Original language
§. 15.
Wi skynda oss nu från Jordbruket, at betragta de olägenheter, som twinga wåra Handaslögder. Dit räknar jag med fog först mång-slögder.
Det är otroligt hwad denna omständighet allena hindrar wåra wärckstäder, och sätter dem utur stånd, at någonsin kunna bringa wåra tilwärckningar til den högd, som utlänningen, eller sälja dem til lika pris med honom. Wåra44 Mästare behöfwa lära, så länge de lefwa och få ibland hela sin lifstid intet mer än en eller twå gångor göra somt, som nu räknas höra til deras profession. Det fordras således en ogemen qwickhet, at kunna finna sig i så särskilta fall och händelser, om arbetet skal blifwa förswarligit, men färdigheten, som utan tusende-tals repetitioner aldrig kan ärnås är ändock borta; de trögare kunna icke ens komma fram, wärkstäderna derföre intet bära sig hos oss, och arbetarena måste se sig någon annorstädes före, der de kunna bättre föda sig med mindre kunskap.
2) Hindras wåra slögder, genom lam upsigt. Kronan och Riket har ingalunda spart, at genom förlager hjelpa nya inrättningar under armarna, men huru de sedan blifwa anwända fordrar noga tilsyn: de kunna nyttjas til yppigheter och wällefnad och man tror sig altid finna på utwägar, at wid tilfrågan enskylla sig med något. En wälplägning, en hand-penning kan snart göra upsyningsmän eftergifna, små händelser til olycksfall, en medelmåttig inrättning til makalös, och från alla kanter samlade slögder på besigtnings-dagen til egen wärkstads producter.
Egen winst borde wäl med rätta upmuntra en och hwar förläggare til flit, men derpå bör intet göras alt för stora förslager. Alla af dem som få förlager, äro intet från barndomen wanda til arbete och eftersyn: det kan ibland falla i händer, som spilt sina pengar, lärt45 och gjordt intet, och nu ingen ting högre önska än, under hwad namn som hälst det wara må blifwa understödde. På sådana är hazarden för stor, om icke Capitalet förlorat. Men kunna de, på hwad sät som hälst slingra sig lös från answaret, sättes andra af medelmåttig flit i säkerhet: de tro sig altid kunna nyttja samma utwägar at undwika räfst, som hulpit de förra och lägga sig med dem på latbäncken: hunger och fattigdom inställa sig efter hand: Och när Fäderneslandet omsider ledsnar, at lämna sit bröd i lediga händer, företaga de ofta oråd, at söka det hos främmande. Man har sedt onyttiga Medborgare hos oss, blifwa idoga och arbetande hos andra, då de warit under god upsigt. Den gifmildhet och eftergift som altså wisas mot lättingar på detta sättet är Fäderneslandet til föga förkofring.
3) Wåra Handa-slögder twingas widare af stora anstalter til små wärck. Man uptäncker ofta hos oss en så widlöftig byggnings-plan til en Fabriks inrättande, at en half eller hel mans-ålder åtgår til dess fullbordande, innan arbetet kan wäl börjas. Förlaget räcker intet wäl til det förra, derföre blifwer ingen ting af det sednare.
Yppighet, och at blifwa lysande genom sina anstalter äro härtil hos privata de förnämsta drif-fjädrar, men skola sådana wärck börjas på publici bekostnad, kommer ännu en annan farligare dertil, då man af medlen gör hufwud46sak, och ser mera huru länge en födekrok kan räcka, än när och huru wäl den kan betala det deruti nedlagde Capital.
4) Sidst hindras wåra slögder ganska mycket genom arbetarenas twång under skrå och andra ordningar. At okunniga och bönhasare ej få frihet i synnerhet i Städer at hindra förfarna Handtwärckare i sin lofliga näring är ganska billigt: men at de som lärdt något Handtwärck ännu måste stå under twång bekommer aldrig Riket wäl.
Et wist antal af Handtwärckare gör dem til Monopolister. Denna deras magt blifwer odrägelig för Folcket, som behöfwer dem, men än mera för deras underhafwande. De äro då i stånd at sätta et sådant wärde på sit arbete, som kan understödja deras wällefnad och yppighet. Och deras arbetare måste nöjas med den lön de behaga.
Et ömkeligit bewis härpå hade wi för några år sedan uti Skräddare-ämbetet i Stockholm. Det hade sins emellan träffat en öfwerenskommelse, hwad en Gesäll borde bestås i kost- och wecko-lön hos det samma, som han omöjeligen trodde sig komma ut med. Gesällerna anhöllo om någon tilökning: men blefwo ej hörda: förtwiflan, hunger och harm reste dem up, at förskaffa sig det med wåld, som de ej med lämpa kunnat winna. Höga Öfwerhetens åtgjärd brackte dem wäl å nyo under lydnad,47 men hwad kärlek detta wärckat hos dem til sit Fädernesland, och huru gamla de alla kunnat blifwa i Swerige är lätt at dömma.
- Under 1700-talet klagade man på att hantverkarna inte specialiserade sig i tillräckligt hög grad utan sysslade med många hantverksgrenar samtidigt, vilket kallades mångslöjd i motsats till idealet enslöjd. En otillräcklig specialisering ledde till otillräcklig yrkesskicklighet vilket i sin tur resulterade i produkter av dålig kvalitet.
- ogemen qvickhet: ovanlig begåvning
- ursäkta, urskulda
- bjudning på mat och dryck
- Sportel eller mindre muta. Angående sportelsystemet, se kommentaren.
- förhoppningar
- tröttnar
- öknamn på person som utövade hantverk utan laglig rättighet
- ganska billigt: helt rimligt
- Et ömkeligit bewis ... uti Skräddare-ämbetet i Stockholm: Längre och kortare gesällstrejker och arbetsnedläggelser förekom då och då under frihetstiden. Exakt vilken av dem som inträffade inom skräddarämbetet Chydenius här hänvisar till kan inte sägas med säkerhet.
Finnish
§ 15
Riennämme nyt maanviljelyksestä tarkastelemaan niitä epäkohtia, jotka rasittavat käsityöammattejamme. Otan aiheellisesti ensimmäiseksi käsiteltäväksi usealla eri alalla puuhailevat käsityöläiset.
On uskomatonta, miten suurena esteenä yksistään tämä ilmiö on verstaillemme ja miten se vie meiltä mahdollisuudet päästä milloinkaan ulkomaiselle tasolle tai samoihin hintoihin kuin ulkomaiset tuotteet.44 Käsityöläismestariemme on opiskeltava koko ikänsä, ja kuitenkin he saavat elinaikanaan tehdä vain pari kertaa sellaisia käsitöitä, joiden lasketaan kuuluvan heidän ammattiinsa. Tarvitaan siis erinomaista lahjakkuutta, jotta selviäisi sellaisissa erityistapauksissa, mikäli työn pitäisi olla mukiinmenevää. Ne taidot, jotka voi saavuttaa vain tuhannesti toistamalla, on niissä oloissa joka tapauksessa menetetty. Hitaammat eivät pääse edes alkuun, eivätkä verstaamme voi kannattaa. Työntekijöiden on etsiydyttävä muualle, missä he voivat ansaita leipänsä vähemmillä taidoilla.
2) Käsityöammattiemme esteenä on edelleen leväperäinen valvonta. Kruunu ja valtakunta eivät ole suinkaan säästelleet lainatessaan pääomaa, jolla uusia yrityksiä autetaan pysymään pystyssä, mutta lainan käyttö vaatii tarkkaa silmälläpitoa. Lainarahaa voidaan käyttää ylellisyyteen ja mukavaan elämään, ja luullaan, että jos niiden perään kysellään, niin aina jollakin keinoin päästään pälkähästä. Kestitys tai käteen sujautettu raha voi nopeasti tehdä tarkastajan myöntyväiseksi, muuttaa jonkin pikku tapauksen onnettomuudeksi, saada keskinkertaisen tuotantolaitoksen näyttämään verrattomalta ja muuttaa tarkastuspäivänä joka puolilta haalitut käsityötavarat oman verstaan tuotteiksi.
Oman voiton tavoittelun pitäisi kai kaiken kohtuuden nimissä kannustaa jokaista verstaan omistajaa toimimaan tarmokkaasti, mutta liian suuria toiveita ei ole syytä elätellä. Kaikki lainansaajat eivät ole lapsesta lähtien tottuneet työntekoon ja tarkkuuteen. Lainarahat voivat joskus joutua sellaiselle ihmiselle, joka on aiemmin tuhlannut rahansa, ei ole oppinut45 tai tehnyt mitään eikä toivo nyt muuta kuin että saisi tukea, millä nimellä sitä sitten annetaankin. Sellaisissa tapauksissa vaara on liian suuri, ellei sitten pääoma ole jo menetetty. Mikäli tällaiset ihmiset pystyvät kiemurtelemaan vastuusta keinoista piittaamatta, se saa toiset ahkeruudeltaan keskinkertaiset tuntemaan asemansa turvatuksi. Jälkimmäiset uskovat välttävänsä aina rangaistuksen turvautumalla samoihin keinoihin, jotka auttoivat edelliseen ryhmään kuuluvia ja pääsevänsä niiden avulla laiskottelemaan. Nälkä ja köyhyys ilmaantuvat vähitellen. Ja kun isänmaa vähitellen kyllästyy antamaan leipää joutilaille, nämä tekevät usein sen tyhmyyden, että etsivät leipää ulkomailta. On nähty, miten meidän maassamme hyödyttömiksi osoittautuneet kansalaiset ovat toisessa maassa ryhtyneet tekemään ahkerasti työtä, jos heitä on valvottu kunnolla. Jos laiskureita kohdellaan avokätisesti ja heille tehdään myönnytyksiä, se tuskin on isänmaalle hyödyksi.
3) Edelleen käsityöelinkeinoamme haittaa suurten puitteiden rakentaminen pienille verstaille. Perustettaessa tehdasta rakennussuunnitelma tehdään meillä usein niin suurisuuntaiseksi, että sen toteuttaminen vie puolet ihmisiästä tai kokonaisenkin jo ennen kuin tehtaassa päästään edes kunnolla tuottamaan mitään. Kun lainapääoma ei riitä rakentamiseen, ei tuotantoakaan synny.
Ylellinen elämä ja huomion herättäminen omien laitosten avulla ovat tässä yksityisten ihmisten tärkeimpinä kannustimina. Jos tällaisia laitoksia perustetaan julkisella rahoituksella, mukaan tulee toinen vielä vaarallisempi tekijä, kun keinot muuttuvat pääasiaksi,46 ja kun ollaan enemmän kiinnostuneita siitä, miten pitkälle tämän leipäpuun varassa voidaan elää kuin siitä, milloin ja kuinka hyvin sen avulla voidaan maksaa sijoitettu pääoma takaisin.
4) Lopuksi käsityöammateillemme on melko suurta haittaa siitä pakosta, jonka alaisiksi työntekijät joutuvat ammattikunta- ja muiden säädösten takia. On aika kohtuullista, etteivät täysin taitamattomat tai nurkkamestarit saa etenkään kaupungeissa estää kokeneita käsityöläisiä harjoittamasta luvallista elinkeinoaan. Valtakunnalle ei sen sijaan ole milloinkaan hyväksi, että jonkin käsityöammatin jo oppineet joutuvat yhä noudattamaan pakkojärjestystä.
Kun käsityöläisiä on rajattu määrä, heistä tulee monopolisteja. Tämä heidän valtansa käy sietämättömäksi kansalle, joka tarvitsee heitä, mutta vielä sietämättömämpää se on heidän alaisilleen. Silloin käsityöläiset pystyvät määräämään työlleen sellaisen hinnan, että voivat elää mukavasti ja ylellisesti. Heidän työntekijöidensä on puolestaan tyydyttävä siihen palkkaan, jonka he näille suvaitsevat maksaa.
Tukholman räätälien ammattikunta tarjosi tästä joitakin vuosia sitten surkean esimerkin. He olivat sopineet keskenään, mitä kisällille pitää maksaa muonana ja viikkopalkkana, mutta kisällien mielestä sillä oli mahdotonta tulla toimeen. Kisällit pyysivät jonkin verran palkankorotusta, mutta heitä ei kuunneltu. Kun he eivät saaneet korotusta sovinnolla, epätoivo, nälkä ja suuttumus ajoivat heidät yrittämään sitä väkivalloin. Esivalta pakotti heidät taas kuriin,47 mutta on helppo arvata, herättikö se heissä isänmaanrakkautta ja jäivätkö he loppuiäkseen Ruotsiin.
- 1700-luvulla valitettiin usein sitä, että käsityöläiset eivät erikoistuneet riittävästi, vaan toimivat usealla eri alalla (mångslöjd, vastakohtana enslöjd), jolloin heille ei kehittynyt riittävää ammattitaitoa ja tuotteiden laatu jäi heikoksi.
- Tukholman räätälien ... Ruotsiin: Eripituisia kisällien lakkoja esiintyi ajoittain vapaudenajalla. Varmuudella ei ole voitu päätellä, mihin tapahtumasarjaan Chydenius tässä viittaa.
English
§ 15
We now move quickly away from agriculture to consider the disadvantages that constrain our handicrafts. Among these, with good reason, I place the simultaneous pursuit of various crafts first.
It is amazing how this circumstance alone holds back our workshops and makes them incapable of ever developing our manufactures to the same level as other nations or to sell their products at the same prices as they do. Our44 masters need to keep learning throughout life and sometimes only have the opportunity once or twice in their lifetime to do certain things that are now regarded as forming part of their profession. It thus requires an uncommon skill to be able to adapt themselves to such specific cases and circumstances if the work is to be satisfactory, but the dexterity, which can never be achieved without thousands of repetitions, is still lacking. The less skilful ones are not even able to make ends meet; the workshops are therefore not profitable among us, and the workers have to look around somewhere else, where they can make a better living with less knowledge.
Second, our crafts are held back by slack inspection. The government and the country have not been sparing with investments to provide support for newly established industries, but how these are then used demands careful supervision; they can be spent on extravagance and high living, and people always believe they will find a way, if challenged, to excuse themselves somehow. A little entertainment, some cash in hand can soon make inspectors amenable, attribute minor errors to accidents, turn a mediocre establishment into an incomparable one and turn craft items assembled from everywhere into products of their own workshop on the day of inspection.
Personal profit should indeed encourage every investor to be proactive, but excessive hopes should not be entertained on that basis. Not all those who obtain investments are accustomed from childhood to work and supervision; they may sometimes fall into the hands of those who have squandered their money, learned45 and done nothing and now wish for nothing more than to be supported on any grounds whatsoever. With such people the risk is excessive and the capital virtually lost. But if they are able to dodge responsibility by any possible means, then others of mediocre diligence are lulled into security: they think they can always use the same expedients to avoid being called to account that have served the former and then share their idleness. Eventually hunger and poverty intervene, and when the fatherland at last grows tired of providing support to idle hands, they often take it into their heads to seek it abroad. We have seen useless citizens among us become industrious and hard-working ones elsewhere when they have been closely supervised. The generosity and indulgence that is thus shown to slackers in that way contributes little to the improvement of the fatherland.
Third, our handicrafts are forced by excessive measures for small factories. Such a grand building plan is often conceived among us for the construction of a factory that half or a whole generation is spent in completing it before the work can even begin. As the investment hardly suffices for the former, the latter comes to nothing.
Extravagance and the aim of achieving fame due to one’s projects have hitherto been the main incentives among private individuals, but if such factories are to be established at public expense, another and more dangerous one arises, when the funding becomes the main46 attraction and one looks more to how long a means of livelihood may last than to when and how well it may recover the capital invested in it.
Fourth, and last, our crafts are quite considerably hampered by compelling the workers to submit to guild rules and other regulations. That unskilled people and interlopers should not be permitted, especially in towns, to impede experienced craftsmen in their lawful occupation is quite reasonable, but that those who have learned some craft should still live under constraint will never do the country much good.
Restricting the number of craftsmen turns them into monopolists. That power of theirs becomes intolerable for the people who need their services, but even more so for their employees. They are then able to set such a value on their work as will support their high living and extravagance. And their workers must be content with the wages that they think fit to pay.
We had pitiful evidence of this a few years ago in the Tailors’ Guild in Stockholm. Its members had come to an internal agreement on what should be provided in payment in kind and weekly wages to journeymen in their employ, which the latter regarded as impossible to live on. The journeymen requested an increase but were not heeded: despair, hunger and resentment drove them to obtain by coercion what they could not gain by persuasion. The measures taken by the authorities did indeed reduce them to obedience again,47 but what love that awakened in them for their fatherland and how long they may all have remained in Sweden is easy to judge.
- the simultaneous pursuit of various crafts: Chydenius here presents a notion that was fairly common during the Age of Liberty: since the craftsmen did not specialize enough and pursued several crafts simultaneously, their professional skills were poor and hence the quality of their products low.
