icke alt ifrån den tiden fådt vederqväcka sit ofta nog klena hopp med detta aldrasötaste ordet utur Jesu mun: Jag vill, Jag vill, du må tryggt lita därpå; Jag kan ock i min Allmagt göra alt hvad jag vill. Men vissheten om dessa grundvalar hämtas ingalunda hos de trogna allenast af Guds ord, och hans där uppenbarade egenskaper; den bestyrkes ock märkeligen, och göres li236kasom lefvande i vår själ genom egen och andras förfarenhet. När syndaren i sin själa nöd, då honom om tröst varit stor ängslan, vederfarits med Apostelen Paulo barmhertighet, 1. Tim. 1:16,15. och han fått en försäkran i sin själ om barnaskapet,20 då kan han med trygghet och af egen erfarenhet säga: Ack! det är et fast ord,21 som man kan både lefva och dö uppå, at Jesus förbarmar sig öfver syndare. Han ser då tillbaka på sin förra synda vandel; så blifver han dervid straxt varse Guds långmodighets rikedomar. Stiger han några steg fram uti sin lefnad med vakande och upmärksamma ögon; så hämtar han dageliga prof af Guds godhet emot sig, som altid mer och mer styrker dess vaklande hopp. Men vandringsmannen låter icke denna sak allena bero uppå sin egen erfarenhet. Han läser med största nöje i Bibelen och andra vakra böcker, huru Gud i alla tider gjordt sina barn godt, och hulpit dem utur nöden: Han hör gärna andra Guds barn förtälja för sig huru den Allsmägtige hafver gjordt mägtig ting med dem.22 Luc. 1:49. Af alt sådant upeldas de trognas hopp; så at de upmuntra sig inbördes med en Paulo, hvilkens förtröstan blef, af de många exempel af Guds barn i gamla testamentet,237 som genom trona segrat öfver alla svårigheter, dem han nyss förut hade anfördt,23 helt brinnande, och säga med honom: Efter vi nu hafve om oss en så stor hop med vitne - - lät oss med tålamod löpa i den kamp, som oss förelagd är. Ebr. 12:1. Och med samma Apostel med et slags hjeltemod i trone säga: Efter vi nu sådant hopp hafve, äre vi mycket dristige.24
§ 22
Nyt meidän on tarpeen lähemmin selvittää tätä asiaa ja antaa teille selkeä käsitys tämän velvollisuuden alasta ja luonteesta. Kun puhutaan luottamuksesta yleensä, niin terve harkinta sanoo, että se on tyytyväisyyttä tai nautintoa sielussamme, ja sen synnyttää jokin hyvä, jonka me joltisenkin varmasti voimme odottaa saavamme. Niin kauan kuin emme näe minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa toivomaamme hyvää,232 ei meillä voi olla sen paremmin toivoa kuin luottamustakaan, vaan mielessä vallitsee pelkkä tuska ja epätoivo. Mutta heti kun näemme edes jonkin mahdollisuuden saavuttaa toivomamme hyvä tai välttää uhkaava paha, niin myös meidän sydämessämme herää toivo. Mitä suuremmalta mahdollisuus näyttää, sitä suuremmaksi kasvaa heti myös toivomme ja päinvastoin. Tästä nähdään selvästi, ettei luottamus ole mitään muuta kuin sitä, että toivo haluamamme hyvän saamiseksi on suurimmillaan. Jos nyt sovellamme tätä yleistä käsitystä siihen toivoon ja luottamukseen, joka on kristillinen velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, niin se ei ole mitään muuta kuin varmuus, jonka turvin me jätämme itsemme ja oman hyvämme täysin niin ajassa kuin ikuisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, varmoina siitä, ettei hän, vaikka se meistä näyttääkin usein kovalta ja käsittämättömältä, anna meille tapahtua mitään muuta kuin sen, mikä meille on hyväksi ja hyödyksi täällä ajassa ja ennen muuta ikuisuudessa. Päivittäin voimme nähdä, kuinka välttämätöntä tällainen toivo Jumalaa kohtaan meille ihmisparoille on. Täällä me vaellamme murheenlaaksossa, täällä meitä kohtaavat päivittäin vaivat ja onnettomuudet, joita emme voi tietää ennalta ja joita emme pysty varomaan ja välttämään. Ilmoitus vakuuttaa meidät siitä, että kuolemassa meitä kohtaa ääretön ikuisuus, jossa meidän omista ansioistamme on jäljellä vain233 polttava tuska. Mitä siinä on tehtävissä? Jos emme halua toimia aivan kuten hullut ja sokeasti suistua kurjuuteen, tai emme halua kauhistuttavalla epätoivolla lisätä piinaamme, niin meidän on todellakin syytä kysyä, kuka tätä kaikkea kuitenkin ohjaa? On etsittävä sovitusta häneltä ja löydettävä turvapaikka hänen siipiensä suojassa. Sillä meidän täytyy Daavidin tavoin tunnustaa ja sanoa: ellei Herra olisi ollut puolellamme, kun ihmiset, ja myös onnettomuudet, nousivat meitä vastaan, meidät olisi nielty elävältä, vedet olisivat meidät vieneet, virta tulvisi meidän sielumme ylitse25 Ps. 124:2–4. Mutta silloin on ensi sijassa kysymys siitä, mihin tämä toivomme ja luottamuksemme Jumalaan perustuu. Jos se on luja ja horjumaton, niin myös toivomme on luja, mutta jos perustus on häilyvä, sellainen on myös toivomme. Toivollamme ei aivan epäilemättä ole mitään muuta perustaa kuin se varmuus, jonka voimme itsessämme tuntea siitä, että Jumala todellakin pitää tarkan huolen ihmisistä, ja, jos tämä pitää paikkansa, että hän todella voi ja tahtoo edistää heidän todellista hyväänsä. Mikä voisi paremmin vakuuttaa meidät Jumalan tarkasta huolenpidosta ihmisiä kohtaan kuin kalliin Vapahtajamme234 oma pyhä vakuutus, että Jumala itse myös pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin Matt. 6:30. Tästä voimme täysin varmasti tehdä saman johtopäätöksen kuin hänkin, nimittäin, että jos näin tapahtuu, mikä on täysin varmaa ja kiistatonta, niin tottahan hän teistä huolehtii, vaikka haluattekin pysyä niin vähäuskoisina Matt. 6:30. Ja kuinka ihmeellisesti Herra ruokkiikaan taivaan linnut ja kaikki muut eläimet, eikö hän siis vielä enemmän tekisi sitä meille, jotka olemme paljon enemmän arvoisia kuin ne26 Matt. 6:26. Voimme varmasti uskoa, ettei mitään tapahdu maailmassa sattumalta tai sokeasta kohtalosta, vaan Herra yksin on se, joka viisaudessaan ja kaikkivaltiudessaan ohjaa kaikkea. Tällä tavoin Jumala meille ilmenee kaikkialla Raamatussa, sillä hänessä me elämme, liikumme ja olemme Ap. t. 17:28. Toki jo vanhoina aikoina oli vapaa-ajattelijoita, jotka sanoivat: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” Sef. 1:12, mutta hän ei mitenkään salli, että ihmiset tällä tavoin puuttuvat hänen hallintoonsa ja astuvat hänen varpailleen, vaan kutsuu heitä niiksi, jotka juomisen pöhöttäminä lojuvat raskaan viininsä äärellä ja lupaa rangaista heitä. Edelleen kysymys on varsinaisesti siitä, haluaako ja voiko hän tehdä ihmisille hyvää. Nämä totuudet235 saavat täydellisen voimansa edellä, ensimmäisessä osassa todistetuista Jumalan suurista ominaisuuksista. Eikö tahtoisi hän, joka on itse hyvyys? Eikö voisi hän, joka on viisain ja samalla Kaikkivaltias? Meillä ei ole enempää aikaa tutkia näitä uskovien toivon järkkymättömiä perusteita, mutten voi kuitenkaan jättää esittämättä tuttua, mutta samalla hyvin vakuuttava tapausta, joka kuvataan Matteuksen 8. luvussa ja jota en milloinkaan voi ajatella ilman iloista mielenliikutusta. Spitaalinen mies tuli Jeesuksen luo ja sanoi pyytäen: ”Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut”, jolloin Jeesus välittömästi ojensi siunaavan Kaikkivaltiaan kätensä ja sanoi: ”Minä tahdon. Tule puhtaaksi” Matt. 8:2–3. Tämä tahtoo sanoa, että tässä meillä on täydellisin todistus kumpaisestakin, kun hän teki miehen samalla hetkellä terveeksi. Kuinka moni huolestunut sielu onkaan siitä lähtien saanut lohtua usein vähäiseen toivoonsa näistä Jeesuksen suloisimmista sanoista: ”Minä tahdon, minä tahdon”. Niihin voit turvallisesti luottaa: minä voin kaikkivaltiudessani tehdä kaiken mitä haluan. Mutta uskovat eivät saa näitä perustuksia koskevaa varmuutta yksin Jumalan sanasta ja hänen siinä ilmoitetuista ominaisuuksistaan; myös omat ja muiden kokemukset vahvistavat sielumme luottamusta merkittävästi ja tekevät sen ikään236 kuin elävämmäksi. Kun syntinen sielunsa hädässä ja suuressa lohdutuksen tarpeessa ollessaan on apostoli Paavalin tavoin kokenut armahduksen 1. Tim. 1:15–16, ja hän on saanut sieluunsa vakuuden Jumalan lapsen oikeudestaan, niin hän voi varmasti ja omasta kokemuksestaan sanoa: Ah! Se, että Jeesus armahtaa syntisen, on varma sana, jossa voi sekä elää että kuolla. Kun hän silloin katsoo taaksepäin aiempaan syntiseen vaellukseensa, hän heti ymmärtää Jumalan pitkämielisyyden tarjoamat rikkaudet. Kun hän astuu muutaman askeleen elämässään eteenpäin valppain ja tarkkaavaisin silmin, niin hän havaitsee päivittäin todisteita Jumalan hyvyydestä itseään kohtaan, mikä enemmän ja enemmän lujittaa hänen horjuvaa toivoaan. Mutta vaeltaja ei anna tämän asian perustua vain omaan kokemukseensa. Hän lukee suuresti iloiten Raamatusta ja muista kauniista kirjoista, miten Jumala on kaikkina aikoina tehnyt lapsilleen hyvää ja auttanut heitä hädästä. Hän kuuntelee mielellään muiden Jumalan lasten kertovan, miten Voimallinen on tehnyt heille suuria tekoja27 Luuk. 1:49. Kaikki tämä virittää uskovissa toivoa niin, että he rohkaisevat toisiaan Paavalin avulla, joka sai palavan luottamuksen niiden monien Vanhassa testamentissa esiintyvien Jumalan lasten esimerkeistä,237 jotka uskossa ovat voittaneet kaikki hänen juuri esittämänsä vaikeudet.28 Hänen laillaan voimme sanoa: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi – – – juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme Hepr. 12:1. Ja saman apostolin sanoin voimme eräänlaisina uskon sankareina sanoa: Koska meillä on tällainen toivo, olemme hyvin rohkeita29 2. Kor. 3:12.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 21
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 23
paikat:
Raamatunkohdat:
Aiheet: