Isorokko oli 1700-luvun vakavimpia tauteja ja sen torjunta tärkeimpiä kysymyksiä väestön terveyden edistämisessä. Aikakausi oli henkisesti valmis innovaatioille ja tarve isorokon kaltaisten tautien torjumiselle oli suuri. Tässä tilanteessa oltiin valmiita perehtymään Aasiassa ja Afrikassa harjoitettuun isorokon torjuntaan rokonistutuksella (variolaatiolla). Anders Chydeniusta on pidetty keskeisenä hahmona laajamittaisen rokonistutuksen käyttöönotolle Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla. Itse asiassa F. J. Rabbe nosti teoksessaan Finlands minnesvärde män (1857) pitkään unohduksissa olleen Chydeniuksen esille nimenomaan rokotuksen edistäjänä; tietoisuus Chydeniuksen muista saavutuksista kasvoi vasta tämän jälkeen.
Isorokon (variola) aiheuttava virus kuuluu ns. ortopoxviruksiin. Isorokon tartuttavuus (tautia sairastavasta sille alttiisiin ihmisiin) oli suurinta niillä, joiden oireet (ihottuma) olivat rajuimmat, sen sijaan henkilöt, joilla isorokkoihottuma oli lievä tai joilla ei ollut oireita, tartuttavuus oli suhteellisen matala. Aikojen kuluessa isorokkoviruksen taudinaiheuttamiskyky näyttää huomattavasti vaihdelleen sekä ajallisesti että alueellisesti. Toisinaan tautiin sairastuneista on kuollut noin 40 prosenttia (tällöin on puhuttu Variola major -viruksesta) ja toisinaan jopa alle 1 prosentti (Variola minor -virus). Isorokko levisi ihmisestä toiseen lähinnä ilman välityksellä hengitysteiden kautta. Isorokkovirus saattoi säilyä elinkykyisenä isorokkoruvissa tuntemattoman ajan ja levitä myös isorokkoa sairastavien vaatteiden yms. välityksellä, mihin jo 1700-luvulla muun muassa Anders Chydenius ja arkkiatri Nils Rosén von Rosenstein kiinnittivät huomiota. Taudin alku oli raju: korkea kuume, päänsärky, selkä- ja lihaskivut, lapsilla esiintyi toisinaan myös oksennuksia ja kouristuksia. Punoittava rakkulainen ihottuma, joka oli voimakkainta kasvoilla, käsissä ja jalkapohjissa, ilmaantui 2–5 päivän kuluessa oireiden alkamisesta. Ihottumarakkulat alkoivat märkiä, mistä yleensä seurasi hyvin näkyviä arpia. Taudinkulku saattoi olla hyvin vaihteleva. Osalla sairastuneista oireet saattoivat olla suhteellisen ”lieviä”, mutta osalle sairastuneista märkivät ihoalueet olivat hyvin laajoja ja hengitys- ja ruoansulatuselinten komplikaatiot vakavia. Muita komplikaatioita olivat nivelvauriot, sokeus ja miehellä hedelmättömyys. Anders Chydeniuskin viittaa (§ 2 ja 6) siihen, että isorokko aiheutti raajarikkoisuutta ja sokeutta. Tautiin sairastuneet kuolivat ilmeisen herkästi myös muihin infektioihin. Isorokolla ei ollut eläinisäntiä eikä tauti pystynyt olemaan ihmisessä piilevänä. Isorokko katosi ihmisryhmästä, kun viimeisen siihen sairastuneen isorokkoruvet olivat parantuneet.
1700-luvulla isorokkokuolleisuus oli 10–15 prosenttia useiden Euroopan kaupunkien ja kokonaisten maidenkin kokonaiskuolleisuudesta. 80 prosenttia uhreista oli alle 10-vuotiaita. 1700-luvun lopulla isorokkoa esiintyi ainakin jossain päin Suomea vuosittain. Se, että isorokko näyttää yleistyneen Suomessa 1700-luvun kuluessa saattaa olla seurausta huomattavasti parantuneesta lähdeaineistosta. 1700-luvulla epidemiat levisivät yleensä kaupungeista maaseudulle. Maaseutupaikkakunnat olivat vielä varsin eristyksissä toisistaan, joten isorokkoepidemiat olivat usein ”laikullisia”. Sairastavuus oli suurta ja tämän takia kuolleisuus isorokkoon oli korkea eristyneillä syrjäseuduilla, jonne tauti levisi harvoin ja joissa siis suurin osa ihmisistä oli isorokolle vastustuskyvyttömiä, mihin Chydenius kiinnitti huomiota (6 §).
Jo 1700-luvulla kiinnitettiin huomiota isorokon leviämiseen Euroopasta Amerikkaan, Grönlantiin ja Etelä-Afrikkaan ja sen aiheuttamaan huomattavaan tuhoon väestöissä, jotka eivät olleet aikaisemmin kohdanneet kyseistä tautia. Vuonna 1733 isorokko levisi Tanskasta Grönlantiin, missä tautia ei aikaisemmin ollut ilmeisesti esiintynyt ja aiheutti erittäin tuhoisan epidemian nykyisen Nuukin ympäristössä. Grönlannin eskimoiden kohtalo tunnettiin Euroopassa laajalti Hans Egeden ja muiden lähetyssaarnaajien kerrottua siitä. Ruotsissa Grönlannin eskimoiden surkeaan kohtaloon viittaavat niin Anders Chydenius kuin Otto Reinhold Bökman ja Nils Rosén von Rosenstein.
Ihmiset olivat ilmeisesti jo hyvin varhain huomanneet, että isorokkoon sairastuneella oli kaksi vaihtoehtoista kohtaloa: kuolema tai toipuminen ja elinikäinen suoja isorokkoa vastaan. Tähän havaintoon perustuen kansa tunsi erilaisia rokonistutuksen nimellä tunnettuja keinoja muun muassa Intiassa, Kiinassa sekä Afrikassa ja mahdollisesti myös eri puolilla Euroopan maaseutua. Rokonistutuksessa lievästi rokkosairaan märkivistä rakkuloista tai ruvista saatua ”rokkoainetta” eri tavoin ”istutettiin” aikaisemmin rokkoa sairastamattomaan ja aiheutettiin lievä isorokko ja tällä tavoin saatiin suoja myöhempiä isorokkotartuntoja vastaan. Länsimaisen sivistyneistön pariin tämä tietämys levisi vasta 1700-luvun alussa. Tiedot rokonistutuksista levisivät Eurooppaan Osmanien valtakunnasta, mikä näkyi myös Chydeniuksen kirjoituksista (§ 2). Chydenius ei tarkastellut kirjoituksessaan sitä, miten rokonistutusta eli variolaatiota harjoitettiin eri Euroopan maissa, vaikka totesi, että hänen tietääkseen Pohjanmaa oli alue, jossa rokonistutusta oli tehty erityisen runsaasti (§ 2). Rokonistutuksen kannalta keskeinen Euroopan maa oli Englanti, jossa ainakin eräillä alueilla tehtiin ajoittain runsaasti rokonistutuksia. Keskeinen henkilö isorokon ehkäisykeinon propagoijana maassa oli Englannin Istanbulin suurlähettilään puoliso Lady Mary Wortley Montague.
Rokkoaineen otossa, sen käsittelyssä sekä varsinaisessa ”rokonistutuksessa” oli useita erilaisia menetelmiä. Chydenius kuvasi näistä kolmea (§ 11). Rahvaan rokottamisessa hän piti parhaimpana menetelmää, jossa rokkoaineen saamiseksi käytettiin lankaa, joka vietiin neulalla isorokkoa sairastavan märkärakkulan läpi. Näin saatu märkäinen lanka säilytettiin esimerkiksi lasipullossa. Tällainen rokkoinen lanka vietiin sitten neulalla rokotettavan lapsen ihon läpi, mieluiten peukalon ja etusormen välisestä poimusta. Väestön variolaatiossa myös Gabriel Haartman suositti samaa menetelmää. Otto Reinhold Bökman kutsui vuonna 1763 tätä menetelmää afrikkalaiseksi ja kertoi sen olleen käytössä Pohjois-Afrikassa ja arabeilla. Toinen Chydeniuksen tuntema menetelmä oli espanjankärpäsen1 käyttö rakkulan nostamiseen. Näin aikaansaatu rakkula leikattiin auki ja rokkoaine siirrettiin siihen märkäisen langan avulla. Tämän lisäksi Chydenius kuvaa menetelmän, jossa veitsellä (lansetilla) tehtiin lapsen olkavarteen vain uloimman ihokerroksen lävistävä viilto, johon rokkoainetta siirrettiin. Tämä englantilainen menetelmä oli jo professori Spöringin kirjoituksessaan vuonna 1737 kuvaama ja sitä lääkärit eri puolilla Eurooppaa yleisesti käyttivät.
Englantilainen lääkäri Thomas Dimsdale oli 1700-luvun lopun Euroopan kuuluisimpia rokonistuttajia. Anders Chydenius viittasi häneen Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle osoittamansa kirjoituksen kahdessa kohdassa. Dimsdalea pidettiin 1700-luvun lopulla rokonistutuksen uudistajana, minkä myös Chydenius ilmaisi kirjoituksessaan. Dimsdalen kirjan The Present Method of Inoculating for the Small-Pox ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1767 ja se tunnettiin laajalti Euroopassa ja käännettiin jo vuonna 1769 myös ruotsiksi. Dimsdalen kuuluisuutta lisäsi, kun hän vuonna 1768 istutti onnistuneesti rokon Venäjän keisarinna Katariina Suureen.
Kun rokonistutus aloitettiin Euroopassa, katsottiin tarpeelliseksi, että rokonistutettavat valmistettiin sitä varten useita viikkoja kestäneellä erilaisia lääkekuureja ja erityisruokavalion käsittäneellä vaiheella. Pitkää ja kallista valmistavaa vaihetta pidettiin yleisesti esteenä laajamittaiselle koko väestöön kohdistuneelle rokonistutukselle. Niinpä Anders Chydenius suositti, että rahvaan rokonistutuksessa valmistavaa vaihetta ei tarvita. Pitkän valmisteluvaiheen lyhentämistä ja yksinkertaistamista olivat 1760-luvulla jo suosittaneet englantilaiset Suttonit ja edellä mainittu Dimsdale. Dimsdale jopa kuvasi, että rokonistutus onnistuu erinomaisesti ilman mitään valmistavaa vaihetta, millä kannalla myös Anders Chydenius oli. Uudet menetelmät, joko yksinkertaistetulla valmisteluvaiheella tai täysin ilman sitä, lisäsivät yleisesti rokonistutuksen suosiota Euroopassa.
Ruotsin valtakunnassa oli 1700-luvun lopussa hyvin vähän lääkäreitä tai välskäreitä, jotka olisivat voineet suorittaa rokonistutusta, joten isorokon vastustaminen jäi väistämättä maallikoiden tehtäväksi. Rokonistutuksen teki Ruotsissa tunnetuksi Turun akatemian lääketieteen professori Herman Spöring kirjoituksellaan vuonna 1737. Kesti kuitenkin lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Ruotsissa suoritettiin ensimmäinen rokonistutus. Arkkiatri Nils Rosén von Rosensteinin kirjoituksilla Ruotsin almanakoissa 1750-luvun lopulla on täytynyt olla huomattava merkitys sille, että rokonistutus tuli valtakunnassa tunnetuksi.
Turussa painettiin vuonna 1762 Samuel Lithoviuksen laatima väitöskirja Enfaldiga tankar om nyttan och nödwändigheten för en präst, at äga insikt i medicine. Tässä kirjassaan Lithovius suositti papeille, että he edistäisivät rokonistutusta. Seuraavana vuonna ilmestyi Otto Reinhold Bökmanin laatima väitöskirja, jossa käsiteltiin kulkutautien ja erityisesti isorokon aiheuttamia tuhoja, rokonistutuksen vaiheita ja menetelmiä, rokonistutusta vastaan esitettyjä väitteitä ja rokonistutuksen edistämistä. Siihen liittyi suomeksi laadittu vetoomus ”Kunnioitettawalle Talonpojan Säädylle Suomen-niemesä”, jossa perusteltiin tarvetta suojautua rokonistutuksella isorokon vaaroilta. Sen sijaan professori Johan Leche ei suositellut rokonistutusta vuoden 1764 suomalaisessa almanakassa ilmestyneessä rahvaalle osoitetussa ohjeessa ”Cuinga yhteisen Cansan pitä heidän Lapsians wartoman, jotca tulewat rupulijn”.
Suomen ja samalla Ruotsin ensimmäisen rokonistutuksen teki vuonna 1754 Turun piirilääkäri ja tuleva Turun Akatemian ensimmäinen Suomessa syntynyt lääketieteen professori Johan Haartman. Rokkoa istutettiin Ruotsin valtakunnassa tämän jälkeen erityisesti Pohjanmaalla, missä Chydeniuksen kirjoituksessaan usein mainitsema Pohjanmaan piirilääkärinä vuodesta 1749 toiminut Barthold Rudolf Hast oli rokonistuttajana erittäin aktiivinen. Hastin kuoleman jälkeen hänen työtään rokonistuttajana jatkoi Pietarsaaren kaupunginlääkäri Lars Thodén. Chydeniuksen mainitsema piirilääkäri, asessori, Hast nuorempi oli isänsä jälkeen Vaasan läänin piirilääkärinä toiminut Herman Rudolf Hast. Rokonistutusten määrästä 1750-luvulta 1800-luvun alkuun Pohjanmaalla on vaikea saada kunnon käsitystä. Saatavissa olevien hajanaisten tietojen perusteella suoritettuja rokonistutuksia on täytynyt olla kymmeniä tuhansia.
Kuninkaallinen Suomen Talousseura, joka oli perustettu vuonna 1797, oli alusta lähtien erittäin kiinnostunut isorokon torjunnasta. Anders Chydeniuksen seuralle lähettämää rokonistutusta koskevaa kirjoitusta tarkasteli käytännön lääketieteen professori Gabriel Erik Haartman. Haartmanin laatima rokonistutusta koskeva ohje lähetettiin kiertokirjeen liitteenä seurakunnille syksyllä 1799.
Laatimassaan lausunnossa (ks. s. 616–628 LINKKI) Haartman osoitti Chydeniukselle kunnioituksensa rokonistutuksen uranuurtajana, mutta suhtautui varauksellisesti tämän toimenpide-ehdotuksiin. Sekä Haartman että Chydenius katsoivat, että lääkäreiden käsiin jätettynä rokonistutus olisi tuomittu jäämään hyvin rajoitetuksi. Erimielisyyttä syntyi ennen kaikkea siitä, pitäisikö tavoitteena olla isorokon täydellinen hävittäminen valtakunnasta, ja olisiko tämä tavoite realistinen.
Arkkiatri Nils Rosén von Rosenstein oli jo 1700-luvun puolessa välissä hahmotellut selkeän ennalta ehkäisyn strategian, jolla isorokko voitaisiin hävittää valtakunnasta. ”Kyllä, koko valtakunta voitaisiin pysyvästi vapauttaa isorokosta, jos kaikkiin, joilla ei ole ollut rokkoa, tiettyyn aikaan istutettaisiin rokko: heidän vaatteensa, joita he ovat käyttäneet sairauden aikana, kaivettaisiin maahan, ja sitten samalla tavoin kuin ruton kohdalla, yritettäisiin estää rokkotartuntaa enää tulemasta maahan.”2 Myöhemmin 1700-luvulla myös muualla Euroopassa esitettiin samankaltaisia ajatuksia isorokon täydellisestä hävittämisestä. Chydenius suhtautui alkuperäisessä vuonna 1799 lähettämässään käsikirjoituksessa huomattavan epäilevästi tällaisiin ajatuksiin isorokon täydellisestä hävittämisestä valtakunnasta. Haartman suhtautui myönteisemmin kuin Chydenius ajatukseen, että rokonistutuksella voitaisiin isorokko hävittää valtakunnasta. Tätä Haartmanin ajatusta Chydenius kritisoi vahvasti vastineessaan (Ajatuksia Haartmanin muistiosta, ks. s. 491–499 LINKKI) sekä 31.3.1801 Talousseuralle lähettämässään kirjeessä (ks. s. 519–520 LINKKI).
Chydenius ei suostunut siihen Talousseuran ehdotukseen, että hänen kirjoitustaan lyhennettäisiin kattamaan vain historiallinen osuus rokonistutuksen vaiheista Pohjanmaalla, ja rokonistutuksen nykytilannetta ja vaadittavaa toimenpiteitä koskeva osuus otettaisiin Haartmanin tekstistä. Chydenius uhkasi jopa julkaista kirjoituksensa omalla kustannuksellaan. Syntynyt arvovaltakiista ratkesi lopulta vasta Chydeniuksen kuoleman myötä.
Anders Chydeniuksen nauttima yleinen arvostus ja kunnioitus ja hänen keskeinen roolinsa rokonistutuksen edistäjänä painoi lopulta niin paljon, että Suomen Talousseura julkaisi hänen kirjoituksensa postuumisti 1803. Alkuperäistä kirjoitusta oli kuitenkin muokattu varsin paljon, ja lisäksi se varustettiin huomautuksella, että kyseessä on käytöstä poistuvan menetelmän historiallinen kuvaus. Kirjoituksen julkaisijat olivat hyvin tietoisia Jennerin julkistaman uuden lehmärokkoon perustuvan menetelmän käyttöönotosta myös Suomessa.
Chydenius vaikuttaa olleen hyvin tietoinen rokonistutukseen liittyvistä monista ongelmista. Bökman oli jo väitöskirjassaan vuonna 1763 käsitellyt argumentteja, joita rokonistutuksen vastustajat käyttivät, kuten: rokonistutus ei aina onnistunut, rokonistutus saattoi aiheuttaa vakavan taudin tai levittää jotain toista vakavaa tautia, rokonistutus saattoi käynnistää oikean isorokkoepidemian ja rokonistutus oli vastoin Jumalan tahtoa. Erityisesti kaksi vakavaa ongelmaa ilmeisesti vaikutti siihen, että rokonistutusta ei otettu kattavasti käyttöön Euroopassa. Niistä, joihin rokko istutettiin, kuoli 0,5–2 prosenttia. Vaikka tämä oli huomattavasti vähäisempää kuin ”luonnollista tietä” saadun isorokkoepidemian aikana, niin se oli ilmeisesti riittävän suurta pelottaakseen ihmisiä. Toinen vakava ongelma oli se, että rokonistutus saattoi käynnistää oikean isorokkoepidemian.
Oleellinen parannus isorokon torjunnassa oli englantilaisen Edward Jennerin keksimä lehmärokon käyttö rokottamiseen. Havaintonsa Jenner julkaisi vuosina 1796 ja 1798 ja kolmessa vuodessa hänen raporttinsa käännettiin saksaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi ja latinaksi. Rokottaminen levisi tämän jälkeen nopeasti kaikkialle maailmaan. Anders Chydeniuksen on täytynyt seurata hyvin tarkasti maailman tapahtumia, koska hän 5.7.1800 päivätyssä kirjoituksessaan3 mainitsee 6.6.1800 Pariisissa tapahtuneen rokottamisen, jossa rokkoaine oli saatu Lontoosta. Kyse ei tällöin ole voinut olla muusta kuin uudesta menetelmästä, jossa käytettiin lehmärokosta peräisin olevaa rokkoainetta. Suomessa ensimmäinen onnistunut rokottaminen lehmärokkoa käyttäen tapahtui jo vuoden 1802 maaliskuussa.
On vaikeasti selvitettävissä pystyttiinkö rokonistutuksella estämään isorokkoa. Tietoja isorokkokuolleisuudesta on saatavissa 1700-luvun puolesta välistä lähtien, kun valtakunnallinen väestötilastointi alkoi. Rokonistutuksista säilyneet tiedot ovat sen sijaan hajanaisia ja eikä mistään voida päätellä, kuinka onnistuneita suoritetut rokonistutukset olivat. Koko Suomea koskevissa isorokkokuolleisuuden tarkasteluissa ei rokonistutuksen vaikutus ole näkyvissä. Tämä ei ole yllättävää, sillä rokonistutus oli 1700-luvun jälkipuoliskolla paikallista eikä kattavaa edes Pohjanmaalla, jossa sitä yleisimmin Suomessa tehtiin. Paikallisesti rokonistutuksella saattoi olla merkitystä isorokon torjunnassa. Pohjanmaan eräiden pitäjien säästyminen osasta 1700-luvun lopun isorokkoepidemioita voi olla seurausta suoritetuista väestön rokonistutuksista.
HSV
Kirjallisuus
Björkstén, Johan Isak, Vaccinationens historia i Finland 1, Helsingfors: Finska Vetenskapssocieteten 1902.
Bökman, Otto Reinhold, Politico-oeconomisk afhandling om förmon af kopp-ympningens widtagande i Finland, med philosophiska facultetens bifall, under kongl. oecon. directeurens, chemie professorens, acad. bibliothec. och ledamötens af Kongl. Swenska Wetenskaps Academiens, herr Pehr Adrian Gadds inseende. För lager-krantsen utgifwen och förswarad af Otto Reinhold Bökman tavast-finne från Savolax, Åbo: Joh. Christoph. Frenckell 1763.
Crosby, Alfred W., ”Smallpox”, Kenneth F. Kiple (ed.), The Cambridge World History of Human Disease, Cambridge: Cambridge University Press 1993, s. 1008–1013.
Dimsdale, Thomas, The Present Method of Inoculating for the Small-Pox, the fifth edition, corrected, London: printed for W. Owen 1769.
Fenner, Frank et al., Smallpox and its eradication, History of international public health no. 6, Geneva: World Health Organization 1988.
Herbert, Eugenia W., ”Smallpox inoculation in Africa”, Journal of African History, Vol. 16, No. 4, 1975, s. 539–559. http://www.jstor.org/stable/180496, haettu 8.12.2009.
Hjelt, Otto E. A., Svenska och finska medicinalverkets historia 1663–1812, Andra delen, Helsingfors: Helsingfors Central-Tryckeri 1892.
Hopkins, Donald R., Princes and peasants. Smallpox in history, Chicago & London: University of Chicago Press 1983.
Ilmoni, Immanuel, Bidrag till Nordens sjukdoms-historia III. Bidrag till historien om Nordens sjukdomar från början af det adertonde seklets andra decennium till samma århundrades slut, Helsingfors: J. Simelii arfvingar 1853.
Jutikkala, Eino, ”Spridningsmönstren hos smittkopporna under andra hälften av 1700-talet i Finland”, Ole Feldbaek & Niels Thomsen (red.), Festskrift til Kristof Glamann, Odense: Odense Universitetsforlag 1983, s. 213–233.
Lithovius, Samuel, Enfaldiga tankar om nyttan och nödwändigheten för en präst, at äga insikt i medicine, med wederbörandes samtycke, under […] Pehr Kalms inseende […] Öfwerlemnade af Samuel Lithovius, Isacs son. Österbotninge, Åbo: Johan Christoph. Frenckell 1762.
Pitkänen, K. J., J. H. Mielke & L. B. Jorde, ”Smallpox and its Eradication in Finland: Implications for Disease Control”, Population Studies 43, 1989, s. 95–111.
Railo, J. E., ”Variolaatio Suomessa 1754–1801”, Hippokrates, Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 11, 1994, s. 47–74.
Rosén von Rosenstein, Nils, Underrättelser om barn-sjukdomar och deras bote-medel: tilförene styckewis utgifne uti de små almanachorna, nu samlade, tilökte och förbättrade, Stockholm: Lars Salvius 1764. Teoksessa Martin Jägervall (utg.), Nils Rosén von Rosenstein och hans lärobok i pediatrik, [Växjö: Martin Jägervall] 1990, s. 27–208.
Sköld, Peter, The Two Faces of Smallpox: A Disease and its Prevention in Eighteenth- and Nineteenth-Century Sweden, Report no. 12 from the Demographic Data Base, Umeå: University of Umeå 1996.
Turpeinen, Oiva, ”Die Sterblichkeit an Pocken, Masern und Keuchhusten in Finnland in den Jahren 1751 bis 1865”, Arthur E. Imhof (herausg.), Mensch und Gesundheit in der Geschichte: Vorträge eines internationalen Colloquiums in Berlin vom 20. bis zum 23. September 1978 = Les hommes et la santé dans l’histoire : actes d’un colloque international à Berlin, 20–23 septembre 1978 / eingeleitet und herausgegeben von Arthur E. Imhof, Abhandlungen zur Geschichte der Medizin und Naturwissenschaften 39, Husum: Matthiesen 1980, s. 135–161.