Original language
§. 13.
Men ehuru känbara dessa twången äro för Jordbruket, wärcka dock ingendera af dem så snörrätt på folck-flyttningen ut, som de hwilcka angå Jordens brukare.38
Hwem kan utan rörelse se tilbaka på den författning hwarigenom all folck-ökning på et Bonde-hemman, blef hindrad, då Allmogen ej fick låf at föda på sit Hemman öfwer et wist antal arbets folck, i proportion efter sin skatt, och de öfriga woro förfallna til års-Soldate- eller Saltbitter-sjuderi tjenst.
Hindra folck-ökningen på et Hemman, är at rent af hindra all upodling. Men at utan upodling i åkerbruket täncka på Rikets tilwäxt, lärer utan bewis anses för orimmeligit. Då altså ungdomen förmentes at gagna eget Fädernesland, sökte den up et annat, som mildare emottog dess tjenst.
Et annat twång för Jordens brukare war det, at en stor del af den arbetande folckhopen genom friheter och belöningar drogs från plogen til wåra Fabriker wid deras inrättande. Swenska Jordbruket war intet i stånd at förse Städerna med bröd, så länge Fabriks-arbetarena ännu woro Åkermän: Men när de flytte til Städerna, lemnades deras Jordlappar i linda och wanskötsel. Således måste brödet blifwa mindre, men dess ätare i Städerna flera.
Fabriks-arbetarena lärde sig småningom yppighet och lättja. När Kronans förlager woro förtärda, gjorde antingen en wådeld, eller förläggares banquerout, ofta ända på altsammans, då gjordes en hop folck sysslo- och i följe39 deraf brödlösa, som aldrig mera, kunde förnedras at älska eller sköta jorden sin första moder. De hade då redan förändrat både kläder, seder och namn, at wisa huru högt de wuxit öfwer sin inbillade nedriga härkomst. Nöd och högmod gjorde dem ledsna wid sina forna hemwister, och dårars afmålningar om andras sällhet, uplifwades för deras ögon, at de med berådt mod skrefwo sit afsked från Swerige, och sworo sig under en annan Krona.
Bedröfweligit bewis, af de olägenheter som åtfölja en för stor frihet i mindre nödwändiga näringar fram för de nödwändigaste, ganska lika med den, som et frit Rike bör wänta af sina närande lemmars twång, och få tärandes sjelf begärliga frihet.
För Jordbrukare är widare et märckeligit twång, at Nybyggare, Torpare, Inhyses- och Backstugu-hjon intet lidas.
Friheten, som menniskan är födder til, söka alla. Tjenste-folcket ledsnar på slutet wid andras arbete, de wille äfwen något se sig sjelf til goda: få de det intet hemma, dragas de efter hand dit der friheten erbjudes. Man hafwer genom detta förbåd sökt mota swårigheten efter årligit tjenste-folck, men med det samma jagat från Landtbruket Arbetarena i Landsflyktighet, och, det som ännu mera gör uti längden, hindrat Drängars och Pigors giftermål och den deraf flytande folck-ökning.40
För några år sedan utkom wäl en Kongl. Förordning, som lämnar frihet til Nybyggens och Torpares antagande på sina ägor, men så länge ägorna äro samfälta, eller med Grannarnas sammanblandade, kan den ej på alla ställen utöfwa sin wälsignade wärckan.
Det fjerde twånget för Jordbrukare är, at de intet äga full säkerhet på den jord de besitta. Jag will intet nämna om de utwägar och långa omgånger, hwarigenom Skatte-bönder kunna bringas från sin Jord. Det är nog af, at Krono-Hemman tagas oförskylt från sina åboer, så länge de fullgöra sina skyldigheter.
När en enfalldig Allmoge, som bygt på immissioners löften, och barn ifrån barn haft hemmanet i oqwald besittning, måste se sig med hustru och barn drefna på Landswägen, samt Förfäders och egen möda lemnas oförtjenta til rof, måste Allmänna säkerheten derigenom märckeligen lida. Deras afsked blifwer ömkeligit för alla som höra det: Farwäl wår Fosterjord! Wi hafwa förr watnat dig ofta med wår swett, men sidsta gången med wåra hustrurs och barns tårar.
Jag lämnar Allmänheten at dömma, huru wida den osäkerhet hwarunder Herrgårds-bönder och Torpare stå, kan räknas för det femte twånget för wåra Landtbrukare. De äga ej allenast ingen trygg besittning af sina Hemman och Torp, utan äro äfwen i mörcker huru mycket af dem kan fordras.41
Hwart menar du, Min Läsare! Dessa flyktingar skola taga wägen? Hwad nöje skal sådant folck hafwa til giftermål? Eller hwad lust deras barn at blifwa i Swerige?
- då Allmogen ej fick låf at föda på sit Hemman öfwer et wist antal arbets folck: syftar på en bestämmelse i tjänstehjonsstadgan (från 1686 och framåt) som utgående från gårdens mantal begränsade det antal tjänstehjon som en husbonde kunde ha i sin tjänst.
- Saltbitter-sjuderi tjenst: arbete med salpetertillverkning
- Kronans förlager: av kronan beviljat lån eller startkapital
- Kongl. Maj:ts Bref til samtel. Landshöfdingarne, angående Torps och Nybyggens anläggande på Hemmansägor, 18.2.1757
- immissioners löften: av myndigheterna givet löfte om att beviljas besittnings- eller äganderätt
- oqwald besittning: besittning som ingen annan kan göra anspråk på
- hvarjom och enom: var och en
Finnish
§ 13
Mutta ovatpa nämä pakot maanviljelyksessä miten tuntuvia tahansa, kumpikaan niistä ei vaikuta niin suorasti maastamuuttoon kuin itse viljelijöitä koskevat pakot.38
Kuka voisi liikuttumatta ajatella sitä säädöstä, jolla estettiin kaikki väestönlisäys talonpoikaistiloilla kieltämällä, että rahvas ei saa elättää tiloillaan työntekijöitä yli tietyn määrän. Pääluku suhteutettiin tilan maksamaan veroon, ja ylimääräiset joutuivat vuosipalvelukseen, sotaväkeen tai salpietarikeittämöihin.
Tilojen väkimäärän kasvun rajoittaminen merkitsee kaiken kehityksen suoranaista estämistä. Ajatusta valtakunnan kasvusta ilman uudisraivausta voinee pitää järjettömänä ilman mitään todisteitakaan. Kun nuorisoa estettiin hyödyttämästä isänmaataan, se etsi itselleen toisen, joka otti sen palvelukset lempeämmin vastaan.
Toiseksi maanviljelijöihin kohdistui se pakko, että suuri osa työtä tekevästä väkimäärästä houkuteltiin vapauksin ja palkoin aurankurjesta tehtaisiimme, kun niitä oli ruvettu perustamaan. Ruotsin maanviljelys ei pystynyt tuottamaan kaupungeille tarpeeksi leipää silloin kun tehdastyöläiset olivat vielä peltotöissä. Kun he sitten muuttivat kaupunkeihin, heidän peltotilkkunsa jäivät kesannolle ja hoitamatta. Näin leipä pakostakin väheni, kun taas sen syöjät lisääntyivät kaupungeissa.
Tehdastyöläiset oppivat vähitellen ylellisyyttä ja laiskuutta. Kun kruunun myöntämä alkupääoma oli tuhlattu, saattoi vahingossa syttynyt tulipalo tai omistajan vararikko tehdä monessa tapauksessa lopun kaikesta, ja silloin joukko ihmisiä jäi ilman työtä ja siten39 ilman leipää. He eivät voineet enää ikinä nöyrtyä jälleen rakastamaan tai hoitamaan maata, ensimmäistä emoaan. He olivat jo siihen mennessä vaihtaneet vaatepartensa, tapansa ja nimensä osoittaakseen, kuinka kauas he olivat kehittyessään jättäneet alhaiseksi kuvittelemansa lähtökohdan. Puute ja ylpeys oli saanut heidät tympääntymään entisiin kotiseutuihinsa, ja hourupäiden kuvailtua muiden onnellisuutta se alkoi väikkyä heidän silmissään niin, että he jättivät vakain tuumin jäähyväiset Ruotsille ja vannoivat uskollisuutta toiselle kruunulle.
Tämä on surkea todistus niistä ongelmista, jotka seuraavat, kun vähemmän tärkeille elinkeinoille annetaan liian suuri vapaus välttämättömimpiin elinkeinoihin verrattuna. Se muistuttaa melkoisesti sitä, mitä vapaassa valtakunnassa on odotettavissa, kun tuottaviin jäseniin kohdistetaan pakkoa muutamien harvojen kuluttavien jäsenten saadessa haluamansa vapauden.
Maanviljelijöihin kohdistuu edelleen se huomattava pakko, ettei uudisviljelijöitä, torppareita, loisia tai mäkitupalaisia suvaita.
Kaikki ihmiset tavoittelevat sitä vapautta, johon ovat syntyneet. Palkolliset kyllästyvät lopulta tekemään työtä toisille, he haluaisivat saada jotakin myös itselleen, ja elleivät he saa sitä kotimaassa, he siirtyvät vähitellen sinne missä vapautta on tarjolla. Tällä kiellolla on yritetty torjua vuodeksi kerrallaan palkatun työväen puutetta, mutta samalla on työntekijöitä ajettu maanviljelystä maanpakoon sekä estetty renkien ja piikojen avioituminen ja siitä seuraava väestönlisäys, millä on ajan mittaan vielä suurempi merkitys.40
Muutamia vuosia sitten julkaistiin kylläkin kuninkaallinen asetus, joka sallii uudistilojen ja torppien perustamisen tiloille, mutta niin kauan kuin tilukset ovat yhteismaata tai naapurien maiden seassa, asetuksen siunattu vaikutus ei toteudu kaikkialla.
Neljänneksi maanviljelijöihin kohdistuu se pakko, että heidän omistamansa maa ei täysin varmasti ole heidän. En halua sanoa mitään niistä kovin mutkikkaista keinoista, joilla verotilalliset voidaan ajaa mailtaan. On tarpeeksi siinä, että kruununtiloja otetaan perusteettomasti asukkailtaan, vaikka he täyttävät velvollisuutensa.
Kun yksinkertaiset kansanihmiset, jotka ovat luottaneet tilansa haltijuudesta annettuihin lupauksiin ja viljelleet sitä polvesta toiseen kenenkään häiritsemättä, joutuvat vaimoineen ja lapsineen ajetuiksi maantielle, ja heidän ja heidän esi-isiensä vaivannäön tulokset annetaan sellaisten ryövättäväksi, jotka eivät ole sitä ansainneet, sen täytyy heikentää huomattavasti yleistä varmuutta ja turvaa. Heidän jäähyväisensä ovat kurjaa kuultavaa kaikille: Hyvästi isänmaamme! Hiellä kostutimme monasti kamaraasi, mutta nyt lähdön hetkellä sitä kastelevat vaimon ja lasten kyyneleet.
Jätän yleisön arvioitavaksi missä määrin kartanoiden talonpoikien ja torpparien elämää hallitseva epävarmuus voidaan katsoa maanviljelijöihimme kohdistuvaksi viidenneksi pakoksi. Ei riitä, ettei heidän tilansa tai torppansa omistus ole varmaa, vaan sekin on epäselvää, miten paljon heiltä voidaan vaatia.41
Lukijani! Mihin näiden pakolaisten pitäisi sinun mielestäsi suunnata? Mitä iloa tällaisella väellä on avioliitosta? Tai mitä halua heidän lapsillaan on jäädä Ruotsiin?
- rahvas ei saa elättää tiloillaan työntekijöitä yli tietyn määrän: Vuodesta 1686 lähtien palkollissäännössä asetettiin yhden talonpojan palveluksessa olevien palkollisten määrälle yläraja, joka määräytyi tilan manttaaliluvun mukaan.
- kuninkaallinen asetus: kuninkaallisen majesteetin 18.2.1757 maaherroille lähettämä kirje, joka koski torppien ja uudistilojen perustamista tilojen maille
English
§ 13
But however severe these constraints may be for agriculture, none of them has such a direct impact on the emigration of people as those that affect the cultivators of the land.38
Who can look back without emotion to the regulation whereby all increase in the numbers of people on a farm was prevented when the country people were not allowed to employ on their holdings more than a certain number of labourers in proportion to the tax they pay, and the rest were confined to annual labour contracts, military service or saltpetre-boiling duties?
To prevent the increase in the number of people on a farm is actually to prevent all land reclamation. But to think of developing of the country without an expansion of farmland would, without positive evidence, seem to be unreasonable. When the young people were thus denied the chance of being useful to their own fatherland, they sought out another that appreciated their services more.
Another constraint on the cultivators of the land was that a large part of the working population was enticed by means of privileges and rewards away from the plough into our factories when they were established. Sweden’s agriculture was not capable of providing the towns with bread while the factory workers were still countrymen; but when they moved to the towns their plots of land were left fallow and neglected. Thus, bread must become scarcer but its consumers in the towns more numerous.
The factory workers gradually became accustomed to extravagance and indolence. Once the government subsidies had been used up, an accidental fire or the bankruptcy of investors would often put an end to the whole enterprise, and a number of people were thrown out of work and consequently39 pauperized who could never again be persuaded to care for or cultivate the land, their primeval mother. They had by then already changed their way of dressing, habits and names to show how far they had risen above their perceived lowly origins. Distress and pride made them disillusioned with their former abodes, and the accounts of fools regarding other people’s happiness became so enticing to them that they deliberately took their leave of Sweden and transferred their allegiance to another Crown.
That is lamentable evidence of the problems caused by excessive freedom in less important trades as compared with the most essential ones, which correspond exactly to the problem that a free country should expect from constraints on its productive members and the self-indulgent freedom of a few consumers.
For farmers it is also a considerable constraint that colonists, crofters, dependent lodgers and cottars are not tolerated.
The freedom to which human beings are born is desired by all. The servants eventually grow tired of working for others, wishing to do something for themselves; if they cannot do so at home, they will gradually be drawn to places where freedom is to be found. The aim of this prohibition was to overcome the difficulty of obtaining servants engaged by the year, but at the same time it drove the labourers from farming into exile and, what matters more in the long run, prevented farmhands and maids from marrying and the increase in population that flows from that.40
A few years ago a royal ordinance was indeed issued which allows proprietors the freedom to accept colonists and crofters on their holdings, but as long as their land is communally owned or intermixed with that of their neighbours, it is not able to produce its blessed effect everywhere.
The fourth constraint on farmers is that they do not have complete security of tenure for the land that they possess. I do not wish to mention the expedients and devious means by which farmers paying land tax can be removed from their land. Suffice it to say that holdings on Crown land are taken away from their tenants without reason, when they are fulfilling their obligations.
When a simple countryman who has put his trust in the promises made at the time of the original settlement and whose family has had the holding in undisputed possession for generations finds himself with his wife and children driven onto the public highway, while the results of his forefathers’ and his own toil are handed over to undeserving people, then the security of the general public must suffer considerably thereby. Their leave-taking is pitiful to all who hear it: Farewell our native soil! We have often before watered you with our sweat but now finally with the tears of our wives and children.
I leave the public to judge whether the insecurity suffered by tenant-farmers and crofters on manorial estates may be regarded as the fifth constraint on our farmers. Not only do they not enjoy secure possession of their holdings and crofts but they are also in the dark about how much may be demanded of them.41
Where, dear reader! do you think these fugitives should go? What interest will such people have in marriage? Or what desire will their children have to remain in Sweden?
- The royal ordinance referred to is that of 18 February 1757, which admitted the free establishment of crofts on taxed freehold farms (skattehemman).
