§ 3
Hallitsijat ovat etäisistä ajoista saakka halunneet anastaa itselleen oikeuden säätä laeilla alamaisilleen, millaisilla tavoilla ja millaista järjestystä noudattaen heidän pitäisi hankkia toimeentulonsa ja sulkeneet usein ankarilla rangaistuksilla tiet monien elinkeinojen harjoittamiseen.
Kaikkein ensimmäinen lainsäätäjä, heistä kaikista suurin, antoi toki ihmissuvulle elinkeinolain, että sen on ansaittava leipänsä otsa hiessä,1 mutta säädös oli kuitenkin niin väljä, ettei se16 tuominnut yhtä pysyvästi auran kurkeen eikä antanut toiselle etuoikeutta elää vain voiton turvin työtä tekemättä. Laissa ei säädetty mitään rajoituksia siihen, missä ja millä tavalla maapallon ihmisten on hankittava toimeentulonsa, asuvatpa he tiiviisti yhdessä kaupungeissa ja kylissä tai hajallaan maaseudulla. Elannon hankkiminen on luonnon tärkein vaatimus, eikä se siedä rajoituksia, sillä se on paljon yhteiskunnat yhdistäneitä siteitä voimakkaampi. Yhteiskunnan johtomiehillä ei voi olla oikeutta määrätä elämästä eikä myöskään rajoittaa mitään keinoa, jolla sitä voidaan ylläpitää. Moraalisten syntien harjoittaminen, joka on aina ja kaikissa tilanteissa ihmiskunnalle vahingoksi, on ainoa asia, jolle Kaikkivaltias on uhkauksilla ja rangaistuksilla halunnut asettaa rajat, ei sen sijaan millekään tavalle, jolla voi kunniallisesti ansaita ruokansa, vaatetuksensa ja mukavuutta elämäänsä.17
Miksi hallitsijat siis haluavat temmata käsiinsä oikeuden, joka ylittää heidän toimivaltansa? Meidän aikamme viisaat hallitusmiehet eivät niin toimikaan, mutta pikkuruhtinaat uskaltautuvat puoskaroimaan kaikenmoisissa asioissa, joita he eivät ymmärrä, seuraten pelkästään omia tai toisten ennakkoluuloja tai lahjottujen ministereiden neuvoja. He kokoavat suuren osan alamaisistaan määrättyihin ryhmiin ja jakavat näille muiden kustannuksella etuja, joita he suojelevat erioikeuksilla. Näin osalle alamaisista annetaan tilaisuus mukavaan ja laiskaan yltäkylläisyyteen, samalla kun työttömyys ja nälkä päättävät toisten päivät ennenaikaisesti, elleivät he sitten yritä pelastautua tuholta muuttamalla maasta.
Vakuuttelu alamaisten hengen ja omaisuuden turvasta ja mielivaltainen joidenkin hengen ylläpitämisen ja omaisuuden hankkimisen keinojen kieltäminen18 näyttävät olevan sellaisessa poliittisessa ristiriidassa keskenään, ettei moista pitäisi ilmetä hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, koska juuri tuollaiset säädökset usein tuhoavat kaupunkeja ja maaseutua pahemmin kuin verilöylyt, sikäli kuin niitä tarkasti noudatetaan; tämä on kuitenkin harvinaista, kun esiin nousevat niiden noudattamisesta odotettavissa olevat suuret tuhot.
Elämän tarpeet ovat moninaisia. Yhden ansaitsijan on useinkin elätettävä 5, 6 tai jopa 7 henkeä. Pientä päiväpalkkaa saava työläinen tarvitsee silloin kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja. Jos yksi ainoakin on häneltä suljettu ja hän pakenee valtakunnasta tai tuhoutuu perheineen kurjuuteen, tämä on toden totta kieltojen ja niiden antajan syytä.
Aikamme oikeaoppiset valtiomiehet varmaankin sanovat: miksi hänen täytyy19 nähdä nälkää? Hänhän voi ansaita leivän itselleen ja perheelleen työllään. Entä jos se ei riitä? Sanotaan, että hänen on tehtävä työtä kaksin verroin uutterasti. Minä vastaan: mutta ellei sekään riitä? No sitten sanotaan: hänen on pantava suu säkkiä myöten. Mutta hänen ja hänen lastensa vatsat eivät odota monta päivää. Hän voi harkintansa mukaan kuolla, varastaa tai paeta. Ne kaikki ovat kovin tylyjä keinoja.
Minulla ei ole nyt aikaa edetä pitemmälle tässä todistelussa, vaan lopetan sen perustellusti Ranskan nuoren ja valistuneen kuninkaan2 uuden ja siunatun vapaudenjulistuksensa3 johdannoksi esittämiin sanoihin: ”Harhanäyt tai kuvitelmat ovat eräiden keskuudessa kehittyneet niin pitkälle, että he ovat väittäneet oikeutta työntekoon kruununoikeudeksi, jonka kuningas voisi myydä ja joka alamaisten pitäisi häneltä ostaa. Hylätkäämme kiireimmiten20 tällainen periaate. Itse Jumala on antaessaan ihmiselle tarpeita ja määrätessään, että hänen on väistämättä pyrittävä niiden tyydyttämiseen työtä tekemällä, antanut jokaiselle ihmiselle omaksi työnteon oikeuden, ja tämä omistusoikeus on kaikkein tärkein ja kallisarvoisin, se, jota vähiten voidaan rajoittaa.”4
On aihetta sanoa suuriksi tuollaista kuningasta ja hänen ministeriään,5 jotka ovat itse luopuneet ikivanhasta ja mieltä hivelevästä oikeudestaan elinkeinojen ohjaukseen, sillä he olisivat tämän yhden ainoan käskyn avulla, jos se olisi pantu täytäntöön, hyödyttäneet alamaisiaan enemmän kuin jakamalla 10 miljoonaa livreä köyhille vuosittain.
Tästä lukija jo havaitsee, mitä on yleensä ajateltava useimmista taloutta koskevista säädöksistämme, nimittäin että ne ovat uskaliaita askelia sukukuntamme21 sortamiseen. Niiden joukkoon sisällytän syystä myös määräyksen, joka kieltää ostajien toiminnan maaseudulla ja estää siten maamiestä helpottamasta tavaroittensa myyntiä. Samalla häntä kielletään myös hankkimasta tarvitsemiaan tavaroita kaupungista näiden samojen ihmisten välityksellä, minkä takia hänen on pakko kuluttaa kallista aikaansa tarpeettomiin kaupunkimatkoihin.
§. 3.
Regenter hafva, ifrån längre tider tilbaka, velat tilvälla6 sig den rättigheten, at genom Lagar föreskrifva sina undersåtare, på hvad sätt och i hvad ordning de borde nära sig, och ofta genom svåra straff, igenstängt vägarne til flera närings-grenar.
Den aldraförste Lagstiftaren, den störste af alla, utgaf väl en närings-lag til mennisko-slägtet, at föda sig i sin anletes svett;7 men den var tillika så vidsträkt, at den16 hvarken dömde den ena fast vid plogen, eller privilegierade den andra, at blott lefva af arbetslös vinst. Den var aldeles utan inskränkning, hvarest och på hvad sätt menniskorne på jordklotet skulle föda sig, antingen de bodde tilsammans i städer och byar, eller enstaka på landsbygden. At försörja lifvet, är naturens första fordran, och tål ingen inskränkning, ty den går långt öfver de band som förenat Samhällen. Samfundens Styresmän kunna ej ega rättigheter öfver lifvet, ej eller at afskära något medel, hvarmed det kan underhållas. Moraliska lasters utöfning, såsom altid och vid alla tilfällen skadelig för menskligheten, är den enda, som Allmagten med hot och straff velat sätta gränsor före, men intet sätt at ärligen förtiena sig födan, kläder och bequämlighet.17
Huru vilja då regenter rifva åt sig en rättighet, som är öfver deras höfva?8 Vår tids kloke Styresmän göra det ej eller; men små Förstar understå sig, at quacksalfva9 i alt, det de icke förstå, blott efter egna eller andras fördomar, eller bestuckna Ministrars råd. De samla en stor del af sina undersåtare i vissa flockar, och tildela dem förmoner på de andras bekostnad, hvilka förmoner de omskansa10 med privilegier, hvarigenom en del blifver i stånd satt, at med maklighet11 och lätja vinna öfverflöd, då de andre, af arbetslöshet och svält, i förtid sluta sina dagar, eller ock genom utflyttningar, söka rädda sit lif ifrån undergång.
At försäkra en undersåtare om säkerhet för sit lif och sin egendom, och efter godtfinnande förbiuda något medel, at skydda18 det ena, och förvärfva det andra, tycks vara en politisk contradiction,12 som i et välbestäldt samfund, icke borde hafva rum, emedan just sådane författningar ödelägga ofta städer och land långt mera, än en blodig slagtning, hälst om de noga efterlefdes, hvilket dock sällan sker, när det ankommer på stora förödningar, som genom dem skulle förorsakas.
Lifvets behof äro mångfaldige. En enda Förvärfvare får ofta lof at föda 5, 6 à 7 personer. Der behöfvas alla möjeliga utvägar för en arbetare med ringa dagspenning; är en enda tilsluten, och han flyr Riket, eller med de sina förgås i elände, bör sådant i sanning skrifvas på förbudens räkning, och dens som utfärdat dem.
Vår tids renlärige Statsmän säga väl: Hvarföre behöfver han19 svälta? han får ju förtiena sig och de sina födan med arbete. Men än om det ej förslår? Han får fördubbla sin arbetsflit, heter det. Jag svarar: men om det ändock ej räcker til? Jo, man säger: han bör ställa munnen efter matsäcken. Men hans och barnens magar borga ej13 många dagar: han måste tänka på antingen at dö, stiäla eller fly: alla hårda utvägar.
Jag får ej rådrum14 at gå längre i detta bevis, utan slutar det billigt,15 med den unga och uplysta Konungens i Frankrike16 inträde17 til sit nya och välsignade Frihets-påbud:18 ”Synvillan, säger han, eller inbillningen, har hos somliga gått så långt, at de påstått, det rättigheten at arbeta, vore et regale,19 som Konungen kunde sälja, och undersåtarne borde köpa af honom. Vi skynde oss at förkasta en20 sådan maxime. Gud sielf, då han gaf menniskan behofver, och giorde för henne oundgängeligt, at söka tilgångar för dem genom arbete, har NB. gifvit hvarje menniska til egendom, den rättigheten, at arbeta; och denna egendom är den förste, den dyrbaraste af alla, den som minst kan inskränkas.”20
En sådan Konung med sin Minister,21 böra med skäl kallas store, som sielf afsagt sig en uråldrig rättighet, och en smikrande styrsel öfver näringarna, som med detta enda påbud, i fall det hade gått i verkställighet, hade gagnat mera sina undersåtare, än med 10 millioner Livres årliga utdelning til de fattiga.
Häraf finner nu Läsaren redan, hvad man skal tänka i gemen om våra mästa hushålls-författningar, nemligen, at de äro vågade steg til vårt slägtes21 betryck. Ibland dessa räknar jag ock med skäl förbudet, at få lätta landtmannens afsättning på sina varor, genom upköpare på landet, och genom dem samma, förse honom med sina behof ifrån staden, i brist hvaraf han nödgas spilla sin dyra tid, på onödiga resor til staden.
§ 3
Hallitsijat ovat etäisistä ajoista saakka halunneet anastaa itselleen oikeuden säätä laeilla alamaisilleen, millaisilla tavoilla ja millaista järjestystä noudattaen heidän pitäisi hankkia toimeentulonsa ja sulkeneet usein ankarilla rangaistuksilla tiet monien elinkeinojen harjoittamiseen.
Kaikkein ensimmäinen lainsäätäjä, heistä kaikista suurin, antoi toki ihmissuvulle elinkeinolain, että sen on ansaittava leipänsä otsa hiessä,22 mutta säädös oli kuitenkin niin väljä, ettei se16 tuominnut yhtä pysyvästi auran kurkeen eikä antanut toiselle etuoikeutta elää vain voiton turvin työtä tekemättä. Laissa ei säädetty mitään rajoituksia siihen, missä ja millä tavalla maapallon ihmisten on hankittava toimeentulonsa, asuvatpa he tiiviisti yhdessä kaupungeissa ja kylissä tai hajallaan maaseudulla. Elannon hankkiminen on luonnon tärkein vaatimus, eikä se siedä rajoituksia, sillä se on paljon yhteiskunnat yhdistäneitä siteitä voimakkaampi. Yhteiskunnan johtomiehillä ei voi olla oikeutta määrätä elämästä eikä myöskään rajoittaa mitään keinoa, jolla sitä voidaan ylläpitää. Moraalisten syntien harjoittaminen, joka on aina ja kaikissa tilanteissa ihmiskunnalle vahingoksi, on ainoa asia, jolle Kaikkivaltias on uhkauksilla ja rangaistuksilla halunnut asettaa rajat, ei sen sijaan millekään tavalle, jolla voi kunniallisesti ansaita ruokansa, vaatetuksensa ja mukavuutta elämäänsä.17
Miksi hallitsijat siis haluavat temmata käsiinsä oikeuden, joka ylittää heidän toimivaltansa? Meidän aikamme viisaat hallitusmiehet eivät niin toimikaan, mutta pikkuruhtinaat uskaltautuvat puoskaroimaan kaikenmoisissa asioissa, joita he eivät ymmärrä, seuraten pelkästään omia tai toisten ennakkoluuloja tai lahjottujen ministereiden neuvoja. He kokoavat suuren osan alamaisistaan määrättyihin ryhmiin ja jakavat näille muiden kustannuksella etuja, joita he suojelevat erioikeuksilla. Näin osalle alamaisista annetaan tilaisuus mukavaan ja laiskaan yltäkylläisyyteen, samalla kun työttömyys ja nälkä päättävät toisten päivät ennenaikaisesti, elleivät he sitten yritä pelastautua tuholta muuttamalla maasta.
Vakuuttelu alamaisten hengen ja omaisuuden turvasta ja mielivaltainen joidenkin hengen ylläpitämisen ja omaisuuden hankkimisen keinojen kieltäminen18 näyttävät olevan sellaisessa poliittisessa ristiriidassa keskenään, ettei moista pitäisi ilmetä hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, koska juuri tuollaiset säädökset usein tuhoavat kaupunkeja ja maaseutua pahemmin kuin verilöylyt, sikäli kuin niitä tarkasti noudatetaan; tämä on kuitenkin harvinaista, kun esiin nousevat niiden noudattamisesta odotettavissa olevat suuret tuhot.
Elämän tarpeet ovat moninaisia. Yhden ansaitsijan on useinkin elätettävä 5, 6 tai jopa 7 henkeä. Pientä päiväpalkkaa saava työläinen tarvitsee silloin kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja. Jos yksi ainoakin on häneltä suljettu ja hän pakenee valtakunnasta tai tuhoutuu perheineen kurjuuteen, tämä on toden totta kieltojen ja niiden antajan syytä.
Aikamme oikeaoppiset valtiomiehet varmaankin sanovat: miksi hänen täytyy19 nähdä nälkää? Hänhän voi ansaita leivän itselleen ja perheelleen työllään. Entä jos se ei riitä? Sanotaan, että hänen on tehtävä työtä kaksin verroin uutterasti. Minä vastaan: mutta ellei sekään riitä? No sitten sanotaan: hänen on pantava suu säkkiä myöten. Mutta hänen ja hänen lastensa vatsat eivät odota monta päivää. Hän voi harkintansa mukaan kuolla, varastaa tai paeta. Ne kaikki ovat kovin tylyjä keinoja.
Minulla ei ole nyt aikaa edetä pitemmälle tässä todistelussa, vaan lopetan sen perustellusti Ranskan nuoren ja valistuneen kuninkaan23 uuden ja siunatun vapaudenjulistuksensa24 johdannoksi esittämiin sanoihin: ”Harhanäyt tai kuvitelmat ovat eräiden keskuudessa kehittyneet niin pitkälle, että he ovat väittäneet oikeutta työntekoon kruununoikeudeksi, jonka kuningas voisi myydä ja joka alamaisten pitäisi häneltä ostaa. Hylätkäämme kiireimmiten20 tällainen periaate. Itse Jumala on antaessaan ihmiselle tarpeita ja määrätessään, että hänen on väistämättä pyrittävä niiden tyydyttämiseen työtä tekemällä, antanut jokaiselle ihmiselle omaksi työnteon oikeuden, ja tämä omistusoikeus on kaikkein tärkein ja kallisarvoisin, se, jota vähiten voidaan rajoittaa.”25
On aihetta sanoa suuriksi tuollaista kuningasta ja hänen ministeriään,26 jotka ovat itse luopuneet ikivanhasta ja mieltä hivelevästä oikeudestaan elinkeinojen ohjaukseen, sillä he olisivat tämän yhden ainoan käskyn avulla, jos se olisi pantu täytäntöön, hyödyttäneet alamaisiaan enemmän kuin jakamalla 10 miljoonaa livreä köyhille vuosittain.
Tästä lukija jo havaitsee, mitä on yleensä ajateltava useimmista taloutta koskevista säädöksistämme, nimittäin että ne ovat uskaliaita askelia sukukuntamme21 sortamiseen. Niiden joukkoon sisällytän syystä myös määräyksen, joka kieltää ostajien toiminnan maaseudulla ja estää siten maamiestä helpottamasta tavaroittensa myyntiä. Samalla häntä kielletään myös hankkimasta tarvitsemiaan tavaroita kaupungista näiden samojen ihmisten välityksellä, minkä takia hänen on pakko kuluttaa kallista aikaansa tarpeettomiin kaupunkimatkoihin.
§ 3
Rulers have for ages past wished to arrogate to themselves the right to prescribe to their subjects by legislation in what manner and by what rules they should support themselves and have, often by severe penalties, obstructed the rise of several branches of industry.
The very first Lawgiver, the greatest of all, did indeed present an economic law to mankind, to feed themselves by the sweat of their brows, but it was also so general that it16 neither condemned one to follow the plough nor privileged another so that he could simply live on a gain acquired without labour. It was entirely unlimited with regard to where and in what manner human beings should support themselves around the globe, whether they lived together in towns and villages or by themselves in the countryside. To support life is the first requirement of nature, and it will tolerate no limitation, as it extends far beyond the ties that have bound societies together. The leaders of societies cannot possess rights over life, nor exclude any means by which it may be sustained. The practice of moral vices, being always and in all circumstances harmful to humankind, is the only one to which the Almighty has desired to set limits by threats and punishments, but not to any way of honestly obtaining one’s food, clothing and comfort.17
How, then, can rulers wish to arrogate to themselves a right that is beyond them? Nor do the wise leaders of our time do so, but petty princes dare to meddle in all manner of things that they do not understand, merely on the basis of their own or others’ prejudices or the advice of venal ministers. They gather a large portion of their subjects into certain groups and grant them advantages at the expense of the others, advantages that they entrench with privileges by which some are enabled to gain a superabundance by indolence and idleness, while the rest end their lives prematurely, owing to unemployment and starvation, or else seek to preserve their lives by emigrating.
To guarantee a subject security for his life and property and to arbitrarily prohibit some means of protecting18 the former and acquiring the latter appears to be a political contradiction that ought not to be possible in a well-ordered society, as precisely such regulations often devastate towns and countries far more than a bloody battle, especially if they are carefully observed, which seldom happens, however, in view of the great havoc that would be wreaked by them.
The necessities of life are manifold. A single earner often has to feed five, six or seven persons. All possible expedients are necessary for a worker with a modest daily wage; if a single one is closed off and he flees the country or perishes in misery with his family, that should in truth be attributed to the prohibitions and to the person who has issued them.
The orthodox politicians of our time may say: why should he need19 to starve? He is able to earn a living for himself and his family by his labour. But what if that is not enough? He will have to redouble his diligence, they say. I reply: But if that is still not sufficient? Well, they say: he should cut his coat according to his cloth. But his and his children’s stomachs will not endure that for many days: he has to think either of dying, stealing or fleeing – all of them hard choices.
I do not have time to pursue this proof further, but conclude it fairly with the preface of the young and enlightened King of France27 to his new and blessed decree of freedom:28 “Illusion or fancy,” he says, “has so far prevailed with some that they have asserted the right to work to be a royal prerogative that the King could sell and the subjects ought to buy from him. We hasten to reject20 such a maxim. God himself, when he gave humankind needs and made it indispensable for it to seek the means to satisfy them through labour, has (N.B.) given every human being as a possession that right to work; and this possession is the first, the most precious of all, the one that least of all can be restricted.”29
Such a King, with his minister,30 ought with good reason to be called great who has voluntarily relinquished an ancient right and a flattering control of the trades, who by this single decree, had it been carried into effect, would have benefited his subjects more than by distributing ten million livres annually to the poor.
From this the reader will already see how one should generally regard most of our economic laws, namely that they are hazardous steps towards the oppression of our species.21 Among these I include, with good reason, the prohibition against making it easier for the farmer to sell his goods by means of buyers in the countryside and through them obtain his requirements from the town, in the absence of which he is obliged to waste his valuable time on unnecessary journeys to town.
Edellinen jakso: Maakauppa, § 2
Seuraava jakso: Maakauppa, § 4
paikat: Ranska
Henkilöt: Ludvig XVI Turgot, Anne Robert Jacques
Raamatunkohdat:
Aiheet: