Tre politiskt-ekonomiska frågor: Tredje frågan

TREDIE [FR]ÅGAN.

Om Tienstefolckets fördelning genom Låttkastning eller annat ohvilckorligit sätt, och en stadgad Legohions lön äro med våra Grundlagar enliga, Moraliter billiga30Moraliter billiga: i enlighet med uppfattningen om det moraliskt rätta och riktiga och Riket nyttiga?

Ett sält31sällt, lyckligt Rijkes frihet består ingalunda deruti at en eller annan af Medborgarena äger några särskilta förmåner, då andra arbeta under någon slags träldom; men när den ringaste undersåte i et samhälle får under en säll regering med lika fria händer som den yppersta jemte det Almännas söka sitt egit väl, då bör det först heta frihet. O[ch] som en sådan medborgarenas gemensamma frihet är vå[ra] helgade Grundlagars hufvud ögnamärcke32hufvud ögnamärcke: huvudsakliga mål, bör alt det s[om] stöter deremot anses såsom et inbråt uti sielfva Grundlagen.

De som årligen behöfva en myckenhet tienstefolck, och se hvad stora svårigheter dem dageligen möta, så väl ved dera[s] fående, dels genom en märckelig folckbrist, dels ock genom et sådant upförande emot Tienstefolcket, at de så länge någon a[n]nan tienst gifves gå gierna den husbonden förbij, såsom ock i ansende til deras lönande, då lönen på 20 år stigit til 2 a 3 gånger så stor, som den var förr, de, säger jag, hafva i sednare tider varit nog omtänkt[e] på så stora svårigheters undanrödiande. Til den ändan äro ock några förslag i dagsliuset komna33några förslag i dagsliuset komna: Den av Johan Kraftman framförda tanken om lottning av tjänstehjon fick stöd av många skribenter under 1750-talet. Chydenius hänvisar här möjligen till Kraftmans Tankar, om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, där denne förnyade sitt förslag. Kraftmans skrift utkom i slutet av juni 1761. Redan i april samma år hade Efraim Otto Runeberg utgivit sin skrift Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan. om Tienstefolckets fördelning genom låttande och en viss löns förordnande med mera.

Sant är det, om förslaget vid tienstefolks flyttning genom låttande eller annan ohvilckorlig fördelning blefve antagne, så kunde hvar ock en husbonde vara säkrast, at intet blifva aldeles utan tienstehion, allenast man hade några at kasta lått om. Det är503 ock sant, at om Förordningen om en viss lön för dem någon gång kunde efterlefvas, vore det då. Men om därmed är något vunnit i almänhet och i längden? det blifver en särskilt fråga, eller om icke detta Läkeplåster på så gammalt sår lägger grunden til en frätande Kräfta34svulstbildning, cancer i Rijkets inelfvor, den man til äfventyrs intet blifver varse förän en stor del däraf är förtärdt.

Tienstefolcket äro ju Svenska undersåtare likaväl som vij deras husbönder. Deras tienst eller arbete är intet annorlunda at anse än vahror dem de til sin och det almännas förmån hålla fahla35hålla fahla: bjuder ut till försäljning; Ty just derigenom äro hu[s]bönderna [i] stånd at öka sina vahror. Hvar ock en säljare hos oss [ni]uter den friheten at förytra sina vahror, om intet til alla åtminståne til flera personer, hvem han hälst vil handla med. Han får ock sielf sätta priset på vahran och komma derom med köparen öfverens, undantagande ved några vissa taxor, som antingen åhrligen eller månatligen förändras, hvilcka likväl huru mycket de efterlefvas eller tiena til Rijket[s] sanna väl jag intet nu vil säga något om. Men at et Tienstehion

1:o intet får sielf behålla sin vahra utan

2:o nödgas sälja den åt den, som et blindt öde bef[all]er, och än

3:o til et af Köparen sielf faststält pris; Ty NB. Tienstefolcket har ingen del i den Lagstiftande machten, d[et k]allar jag med skiäl ibland fritt folck för träldom.

Det ginge ändå an, om denna handel vore så [snar]t bestäld som et helt Skiep med gods kunna säljas, men at hafva än på köpet at giöra med sin tvungna Köpman et helt år, det måste giöra honom mångfaldigt ledsen, hvarföre jag ock vet många, som velat låta36avstå ifrån häldre sina hela åhrs lön, än stå unde[r] et hårdt och tvungit ook.

Den naturliga längtan efter frihet är sannerligen för stor, at kunna dödas med sådant tvång. Til en tid kan den kufvas men des utbrått blifva så mycket större och för hela Rijket surare än mången torde föreställa sig.

Det äro stränga Förbud utfärdade emot folckets flyttningar utur Riket, de kunna ännu giöras strängare och et stort antal Fiscaler på publici bekostnad underhållas37Fiscaler på publici bekostnad underhållas: statliga ämbets- eller tjänstemän eller åklagare försörjas på allmänhetens bekostnad, til deras efterlefnad, och vij få säkert ändå tåla den harm, at se Engelska och Hål504ländska skiepp til en god del utrustade med infödda Svenska. Ökas tvånget för Svenska Undersåtare, lära de des förr hasta, at sielfva försätta sig i frihet under et blidare beskydd, hälst så länge en stor stråt väg genom Siömans contoiret38en stor stråt väg genom Siömans contoiret: Chydenius pekar här på två möjlighter för svenska undersåtar att lämna landet. Dels kunde de ta anställning på utländska fartyg och på det sättet förtjäna sitt uppehälle, dels kunde de ta anställning på något fartyg och sedan fly så fort fartyget anlöpte en utländsk hamn. i Stockholm ligger dertil öppen. Hvilcken at med tienliga förhuggningar39terränghinder gjorda av fällda träd eller grenar för att förhindra eller försvåra fiendens anfall, här i syfte att förhindra de egna medborgarna att lämna landet tilsluta är en af de vichtigaste Riksvårdande ärender, som den Högsta Machten kan vara omtänkt uppå.

Klår Hålländaren och Ängelsman sig bakom örat då de se Portugisarens ifver at uphielpa slögder och handel i sitt Rijke, så försäkrar jag, at de sk[u]lle [de]remot mysa rätt godt uppå munnen åt en så [tr]älachtig förfatning i Sverige.

Nei! Intet skola vij så arbeta sielf på vårt förderf för en liten vinning. Lät oss först jemte Guds fruchtan inplanta Kärlek för Fäderneslandet uti våra medborgares hiertan. Ock emedan det hos de flästa heter Patria est ubi bene est40Patria est ubi bene est: lat. ”Fosterlandet är där det är mig gott att vara”. Uttrycket vilar på ett av Cicero i Disputationes Tusculanae 5.37 anfört citat ur Pacuvius Teucer och har sin motsvarighet i Aristofanes Plutos. , så lät oss därnäst befrämja deras välmåga, nöje och låfliga frijhet, som intet består i lasters utöfning, så vinna vij säkrare vårt ändamål. Lät oss gå så långt deruti, at vij kunde hälst låcka några förrymda tilbaka, om intet utlänningar skulle stå at vinnas in. Lät oss upmuntra dem til [gi]ftermål, lemna dem frijhet at boo uti backstugor på våra ägor, och af Publicum ändå et soulagem[en]t41en ersättning, fö[r hv]art barn de fostra up. Lät oss sielf föda en eller f[ler]a af deras barn til vår ock andras tienst. När de t[iena] oss, så lät oss bruka kärlek, tålamod och sachtmodighet och intet fara fram som Tyranner.

Ju tarfligare42mer behövd en vahra är, och ju mindre tilgång det gifves på densamma, ju högre pris stiger den til; Men ju dyrare en vahra är på en ort, ju större tillop a[f] den vahran skier där, från andra orter där de äro umbärliga.

Stora löner för tienstefolcket äro således intet aldeles at lasta, de äro på sitt sätt kraftiga medel at ä[r]sätta ett lands folckbrist.

Men om de förbud tiena til hela samfundets vältrefnad, hvarigenom den ena Provincien hindrar sina inbyggare at ärsätta en annans folckbrist, då de likväl hemma i brist på rörelse och förtiänst häldre tilbringa sin tid i lätia, än arbeta på någon förment upodling43förment upodling: förmodat, påhittat eller inbillat uppodlingsprojekt, som ännu är utan motiver44uppmuntran, är äfven en angelägen fråga.505

Uti en sund krop meddelar hiertat den mästa bloden til den lemmen där mästa afgången skier, altid så lagandes, at ehvad kroppen har för mycken eller liten blod alla lemmarna hafva däraf en proportionerad del, hvilcket om det intet skier, råkar snart den ena lemmen i vanmacht och då är hela kroppen ofrisk. Men om en hvilckom landets välfärd är i händer ombetrod kunde uphitta sådana näringar som låckar länets inbyggare at blifva hemma, och förachta andras hvilckor, lärer han slippa at skärpa stra[ff]et för rymmare, få uphäfva hela förbudet och ändå behålla folcket qvar. Då han i annor händelse lärer nödgas se alt bemödande därhän vara fåfängt.

At fastställa et vist pris eller åhrs lön för Legohion, förekommer mig altför obilligt; Ty 1:mo Differera arbetarena ganska mycket uti krafter, hoglek, handalag, trohet och dygd, som varor äro skiljachtiga uti värde. Ex. gr.45Ex. gr.: lat. exempli gratia, till exempel Tvenne drengar af lika ålder äro ofta så skilda i krafter at då den ena förmår bära en börda af 4 lispund, bär den andra 12. Äro de nu lijka flitiga, så [ä]r ju klart, a[t d]å den ena förtienar 4 Plåtar i lön är den andra berättigad til 12. Men är den förra ännu senfärdig och den sedn[are] drifvande, så at den sednare altid bär 2 bördor tils [den] förra en, fast ingendera kan sägas vara lat, så måste, om den förra bör få 4 Plåtar, den sednare då få 24. Så hugger en karl ½ famn Kastved46sågad och kluven torrved av varierande längd om dagen, en annan har jag sedt hugga tre. Den ena kan knapt klyfva giärdsle47gärdsel, trävirke för en gärdsgård eller inhägnad och ved hela vinteren igenom och giör föga rätt för mer än maten, men den andra drängen står på skieps hvarfvet eller bygnings platsen och hämtar sin husbonde 600 d:r tilhanda. Skola de nu få lijka lön?

Men skulle en sådan skilnad emellan arbetare delas i tu, och af bådas förtienster giöras et medium til en viss drenglön, så är ju klart at den ena får för mycket och den andra för litet. Hvilcket ingalunda må ansees för en bagatel, utan så vist, som et lika pris på en god och skiämd vahra giör, at ingen lägger sig vinning om vahrans förbätrande, och den som har en god vahra söker up en köpman, som betalar hans vahra efter värde, så vist giör en sådan faststält legofolcks lön, at ingen beflitar sig om idoghet och slögder, och den som änteligen har hoglek och drift får altid utväg at på en annan ort välja sig en husbonde, som vet bätre betala hans arbete, då däremot idel vräklingar506 lemna hem48vräklingar lemna hem: de sämsta arbetarna stannar kvar, til hvad obotelig skada för det almänna eller hvar enskilt är lät at begripa. En sådan förfatning förekommer mig som ett risel49rissel, ett grövre såll av flätade vidjor eller tunna spjälor som drifver igenom all den finaste och feta mylla och behåller sten och stickor qvar.

Det må ingen heller täncka at några förbud emot folckets utflytningar kunna förekomma detta. Ärfarenheten öfvertygar ju en och hvar derom, at uti så intressanta saker med förbud intet uträttas, när de äro stä[l]da emot et folcks almänna smak, böjelse eller billighet. De äro bojor, som hvart ögnableck böra bevak[a]s. Bevachn[i]ngen skier af fria Vächtare. Vächtare slumra åtminståne ibland. Och då blifver m[an] v[ar]se at de som burit banden hafva kastat dem ifrån sig och hopet[ahl]s satt sig uti frihet.

2:o Är Daler talets förhållande emot arbete och vahro[r] altför olika på särskilta ställen och tider, ty på en ort ka[n] jag med en daler lösa de varor, som på en annan ei kunna fås för fem. Det blefve derföre lijka orimmeligit at bet[a]la en lijka års lön åt Tienstefolcket på åtskilliga ställen, som emot åfvannämde vahrornas naturliga värde sätta på dem ett stadigt pris, hvilcket naturliga värde oändeligen varierar.

I en ock samma ort varierar icke mindre en ock samma vahra på särskilta tider, dels af varomängdens mycke[n]het och tillop, dels och af daler talets särskilta invärtes vä[r]de, så at det som för 20 år sedan kallades en daler, det heter nu två och derutöfver. Huru obilligt vore det då intet a[t] pålägga tienstehionet, utan afsende på någondera, alti[d] åtnöja sig med lika dalertal i årlig lön.

Emot alt detta föreställer jag mig de flästa hushållare invända, at, genom Legohionens frihet, at tiena eller ei, [hos] hvem, och för hvad lön de behaga, blefve års lönen steg[rad,] årslegda50de som anställts för ett år nog få och de, som uti sit landtbruk tarfva många arbetare, med arbetet strandsatta, eller åtminstone fölle arbetet, då det nödgades drifvas med dagahion51personer som anställdes för en dag eller några dagar i taget, odrägeligen dyrt.

Men märck min hushållare! Arbetarenas antal i landet blefve genom de[n]na frihet ei minskat, utan geno[m] befordrade giftermål, och deras qvarhållande, som nu af altför inskränkt frijhet nödgas bortflytta, innom liten tid ansenligen förökt. Dessa vore tvungna at föda sig med arbete, ty arbetslös näring finnes ingenstädes. De som då tycka om års tienst fordra så mycket507 i lön som de tro sig kunna förtiena med dagsp[enn]ing, men i ansende til större beqvämligh[e]t uti en ans mans52en ans mans: en annan mans kost och hus, och en jämn förtienst, [som] en dagakarl ei kan giöra sig säker om hela året [i]genom, en god del mindre, hvilcket torde blifva föga mer, än den nu redan vanliga års lönen, när hv[a]rjehanda beklädnings persedlar53beklädnings persedlar: klädesplagg som enligt förordningen utgjorde en del av den års­anställdas lön, med städsel54fästepenning, penningsumma som betalades till de tjänstehjon som anställdes och [ann]at slikt, lägges dertil. De åter, som häldre ville [sk]a[ff]a sig födan med dagspenning, torde i synnerhet i början blifva de fläste, och jämväl i framtiden långt flere än nu.

De äro nog få, som genom hvarjehanda tilfälligheter nuförtiden få nytia den föreslagna friheten, och derföre [in]tet annat än Monopolister, som de tider då deras arbet[e] är begärligit kunna efter godtycko stegra priset på sitt arbete, så högt de behaga: men när de blifva flera, så är ofelbart, at deras arbete, såsom all annan vahra, då den sluppit utur monopolisternas händer, uti en fri handel faller til sitt naturliga värde, och i proportion efter dagspenningens fallande, faller ock nödvändigt års lönen. Skulle dagspenningen icke dess mindre vissa ande tider55ande tider: skördetider och andra bråda tider inom jordbruket något stiga, torde ingen der­öfver hafva mera fog at klaga, än öfver andra vahrors stegrande, då åtgången är starck och nyttan mångfaldig; Ty en hushållare har ofta bätre sin räkning dervid56har ofta bättre sin räkning dervid: finner det ofta mera lönsamt, at i en ande tid nytia dyrlegda arbetare, än at den öfriga tiden, då arbetet är mindre lönande, hålla en myckenhet onödigt folck.

Fåfängt är ock at utropa låttkastningen för det oväldugast[e]57mest opartiska, mest rättvisa delnings sätt af tienstehion, för det både Husbönder och legohion derutinnan underkastas et lijka öde, då hvar ock en ved ringaste eftertancka finner bådas frihet vara därved förlorad, och de endast hulpna, som ingen för deras oginhet nu vil tiena. Ty så missnögt som et legohion vore med en bestachtig58lik en best, ohyfsad, brutal husbonde, så litet betient vore ock en skickelig husbonde, om et blindt öde påtrugade honom en [ho]p vräklingar, som förtära hans mat, uttaga sin lön och eftersätta hans arbete.

Af dessa välmenta tanckar får hvar ock en anledning [at p]röfva, huru vida legofolckets fördelning g[en]om l[åt]t eller annat tvungit delnings sätt, och en [vi]ss lö[n], kan vara med en rättskaffens Medborgarenas frihet och i föl[je hä]raf med våra dyrt besvurna Grundlagar öfver[ensst]ämmande. Om de på något sätt kunna anses moraliter billiga. Och om Rijket deraf kan vänta508 den nytta, som mången kunde smickra sig och andra med, förblindad af en understucken egen nytta, at utan afsende på sitt förhållande emot Tienstefolcket få vara så väl berättigad at få dem som någon annan för et ganska skiäligt pris.

Häraf torde äfven kunna slutas på hvad fot Legohions stadgan bör ställas, om man nu ock i framtiden vil hafva god tilgång på tienstefolck, och at de såsom närande lemmar i et sa[m]hälle böra intet med föracht anses, utan såsom Rijkets dyrbaraste skatt på det ömmaste vårdas och med all uptänckelig lindring och låflig frijhet under sitt, för vår beqvämlighet nog tunga och mödosamma arbete rättvisligen hugnas.

1. Moraliter billiga: i enlighet med uppfattningen om det moraliskt rätta och riktiga
2. sällt, lyckligt
3. hufvud ögnamärcke: huvudsakliga mål
4. några förslag i dagsliuset komna: Den av Johan Kraftman framförda tanken om lottning av tjänstehjon fick stöd av många skribenter under 1750-talet. Chydenius hänvisar här möjligen till Kraftmans Tankar, om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, där denne förnyade sitt förslag. Kraftmans skrift utkom i slutet av juni 1761. Redan i april samma år hade Efraim Otto Runeberg utgivit sin skrift Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan.
5. svulstbildning, cancer
6. hålla fahla: bjuder ut till försäljning
7. avstå ifrån
8. Fiscaler på publici bekostnad underhållas: statliga ämbets- eller tjänstemän eller åklagare försörjas på allmänhetens bekostnad
9. en stor stråt väg genom Siömans contoiret: Chydenius pekar här på två möjlighter för svenska undersåtar att lämna landet. Dels kunde de ta anställning på utländska fartyg och på det sättet förtjäna sitt uppehälle, dels kunde de ta anställning på något fartyg och sedan fly så fort fartyget anlöpte en utländsk hamn.
10. terränghinder gjorda av fällda träd eller grenar för att förhindra eller försvåra fiendens anfall, här i syfte att förhindra de egna medborgarna att lämna landet
11. Patria est ubi bene est: lat. ”Fosterlandet är där det är mig gott att vara”. Uttrycket vilar på ett av Cicero i Disputationes Tusculanae 5.37 anfört citat ur Pacuvius Teucer och har sin motsvarighet i Aristofanes Plutos.
12. en ersättning
13. mer behövd
14. förment upodling: förmodat, påhittat eller inbillat uppodlingsprojekt
15. uppmuntran
16. Ex. gr.: lat. exempli gratia, till exempel
17. sågad och kluven torrved av varierande längd
18. gärdsel, trävirke för en gärdsgård eller inhägnad
19. vräklingar lemna hem: de sämsta arbetarna stannar kvar
20. rissel, ett grövre såll av flätade vidjor eller tunna spjälor
21. de som anställts för ett år
22. personer som anställdes för en dag eller några dagar i taget
23. en ans mans: en annan mans
24. beklädnings persedlar: klädesplagg som enligt förordningen utgjorde en del av den års­anställdas lön
25. fästepenning, penningsumma som betalades till de tjänstehjon som anställdes
26. ande tider: skördetider och andra bråda tider inom jordbruket
27. har ofta bättre sin räkning dervid: finner det ofta mera lönsamt
28. mest opartiska, mest rättvisa
29. lik en best, ohyfsad, brutal

KOLMAS KYSYMYS

Onko palvelusväen jako työnantajien kesken arpomalla tai muulla ehdottoman sitovalla tavalla sekä palkollisten kiinteä palkka perustuslakiemme mukaista, moraalisesti hyväksyttävää ja valtakunnalle hyödyllistä?

Onnellisen valtakunnan vapautta ei suinkaan ole se, että joillakin kansalaisilla on joitakin erityisiä etuja, kun toiset taas tekevät työtä jonkinlaisessa orjuudessa; vasta silloin voidaan puhua vapaudesta, kun yhteiskunnassa vähäpätöisinkin alamainen saa siunatun hallituksen alaisuudessa yhtä vapaasti kuin ylinkin tavoitella yhteisen hyvän ohella omaakin menestystään. Ja kun tuollainen kansalaisten yhteinen vapaus on pyhien perustus­lakiemme tärkein tavoite, on kaikkea sellaista, mikä sitä loukkaa, pidettävä itsensä perustuslain rikkomisena.

Ne, jotka tarvitsevat vuosittain runsaasti palvelusväkeä ja näkevät päivittäin, miten hankalaa on niin palkkalaisten saaminen, osaksi selvästi havaittavan väestön puutteen takia, osaksi palvelusväen sellaisen kohtelun takia, että palkkalaiset ohittavat mielellään moisen isännän, niin kauan kuin muualla on palveluspaikkoja, kuin heidän palkkansa maksaminenkin, kun palkat ovat 20 vuodessa nousseet entiseltä tasoltaan kaksin- tai kolminkertaisiksi, nämä isännät, sanon minä, ovat viime aikoina varmastikin pohdiskelleet tällaisten suurten hankaluuksien raivaamista syrjään. Tässä tarkoituksessa on päivänvaloon tuotu joitakin ehdotuksia59joitakin ehdotuksia: Johan Kraftmanin 1746 esittämä ajatus palkollisten arpomisesta sai kannatusta useilta kirjoittajilta 1750-luvun aikana. Luultavasti Chydenius viittaa tässä kesäkuun lopussa 1761 ilmestyneeseen Kraftmanin teokseen Tankar, om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, jossa tämä uudisti ehdotuksensa. Mahdollisesti Chydenius viittaa myös jo huhtikuussa ilmestyneeseen Efraim Otto Runebergin kirjoitukseen Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan (1761). palvelusväen jaosta arvonnalla ja tietyn palkan määräämisestä säädöksellä ym.

Totta on, että jos ehdotus palvelusväen palveluspaikkojen muutoksista arpomalla tai jollakin muulla ehdottomasti sitovalla jakotavalla hyväksyttäisiin, jokainen isäntä voisi varmimmin tietää, ettei hän jää täysin ilman palkollisia, kunhan edes muutamia olisi arvonnan kohteina. Totta503 on myös, että jos säädöstä heille maksettavasta kiinteästä palkasta voitaisiin joskus noudattaa, se tapahtuisi juuri tuollaisissa oloissa. Mutta onko tällä tavalla mitään yleensäkään ja pitemmän päälle voitettavissa? Tätä on erityisesti kysyttävä samoin kuin sitä, eikö näin vanhan haavan peittäminen tällaisella lääkelaastarilla aiheuta kuluttavaa syöpää valtakunnan elimistössä, vaikka tätä ei ehkä havaita, ennen kuin suuri osa siitä on tuhoutunut.

Ovathan palkolliset Ruotsin alamaisia aivan samoin kuin me heidän isäntänsä. Heidän palvelustaan ja työtään ei voida pitää muuna kuin tavaroina, joita he pitävät kaupan omaksi hyväkseen ja yhteiseksi hyväksi. Juuri tämän kaupan avullahan isännät pystyvät kasvattamaan tuottamiensa tavaroiden määrää. Jokaisella myyjällä on meidän keskuudessamme vapaus myydä tavaroitaan ellei ehkä kaikille, niin silti ainakin useille henkilöille, sellaisille, joiden kanssa hän mieluimmin kauppaa käy. Hän saa myös itse määrätä tavaransa hinnan ja sopia siitä ostajan kanssa paitsi joitakin tapauk­sia, joissa sovelletaan vuosittain tai kuukausittain muutettavia taksoja. En kuitenkaan halua nyt sanoa mitään siitä, miten niitä noudatetaan ja onko niistä todellista hyötyä valtakunnalle. Mutta jos palkollinen

1) ei saa itse pitää hallussaan tavaraansa, vaan

2) hän joutuu myymään sen ostajalle, jonka sokea kohtalo määrää,
ja ­vieläpä

3) ostajan itse määräämään hintaan, sillä huomattakoon, ettei palve­lus­väellä ole minkäänlaista osuutta lainsäädäntövaltaan, tätä nimitän täydellä syyllä vapaan kansakunnan keskuudessa esiintyväksi orjuudeksi.

Tämä kävisi vielä päinsä, jos kauppa voitaisiin tehdä yhtä [nopeasti] kuin laiva lasteineen voidaan myydä, mutta kun kaupan päälle joutuu olemaan tekemisissä saman pakolla osoitetun ostajan kanssa kokonaisen vuoden, tämä masentaa varmasti moninkertaisesti, ja niinpä tiedänkin monia, jotka mieluummin luopuvat koko vuosipalkasta kuin pysyvät kovan ja pakolla määrätyn ikeen alla.

Luonnollinen vapaudenkaipuu on todellakin niin suuri, ettei sitä voida tuollaisella pakolla tappaa. Se voidaan joksikin aikaa nujertaa, mutta sen purkaukset kasvavat sitä mukaa voimakkaammiksi ja valtakunnalle katkerammiksi kuin moni pystynee kuvittelemaankaan.

Väestön maastamuuton estämiseksi on säädetty ankaria kieltoja, joita voidaan vieläkin kiristää ja palkata suuri joukko viskaaleja julkisen vallan kustannuksella niiden noudattamista valvomaan, ja saamme silti varmasti sietää sen harmin, että näemme englantilaisten ja hollantilaisten504 laivojen miehistöjen olevan suureksi osaksi syntyperältään ruotsalaisia. Jos Ruotsin alamaisiin kohdistettua pakkoa lisätään, he lienevät entistäkin nopeammin hankkiutumassa omin voimin vapauteen lempeämmän vallan suojelukseen, etenkin niin kauan kuin leveä valtatie tähän on avoinna Tukholman merimieshuoneen kautta60Chydenius viitaaa tässä siihen, että pestin ottaneet saattoivat karata laivasta ja ottaa pestin ulkomaiselle alukselle tai asettua toiseen maahan asumaan.. Tämän tien sulkeminen soveliailla murroksilla kuuluu tärkeimpiin valtakunnan etua edistäviin toimiin, joita korkein valta voi harkita.

Mikäli hollantilainen ja englantilainen raapivat korvallistaan nähdessään, millä innolla portugalilainen pyrkii edistämään käsityöammatteja ja kauppaa valtakunnassaan, vakuutan, että he sitä vastoin kyllä myhäilisivät sangen hyväntuulisesti, jos Ruotsissa laadittaisiin tuollainen orjuussäädös.

Eihän toki! Emme saa itse ajaa itseämme turmioon vähäisen voiton takia. Istuttakaamme ensinnäkin jumalanpelon ohella isänmaanrakkautta kansalaistemme sydämiin. Ja koska useimpien käsityksen mukaan isänmaa on siellä, missä on hyvä olla61isänmaa on siellä, missä on hyvä olla: Alkutekstissä on latinankielinen lause Patria est ubi bene est. Kyseessä on sitaatti Ciceron teoksesta Disputationes Tusculanae 5.37, jossa viitataan Pacuviuksen tragediaan Teucer. Vastaava lause esiintyy myös Aristofaneen komediassa Plutos., edistäkäämme seuraavaksi heidän hyvinvointiaan, tyytyväisyyttään ja lainalaista vapauttaan, johon ei kuulu paheiden harjoittaminen, ja silloin pääsemme varmemmin tavoitteeseemme. Menkäämme tässä asiassa niin pitkälle, että saisimme edes joitakin maasta karanneita houkutelluksi takaisin, ellei ulkomaalaisia ole tänne saatavissa. Rohkaiskaamme heitä avioitumaan, antakaamme heille oikeus asua mäki­tuvissa maillamme ja julkiselta vallalta vielä avustus jokaisesta lapsesta, jonka he kasvattavat aikuiseksi. Elättäkäämme itse yksi tai useampia heidän lapsistaan palvelemaan meitä ja muita. Kun he palvelevat meitä, kohdelkaamme heitä rakastavasti, kärsivällisesti ja rauhallisesti, ei tyrannien tavoin.

Mitä tarpeellisempaa jokin tavara on ja mitä niukemmin sitä on saatavissa, sitä korkeammaksi sen hinta kohoaa. Mutta mitä kalliimpaa tavara on jollakin paikkakunnalla, sitä enemmän sinne virtaa tuota tavaraa muilta paikkakunnilta, joilla niistä voidaan luopua.

Palvelusväen suuret palkat eivät siis ole pelkästään paha asia, ne ovat tavallaan tehokkaita keinoja maassa vallitsevan väestön puutteen poistamiseksi.

Tärkeä kysymys on sekin, palvelevatko yhteiskunnan kokonaisetua sellaiset kiellot, joilla maakunta estää asukkaitaan helpottamasta toisen maakunnan väenpuutetta, vaikka he kotona liiketoiminnan ja ansiomahdollisuuksien puuttumisen takia pikemminkin viettävät aikaansa jouten kuin puuhaavat jossakin näennäisessä uudisraivaus- tai maanparannustyössä, johon heitä ei edes mitenkään kannusteta.505

Terveessä ruumiissa sydän ohjaa eniten verta siihen jäseneen, jossa sitä eniten tarvitaan, ja hoitaa asian aina siten, että olkoonpa ruumiissa verta liian paljon tai liian vähän, kaikki jäsenet saavat siitä suhteellisen osuutensa. Ellei näin tapahdu, jokin jäsen menettää pian toimintakykynsä, ja silloin koko ruumis on sairas. Mutta jos se mies, jonka käsiin maan hyvinvoinnista huolehtiminen on uskottu, voisi löytää sellaisia elinkeinoja, jotka saavat läänin asukkaat pysymään kotona piittaamatta muiden tarjoamista ehdoista, hänen ei varmaankaan tarvitsisi koventaa karkureiden rangaistuksia, hän pystyisi ehkä kumoamaan koko kiellon ja pitämään silti väen alueellaan. Muussa tapauksessa hän taas joutunee havaitsemaan, että hänen kaikki siihen tähtäävä vaivannäkönsä osoittautuu turhaksi.

Tietyn hinnan eli vuosipalkan säätäminen palkolliselle tuntuu minusta liian kohtuuttomalta. Ensiksikin vaihtelevat työntekijöiden voimat, työhalut, taidot, uskollisuus ja hyveellisyys varsin laajasti samoin kuin tavaroidenkin arvo vaihtelee. Esimerkki tästä: kahden samanikäisen rengin ruumiinvoimat ovat usein niin erilaiset, että toisen pystyessä kantamaan 4 leiviskän taakkaa toinen kantaa 12. Jos molemmat ovat yhtä ahkeria, on toki selvää, että jos toinen ansaitsee palkakseen 4 plootua on toisella oikeus saada 12. Mutta jos ensiksi mainittu lisäksi hidas ja jälkimmäinen vireä, niin että hän kuljettaa aina kaksi taakkaa perille siinä ajassa kuin toinen yhden, vaikka kumpaakaan ei voida sanoa laiskaksi, pitäisi jälkimmäisen saada 24 plootua, jos ensiksi mainittu saa 4. Joku työmies hakkaa ½ syltä halkoja päivässä, toisen olen nähnyt hakkaavan kolme syltä. Toinen renki pystyy tuskin veistämään aidanseipäitä ja pilkkomaan polttopuita koko talven ajan ja ansaitsee tuskin enempää kuin ruokansa, toinen taas tekee työtä laivaveistämöllä tai rakennustyömaalla ja tuottaa isännälleen 600 taalerin hyödyn. Pitäisikö heidän muka saada sama palkka?

Jos taas tuollainen työläisten välinen ero jaettaisiin kahtia ja määrättäisiin kiinteä renginpalkka noiden kahden ansaintakyvyn keskiarvon mukaan, on toki selvää, että silloin toinen saa liian paljon ja toinen liian vähän. Tätä ei saa suinkaan pitää mitättömänä pikkuasiana, vaan se on yhtä varmaa kuin se, ettei kukaan pyri parantamaan tavaran laatua, jos hyvä ja kelvoton tavara hinnoitellaan samanarvoisiksi. Se, jolla on hyvää tavaraa, etsii kyllä ostajan, joka maksaa hänen tavarastaan sen arvon mukaisesti. Yhtä varmasti tuollainen kiinteäksi säädetty palkollisten palkka johtaa siihen, ettei kukaan piittaa uutteruudesta ja käsityötaidoista, ja lopulta sellainen, jolla on halua ja taitoa, löytää aina keinon valitakseen toiselta paikkakunnalta isännän, joka ymmärtää maksaa hänen työstään paremmin, kun taas vetelysten joukko506 jää kotiin, ja on helposti käsitettävissä, millaista vahinkoa tämä aiheuttaa yhteiselle hyvälle ja jokaiselle yksityisesti. Tuollainen säädös muistuttaa mielestäni seulaa, joka päästää lävitseen kaiken hieno­jakoisimman ja viljavimman mullan ja jättää jäljelle kivet ja tikut.

Älköön kukaan myöskään ajatelko, että mitkään väen poismuuton kiellot voisivat sitä estää. Osoittaahan kokemus jokaiselle, että näin keskeisissä asioissa ei kielloilla saada mitään aikaan, kun ne ovat kansan yleisen katsantokannan, sen mieltymysten ja oikeustajun vastaisia. Ne ovat kahleita, joiden pitävyyttä on joka hetki valvottava. Valvojina ovat vapaat vartijat. Ainakin joskus vartijat torkahtavat. Ja silloin havaitaan, että kahleissa olleet ovat irrottautuneet niistä ja karanneet joukoittain vapauteen.

Toiseksi työn ja tavaroiden taalerimääräiset hinnat ovat liiankin erilaisia eri paikoissa ja eri aikoina, sillä jollakin paikkakunnalla saatan yhdellä taalerilla hankkia tavaroita, joita toisella paikkakunnalla ei saisi viidelläkään. Niinpä määräys saman palkan maksamisesta palvelusväelle eri paikkakunnilla olisi yhtä kohtuutonta kuin kiinteän hinnan määrääminen edellä mainituille tavaroille niiden alituisesti vaihtelevan luontaisen arvon vastaisesti.

Samallakin paikkakunnalla tavaroiden hinta vaihtelee myös eri ajankohtina, mikä osaksi johtuu tavaran määrästä ja saannista paikkakunnalle ja osaksi taalerin sisäisen arvon muutoksista, niin että 20 vuoden takaista taaleria vastaa nyt runsaat kaksi. Miten kohtuutonta siis olisikaan kumpaakaan muuttujaa huomioon ottamatta velvoittaa palkollinen tyytymään aina vain samaan taalerimääräiseen vuosipalkkaan.

Arvelen useimpien talollisten esittävän tähän vastaväitteen, että palkollisten vapauttaminen palvelemaan tai olemaan palvelematta, palvelemaan kenen taloudessa haluavat ja mieleisellään palkalla johtaa vuosipalkkojen kohoamiseen ja vuosipalkollisten määrän jäämiseen varsin vähäiseksi, jolloin maataloudessaan monia työläisiä tarvitsevien työt jäisivät hoitamatta tai tulisivat ainakin sietämättömän kalliiksi, kun ne olisi pakostakin teetettävä päiväpalkkalaisilla.

Mutta huomatkaapa, arvoisat talolliset! Tämä vapaus ei vähentäisi työläisten määrää maassa, vaan se kasvaisi lyhyessä ajassa tuntuvasti, kun se edistäisi avioliittojen solmimista ja pitäisi paikoillaan ne, jotka nyt joutuvat muuttamaan pois vapauden liiallisen rajoittamisen takia. Heidän olisi pakko elättää itsensä työllään, sillä työtä tekemättä ei saa ruokaa mistään. Ne, jotka silloin haluavat pyytää vuosipalveluksesta507 yhtä paljon palkakseen kuin uskovat voivansa ansaita päiväpalkoilla työtä tehdessään, ottavat kuitenkin huomioon suuremman mukavuutensa saadessaan toiselta ruoan ja asunnon sekä tasaisen ansiotulon, jonka saamisesta läpi vuoden päiväpalkkalainen ei voi olla varma, ja pyytävät silloin tuntuvasti vähemmän, tuskinpa paljonkaan enemmän kuin jo nyt tavallisen vuosipalkan, kun monenlaiset vaatetavarat, pestiraha ja muut sellaiset lasketaan mukaan. Niitä taas, jotka haluavat mieluummin ansaita ruokansa päiväpalkoilla, olisi varmaan etenkin aluksi enemmistö, ja heitäkin olisi tulevaisuudessa paljon enemmän kuin nyt.

Niitä, jotka monenlaisten tilapäisten seikkojen takia saavat nykyisin nauttia ehdottamastani vapaudesta, on varsin vähän, ja niinpä heillä onkin hallussaan monopoli ja he voivat korottaa työnsä hintaa mielensä mukaan niinä aikoina, joina heidän työtään halutaan, mutta kun heitä tulee enemmän, heidän työnsä hinta putoaa vapaassa kaupassa luontaiselle tasolleen kuten kaikkien muidenkin tavaroiden hinnat, kun ne kirpoavat monopolien haltijoiden käsistä, ja päiväpalkkojen laskiessa vuosipalkat alenevat väistämättä samassa suhteessa. Jos päiväpalkat tästä huolimatta nousisivat joinakin hyvin kiireisinä aikoina jonkin verran, kenelläkään ei pitäisi olla suurempaa valittamisen aihetta kuin muiden tavaroiden hintojen noustessa, kun menekki on hyvä ja niistä saatu tuotto moninkertainen. Onhan kallispalkkaisten työntekijöiden käyttäminen kiireaikoina talolliselle useinkin kannattavampaa kuin suuren tarpeettoman palkkaväen pitäminen muina aikoina, jolloin työ ei ole yhtä kannattavaa.

Turhaa on myös julistaa, että arpominen on oikeudenmukaisin tapa palkollisten jakamiseen, koska siinä sekä isännät että palkolliset kokevat samanlaisen kohtalon: kyllähän jokainen vähänkin asiaa pohtimalla havaitsee, että kumpikin menettää siinä vapautensa ja ainoiksi hyötyjiksi jäävät sellaiset isännät, joita nykyään kukaan ei halua palvella heidän nurjamielisyytensä takia. Palkollinen olisi tyytymätön petomaiseen isäntään, mutta yhtä vähän iloa olisi kunnollisella isännällä, jos sokea kohtalo pakottaisi hänet ottamaan palvelukseensa joukon laiskureita, jotka syövät hänen ruokaansa, perivät palkkansa ja lyövät laimin hänen töittensä tekemisen.

Näiden hyvää tarkoittavien ajatusten perusteella jokaisella on aihetta miettiä, voivatko palkollisten jakaminen isäntien kesken arpomalla tai muulla ulkoapäin pakotetulla tavalla ja kiinteän palkan maksaminen heille olla kansalaisille oikeudenmukaisesti kuuluvan vapauden ja siis kalliisti pyhiksi vannottujen perustuslakiemme mukaisia. Voidaanko tuollaisia ratkaisuja pitää missään mielessä moraalisesti oikeina. Ja voiko valtakunta508 odottaa saavansa niistä sellaista hyötyä, jota monikin voisi oman edun valheellisen tavoittelun sokaisemana kuvitella hankkivansa itselleen ja toisillekin siitä, että he saisivat palvelusväkeä kohtaan osoittamastaan käytöksestä riippumatta saman oikeuden saada palkollisia kuin kuka muu tahansa melko kohtuulliseen hintaan.

Tämän perusteella voitaneen myös päätellä, millaiseksi palkollissääntö on laadittava, mikäli halutaan, että palvelusväkeä saadaan riittävästi sekä nyt että tulevaisuudessa, samoin se, ettei heihin saa yhteiskunnan tuottavina jäseninä suhtautua halveksivasti, vaan heistä on valtakunnan kalleimpana aarteena pidettävä mitä suopeimmin huolta ja heille on suotava oikeudenmukaisesti tyydytystä kaikilla mahdollisilla helpotuksilla ja lainalaisella vapaudella heidän meidän mukavuudeksemme tekemässään varsin raskaassa ja vaivalloisessa työssä.

Suom. Heikki Eskelinen

1. joitakin ehdotuksia: Johan Kraftmanin 1746 esittämä ajatus palkollisten arpomisesta sai kannatusta useilta kirjoittajilta 1750-luvun aikana. Luultavasti Chydenius viittaa tässä kesäkuun lopussa 1761 ilmestyneeseen Kraftmanin teokseen Tankar, om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, jossa tämä uudisti ehdotuksensa. Mahdollisesti Chydenius viittaa myös jo huhtikuussa ilmestyneeseen Efraim Otto Runebergin kirjoitukseen Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan (1761).
2. Chydenius viitaaa tässä siihen, että pestin ottaneet saattoivat karata laivasta ja ottaa pestin ulkomaiselle alukselle tai asettua toiseen maahan asumaan.
3. isänmaa on siellä, missä on hyvä olla: Alkutekstissä on latinankielinen lause Patria est ubi bene est. Kyseessä on sitaatti Ciceron teoksesta Disputationes Tusculanae 5.37, jossa viitataan Pacuviuksen tragediaan Teucer. Vastaava lause esiintyy myös Aristofaneen komediassa Plutos.

THE THIRD QUESTION.

Whether the distribution of servants by drawing lots or some other unconditional method and a fixed wage for servants are compatible with our fundamental laws, morally equitable and useful to the country?

The liberty of a fortunate country in no way consists in the possession by one citizen or another of any special privileges, while others labour under some form of servitude; but when the lowliest subject in a society is able, under a good government, to pursue his own as well as the public good as freely as the most distinguished one, only then should it be termed liberty. And as such a common liberty of the citizens is the chief aim of our hallowed fundamental laws, everything that offends against it should be regarded as an infringement of the constitution itself.

Those who year after year require a large number of servants and daily face such great difficulties, both with regard to obtaining them – in part due to a significant population shortage, in part also due to such a treatment of servants that, whenever some other employment is available, they tend to avoid that master – and in regard to their payment, as wages have in 20 years risen to 2 or 3 times their former level, those people, I say, have latterly paid much attention to the removal of such great difficulties. To that end some proposals62some proposals: The notion preposed by Johan Kraftman of casting lots for servants gained support from many writers during the 1750s. Chydenius is possibly referring here to Kraftman’s Tankar om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, in which he repeated his proposal. Kraftman’s publication appeared at the end of June 1761. As early as April of that year Efraim Otto Runeberg had issued his publication Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan. have also been put forward concerning the distribution of servants by means of a lottery, the decreeing of a fixed wage and other matters.

It is true that, if the proposal regarding the transfer of servants by means of a lottery or other unconditional method of distribution were to be adopted, every master could be quite sure of not being entirely deprived of servants as long as there were any for which to draw lots. It is503 also true that if the decree regarding a fixed wage for them could ever be enforced, it would be under such circumstances. But whether anything would be gained thereby generally and in the long run is a different question, or whether this plaster on such an old wound could give rise to a malignant cancer in the bowels of the state, of which one might not become aware until they have been largely destroyed.

The servants are indeed as much Swedish subjects as we their masters. Their service or labour is not to be regarded as anything other than commodities that they offer for sale to the benefit of themselves and the public; for it is precisely for that reason that the masters are able to increase their commodities. Among us every vendor enjoys the freedom to dispose of his commodities, if not to everyone then at least to a number of persons, whichsoever he prefers to do business with. He is also free to set a price on the commodity himself and to reach agreement on that with the purchaser, except in the case of certain tariffs that are changed either annually or monthly, although I do not wish to comment here on the extent to which they are observed or are truly beneficial to the country. But that a servant,

firstly, cannot himself retain his commodity but is,

secondly, obliged to sell it to someone selected by blind chance and also,

thirdly, at a price set by the purchaser himself – for, be it noted, the servants have no share in the legislative power – that, in a free nation, with good reason, I call servitude.

It would still be acceptable if this transaction were to be completed as quickly as a whole shipload of commodities can be sold, but to be obliged moreover to deal with one’s obligatory purchaser for a whole year is bound to make a person deeply unhappy, for which reason I also know many who have preferred to lose a whole year’s wages rather than submit to a hard and compulsory yoke.

The natural desire for liberty is certainly too great to be extinguished by such compulsion. It can be suppressed for a time, but it will express itself all the more powerfully and in a more unpleasant manner for the entire country than many might imagine.

Strict prohibitions have been issued against the emigration of people from the country, which could be made even stricter and a large number of inspectors be maintained at public expense to enforce them, and yet we would undoubtedly still have to put up with the vexation of seeing English and Dutch504 ships manned largely with Swedish-born crews. Should the compulsion be increased for Swedish subjects, they are likely all the sooner to make their way to freedom under a more permissive regime, especially as long as a broad highway lies open for that purpose through the Seamen’s Employment Exchange63the Seamen’s Employment Exchange: Here Chydenius indicates two possible ways for Swedish subjects to leave the country. On the one hand they could take employment on foreign ships and earn their living in that way, or on the other hand they could take employment on any ship and then escape as soon as the ship called at a foreign port. in Stockholm. To close that off with effective barriers must be one of the most pressing administrative tasks that the central government is considering.

If the Dutch and the English are bewildered when they see the eagerness of the Portuguese to promote crafts and commerce in their kingdom, I am sure that they will, on the contrary, smile somewhat wryly at such a servile system in Sweden.

No! We should not engage in such a self-destructive endeavour for the sake of a slight gain. Let us first, together with devotion to God, implant love for the fatherland in the hearts of our citizens. And as the majority believe that patria est ubi bene est,64patria est ubi bene est: Latin, “The fatherland is where it is good for one to dwell.” The expression is derived from a quotation by Cicero in Disputationes Tusculanae 5.37 from Pacuvius’ Teucer and has its counterpart in Aristophanes’ Plutos. let us first promote their well-being, pleasure and lawful freedom, which is not based on indulgence in vices, and we will then all the more certainly achieve our aim. Let us go so far in that regard that we may, if possible, entice some of the runaways to return if we cannot persuade foreigners to move here. Let us encourage them to marry, allow them to live in cabins on our property and to receive a public subsidy for each child that they rear. Let us personally support one or more of their children to provide services to ourselves and others. When they serve us, let us employ love, patience and gentleness and not behave like tyrants.

The more necessary a commodity is and the less the supply of it, the higher its price will rise. But the dearer a commodity is in one locality, the greater the influx of that commodity there from other localities where they can do without it.

High wages for the servants are thus not entirely to blame, as they are in their own way an effective means of redressing the shortage of people in a country.

But it is also an urgent question whether the prohibitions serve the prosperity of society as a whole, by preventing the inhabitants of one province from redressing the shortage of people in another, even if, due to a lack of enterprise and earnings they prefer to spend their time in idleness rather than labour on some purported development project, for which there are still no incentives.505

In a sound body the heart conveys most of the blood to the limbs where it is most needed, always ensuring that, whether the body contains too much or too little blood, all the limbs receive a proportional amount, and if that does not happen one limb will soon become powerless, when the whole body will be ailing. But if someone who has been entrusted with the welfare of the country could identify industries that will persuade the inhabitants of a country to remain there and ignore the opportunities elsewhere, he would not have to increase the penalty for runaways, could rescind the prohibition altogether and would still keep the people there. Otherwise he is likely to find that every effort toward that end will be in vain.

To establish a fixed price or annual wage for servants appears to me to be too unreasonable. For, in the first place, the workers differ considerably with regard to physical strength, inclination, skill, loyalty and virtue, just as commodities differ in value. For instance, two farmhands of the same age often differ so much in strength that when one is able to carry a load of 4 stone another will carry 12. If they are equally hard-working, it is clear that if one deserves a wage of 4 daler, the other is entitled to 12. But if the former is slow and the latter a fast worker, so that he always carries 2 loads for every one of the former, though neither could be said to be lazy, then if the former should receive 4 daler, the latter must receive 24. One man cuts ½ a cord of logs for firewood in a day, while I have seen another cut three. One is barely able to split fence poles and chop firewood all through the winter and scarcely earns more than his food, whereas another labourer works in a shipyard or on a building site and brings in 600 daler for his master. Should they then receive the same wage?

But if such a difference between workers should be split in half and a mean be established between the earnings of both to produce a certain wage for a farmhand, it is clear that one will receive too much and the other too little. That should in no way be regarded as a trivial matter, but as surely as setting an equal price for a good and a flawed commodity means that no one will take care to improve the commodity and anyone who has a commodity of good quality seeks out a merchant who will pay the full value of his commodity, just as surely such a fixed wage for servants means that no one will care about hard work and craft skills, and whoever has the inclination and enterprise will always be able to choose a different master in another locality who will pay him more for his labour, whereas utter wastrels506 will remain at home, to what irreparable harm to the community and the individual can easily be imagined. Such an arrangement appears to me like a coarse sieve that lets all the finest and best soil through and retains sticks and stones.

Nor should anyone believe that any prohibitions on the emigration of people would be able to prevent this. Experience convinces everyone that nothing is achieved by prohibitions in such sensitive matters when they conflict with the general preference, inclination or sense of fairness of a people. They are shackles that have to be continually watched. The surveillance is done by free guardians. Guardians at least occasionally slumber, and it will then be seen that those for whom the shackles were intended have thrown them off and in large numbers gained their freedom.

In the second place, the ratio of the value of the daler to labour and commodities differs too much between particular places and times, for in one locality I can obtain for one daler commodities that cannot be obtained in another for five. It would therefore be as preposterous to pay the same annual wage to servants in different places as to put a fixed price on the intrinsic value of the abovementioned commodities, their intrinsic value being endlessly variable.

In one and the same localities the same commodity varies no less at different times, partly due to the quantity and availability of the commodity, partly also due to the specific value of the daler, so that what was priced at one daler 20 years ago is now priced at two or more. How unreasonable would it not then be to oblige the servant, without regard to either of these factors, always to be content with the same amount of daler as an annual wage.

Against that I imagine that most masters will raise the objection that the freedom of the servants whether or not to serve, with whomsoever and for whatever wage they wish, would lead to an increase in annual pay, while one-year contracts would become rather rare and those who need many workers for their farming would be left short-handed, or at least the work, having to be undertaken with day-labourers, would become intolerably expensive.

But take note, dear master! The number of workers in the country would not be diminished by this freedom but would within a short time, by the promotion of marriages and the retention of those who are now obliged by an all too restricted freedom to move away, be considerably increased. They would be forced to support themselves by working, for there are no labourless occupations anywhere. Those who would then prefer year-long service will demand as much507 in annual pay as they think they can earn from daily wages but, considering the greater convenience of having board and lodging provided by someone else and of receiving a regular income, of which a day-labourer cannot be certain all the year round, they will ask for a good deal less, which is likely to be barely more than the current level of annual pay, when various items of clothing, together with hiring fees and other such things, are added to it. Those again who would rather earn a living by daily wages will, particularly at first, become the majority and likewise in future be far more numerous than now.

There are relatively few who, due to all kinds of accidental circumstances, are at present able to enjoy the proposed freedom and are thus in effect monopolists who, at times when their labour is in demand, can arbitrarily raise the price for their labour as high as they wish; but when they increase in number, their labour will inevitably fall to its inherent value in a free exchange, like any other commodity when it has escaped the grasp of the monopolists, and in proportion to the reduction in the daily wage the annual pay will inevitably also fall. If the daily wage should nonetheless rise somewhat during certain harvest periods, no one should have more reason to complain about that than about the rise in the prices of other commodities, for the consumption of labour is considerable and its utility manifold. For a master often finds it more profitable to use expensively hired workers during a harvest period than to maintain a large number of superfluous people the rest of the time, when the work is less profitable.

It is also vain to proclaim the drawing of lots as the most impartial method of distributing servants, as it subordinates both masters and servants to the same fortuitousness, as anyone will on the slightest reflection find that the freedom of both is lost thereby and only those benefit whom no one now wishes to serve because of their meanness. For as dissatisfied as a servant would be with a brutal master, as little would even a decent master be served if blind chance imposed on him a number of wastrels who consume his food, receive their wages and neglect his work.

These well-intentioned notions also provide everyone with the opportunity to examine to what extent the distribution of servants by means of a lottery or other compulsory method of distribution, as well as a certain wage, may be compatible with the liberty of an honest citizen and consequently with our solemnly ratified fundamental laws; whether it can in any way be regarded as morally reasonable; and whether the country can expect from it508 that advantage on which many might flatter themselves and others, blinded by a false self-interest, namely that of being as entitled as anyone else, irrespective of their treatment of the servants, to obtain them at quite a reasonable price.

From this one can also conclude on what basis the statute on servants should be placed if one also wants to have a good supply of servants in future and if they, as productive members of society, should not be regarded with contempt but, being the most valuable asset of the kingdom, be cared for most tenderly and be fairly provided with every conceivable relief and lawful freedom during their heavy and arduous labour for our convenience.

1. some proposals: The notion preposed by Johan Kraftman of casting lots for servants gained support from many writers during the 1750s. Chydenius is possibly referring here to Kraftman’s Tankar om den wanmagt uti hwilken finska landtman sig befinner, in which he repeated his proposal. Kraftman’s publication appeared at the end of June 1761. As early as April of that year Efraim Otto Runeberg had issued his publication Nödige påminnelser wid tjenstehjons-stadgan.
2. the Seamen’s Employment Exchange: Here Chydenius indicates two possible ways for Swedish subjects to leave the country. On the one hand they could take employment on foreign ships and earn their living in that way, or on the other hand they could take employment on any ship and then escape as soon as the ship called at a foreign port.
3. patria est ubi bene est: Latin, “The fatherland is where it is good for one to dwell.” The expression is derived from a quotation by Cicero in Disputationes Tusculanae 5.37 from Pacuvius’ Teucer and has its counterpart in Aristophanes’ Plutos.