Previous Section: Seikkaperäinen vastaus, § 4
Next Section: Seikkaperäinen vastaus, § 6
§. 5.
Auctor anförer widare, huru farligt det är i et samhälle, at lemna för mycket af sina Medborgares wälfärd i några få människors händer. I en Stat har man ingen ting högre at önska, än dygdiga Medborgare; men twärtom, ingen ting mindre at förmoda.
Människo-hjärtat är af naturen en sammel-plats af de swartaste laster, som åt alla kanter söka utryme til sin utöfning.
Straff och Gudsfruktan äro wäl de bomar, som hindra deras utbrott; men det förra är här otilräckeligt och den senare är ej allenast sällsynt, utan ock tillika hos större delen obeständig, och odygden kläder sig ofta i et helgons skepelse,1 och kan därföre aldrig utmönstras från de wigtigaste och heligaste förrättningar.
Har altså Staten lemnat någon slags rättighet i den ena Medborgarens händer, fram för den andra, som kan missbrukas; men därwid ej tillagt något straff, eller ock, om det ändteligen wore tillagt, likwäl i sjelfwa werket ej kunde utmätas; så bör det tagas för afgjort, at den samma missbrukas så långt som möjeligt är.
Ju närmare hwar och en får genom Lagen bibehållas wid sina naturliga rättigheter, ju bättre är han i stånd, at förswara dem; men twärtom, ju mera han är genom författningar satt i mistning däraf, ju lättare kan han förtryckas, och ju swårare har Lagen at beskydda honom wid sin återstående och i Lagen grundade rätt.8
Hwad kan wara ömmare rätt, som Naturen beskärt2 människan, än at med sitt arbete, och utan lasters utöfning få försörja sig och de sina? Ju större afdrag härutinnan sker, ju swårare blifwer at förswara det återstående, för de andras egennytta.
Kongl. Commerce-Collegium fant detta ganska wäl, då det i sitt til Kongl. Maj:t afgifna underdåniga Swar, om orsaken til Handtwerks-warornes stegring af den 12 Nov. 1722 säger: at sedan Kongl. Maj:t genom nådigste förordnande af år 17203 gjort rubbning i Placatet af den 26 Maji 1719, rörande Frimästerskap,4 på det sättet, at det allenast borde sträcka sig til utlänningar, hwaraf måste hända, at arbetarenas antal ej särdeles kunde ökas och at Swenska Gesäller, som reste utomlands, at öfwa sig widare i sin Profession, måste jagas utur Riket, då de sågo främmande njuta större förmåner, än infödde, ingen möjelighet mera war, at få Handtwerks-warorna at falla, ehuru Rå-ämnen, sedan Gud gaf freden5 blifwit drägeligare.
Bemälte Collegium säger widare uttryckeligen, ”at dyrheten war en sammansättning af Skrået, och at intet annat eftertryckeligt medel kunde uptänkas til Warornas fällande, än at stoppa Källan”, hwilket Collegium tror endast kunna ske därigenom, ”at hwar och en, som sin konst och arbete wäl lärdt, må tillåtas Mästerskap, utan at emot sin wilja wara underkastad Skråernes sjelf-behageliga godtfinnande”. Emedan oacktadt Kongl. Maj:ts egna, Commerce-Collegii, Stadsens Magistrats och Ämbets-Collegii6 eftertryckeligaste bearbetande, och Taxors uprättande för Garfware, Skomakare, Slaktare, Skoflickare,7 samt Skräddare-Ämbeten, de likwäl icke kunde förmås til någon billighet,8 utan Collegium måste sjelf tilstå, ”at dageliga förfarenheten utwisar, at på Taxor i sådant mål är intet at bygga, at de ju på hwarjehanda sätt kunna illuderas,9 och således ändamålet, som är et billigt pris, icke ärhålles; utan som den generale Regel är oryggelig, at ymnoghet ger godt köp,10 så lär den ibland Handtwerkarena inkomne dyrhet af sig sielf förfalla - - när intet mera så många swårigheter läggas goda arbetare i wägen.” Hwilket Collegii utlåtande Riksens Ständers Commerce-Deputation i sitt til Riksens Ständer i detta ämne afgifne Betänkande af d. 2 Aug. 1723,11 til alla delar gillar.9
Mon Criticus wågar påstå, at den ena Swenska Staden ej äger af Naturen lika rätt, som den andra, at föryttra sina Waror där de kosta mäst, och köpa sina behof där billigaste pris gifwes? Och i fall någon wore af Naturen i wissa delar missbytt,12 mon det är med-borgerligt, at lägga sten på bördan och inskränka det lilla, som återstår? Hwarföre skal då den ena blifwa den andras Herre? eller är någon i stånd at säja, huru långt detta wälde ännu kan sträckas?
§ 5
Kirjoittaja esittää edelleen, kuinka vaarallista yhteiskunnan on jättää liian paljon kansalaistensa hyvinvoinnista joidenkin harvojen ihmisten käsiin. Valtiossa ei voida toivoa mitään enempää kuin hyveellisiä kansalaisia, ja päinvastoin, mitään ei voida vähemmän odottaa.
Ihmissydän on luonnostaan kokoontumispaikka mustimmille paheille, jotka kaikilta tahoilta etsivät tilaa tullakseen harjoitetuiksi.
Rangaistus ja jumalanpelko ovatkin ne puomit, jotka estävät näiden paheiden leviämistä, mutta ensin mainittu on tässä riittämätön ja jälkimmäistä esiintyy vain vähän, minkä lisäksi se on suurella osalla häilyvää. Pahe myös pukeutuu usein pyhimyksen hahmoon, eikä sitä voi siksi koskaan kitkeä tärkeimmistä ja pyhimmistä toimituksista.
Jos siis valtio on antanut yhdelle kansalaiselle ennen toista jonkinlaisen oikeuden, jota voidaan väärinkäyttää, muttei samalla ole määrännyt tästä rangaistusta – tai vaikka sellainen olisikin määrätty, sitä ei silti voitaisi käytännössä langettaa – täytyy pitää selvänä, että tätä oikeutta väärinkäytetään niin pitkälle kuin mahdollista.
Mitä täydellisemmin itse kukin saa lakien kautta säilyttää luonnolliset oikeutensa, sitä paremmassa asemassa hän on niitä puolustamaan, ja päinvastoin, mitä enemmän hän säädösten kautta joutuu niitä menettämään, sitä helpommin häntä voidaan sortaa ja sitä vaikeampaa lakien on häntä suojella jäljelle jäävissä lakiin perustuvissa oikeuksissaan.8
Mikä voikaan olla luonnon ihmiselle suomista oikeuksista rakkaampi kuin saada työllään ja ilman paheiden harjoittamista elättää itseään ja omaisiaan? Mitä enemmän tästä oikeudesta poistetaan, sitä vaikeammaksi käy puolustaa jäljelle jäävää toisten itsekkyydeltä.
Kuninkaallinen kauppakollegio havaitsi tämän varsin hyvin, kun se kuninkaalliselle majesteetille 12. marraskuuta 1722 antamassaan käsityötavaroiden hinnannousun syytä koskevassa alamaisessa vastauksessaan sanoi, että vaikka raaka-aineet olivat tulleet edullisemmiksi Jumalan annettua rauhan, ei ollut enää mitään mahdollisuutta alentaa käsityötuotteiden hintaa sen jälkeen, kun kuninkaallinen majesteetti vuonna 1720 armollisella määräyksellään13 muutti 26. toukokuuta 1719 annettua vapaamestareiden asemaa koskevaa plakaattia14 siten, että sen pitäisi koskea ainoastaan ulkomaalaisia. Tästä seurasi väistämättä, ettei työläisten lukumäärää voitu erityisemmin kasvattaa ja että ruotsalaiset kisällit, jotka olivat matkustaneet ulkomaille kouluttautuakseen pidemmälle ammatissaan ja jotka näkivät muukalaisten nauttivan suurempia etuisuuksia kuin syntyperäiset, näin ajettiin pois valtakunnasta.
Mainittu kollegio toteaa edelleen nimenomaisesti, ”että hintojen kalleus oli ammattikunnan luomus ja ettei mitään muuta vahvaa keinoa voisi ajatella tavaroiden hintojen alentamiseksi kuin lähteen tukkiminen”, minkä kollegio uskoi voivan tapahtua ainoastaan siten, ”että jokaiselle, joka on oppinut taitonsa ja työnsä hyvin, voidaan antaa mestarin asema ilman vastentahtoista alistumista ammattikuntien itsetyytyväiseen mielivaltaan”. Sillä huolimatta kuninkaallisen majesteetin omasta sekä kauppakollegion, kaupunkien maistraattien ja ammattikuntakollegion15 mitä tehokkaimmasta työskentelystä ja taksojen määräämisestä nahkurin, suutarin, teurastajan, kengänkorjaajan sekä räätälin ammatteihin, niissä ei kyetty tyytymään minkäänlaiseen kohtuuteen, vaan kollegion itsensä täytyi myöntää, ”että päivittäinen kokemus osoittaa, ettei taksoista ole sellaisissa asioissa apua, että niitähän voidaan kaikilla tavoilla kiertää, ja siten ei saavuteta päämäärää, joka on hintojen kohtuullisuus. Sen sijaan, sen yleispätevän ja järkkymättömän säännön mukaisesti, että runsas tarjonta laskee tavaran hintaa, käsityön piirissä vallitseva kalleus sortunee itsestään – – kun näin monia vaikeuksia ei enää aseteta hyvien työntekijöiden tielle”. Minkä kollegion lausunnon valtakunnan säätyjen kauppadeputaatio tästä aiheesta valtakunnan säädyille 2. elokuuta 1723 antamassaan mietinnössä16 kaikin osin hyväksyy.9
Uskaltaakohan kriitikko siis väittää, että yhdellä ruotsalaisella kaupungilla ei ole luonnostaan samaa oikeutta kuin toisella myydä tavaroitaan siellä, missä niistä maksetaan eniten, ja ostaa tarvitsemansa sieltä, mistä ne saa halvimpaan hintaan? Ja siinä tapauksessa, että luonto olisi jättänyt jonkun joiltakin osin huonompaan asemaan, olisiko kansalaishengen mukaista lisätä kiviä kuormaan ja rajoittaa sitäkin vähää, joka on jäljellä? Miksi sitten toinen tulisi toisen herraksi? Vai onko joku kykenevä sanomaan, kuinka pitkälle tämä valta voidaan vielä ulottaa?
Unfortunately this content isn't available in English
§. 5.
Auctor anförer widare, huru farligt det är i et samhälle, at lemna för mycket af sina Medborgares wälfärd i några få människors händer. I en Stat har man ingen ting högre at önska, än dygdiga Medborgare; men twärtom, ingen ting mindre at förmoda.
Människo-hjärtat är af naturen en sammel-plats af de swartaste laster, som åt alla kanter söka utryme til sin utöfning.
Straff och Gudsfruktan äro wäl de bomar, som hindra deras utbrott; men det förra är här otilräckeligt och den senare är ej allenast sällsynt, utan ock tillika hos större delen obeständig, och odygden kläder sig ofta i et helgons skepelse,17 och kan därföre aldrig utmönstras från de wigtigaste och heligaste förrättningar.
Har altså Staten lemnat någon slags rättighet i den ena Medborgarens händer, fram för den andra, som kan missbrukas; men därwid ej tillagt något straff, eller ock, om det ändteligen wore tillagt, likwäl i sjelfwa werket ej kunde utmätas; så bör det tagas för afgjort, at den samma missbrukas så långt som möjeligt är.
Ju närmare hwar och en får genom Lagen bibehållas wid sina naturliga rättigheter, ju bättre är han i stånd, at förswara dem; men twärtom, ju mera han är genom författningar satt i mistning däraf, ju lättare kan han förtryckas, och ju swårare har Lagen at beskydda honom wid sin återstående och i Lagen grundade rätt.8
Hwad kan wara ömmare rätt, som Naturen beskärt18 människan, än at med sitt arbete, och utan lasters utöfning få försörja sig och de sina? Ju större afdrag härutinnan sker, ju swårare blifwer at förswara det återstående, för de andras egennytta.
Kongl. Commerce-Collegium fant detta ganska wäl, då det i sitt til Kongl. Maj:t afgifna underdåniga Swar, om orsaken til Handtwerks-warornes stegring af den 12 Nov. 1722 säger: at sedan Kongl. Maj:t genom nådigste förordnande af år 172019 gjort rubbning i Placatet af den 26 Maji 1719, rörande Frimästerskap,20 på det sättet, at det allenast borde sträcka sig til utlänningar, hwaraf måste hända, at arbetarenas antal ej särdeles kunde ökas och at Swenska Gesäller, som reste utomlands, at öfwa sig widare i sin Profession, måste jagas utur Riket, då de sågo främmande njuta större förmåner, än infödde, ingen möjelighet mera war, at få Handtwerks-warorna at falla, ehuru Rå-ämnen, sedan Gud gaf freden21 blifwit drägeligare.
Bemälte Collegium säger widare uttryckeligen, ”at dyrheten war en sammansättning af Skrået, och at intet annat eftertryckeligt medel kunde uptänkas til Warornas fällande, än at stoppa Källan”, hwilket Collegium tror endast kunna ske därigenom, ”at hwar och en, som sin konst och arbete wäl lärdt, må tillåtas Mästerskap, utan at emot sin wilja wara underkastad Skråernes sjelf-behageliga godtfinnande”. Emedan oacktadt Kongl. Maj:ts egna, Commerce-Collegii, Stadsens Magistrats och Ämbets-Collegii22 eftertryckeligaste bearbetande, och Taxors uprättande för Garfware, Skomakare, Slaktare, Skoflickare,23 samt Skräddare-Ämbeten, de likwäl icke kunde förmås til någon billighet,24 utan Collegium måste sjelf tilstå, ”at dageliga förfarenheten utwisar, at på Taxor i sådant mål är intet at bygga, at de ju på hwarjehanda sätt kunna illuderas,25 och således ändamålet, som är et billigt pris, icke ärhålles; utan som den generale Regel är oryggelig, at ymnoghet ger godt köp,26 så lär den ibland Handtwerkarena inkomne dyrhet af sig sielf förfalla - - när intet mera så många swårigheter läggas goda arbetare i wägen.” Hwilket Collegii utlåtande Riksens Ständers Commerce-Deputation i sitt til Riksens Ständer i detta ämne afgifne Betänkande af d. 2 Aug. 1723,27 til alla delar gillar.9
Mon Criticus wågar påstå, at den ena Swenska Staden ej äger af Naturen lika rätt, som den andra, at föryttra sina Waror där de kosta mäst, och köpa sina behof där billigaste pris gifwes? Och i fall någon wore af Naturen i wissa delar missbytt,28 mon det är med-borgerligt, at lägga sten på bördan och inskränka det lilla, som återstår? Hwarföre skal då den ena blifwa den andras Herre? eller är någon i stånd at säja, huru långt detta wälde ännu kan sträckas?
§ 5
Kirjoittaja esittää edelleen, kuinka vaarallista yhteiskunnan on jättää liian paljon kansalaistensa hyvinvoinnista joidenkin harvojen ihmisten käsiin. Valtiossa ei voida toivoa mitään enempää kuin hyveellisiä kansalaisia, ja päinvastoin, mitään ei voida vähemmän odottaa.
Ihmissydän on luonnostaan kokoontumispaikka mustimmille paheille, jotka kaikilta tahoilta etsivät tilaa tullakseen harjoitetuiksi.
Rangaistus ja jumalanpelko ovatkin ne puomit, jotka estävät näiden paheiden leviämistä, mutta ensin mainittu on tässä riittämätön ja jälkimmäistä esiintyy vain vähän, minkä lisäksi se on suurella osalla häilyvää. Pahe myös pukeutuu usein pyhimyksen hahmoon, eikä sitä voi siksi koskaan kitkeä tärkeimmistä ja pyhimmistä toimituksista.
Jos siis valtio on antanut yhdelle kansalaiselle ennen toista jonkinlaisen oikeuden, jota voidaan väärinkäyttää, muttei samalla ole määrännyt tästä rangaistusta – tai vaikka sellainen olisikin määrätty, sitä ei silti voitaisi käytännössä langettaa – täytyy pitää selvänä, että tätä oikeutta väärinkäytetään niin pitkälle kuin mahdollista.
Mitä täydellisemmin itse kukin saa lakien kautta säilyttää luonnolliset oikeutensa, sitä paremmassa asemassa hän on niitä puolustamaan, ja päinvastoin, mitä enemmän hän säädösten kautta joutuu niitä menettämään, sitä helpommin häntä voidaan sortaa ja sitä vaikeampaa lakien on häntä suojella jäljelle jäävissä lakiin perustuvissa oikeuksissaan.8
Mikä voikaan olla luonnon ihmiselle suomista oikeuksista rakkaampi kuin saada työllään ja ilman paheiden harjoittamista elättää itseään ja omaisiaan? Mitä enemmän tästä oikeudesta poistetaan, sitä vaikeammaksi käy puolustaa jäljelle jäävää toisten itsekkyydeltä.
Kuninkaallinen kauppakollegio havaitsi tämän varsin hyvin, kun se kuninkaalliselle majesteetille 12. marraskuuta 1722 antamassaan käsityötavaroiden hinnannousun syytä koskevassa alamaisessa vastauksessaan sanoi, että vaikka raaka-aineet olivat tulleet edullisemmiksi Jumalan annettua rauhan, ei ollut enää mitään mahdollisuutta alentaa käsityötuotteiden hintaa sen jälkeen, kun kuninkaallinen majesteetti vuonna 1720 armollisella määräyksellään29 muutti 26. toukokuuta 1719 annettua vapaamestareiden asemaa koskevaa plakaattia30 siten, että sen pitäisi koskea ainoastaan ulkomaalaisia. Tästä seurasi väistämättä, ettei työläisten lukumäärää voitu erityisemmin kasvattaa ja että ruotsalaiset kisällit, jotka olivat matkustaneet ulkomaille kouluttautuakseen pidemmälle ammatissaan ja jotka näkivät muukalaisten nauttivan suurempia etuisuuksia kuin syntyperäiset, näin ajettiin pois valtakunnasta.
Mainittu kollegio toteaa edelleen nimenomaisesti, ”että hintojen kalleus oli ammattikunnan luomus ja ettei mitään muuta vahvaa keinoa voisi ajatella tavaroiden hintojen alentamiseksi kuin lähteen tukkiminen”, minkä kollegio uskoi voivan tapahtua ainoastaan siten, ”että jokaiselle, joka on oppinut taitonsa ja työnsä hyvin, voidaan antaa mestarin asema ilman vastentahtoista alistumista ammattikuntien itsetyytyväiseen mielivaltaan”. Sillä huolimatta kuninkaallisen majesteetin omasta sekä kauppakollegion, kaupunkien maistraattien ja ammattikuntakollegion31 mitä tehokkaimmasta työskentelystä ja taksojen määräämisestä nahkurin, suutarin, teurastajan, kengänkorjaajan sekä räätälin ammatteihin, niissä ei kyetty tyytymään minkäänlaiseen kohtuuteen, vaan kollegion itsensä täytyi myöntää, ”että päivittäinen kokemus osoittaa, ettei taksoista ole sellaisissa asioissa apua, että niitähän voidaan kaikilla tavoilla kiertää, ja siten ei saavuteta päämäärää, joka on hintojen kohtuullisuus. Sen sijaan, sen yleispätevän ja järkkymättömän säännön mukaisesti, että runsas tarjonta laskee tavaran hintaa, käsityön piirissä vallitseva kalleus sortunee itsestään – – kun näin monia vaikeuksia ei enää aseteta hyvien työntekijöiden tielle”. Minkä kollegion lausunnon valtakunnan säätyjen kauppadeputaatio tästä aiheesta valtakunnan säädyille 2. elokuuta 1723 antamassaan mietinnössä32 kaikin osin hyväksyy.9
Uskaltaakohan kriitikko siis väittää, että yhdellä ruotsalaisella kaupungilla ei ole luonnostaan samaa oikeutta kuin toisella myydä tavaroitaan siellä, missä niistä maksetaan eniten, ja ostaa tarvitsemansa sieltä, mistä ne saa halvimpaan hintaan? Ja siinä tapauksessa, että luonto olisi jättänyt jonkun joiltakin osin huonompaan asemaan, olisiko kansalaishengen mukaista lisätä kiviä kuormaan ja rajoittaa sitäkin vähää, joka on jäljellä? Miksi sitten toinen tulisi toisen herraksi? Vai onko joku kykenevä sanomaan, kuinka pitkälle tämä valta voidaan vielä ulottaa?
Unfortunately this content isn't available in English
Previous Section: Seikkaperäinen vastaus, § 4
Next Section: Seikkaperäinen vastaus, § 6
Places:
Names:
Biblical references:
Subjects: