Previous Section: The Causes of Emigration, § 11
Next Section: The Causes of Emigration, § 13
§ 12
The produce of the land is no less encumbered in various ways. I do not have the time to deal with lesser obstacles. One of the chief ones in this connection I hold to be the lack of serviceable communications between the rural regions.34
If the people who are exhausted and die because of onerous transport work and long military campaigns were to be urged, each in their own locality, to labour on the opening up of river and land routes, what a blessed benefit would that not be to agriculture?
I really ought not to say any more about this, since the caring attention of the honourable Estates of the Realm has so recently and seriously been extended to this part of our general economy, if one thing did not still concern me in this regard, namely that a larger part of the funds allocated for this blessed project is absorbed by salaries for the senior officials than for the labourers, whereby the work costs the Crown much but benefits the country less. Could the civil establishment not be substantially reduced in this case by appointing fewer officials for such a peaceful purpose?
In many localities, agriculture is also seriously hampered by restrictions on the trade in grain and provisions, so that the countryman is not allowed to sell the produce of his land and labour where the profit is greatest. That includes the regulations concerning prescribed trading areas and prohibitions on the export of grain and provisions.
Mr Montesquieu presents this entertainingly in the form of an African legend regarding the two reasons for the decline of their former agriculture.1 The second measure, he says, was intended to prevent famine in the country, for which purpose the export abroad of all foodstuffs35 was prohibited. One province was not even allowed to move them to another one without special permits, which must necessarily give rise to monopolies. In that way the stock and produce of the country went to waste during good years, and as all incentives for the countryman ceased, both arable farming and meadowing were neglected and the good years were followed by hard years which still prevail.
The excise duties2 are also a considerable burden on agricultural production, as others have clearly shown. If one adds up all the days of labour of which the inhabitants throughout the country are annually deprived because of them; if as many individuals as constitute the excise service in Sweden and are now engaged in superfluous work are regarded as working unproductively year on year, or that almost 300 days have been squandered in each; if the many thousand daler that are now spent every year on their salaries are added to that and if, moreover, the many barrels of gold that the excise contractors by that means collect from the trades are included; if the many trades and workshops that could be carried on by their employees are now reckoned as lost; and if, finally, the ill will that is provoked between the Crown and the subjects by the excise duties is laid on top of that and all this is gathered in one scale of the balance and in the other the advantages of those who by the abolition of the excise duties might lose a goldmine, as well as36 the complaints of some indolent officials about their loss of employment, it should not be difficult for a people that boasts of its liberty to conclude which of these should outweigh the other.
The yield of the land is no less diminished by the heavy or even unbearable taxes that are a necessary consequence of the enlargement of the civil establishments.
Had the internal strength of the kingdom increased at the same rate as the number of its public officials in recent years, it would be terrifying to our neighbours. But if we examine this closely, we observe that half the former number of Sweden’s inhabitants is now governed by twice as many senior officials as before, or, what amounts to the same thing, every productive citizen now has to feed four times as many consumers as his forefathers.
I shall pass over entirely all the previous increases in the size of the Swedish bureaucracy. In recent years we have acquired as many officials as we now have time to enumerate. The number of appeal courts has been doubled; jurisdictions have been divided; ombudsmen, public prosecutors, secretaries, deputies, notaries, amanuenses, assistants, etc. etc. have increased in almost all departments and other government bodies, and in addition to these a number of quite new ones have been established, such as the Banking, Law, Statistical, Education, Health, Economic Affairs, Survey and other Commissions and Diet Committees.
The amount of business is blamed for this. That may be so. Promises are made that it will be37 reduced thereby, but only time will tell whether that is the case. No one should believe, however, that people in our time, generally speaking, work too hard, although there may indeed still be some hard-working officials among the rest. For I have not noticed the absence of honourable participants from our festivities any more than in the old days, although they have become far more extensive and more numerous than formerly. Plays, dances, banquets, ceremonies, concerts, promenades are still attended by respectable people. One also sees worn-out card tables in aristocratic milieux, and taverns and coffee houses are busy and not frequented only by the mob.
I am therefore inclined to think that there is no lack of recreations in our day or of time to devote to them. I would at least maintain that the people as a whole are in no way responsible for this increase in official business, either in the legal or the public finance sector. Can anyone say that our countrymen are by nature more quarrelsome or unmanageable than before? Or have the Crown rents now increased so abnormally that they cannot be collected and are therefore accounted for by the ordinary tax collectors? Our currency is neither confusing to count nor difficult to transport.
§. 12.
Jordens afkomster äro intet mindre på flera sätt betungade. Smärre hinder får jag icke tid at omröra. Et af de hufwudsakeligaste härwid håller jag före wara, brist på tjenliga farter3 Landsorterna emellan.34
Om det folck, som med swåra transporter, och långwariga fälttåg afmattas och dör bort blefwe tilhåldna, at hwar på sin ort arbeta på strömmars och farters öpnande, hwad wälsignad nytta tilflöt icke Landtbruket derigenom?
Jag borde icke ens mera nämna härom, sedan Riksens Höglofliga Ständers ömma wård så nyligen och alfwarsamt sträckt sig til denna del af wår allmänna hushållning, om icke et derwid ännu ömmade mig, nemligen at större delen af de til detta wälsignade wärck anordnade medel åtgå til Befäl-hafwarenas, än arbetarenas aflönande, hwarigenom arbetet kostar Kronan mycket, men gagnar Riket mindre. Mån intet staten4 härutinnan kunde märckeligen indragas genom et mindre antal befallare, uti en så fredsam förrättning?
På många orter hindras jämwäl Landtbruket märckeligen genom twungen Spannemåls- och Victualie-Handel5: När Landtman intet får afsätta sin jords och mödas afkastningar, der winsten är störst. Dit höra författningarna om wissa Handels-districter och förbud mot Spannemåls och victualiers utförande.
Herr Montesqviou föreställer detta wackert under namn af en Africansk sägen, om twenne orsaker til deras fordna Åkerbruks aftynande.6 Den andra författningen säger han hade til afsigt, at förekomma hungers-nöd i Landet, til hwilken ända man förböd alla lifs för35nödenheters utförande til utrikes orter; ja den ena Provincien fick icke föra til den andra, utan särskilta permissioner, som nödwändigt måste af sig föda monopolier. På detta sättet blef landets afwel och afkomster matkarna7 til rof då goda år woro, och som tillika all upmuntran för Landtmannen förswan, så blef både Åker- och Ängs-skötsel försummad, och på de goda åren fölgde swåra år som räcka ännu.
Landt-tullarna8 äro äfwen Jordbrukets afkomster märckeligen til tunga, som af andra är nogsamt wisat. Om alla de dags-wärcken lades tilsammans, som Inbyggarena årligen öfwer hela riket hindras wid dem: om så många människor som Sweriges Landt-tullbetjening utgör, och nu med onödigt arbete uppehållas, räknas hafwa arbetat årligen förgäfwes, eller lättjats bort hwardera inemot 300 dagar: om de många tusende Daler som nu til deras aflönande årligen åtgå, läggas dertil, och än mera, om de många tunnor Guld9 som Tull-Arendatorerna dymedelst draga åt sig af näringarna få följa med: om de många näringar och Wärckstäder, som af deras betjening kunde drifwas räknas nu förlorade, och ändteligen om den afwoghet, som genom Landt-tullarne underhålles emellan Kronan och Undersåtarena lägges öfwerst, och alt detta samlas i den ena wågskålen, och i den andra deras fördelar, som genom indragningen af Landt-tullarna kunde mista en Guld-ådra, tillika med några lata36 betjenters klagan om brödlöshet, tyckes för et folck, som berömmer sig af frihet ej wara swårt at sluta hwilckendera bör wäga up den andra.
Jordens afkastning minskas intet mindre genom swåra om icke odrägeliga utlagor, hwilcka äro nödwändig fölgd af Staternas tilwäxt.
Hade Rikets inwärtes styrcka tiltagit i samma mån som dess Ämbets-manna antal i sednare tider, wore det förfärligit för wåra Grannar. Men om wi se noga efter blifwa wi warse, halfparten af Sweriges förra Inbyggare nu styras af dubbelt så många Befäl-hafware som förr, eller som är det samma, at hwar närande lem skal nu föda fyra gångor så många tärande, som hans Förfäder.
Jag går aldeles förbi alla äldre tilökningar i Swenska Staten10. Sednare förflutna åren hafwa gifwit oss så många som wi nu hinna upräkna. Håfrätterna äro fördublade. Jurisdictioner fördelta. Ombudsmän, Fiscaler, Secreterare, Adjuncter, Notarier, Amanuenser, Assistenter, &c.&c. mäst wid alla Collegier och andra wärck tilökta, och utom dess åtskilliga aldeles nya inrättade, såsom Banco-Lag-Tabel-Upfostrings-Sundhets-Oeconomie-Mätnings- och andra Commissioner och Deputationer.
Man skyller på göromålens myckenhet. Det kan så wara. Man låfwar de skola derigenom37 minskas; men sådant måste tiden wisa. Dock bör ingen tro, at man i wår tid, i allmänhet at tala, arbetar för mycket; ehuru wäl idoga Ämbetsmän ännu likwäl finnas i hopen. Ty jag har intet märckt, i wåra lustbarheter, mera nu än i gamla tider hederliga deltagare tryta, ehuru de blifwit långt widlöftigare och talrikare än tilförene. Skåde-spel, Dants- och Tracteringar, Högtideligheter, Concerter, Spatser-gångar11, hedras än af honet12 folck. Man träffar hos Förnäma äfwen utnötta spelbord, och Källare och Coffe-hus, stå ej heller för zifror13 eller besökas endast af pöbel.
Jag wille således tro, at i wåra tider trytt hwarcken recreation ej heller tid dertil. Åtminstone påstår jag, at folcket igemen ingalunda är til denna sysslornas förökning, hwarcken i Justitie- eller Cammar-ärender wållande. Kan någon säga at wåra Landsmän äro af naturen mera träto-sjuka eller ostyriga än tilförene? Eller mån Kronans ränta nu så onaturligt wuxit, at den intet hinner upbäras, och derföre redo-wisas af de wanliga Upbörds-män? Hwarcken är wår mynt-sort oredig at räkna, eller swår at Transportera.
§ 12
Maan tuottoa ei yhtään sen vähemmän rasiteta monella muulla tavalla. Pienempiin esteisiin en ehdi tässä puuttua. Yhtenä tärkeimmistä pidän sitä, että maaseutupaikkojen välillä ei ole sopivia liikenneyhteyksiä.34
Jos niiden ihmisten, jotka raskaissa kuljetuksissa ja pitkillä sotaretkillä kuluttavat voimansa loppuun ja kuolevat, käskettäisiin omalla paikkakunnallaan ryhtyä perkaamaan virtoja ja vesiväyliä, miten siunattua hyötyä siitä tulisikaan maanviljelykselle.
Minun ei pitäisi enää edes mainita asiasta, koska valtakunnan kunnianarvoisat säädyt ovat aivan äskettäin vakavassa mielessä ulottaneet hellän huolenpitonsa tälle yhteisen taloutemme alueelle. Mutta yksi epäkohta hiertää vielä mieltäni, nimittäin se että tähän siunattuun työhön osoitetuista varoista menee enemmän esimiesten kuin työntekijöiden palkkoihin. Näin työ tulee kruunulle kalliiksi, mutta hyödyttää valtakuntaa vähemmän. Eiköhän palkkamenoja voitaisi supistaa huomattavasti vähentämällä käskijöiden määrää, kun kyseessä on näin rauhanomainen tehtäväkin.
Lisäksi maanviljelystä haittaavat monilla paikkakunnilla melkoisesti ne pakot, joita on säädetty viljan ja elintarvikkeiden kauppaan. Viljelijät eivät saa myydä maansa ja työnsä hedelmiä siellä, missä saisivat suurimman voiton. Tähän kuuluvat säädökset, jotka koskevat tiettyjä kauppa-alueita ja kieltävät viljan ja muiden elintarvikkeiden viennin.
Herra Montesquieu esittää asian kauniisti ottamalla esille afrikkalaisen tarinan, joka selittää kaksi syytä sikäläisen maanviljelyksen taantumiselle.14 Yhden säännöksen tarkoituksena oli estää nälänhätä afrikkalaisessa maassa, ja siksi kaikkien välttämättömien elintarvikkeiden35 vienti ulkomaille kiellettiin. Näitä tarvikkeita ei saanut edes viedä maakunnasta toiseen ilman erityistä lupaa, mikä synnytti väistämättä monopoleja. Hyvinä vuosina maan tuotokset jäivät näin matojen saaliiksi, ja kun samalla kaikki viljelijöiden kannustus loppui, sekä peltojen että niittyjen hoitoa alettiin lyödä laimin, ja näin hyvien vuosien jälkeen tuli huonoja vuosia, jotka jatkuvat yhä.
Myös maatullit15 rasittavat huomattavasti maanviljelyksen tuotteita, kuten jotkut ovat selvästi osoittaneet. Jos koottaisiin yhteen kaikki työpäivät, jotka niiden takia joka vuosi koko valtakunnassa jäävät asukkailta tekemättä; jos kaikkien Ruotsin maatullin virkailijoina toimivien ja tarpeettomalla työllä elävien lasketaan vuosittain työskennelleen turhaan eli jokaisen katsotaan laiskotelleen lähes 300 päivää; jos lisätään ne monet tuhannet taalerit, jotka kuluvat joka vuosi heidän palkkoihinsa; ja jos vielä saa ottaa mukaan ne lukuisat kultatynnyrit16, joita tullitulojen vuokraajat kahmivat itselleen elinkeinojen harjoittajilta; ja jos katsotaan menetetyiksi ne monet elinkeinot, joita tullien virkailijat voisivat harjoittaa, ja ne monet verstaat, joita nämä voisivat pitää käynnissä; ja jos vihdoin päällimmäiseksi laitetaan se vihamielisyys, jota maatullit synnyttävät kruunun ja alamaisten välille, ja kaikki tämä pannaan toiseen vaakakuppiin ja toiseen niiden edut, jotka voisivat maatullien lopettamisella menettää kultasuonensa, sekä päälle vielä joidenkin laiskojen36 virkamiesten valitukset leivän puutteesta, ei vapaudellaan kehuskelevan kansan ole vaikea päätellä kumpi kuppi painaa enemmän.
Maan antamaa tuottoa vähentävät yhtä lailla ne raskaat, suorastaan sietämättömät maksut, joita valtion virkakunnan kasvu aina väistämättä aiheuttaa.
Jos valtakunnan sisäinen voima olisi kasvanut samassa määrin kuin sen virkamiesten luku viime aikoina, se tietäisi hirveitä seurauksia naapurimaillemme. Jos kuitenkin tutkimme asiaa tarkemmin, huomaamme että Ruotsin entisen asukasmäärän puolikasta kohti on kaksi kertaa enemmän päälliköitä kuin ennen, toisin sanoen jokaisen tuottavan jäsenen on nyt ravittava esi-isiinsä verrattuna neljä kertaa enemmän kuluttavia jäseniä.
Sivuutan kokonaan Ruotsin valtion virkakunnan kaiken varhaisemman kasvun. Viimeksi kuluneina vuosina on kasvua ollut niin paljon kuin tässä ehdimme luetella. Hovioikeuksien määrä on kaksinkertaistunut. Hallintoalueita on jaettu pienempiin osiin. Asiamiehet, viskaalit, sihteerit, apulaisvirkailijat, notaarit, amanuenssit, assistentit jne. jne. ovat lisääntyneet lähes kaikissa kollegioissa ja muissa laitoksissa, ja lisäksi on perustettu runsaasti aivan uusia virastoja, kuten pankki-, laki-, tilasto-, kasvatus-, terveys-, talous-, mittaus- ynnä muut komissiot ja deputaatiot.
Syytetään työn paljoutta. Voihan asia olla niin. Luvataan että työt37 vähenevät, kun tekijöitä lisätään, mutta sen saa aika näyttää. Kenenkään ei pidä kuitenkaan uskoa, että meidän aikanamme tehtäisiin yleisesti ottaen liikaa töitä, vaikka ahkeria virkamiehiäkin on yhä muiden joukossa. En ole näet huomannut, että huvituksissamme olisi nykyään kunniallisia osanottajia vähemmän kuin entisinä aikoina, vaikka huveista on tullut entistä huomattavasti suureellisempia ja yleisempiä. Säädylliset ihmiset pitävät yhä arvossa näytelmäesityksiä, tanssiaisia, kestityksiä, juhlia, konsertteja ja kävelyretkiä. Ylhäisölläkin näkee käytössä kuluneita pelipöytiä, eivätkä kellariravintolat ja kahvilatkaan seiso tyhjinä, eikä niissä käy pelkkää rahvasta.
Uskoisin ettei meidän aikanamme ole puutetta huvituksista eikä liioin niihin käytettävästä ajasta. Joka tapauksessa väitän, ettei tavallinen kansa suinkaan aiheuta mainittujen työtehtävien lisääntymistä, ei sen enempää oikeuslaitoksen kuin taloushallinnon asioissa. Voiko joku sanoa, että maanmiehemme ovat luonnostaan riitaisempia tai kurittomampia kuin ennen? Tai ovatko kruunun kokoamat verot kasvaneet nyt niin luonnotonta vauhtia, etteivät tavalliset veronkantajat ehdi koota ja tilittää niitä? Eivät käytössämme olevat rahat toki ole vaikeita laskea eikä kuljettaa.
§ 12
The produce of the land is no less encumbered in various ways. I do not have the time to deal with lesser obstacles. One of the chief ones in this connection I hold to be the lack of serviceable communications between the rural regions.34
If the people who are exhausted and die because of onerous transport work and long military campaigns were to be urged, each in their own locality, to labour on the opening up of river and land routes, what a blessed benefit would that not be to agriculture?
I really ought not to say any more about this, since the caring attention of the honourable Estates of the Realm has so recently and seriously been extended to this part of our general economy, if one thing did not still concern me in this regard, namely that a larger part of the funds allocated for this blessed project is absorbed by salaries for the senior officials than for the labourers, whereby the work costs the Crown much but benefits the country less. Could the civil establishment not be substantially reduced in this case by appointing fewer officials for such a peaceful purpose?
In many localities, agriculture is also seriously hampered by restrictions on the trade in grain and provisions, so that the countryman is not allowed to sell the produce of his land and labour where the profit is greatest. That includes the regulations concerning prescribed trading areas and prohibitions on the export of grain and provisions.
Mr Montesquieu presents this entertainingly in the form of an African legend regarding the two reasons for the decline of their former agriculture.17 The second measure, he says, was intended to prevent famine in the country, for which purpose the export abroad of all foodstuffs35 was prohibited. One province was not even allowed to move them to another one without special permits, which must necessarily give rise to monopolies. In that way the stock and produce of the country went to waste during good years, and as all incentives for the countryman ceased, both arable farming and meadowing were neglected and the good years were followed by hard years which still prevail.
The excise duties18 are also a considerable burden on agricultural production, as others have clearly shown. If one adds up all the days of labour of which the inhabitants throughout the country are annually deprived because of them; if as many individuals as constitute the excise service in Sweden and are now engaged in superfluous work are regarded as working unproductively year on year, or that almost 300 days have been squandered in each; if the many thousand daler that are now spent every year on their salaries are added to that and if, moreover, the many barrels of gold that the excise contractors by that means collect from the trades are included; if the many trades and workshops that could be carried on by their employees are now reckoned as lost; and if, finally, the ill will that is provoked between the Crown and the subjects by the excise duties is laid on top of that and all this is gathered in one scale of the balance and in the other the advantages of those who by the abolition of the excise duties might lose a goldmine, as well as36 the complaints of some indolent officials about their loss of employment, it should not be difficult for a people that boasts of its liberty to conclude which of these should outweigh the other.
The yield of the land is no less diminished by the heavy or even unbearable taxes that are a necessary consequence of the enlargement of the civil establishments.
Had the internal strength of the kingdom increased at the same rate as the number of its public officials in recent years, it would be terrifying to our neighbours. But if we examine this closely, we observe that half the former number of Sweden’s inhabitants is now governed by twice as many senior officials as before, or, what amounts to the same thing, every productive citizen now has to feed four times as many consumers as his forefathers.
I shall pass over entirely all the previous increases in the size of the Swedish bureaucracy. In recent years we have acquired as many officials as we now have time to enumerate. The number of appeal courts has been doubled; jurisdictions have been divided; ombudsmen, public prosecutors, secretaries, deputies, notaries, amanuenses, assistants, etc. etc. have increased in almost all departments and other government bodies, and in addition to these a number of quite new ones have been established, such as the Banking, Law, Statistical, Education, Health, Economic Affairs, Survey and other Commissions and Diet Committees.
The amount of business is blamed for this. That may be so. Promises are made that it will be37 reduced thereby, but only time will tell whether that is the case. No one should believe, however, that people in our time, generally speaking, work too hard, although there may indeed still be some hard-working officials among the rest. For I have not noticed the absence of honourable participants from our festivities any more than in the old days, although they have become far more extensive and more numerous than formerly. Plays, dances, banquets, ceremonies, concerts, promenades are still attended by respectable people. One also sees worn-out card tables in aristocratic milieux, and taverns and coffee houses are busy and not frequented only by the mob.
I am therefore inclined to think that there is no lack of recreations in our day or of time to devote to them. I would at least maintain that the people as a whole are in no way responsible for this increase in official business, either in the legal or the public finance sector. Can anyone say that our countrymen are by nature more quarrelsome or unmanageable than before? Or have the Crown rents now increased so abnormally that they cannot be collected and are therefore accounted for by the ordinary tax collectors? Our currency is neither confusing to count nor difficult to transport.
§. 12.
Jordens afkomster äro intet mindre på flera sätt betungade. Smärre hinder får jag icke tid at omröra. Et af de hufwudsakeligaste härwid håller jag före wara, brist på tjenliga farter19 Landsorterna emellan.34
Om det folck, som med swåra transporter, och långwariga fälttåg afmattas och dör bort blefwe tilhåldna, at hwar på sin ort arbeta på strömmars och farters öpnande, hwad wälsignad nytta tilflöt icke Landtbruket derigenom?
Jag borde icke ens mera nämna härom, sedan Riksens Höglofliga Ständers ömma wård så nyligen och alfwarsamt sträckt sig til denna del af wår allmänna hushållning, om icke et derwid ännu ömmade mig, nemligen at större delen af de til detta wälsignade wärck anordnade medel åtgå til Befäl-hafwarenas, än arbetarenas aflönande, hwarigenom arbetet kostar Kronan mycket, men gagnar Riket mindre. Mån intet staten20 härutinnan kunde märckeligen indragas genom et mindre antal befallare, uti en så fredsam förrättning?
På många orter hindras jämwäl Landtbruket märckeligen genom twungen Spannemåls- och Victualie-Handel21: När Landtman intet får afsätta sin jords och mödas afkastningar, der winsten är störst. Dit höra författningarna om wissa Handels-districter och förbud mot Spannemåls och victualiers utförande.
Herr Montesqviou föreställer detta wackert under namn af en Africansk sägen, om twenne orsaker til deras fordna Åkerbruks aftynande.22 Den andra författningen säger han hade til afsigt, at förekomma hungers-nöd i Landet, til hwilken ända man förböd alla lifs för35nödenheters utförande til utrikes orter; ja den ena Provincien fick icke föra til den andra, utan särskilta permissioner, som nödwändigt måste af sig föda monopolier. På detta sättet blef landets afwel och afkomster matkarna23 til rof då goda år woro, och som tillika all upmuntran för Landtmannen förswan, så blef både Åker- och Ängs-skötsel försummad, och på de goda åren fölgde swåra år som räcka ännu.
Landt-tullarna24 äro äfwen Jordbrukets afkomster märckeligen til tunga, som af andra är nogsamt wisat. Om alla de dags-wärcken lades tilsammans, som Inbyggarena årligen öfwer hela riket hindras wid dem: om så många människor som Sweriges Landt-tullbetjening utgör, och nu med onödigt arbete uppehållas, räknas hafwa arbetat årligen förgäfwes, eller lättjats bort hwardera inemot 300 dagar: om de många tusende Daler som nu til deras aflönande årligen åtgå, läggas dertil, och än mera, om de många tunnor Guld25 som Tull-Arendatorerna dymedelst draga åt sig af näringarna få följa med: om de många näringar och Wärckstäder, som af deras betjening kunde drifwas räknas nu förlorade, och ändteligen om den afwoghet, som genom Landt-tullarne underhålles emellan Kronan och Undersåtarena lägges öfwerst, och alt detta samlas i den ena wågskålen, och i den andra deras fördelar, som genom indragningen af Landt-tullarna kunde mista en Guld-ådra, tillika med några lata36 betjenters klagan om brödlöshet, tyckes för et folck, som berömmer sig af frihet ej wara swårt at sluta hwilckendera bör wäga up den andra.
Jordens afkastning minskas intet mindre genom swåra om icke odrägeliga utlagor, hwilcka äro nödwändig fölgd af Staternas tilwäxt.
Hade Rikets inwärtes styrcka tiltagit i samma mån som dess Ämbets-manna antal i sednare tider, wore det förfärligit för wåra Grannar. Men om wi se noga efter blifwa wi warse, halfparten af Sweriges förra Inbyggare nu styras af dubbelt så många Befäl-hafware som förr, eller som är det samma, at hwar närande lem skal nu föda fyra gångor så många tärande, som hans Förfäder.
Jag går aldeles förbi alla äldre tilökningar i Swenska Staten26. Sednare förflutna åren hafwa gifwit oss så många som wi nu hinna upräkna. Håfrätterna äro fördublade. Jurisdictioner fördelta. Ombudsmän, Fiscaler, Secreterare, Adjuncter, Notarier, Amanuenser, Assistenter, &c.&c. mäst wid alla Collegier och andra wärck tilökta, och utom dess åtskilliga aldeles nya inrättade, såsom Banco-Lag-Tabel-Upfostrings-Sundhets-Oeconomie-Mätnings- och andra Commissioner och Deputationer.
Man skyller på göromålens myckenhet. Det kan så wara. Man låfwar de skola derigenom37 minskas; men sådant måste tiden wisa. Dock bör ingen tro, at man i wår tid, i allmänhet at tala, arbetar för mycket; ehuru wäl idoga Ämbetsmän ännu likwäl finnas i hopen. Ty jag har intet märckt, i wåra lustbarheter, mera nu än i gamla tider hederliga deltagare tryta, ehuru de blifwit långt widlöftigare och talrikare än tilförene. Skåde-spel, Dants- och Tracteringar, Högtideligheter, Concerter, Spatser-gångar27, hedras än af honet28 folck. Man träffar hos Förnäma äfwen utnötta spelbord, och Källare och Coffe-hus, stå ej heller för zifror29 eller besökas endast af pöbel.
Jag wille således tro, at i wåra tider trytt hwarcken recreation ej heller tid dertil. Åtminstone påstår jag, at folcket igemen ingalunda är til denna sysslornas förökning, hwarcken i Justitie- eller Cammar-ärender wållande. Kan någon säga at wåra Landsmän äro af naturen mera träto-sjuka eller ostyriga än tilförene? Eller mån Kronans ränta nu så onaturligt wuxit, at den intet hinner upbäras, och derföre redo-wisas af de wanliga Upbörds-män? Hwarcken är wår mynt-sort oredig at räkna, eller swår at Transportera.
§ 12
Maan tuottoa ei yhtään sen vähemmän rasiteta monella muulla tavalla. Pienempiin esteisiin en ehdi tässä puuttua. Yhtenä tärkeimmistä pidän sitä, että maaseutupaikkojen välillä ei ole sopivia liikenneyhteyksiä.34
Jos niiden ihmisten, jotka raskaissa kuljetuksissa ja pitkillä sotaretkillä kuluttavat voimansa loppuun ja kuolevat, käskettäisiin omalla paikkakunnallaan ryhtyä perkaamaan virtoja ja vesiväyliä, miten siunattua hyötyä siitä tulisikaan maanviljelykselle.
Minun ei pitäisi enää edes mainita asiasta, koska valtakunnan kunnianarvoisat säädyt ovat aivan äskettäin vakavassa mielessä ulottaneet hellän huolenpitonsa tälle yhteisen taloutemme alueelle. Mutta yksi epäkohta hiertää vielä mieltäni, nimittäin se että tähän siunattuun työhön osoitetuista varoista menee enemmän esimiesten kuin työntekijöiden palkkoihin. Näin työ tulee kruunulle kalliiksi, mutta hyödyttää valtakuntaa vähemmän. Eiköhän palkkamenoja voitaisi supistaa huomattavasti vähentämällä käskijöiden määrää, kun kyseessä on näin rauhanomainen tehtäväkin.
Lisäksi maanviljelystä haittaavat monilla paikkakunnilla melkoisesti ne pakot, joita on säädetty viljan ja elintarvikkeiden kauppaan. Viljelijät eivät saa myydä maansa ja työnsä hedelmiä siellä, missä saisivat suurimman voiton. Tähän kuuluvat säädökset, jotka koskevat tiettyjä kauppa-alueita ja kieltävät viljan ja muiden elintarvikkeiden viennin.
Herra Montesquieu esittää asian kauniisti ottamalla esille afrikkalaisen tarinan, joka selittää kaksi syytä sikäläisen maanviljelyksen taantumiselle.30 Yhden säännöksen tarkoituksena oli estää nälänhätä afrikkalaisessa maassa, ja siksi kaikkien välttämättömien elintarvikkeiden35 vienti ulkomaille kiellettiin. Näitä tarvikkeita ei saanut edes viedä maakunnasta toiseen ilman erityistä lupaa, mikä synnytti väistämättä monopoleja. Hyvinä vuosina maan tuotokset jäivät näin matojen saaliiksi, ja kun samalla kaikki viljelijöiden kannustus loppui, sekä peltojen että niittyjen hoitoa alettiin lyödä laimin, ja näin hyvien vuosien jälkeen tuli huonoja vuosia, jotka jatkuvat yhä.
Myös maatullit31 rasittavat huomattavasti maanviljelyksen tuotteita, kuten jotkut ovat selvästi osoittaneet. Jos koottaisiin yhteen kaikki työpäivät, jotka niiden takia joka vuosi koko valtakunnassa jäävät asukkailta tekemättä; jos kaikkien Ruotsin maatullin virkailijoina toimivien ja tarpeettomalla työllä elävien lasketaan vuosittain työskennelleen turhaan eli jokaisen katsotaan laiskotelleen lähes 300 päivää; jos lisätään ne monet tuhannet taalerit, jotka kuluvat joka vuosi heidän palkkoihinsa; ja jos vielä saa ottaa mukaan ne lukuisat kultatynnyrit32, joita tullitulojen vuokraajat kahmivat itselleen elinkeinojen harjoittajilta; ja jos katsotaan menetetyiksi ne monet elinkeinot, joita tullien virkailijat voisivat harjoittaa, ja ne monet verstaat, joita nämä voisivat pitää käynnissä; ja jos vihdoin päällimmäiseksi laitetaan se vihamielisyys, jota maatullit synnyttävät kruunun ja alamaisten välille, ja kaikki tämä pannaan toiseen vaakakuppiin ja toiseen niiden edut, jotka voisivat maatullien lopettamisella menettää kultasuonensa, sekä päälle vielä joidenkin laiskojen36 virkamiesten valitukset leivän puutteesta, ei vapaudellaan kehuskelevan kansan ole vaikea päätellä kumpi kuppi painaa enemmän.
Maan antamaa tuottoa vähentävät yhtä lailla ne raskaat, suorastaan sietämättömät maksut, joita valtion virkakunnan kasvu aina väistämättä aiheuttaa.
Jos valtakunnan sisäinen voima olisi kasvanut samassa määrin kuin sen virkamiesten luku viime aikoina, se tietäisi hirveitä seurauksia naapurimaillemme. Jos kuitenkin tutkimme asiaa tarkemmin, huomaamme että Ruotsin entisen asukasmäärän puolikasta kohti on kaksi kertaa enemmän päälliköitä kuin ennen, toisin sanoen jokaisen tuottavan jäsenen on nyt ravittava esi-isiinsä verrattuna neljä kertaa enemmän kuluttavia jäseniä.
Sivuutan kokonaan Ruotsin valtion virkakunnan kaiken varhaisemman kasvun. Viimeksi kuluneina vuosina on kasvua ollut niin paljon kuin tässä ehdimme luetella. Hovioikeuksien määrä on kaksinkertaistunut. Hallintoalueita on jaettu pienempiin osiin. Asiamiehet, viskaalit, sihteerit, apulaisvirkailijat, notaarit, amanuenssit, assistentit jne. jne. ovat lisääntyneet lähes kaikissa kollegioissa ja muissa laitoksissa, ja lisäksi on perustettu runsaasti aivan uusia virastoja, kuten pankki-, laki-, tilasto-, kasvatus-, terveys-, talous-, mittaus- ynnä muut komissiot ja deputaatiot.
Syytetään työn paljoutta. Voihan asia olla niin. Luvataan että työt37 vähenevät, kun tekijöitä lisätään, mutta sen saa aika näyttää. Kenenkään ei pidä kuitenkaan uskoa, että meidän aikanamme tehtäisiin yleisesti ottaen liikaa töitä, vaikka ahkeria virkamiehiäkin on yhä muiden joukossa. En ole näet huomannut, että huvituksissamme olisi nykyään kunniallisia osanottajia vähemmän kuin entisinä aikoina, vaikka huveista on tullut entistä huomattavasti suureellisempia ja yleisempiä. Säädylliset ihmiset pitävät yhä arvossa näytelmäesityksiä, tanssiaisia, kestityksiä, juhlia, konsertteja ja kävelyretkiä. Ylhäisölläkin näkee käytössä kuluneita pelipöytiä, eivätkä kellariravintolat ja kahvilatkaan seiso tyhjinä, eikä niissä käy pelkkää rahvasta.
Uskoisin ettei meidän aikanamme ole puutetta huvituksista eikä liioin niihin käytettävästä ajasta. Joka tapauksessa väitän, ettei tavallinen kansa suinkaan aiheuta mainittujen työtehtävien lisääntymistä, ei sen enempää oikeuslaitoksen kuin taloushallinnon asioissa. Voiko joku sanoa, että maanmiehemme ovat luonnostaan riitaisempia tai kurittomampia kuin ennen? Tai ovatko kruunun kokoamat verot kasvaneet nyt niin luonnotonta vauhtia, etteivät tavalliset veronkantajat ehdi koota ja tilittää niitä? Eivät käytössämme olevat rahat toki ole vaikeita laskea eikä kuljettaa.
§ 12
The produce of the land is no less encumbered in various ways. I do not have the time to deal with lesser obstacles. One of the chief ones in this connection I hold to be the lack of serviceable communications between the rural regions.34
If the people who are exhausted and die because of onerous transport work and long military campaigns were to be urged, each in their own locality, to labour on the opening up of river and land routes, what a blessed benefit would that not be to agriculture?
I really ought not to say any more about this, since the caring attention of the honourable Estates of the Realm has so recently and seriously been extended to this part of our general economy, if one thing did not still concern me in this regard, namely that a larger part of the funds allocated for this blessed project is absorbed by salaries for the senior officials than for the labourers, whereby the work costs the Crown much but benefits the country less. Could the civil establishment not be substantially reduced in this case by appointing fewer officials for such a peaceful purpose?
In many localities, agriculture is also seriously hampered by restrictions on the trade in grain and provisions, so that the countryman is not allowed to sell the produce of his land and labour where the profit is greatest. That includes the regulations concerning prescribed trading areas and prohibitions on the export of grain and provisions.
Mr Montesquieu presents this entertainingly in the form of an African legend regarding the two reasons for the decline of their former agriculture.33 The second measure, he says, was intended to prevent famine in the country, for which purpose the export abroad of all foodstuffs35 was prohibited. One province was not even allowed to move them to another one without special permits, which must necessarily give rise to monopolies. In that way the stock and produce of the country went to waste during good years, and as all incentives for the countryman ceased, both arable farming and meadowing were neglected and the good years were followed by hard years which still prevail.
The excise duties34 are also a considerable burden on agricultural production, as others have clearly shown. If one adds up all the days of labour of which the inhabitants throughout the country are annually deprived because of them; if as many individuals as constitute the excise service in Sweden and are now engaged in superfluous work are regarded as working unproductively year on year, or that almost 300 days have been squandered in each; if the many thousand daler that are now spent every year on their salaries are added to that and if, moreover, the many barrels of gold that the excise contractors by that means collect from the trades are included; if the many trades and workshops that could be carried on by their employees are now reckoned as lost; and if, finally, the ill will that is provoked between the Crown and the subjects by the excise duties is laid on top of that and all this is gathered in one scale of the balance and in the other the advantages of those who by the abolition of the excise duties might lose a goldmine, as well as36 the complaints of some indolent officials about their loss of employment, it should not be difficult for a people that boasts of its liberty to conclude which of these should outweigh the other.
The yield of the land is no less diminished by the heavy or even unbearable taxes that are a necessary consequence of the enlargement of the civil establishments.
Had the internal strength of the kingdom increased at the same rate as the number of its public officials in recent years, it would be terrifying to our neighbours. But if we examine this closely, we observe that half the former number of Sweden’s inhabitants is now governed by twice as many senior officials as before, or, what amounts to the same thing, every productive citizen now has to feed four times as many consumers as his forefathers.
I shall pass over entirely all the previous increases in the size of the Swedish bureaucracy. In recent years we have acquired as many officials as we now have time to enumerate. The number of appeal courts has been doubled; jurisdictions have been divided; ombudsmen, public prosecutors, secretaries, deputies, notaries, amanuenses, assistants, etc. etc. have increased in almost all departments and other government bodies, and in addition to these a number of quite new ones have been established, such as the Banking, Law, Statistical, Education, Health, Economic Affairs, Survey and other Commissions and Diet Committees.
The amount of business is blamed for this. That may be so. Promises are made that it will be37 reduced thereby, but only time will tell whether that is the case. No one should believe, however, that people in our time, generally speaking, work too hard, although there may indeed still be some hard-working officials among the rest. For I have not noticed the absence of honourable participants from our festivities any more than in the old days, although they have become far more extensive and more numerous than formerly. Plays, dances, banquets, ceremonies, concerts, promenades are still attended by respectable people. One also sees worn-out card tables in aristocratic milieux, and taverns and coffee houses are busy and not frequented only by the mob.
I am therefore inclined to think that there is no lack of recreations in our day or of time to devote to them. I would at least maintain that the people as a whole are in no way responsible for this increase in official business, either in the legal or the public finance sector. Can anyone say that our countrymen are by nature more quarrelsome or unmanageable than before? Or have the Crown rents now increased so abnormally that they cannot be collected and are therefore accounted for by the ordinary tax collectors? Our currency is neither confusing to count nor difficult to transport.
Previous Section: The Causes of Emigration, § 11
Next Section: The Causes of Emigration, § 13
Names: Montesquieu (Charles-Loius de Secondat)
Biblical references:
Subjects: